tiistai 23. elokuuta 2016

Seikkailufiilis

Moi taas.


Unohdin taas kirjoittaa blogiin kun tekemistä on riittänyt oikeassakin elämässä. Triathlonkausi oli ja meni, siitä ei oikein ole muuta kerrottavaa kuin että ei kulkenut - kertaakaan koko kesänä. En nyt ala tässä koottuja selityksiä vatuloimaan, mutta suurin syy oli silkka treenin puute. Pohjat oli kyllä alkukeväästä ihan hyvät, mutta kun olisi pitänyt alkaa hifistellä ja virittää terävää kuntopiikkiä, ei oikein riittänyt henkisiä paukkuja muuhun kuin fiilispohjaiseen lenkkeilyyn ja töissäkäymiseen. Lienee sanomattakin selvää, että fiilispohjaisella lenkkeilyllä rakennettu kuntopiikki ei ole kovin terävä. Ongelma ei varsinaisesti ole ollut ajanpuute - olen minä Tartossa opiskellessakin treenannut ihan kunnolla. Ennemminkin puuttui tietty henkinen fokus. Tuntuu että jos voin vain urheilla ilman paljoakaan muuta ajateltavaa, voin urheilla melko paljonkin ennen kuin alkaa tosissaan tuntua. Sitten kuitenkin kun urheilu+työ-yhdistelmän lisäksi tulee vähänkin muuta mietittävää ja murehdittavaa, se vie sippiin hyvin nopeasti. Tämä tietysti kuuluu vain elämään.
Kesälomareissulla

Koska triathlon ei ole oikein kulkenut, olen taas pohtinut suhdettani urheiluun aika perinpohjaisesti. Haluaisin taas löytää sen saman ilon tekemiseen mikä oli harrastuksen alkuaikoina. Kisat on fyysisesti sen verran raskaita ja epämukavia kokemuksia, että siitä tavallaan toivoisi myös saavansa jotain. Joko jonkinlaisen itsensäylittämisen, oman ennätyksen tai hyvän sijoituksen. Silloin kun ei kulje mihinkään, suoriutuu reilusti entista omaa tasoa huonommin ja silti kärsii fyysisesti niin maan perusteellisesti, sitä on vähän vaikeaa hyväksyä. Sitä haluaisi voittaa joko kilpakumppanin, itsensä tai vaikka molemmat - edes silloin tällöin.
Turisti Kitzsteinhornilla
Haluan silti edelleen urheilla ja pitää siitä ja saada niitä hyviä itseniylittämisen fiiliksiä. Lenkkeily on kivaa, mutta silläkin täytyy olla joku tarkoitus. Onneksi syksyllä on luvassa ihan uudenlaisia haasteita, kuten Solvalla Swimrun Paavon kanssa sekajoukkueena sekä Vaarojen maraton. Ne on ainakin molemmat minulle sellaisia juttuja että saan varmasti sen hyvän itseniylittämisen fiiliksen jo maaliinpääsystä. Luulen että tulen jatkossakin nyt vähän laajentamaan lajirepertuaariani muihinkin kestävyysurheilujuttuihin. Triathlonia en ole lopettamassa, mutta nyt kaipaan jotain muutakin. Ehkä tätä kautta se hyvä tekemisen meininki ihan huomaamatta tulee takaisin myös triathloniin - ja peruskunto nyt ei ainakaan ole huononemaan päin.
Alexander Enzinger Weg
Reitin alkua
Muutenkin nyt on iskenyt jonkinlainen eräjormailuvimma, jota en oikein ymmärrä. Lähdin kesälomareissulla Zell am Seehen patikoimaan vuorille, tulin toissapäivänä takaisin. Oli ihan parasta vain käveleskellä vuorilla tarvitsematta miettiä mitään sen kummempaa. Reissua varten tuli ostettua vaelluskengät ja kuorivaatteet, joten niille on tietysti järjestettävä muutakin käyttöä. Ollaan nyt sitten lähdössä ensi viikonloppuna Paavon kanssa Tiilikkaan telttaretkelle(!). Olen jotenkin alkanut haaveilla ihan kunnon pidemmästä vaelluksesta lappiin. Ajateltiin kuitenkin ensin testata näin vähän pienempimuotoisella parin yön telttaretkellä olisiko minusta olemaan eräolosuhteissa pidempäänkin vai olenko siihen ihan liian mukavuudenhaluinen kermaperse. Paavo on onneksi vanha partiopoika ja vaeltanut ties kuinka hirveästi vaikka missä, joten ainakin minulla on tuollaiseen reissuun ihan parasta mahdollista ja luotettavinta seuraa.

Maailmassa on aika paljon hienoja paikkoja, saa nähdä minkälaisiin seikkailuihin tässä vielä päädynkään.


Reitin hienoin ja pelottavin kohta :D
Löysin vapaana chillaavan hevosen. Kävin moikkaamassa, oikein mukava tyyppi. :)
Schmittenhöhen huipulla
Zell am See illalla

Krimmlin vesiputoukset



maanantai 30. toukokuuta 2016

Rattaralli - triatleetti epämukavuusalueella

Ajoinpa tuossa toissapäivänä Tartu Rattarallin neljännen kerran. Todetaan nyt ihan ensimmäisenä, että minä olen aina jonkin verran pelännyt yhteislähtöjä pyörällä. En myöskään ole koskaan pitänyt itseäni kovinkaan hyvänä yhteislähtökuskina ja kokeiltuani Suomessa ihan oikeita maantiepyöräkisoja muutama vuosi sitten, totesin että vielä ei kunto eikä taidot riitä siihen hommaan. En kuitenkaan ole koskaan ollut täysin valmis luovuttamaan sen suhteen, koska jokin siinä vain kiehtoo ja kaikesta huolimatta haluaisin oppia ajamaan yhteislähtöä niin että kisoihin osallistuminen olisi mielekästä. Olen siis pyrkinyt pitämään yllä jonkinlaista tatsia osallistumalla vähintään kerran vuodessa johonkin suureen kuntotapahtumaan, kuten Rattaralliin. Toinen syy on se, että en ole halunnut antaa sille pelolle niin paljoa periksi etten osallistuisi ollenkaan. Rattarallin kaltaiset massapyöräilythän eroavat naisten pyöräkisoista aika paljon: ensinnäkin startissa on parinkymmenen naisen sijaan parituhatta ajajaa, joista alle 10% on naisia. Naisten kilpailu siis ratkeaa lähinnä sillä, kuka pääsee kovimpaan miesten porukkaan ja pysyy siellä. Sitten jos samassa porukassa on useampi nainen, täytyy käydä loppukirikamppailu siellä miesten seassa. Tavallaan tämä sopii minulle hyvin, koska vauhti on aika kova, kyttäilyä ei juuri harrasteta ja jos tippuu porukasta, tulee aina seuraava porukka johon voi lyöttäytyä eikä tarvitse ajaa yksin.

Mä ja mun Scott Foil - värikoodaus onnistui hyvin :) 
Olin tänä vuonna ajanut ihan vauhdikkaita porukkalenkkejä enemmän kuin koskaan ja ehdin ennen Rattarallia jopa kiinnittää parikin kertaa numerolapun pyörääni sekä Canyon Cambrils Park Gran Fondossa, että Tartu Viljandi Gran Fondossa. Tuliterä Scott Foil 20 oli myös lisännyt kiinnostusta pyöräilyyn aikalailla ja pyöräkunto tuntui lupaavalta. Koska viime vuonna olin 7. ja jäin palkinnoilta maaliviivalla puolikkaan eturenkaan verran, päätin tällä kertaa ajaa vähän fiksummin, päättäväisemmin ja pelottomammin kuin edellisenä vuonna. Pyrin pitämään kirkkaana mielessä Paavolta saadut ohjeet: "Ajat vaan kokoajan suoraan. Ja jos on alle puoli metriä väliä edelläajavaan, menee ihan hyvin. Jos on yli 2m, ajat sen välin kiinni niin että tuntuu pahalta. Jos on yli 5m, sitten täytyy ajaa niin että jalat irtoaa perseestä kunnes olet takas peesissä."

Startti tapahtui tutusti paukusta Riiamäkeen, eli ensimmäiset 3km sai ajaa melko eläimellisellä tyylillä ylämäkeen. Starttasin kolmannesta lähtöryhmästä, joten hieman jännitti miten hyvin sieltä pääsee etenemään. Alku oli odotetusti aivan hirveää. Keuhkoihin sattui, jalkoihin sattui, sieluun sattui ja porukkaa tuntui lappavan oikealta ja vasemmalta ohi. Mäen päällä alkoi muodostua isompi porukka ehkä 50m päässä minusta jota ajoin kiinni just sillä tietyllä tyylillä. Sain kuin sainkin porukan kiinni ja aivan saman tien elämä helpotti. Põlva maanteelle kääntyessä tuli n. 20km:n sivutuulipätkä, jolla onnistuin aika hyvin olemaan koko ajan juuri oikealla puolella porukkaa tuulen suojassa. Normaalisti olen aivan surkea nyhverö jonka hyvä peesipaikka viedään aivan saman tien, mutta nyt olin siellä vain mahdollisimman pienenä ja huomaamattomana tonnin seteli-ilmeellä enkä päästänyt ketään mun paikalle vaikka vähän yrittivätkin. Postiteellä sai vähän kiivetä pientä jyrkähköä mäennyppylää, mutta mäet ajettiin edellisvuosista tuttuun tapaan aika varovaisesti enkä ollut edes tiukilla. Huomasin myös ilahtuneena, että enää ei itseasiassa ahdistanut yhtään olla melkein 100:n hengen porukan keskellä vaikka ajettiin mutkaista alamäkeä 60km/h ja ajajia oli edessä, takana ja molemmilla sivuilla alle puolen metrin etäisyydellä, vaan olin suorastaan zen. 

Kanepin huoltopisteellä 60km:n kohdalla jännitti saanko napattua pullon vauhdista tippumatta porukasta. Sain pullon, mutta se oli niin iso että sain survoa ihan tosissani että sain sen mahtumaan juomapullotelineeseen. Sillä välin porukka pääsi karkaamaan ensin 5m, sitten 10m päähän ja senhän taas tiesi kuinka täytyi ajaa. Onneks pudonneita oli muutama muukin, joten päästiin yhteistyöllä porukkaan takaisin. Ensimmäinen kaatuminen sattui postiteellä, toinen Otepäässä terviseradan nousussa. Joku heilahti vähän jonkin matkaa edessäni ja porukkaa alkoi kaatua dominoefektillä. Se onneksi päättyi juuri niin, että sain tehtyä äkkijarrutuksen, laitettua jalan maahan, väistettyä ja pääsin vielä takaisin porukkaankin. Jotakuinkin tällainen tilanne toistui ajon aikana kolmesti, mutta selvisin jokaisesta läheltä piti-tilanteesta kaatumatta.

20km ennen maalia tajusin että ei helkkarihelkkari tällä porukassa on lisäkseni toinenkin nainen. Piti siis alkaa suunnitella missä vaiheessa alan varmistella asemia lopun kaaoottista kiriä silmälläpitäen. Olisi vähän houkutellut vaan lymyillä porukan perällä, mutta laskelmoin että tässä saatetaan kilpailla kolmossijasta, jonka olin asettanut salaiseksi tavoitteekseni, eli täytyi ainakin yrittää tosissaan päästä ensimmäisenä maalilinjan yli. Kyseessä oli muuten myös suhteellisen kokenut pyöräilijä, joten kuvittelin olevani pahasti altavastaajana. Aloin nousta porukassa ylös, kunnes pääsin kilpakumppanini peesiin. Hyvän tilaisuuden tullen pääsin ohi ja vähän alkoi häiritsemään kun en enää voinut tarkkailla tilannetta ja nähdä missä tämä menee. Onneksi ohitin, koska ei mennyt kauaakaan kun edessäni kaaduttiin taas ja sain tehdä päivän kolmannen äkkijarrutuksen ja laittaa jalan maahan. Selvisin jälleen täpärästi, porukka meni puoliksi ja minä pääsin siihen ensimmäiseen. Onnistuttiin vielä ajamaan yksi irti lähtenyt porukka kiinni. En tiennyt missä ohittamani nainen menee, mutta päätin olla katsomatta taakseni ja sain ajaa lopun mahdollisimman ylhäällä niin paljon kuin lähtee. Tämä oli jälleen hyvä ratkaisu, koska viimeisen kilometrin olin tiukasti nalkissa miesten ja mellakka-aidan välissä 47km/h vauhdissa, eikä sieltä olisi kukaan päässyt yhtään mistään ohi. 

Maalissa kuulin olleeni kolmas maaliin tullut nainen ja siitähän se riemu repesikin! Olin etukäteen laskelmoinut että kaiken mennessä nappiin voisi kolmossija olla mahdollinen ja nyt kyllä aikalailla meni. Olin myös pienesti huojentunut etten taaskaan kaatunut - se kun on tuolla ihan täysin mahdollista vaikkei itse mitään hölmöilisikään. Rattaralli oli 2011 keväällä ensimmäinen pyörätapahtumani ikinä ja juuri siellä innostuin koko touhusta ihan todella. Siksi oli aika hienoa nyt viimeisenä Tarton keväänä päästä siellä podiumille. Jotain kehitystä lienee ajotaidoissa ja kunnossakin tapahtuneen, kun 2011 vietin reitillä aikaa 4:45 keskivauhdin ollessa 28km/h nyt aikaa meni 3:28 ja keskari oli 38.8km/h. Erityisen mukavaa oli onnistua ajamaan Rattaralli näin hyvin ja päästä podiumille juurikin Trismilen paita päällä, koska Trismilen kavereiden kanssa on tullut vietettyä Tartossa paljon hyviä hetkiä joita tulen vielä ikävöimään.
Hyvä hetki
Tämä alkaa nyt näyttää vähän siltä, että ehkä ensi keväänä Suomessa asuessa annan ihan oikeille naisten maantiepyöräkisoille toisen mahdollisuuden. 


torstai 19. toukokuuta 2016

Kevyt feministinen ärtymyksenpurkaus

Olen enimmäkseen oikein tyytyväinen että olen syntynyt varmaan yhteen maailman tasa-arvoisimmista maailmankolkista enkä keskimäärin ole kokenut tulleeni millään lailla kohdelluksi väärin pelkän sukupuolen takia. Kuitenkin nyt on ihan lyhyen ajan sisällä sattunut sen verran monta aika korkean tason ärtymystä aiheuttavaa tilannetta, että on aivan pakko avautua aiheesta tänne blogiin.

Ensimmäinen sattui Tartu-Viljandi Gran fondossa josta kirjoitinkin jo aiemmin. Startissa mennessäni nopeimpaan 35km/h ryhmään minua opetettiin että "sä voit sit tippua vaan kahdesta porukasta, siinä 25km/h on ainakin pysyttävä kun se on viimeinen." Ihan kuin olisivat luulleet että tuo pikkutyttö ei nyt ollenkaan tiedä mihin ja miten kovaa menevään ryhmään on lähdössä. No, tiesin aivan tasan tarkkaan mihin olin lähdössä ja että terveenä ja normipäivänä 35km/h ei isossa porukassa ajettuna ole edes vielä lähelläkään mun äärirajaa. No, pysyin loppuun asti eli miesten huoli oli aiheeton

Seuraava tilanne oli kun pyysin että pyörästäni otettaisiin yksi spaceri pois jotta tankoa saataisiin alemmaksi ja asentoa vähän urheilullisemmaksi. Sain silmien pyöräytyksen ja kommentin "mä nyt en tiedä että miten kovaa sä sitä pyörää oikein ajat..." Joo, koska olen tyttö, ajelen saletisti vain selkä pystyssä mummopyöräasennossa ja katselen maisemia, stna.

Samaisena päivänä porukkalenkillä oli mukana joku mies joka kovaan ääneen neuvoi aika kokeneillekin kuskeille miten heidän pitäisi tai ei pitäisi ajaa. Jossain vaiheessa päädyin tämän kanssa parijonoon vierekkäin ja ihan ensimmäisenä päätti sitten kommentoida että "sun stemmi on liian pitkä." Vähän ihmettelin kun minulla on tapana tuntemattomien ihmisten kanssa ensin heittää ihan jotain small talkia ja vähän tutustua ennen kuin alan arvostella näiden pyörää ja ajoasentoa - enkä tekisi sitäkään ellei oikein kovasti pyydetä ja siinäkin tapauksessa ohjaisin jonkun minua paremmin tietävän luo. No totesin vain että stemmi on oikein hyvä kiitos kysymästä. Kun oltiin vetovuorossa, tämä totesi että "kerro sitten kun et enää jaksa." Taas vähän ihmettelin että mistäköhän hän nyt olettaa että se olen minä jolta loppuu jalat ekana. Vedettiin sellaista reippaahkoa lenkkivauhtia jossa nyt en ollut millään muotoa tiukilla. Ehkä kilometrin jälkeen tämä sanaakaan sanomatta työnsi minua selästä ja sprinttasi itse porukasta kauemmaksi, eli ilmeisesti halusi vaihtaa vetovuoroa. Tiedustelin ensin ihan kohteliaasti miksi koki selästä työntämiseni mitenkään tarpeelliseksi. "ihan vaan ettet jää jalkoihin, kun siitä pitää kiihdyttää pois tieltä kun vaihdetaan vetovuoroa." No sitten multa paloi pelihousut ja avauduin niin terävin sanankääntein kuin viroksi vain osaan, että en edes ollut tiukilla, sovittiin että minä kerron kun en enää jaksa ja haluan vaihtaa, en sanonut yhtään mitään joten luonnollisestikaan en edes tiennyt että siitä pitäisi kiihdyttää pois jonkun tieltä. Jos hän olisi kertonut että haluaa vaihtaa koska ei enää jaksa vetää, olisin ollut täysin kykeneväinen kiihdyttämään itsekin. Äijä vain pyöräytteli silmiään että älä nyt pahastu.

Lenkin lopussa oltiin taas vetovuorossa, minulle tuli pienet pirunsarvet päähän ja päätin ihan vastaisen varalle tehdä selväksi että tarvitseeko vaiko eikö tarvitse työntää minua selästä. Totesin että "kerro sitten kun et enää jaksa," nostin pikkuhiljaa vauhdin yli 40km/h ja pidin huolen että olin koko ajan puolikkaan eturenkaan verran tätä miestä edellä. Kun vierellä ajava alkoi silminnähden kärsiä, nostin vauhtia vielä vähän. Kohta tämä puhisten alkoi valittaa ettei tämä ole mikään kisa. Hymyillen totesin ettei olekaan, vaan hän voi ihan milloin vain kertoa ettei jaksa niin mä hidastan tai vaihdetaan. Vaihdossa pidin huolen että kiihdytän saletisti kovempaa ja tämä onnistuikin. Loppulenkin äijä oli porukan perällä jojossa hyvin kärsivän näköisenä eikä puhunut minulle sanaakaan. Jos olisin ollut vielä vähän ärtyneempi, olisin kysynyt että tarviiskohan mun työntää selästä ettet nyt vaan tipu peesistä.

Viimeisin tilanne oli yhden toisen porukan lenkillä jolle sattui mukaan eräs Postimehen urheilutoimittaja jonka blogia luen silloin tällöin. Päädyttiin tekemään telaketjuvetoa ns. puoduspelimeiningillä, jonka aikana porukka väheni 15:sta 5:een, minä ainoana naisena viimeisten selvinneiden joukossa. Lenkin loppupuolella menin jututtamaan tätä toimittajaa ja kerroin lukevani tämän blogia, että hyviä juttuja siellä. Tämä vaikutti ensin ilahtuneelta, kunnes alkoi vähän säikähtäneenä selittää että "ne jutut on sitten ihan läppää, en minä oikeesti ihan sillein ajattele!!" En ihan ymmärtänyt mistä oli kyse, kunnes menin lukemaan blogia illalla ja huomasin että siellä oli hiljattain julkaistu teksti jossa perustellaan miksi pyöräily ei sovi naisille. Agumentit olivat niinkin hyviä, kuin se että pyöräilyssä voi kaatua ja murtaa luita ja se tekee reisistä paksut ja miehekkäät. Voi olla, että kielen takia minulta meni joku pieni humoristinen vivahde vähän ohi, mutta olis nyt edes keksinyt parempaa läppää.

Jos lenkeillä oletetaan että naiset ei kuitenkaan jaksa, niin kisoissa taas mukaan tulee se pelko että entäs jos se kuitenkin jaksaa ja jos vaikka häviää naiselle! Kerran rattarallissa olin pudonnut porukasta, minut ajoi kiinni kaksi miestä jotka istahtivat tiukasti peesiin. Hetken vedettyäni kyselin että kiinnostaisiko heitäkin tehdä osuutensa vetohommista. Eivät kuulemma millään jaksa. Vedin sitten viehkeästi kammen suoraksi ja ilmoitin että ilmainen kyyti loppui nyt, jolloin näiden jalat kokivat ihmetoipumisen ja iskivät niin kovaa ettei mulla ollut mitään toivoakaan jäädä peesiin kun olin käyttänyt jalkani näiden alfaurosten vetämiseen. Ihan sillein vähän nousi savua päästä kun katselin loittonevia selkiä. Paavolta olen myös kuullut että jos Rattamaratonilla on samassa porukassa 5 miestä ja 1 nainen, niin se on nainen joka vetää eniten ja miehet kuittaavat viimeisellä kilometrillä peesistä ohi, vaikkeivät he edes taistele samoista sijoituksista - ihan ettei nyt vaan häviä naiselle.

Noniin. Yleensä viihdyn kyllä porukkalenkeillä oikein hyvin, siellä suhtaudutaan kivasti ja tutut nyt jo aika hyvin tietävätkin etten tosiaan halua minkäänlaista erityiskohtelua, vaan treenata sulavasti porukan mukana - ja että mä oikein hyvin pystyn siihen. Silti vähän liian usein törmää siihen että ihmiset jotka eivät tiedä minusta juuri mitään muuta kuin sukupuolen, olettavat että olen varmasti lenkkiporukan heikoin. Olisko se nyt oikeesti niin vaikeeta olla olettamatta lähtökohtaisesti yhtään mitään - kyllä se aina siinä vaiheessa selviää kun aletaan ajaa sitä pyörää että kuka kykenee ja mihin.

lauantai 14. toukokuuta 2016

Ohjeita itselleni

Olen viime aikoina (oikeastaan viimeiset pari vuotta) miettinyt aika paljon ns. urheiluidentiteettiäni ja sitä millä tavalla haluan tätä urheiluhommaa tehdä ja harrastaa. Olen tehnyt tätä koko ajan tavallaan jonkinlaisella välimallin konseptilla - vakavasta kilpaurheilusta ei ole kyse, vaan teen tätä ihan vain harrastuksena ja omaksi ilokseni. Kuitenkin kilpaileminen on ihan huippua ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin saan kiksit ihan yhtä lailla toisia kuin itseänikin vastaan kilpailemisesta ja haluan kehittyä näillä resursseilla mahdollisimman hyväksi. Olen silloin tällöin ollut jonkinlaisessa urheilullisessa identiteettikriisissä, mutta nyt alan ehkä pikkuhiljaa hahmottaa minkälaisella meiningillä haluan tätä harrastaa. Vaikka pääsääntöisesti urheilen suhteellisen kevytmielisesti ja olen tyytyväinen tekemiseeni, iskee toisinaan ahdistus kun alan verrata itseäni kilpakumppaneihin ja kavereihin, kyseenalaistaa kaikki mielestäni siistit jutut joita olen tehnyt - koska joku on kuitenkin vielä kovempi - ja miettiä onko tällä harrastamisella tai millään muullakaan oikeastaan mitään väliä. Ahdistuksen iskiessä käyn joka kerta itseni kanssa perusteellisesti läpi mistä tässä oikeastaan on kyse, miksi tätä teen ja kannattaako sittenkään ahdistua. Joka kerta se helpottaa. Jotta seuraavalla kerralla tämä tapahtuisi mahdollisimman sujuvasti, ajattelin kirjoittaa urheiluharrastukseni kulmakivet ihan kirjallisena ylös:

- Koska toimeentuloni tai ihmisarvoni ei ole mitenkään sidonnainen urheilumenestykseen, ei pidä koskaan kuvitella että yksittäisellä kisatuloksella olisi suuremmassa mittakaavassa yhtään mitään väliä. Sillä on väliä vain minulle henkilökohtaisesti ja voin ihan itse päättää kuinka paljon.

- tavoitteena on harrastaa kestävyysurheilua jossain muodossa koko elämän ajan. Tämä on siis lähinnä loputon jatkumo ja elämäntapa, eikä mikään yksittäinen tavoite joka täytysi saavuttaa. Tavoitteita on tietysti monenlaisia, mutta ne ovat pikemminkin tärkeitä lisämausteita sen jatkumon aikana, ei koko harrastuksen tarkoitus.

- Itseä ei saa ottaa liian vakavasti ja omille käsittämättömille sähellyksile täytyy kyetä nauramaan.

- 80% tekemisestä on oltava hauskaa ja mielekästä, loput 20% taas saa tarvittaessa olla väkisin puurtamista. Tämä oikeastaan siksi että pidän triathlonista, uinti kuuluu siihen ihan olennaisena osana ja selviän vedestä pyörän päälle mielelläni edes jotenkin säädylliseen aikaan. Kuitenkaan uintitreeneistä en läheskään aina oikein perusta ja joudun usein vähän pakottamaan itseäni hallille. Jos treenaaminen olisi aina hauskaa, en juuri koskaan menisi uimaan ja kärsisin siitä kisoissa vielä enemmän kuin kärsin siitä että tunnollisesti menen ja uin tarvittavat treenit, oli hauskaa tai ei.

- Kilpailut saa ottaa tosissaan, niihin voi käyttää juuri niin paljon paukkuja ja hifistelyä kuin huvittaa ja kisoissa voi raastaa hampaat irvessä, pistää kaiken peliin eikä kaverille anneta minkäänlaista armoa. Kuitenkin tämä kaikki tulee aina tehdä pieni pilke silmäkulmassa ja iloisella mielellä, ei ryppyotsaisesti mörköillen.

-Kisoihin valmistautumisen täytyy olla sen verran mukavaa, että mikäli kaikki menee pieleen tai en pääsisi viivalle ollenkaan, voin kuitenkin ajatella että ainakin oli kivaa treenata ja valmistautua, eikä tarvitse surkutella että nyt kaikki nämä uhraukset meni ihan hukkaan. Huonosti mennyt kisa saa kyllä harmittaa, mutta siitä on kuitenkin päästävä yli ja palattava maan pinnalle suhteellisen nopeasti.

-Tätä tehdään siksi koska tämä on hienoa ja koska voi, ei siksi että tarvitsisi todistella kenellekään yhtään mitään.

-Aina tulee joku joka on vielä kovempi. Jos vertailun linjalle lähtee, se on loputon suo ja elämä menee aika raskaaksi.

-Epämukavuusalue on ihan hyvä paikka jota ei pidä liikaa pelätä ja vältellä

-Tärkein syy pysyä monipuolisessa ja hyvässä kunnossa on se, että voi tehdä siistejä juttuja enempiä miettimättä.

-Hienot urheilukokemukset menevät lähtökohtaisesti järkevän treenaamisen edelle, eikä niistä kieltäydytä ilman todella hyvää syytä. Hyvään urheilutapahtumaan osallistumiseen riittää indikaatioksi se, että se järjestetään. Jos vaikka tulee tilaisuus lähteä viiden päivän varoitusajalla treenileirin puolivälissä tuhoamaan jalat 184km:n ja 2900 nousumetrin pyöräreissulla numerolapun kanssa, on täysin itsestäänselvää että sinne lähdetään - silläkin uhalla että jalat savuaa seuraavat kolme viikkoa. Hyvä kisakunto on helppoa heittää vahingossa hukkaan, mutta hienot kokemukset ovat ikuisia.

-Täysin pätevä syy tehdä ihan mitä vain urheiluun liittyvää on "koska mä voin."

-Jos kisoissa tai kovaa treeniä tehdessä tuntuu pahalta, täytyy muistaa että olen lempiharrastukseni parissa.

-Tämä ei ole kovin vakavaa. :)

lauantai 7. toukokuuta 2016

"Palauttelua" leiristä, eli Tartu-Viljandi Gran Fondo ja muuta höpinää

Enköhän minä pyöräleiristä ole kirjoitellut jo sen verran paljon, että totean nyt vain loppuleirin menneen melko rauhallisissa merkeissä. Pyöräjalat jäivät jonnekin päin Montsantin tai Montsenyn luonnonpuistoa, joten keskityin viiimeiset päivät lähinnä nautiskelemaan maisemista, auringosta, churroista ja hyvistä espressoista kesken lenkin.

Reissusta palatessa iskikin sitten elämää pahempi flunssa. Suunnittelin parantuvani vähintään kolmessa päivässä, mutta ihan ei sitten kuitenkaan mennyt käsikirjoituksen mukaan. Viikon lähinnä yskin, niistin nenää, opiskelin ja lepäsin. Loppuviikosta täytyi kuitenkin kasata itseni sen verran että lähdin ajamaan Hawaii ExpressTartu-Viljandi Gran Fondon. Kyseessä oli 155km pitkä kuntoajo Tartosta kiertoreittiä Viljandiin; kyseessä ei ollut kilpailu, vaan ennemminkin suurella porukalla tehty vimoisen päälle huollettu pyöräkarkelo. Keskinopeusryhmiä oli kolme: 25km/h, 30km/h ja 35km/h, joista jokaisella oli vetäjät ja huoltoauto josta sai tarvittaessa juotavaa, geeliä tai mekaanista apua. En ollut varma mihin ryhmään lähteä kun kunto tuntui suoraan sanottuna aika surkealta, mutta toisaalta ei myöskään kiinnostanut viettää hirveän paljon aikaa pyörän selässä. 30km/h on noin suuressa ryhmässä tasaisella vauhdilla ajettuna hyvin kevyttä, 35km/h taas vähän siinä ja rajoilla - hyvässä kunnossa ei mikään ongelma, mutta kun kunto tosiaan oli hyvinkin arvoitus.. Päätin aloittaa 35km/h ryhmästä ja mahdollisesti peruutella sieltä hitaampaan porukkaan jos ei tunnu hyvältä ja ilmoittaa aikeistani ryhmän vetäjille.

Startissa kun ryhmityin ainoana naisena kovimpaan porukkaan, sain parilta pyöräilijä-alfaurokselta aika pitkän katseen nenän vartta pitkin. Kun kerroin katselevani meininkiä hetken ja huonon päivän osuessa kohdalle tiputtaudun, nämä totesivat että "joo, no sä voit sit tiputtautua vain kahdesti, siinä 25km/h-ryhmässä sun pitää ainakin pysyä." Menin  ensin ihan hämilleni kun en ollut varma vitsailivatko nämä vai luulivatko ihan oikeasti etten yhtään tiennyt mihin olen lähdössä. Kohensin sitten kypärääni huomaamattomasti keskisormella, mietin mielessäni että sietäisitte hävetä ja päätin että mä en muuten todellakaan ole tippumassa täältä yhtään mihinkään - ihan sama miten pahalta tuntuu. Eräs viäräleuka tiedusteli annettiinko minulle lupa lähteä tähän ryhmään. Vastasin etten kysynyt. Seuraavaksi tuli leikkimielistä kommenttia suhteellisen kuluneesta ja paljon kilometrejä nähneestä skorppioonistani.

Lähdettiin sitten ajamaan ja tasaisella perusvauhti tuntui itseasiassa hyvinkin helpolta. Ekan oman vetovuoroni jälkeen tultiin 14km:n sivutuulipätkälle, jossa jouduin vähän tiristämään mutta ei ollut suurempia ongelmia. En kyllä tiedä miten helpolta näytti, kun aiemmin pyörästäni kuittaillut tarjosi puoliksi syödyn energiapatukan. Silloin tällöin vetämään meni joku joka näköjään halusi huhkia kunnolla ja jouduin ajamaan välejä kiinni vähän kiukkuisemmin. Sain niistää nenää aika ahkerasti ja suurin haaste olikin hoitaa se mahdollisimman huomaamattomasti ja kanssa-ajajia kunnioittaen. Yskänpuuskien yllättäessä taas sai keskittyä tosissaan ettei koko pyörä ala heilumaan. Johonkin 90km:n asti meni oikein mukavasti, kunnes innostuin vetovuorollani huhkimaan vähän liikaa ja liian pitkään, seuraava veturi päätti tehdä pienen kiihdytyksen ja kun olisi pitänyt siirtyä peesiin, huomasin katselevani loittonevaa takarengasta eikä väli pienentynyt vaikka kuinka kärsin. Kirosin mielessäni aika ankarasti että nytkö mä sitten tipun prkle. Huoltoautosta kyseltiin tarvitsenko juomaa, johon vastasin että en mutta tuonne porukkaan olisi kiva päästä. Pääsin sitten auton peesiin, (ei muuten uskoisi miten kevyeltä voi 40km/h tuntua kun on 10cm päässä henkilöauton takapuskurista) jossa otin lukua muutaman minuutin kunnes menin ihan muina naisina takaisin porukkaan toivoen ettei kukaan huomannut. 30km ennen maalia sattui vielä sellainen tilanne, että huomasin yhtäkkiä tankoni olevan aivan vinossa. Olin kasannut pyörän reissun jäljiltä ns. ihan ite ja todennäköisesti haahuillut jotain ihan muuta ja sanonut vaan "joo" kun Paavo yritti ohjeistaa. Eiku tien sivuun, huoltoautosta vähän mekaanikon apua, seuraavat 7km autopeesissä 45km/h ja takaisin porukkaan. Kyllä hävetti aika paljon ja päätin jatkossa kuunnella ohjeet todella tarkkaan jos täytyy vielä itse leikkiä omaa pyörämekaanikkoa.

Vähän ennen maalia noustiin Viljandin Kõrgemäe tõus, jossa Paavokin on kuulemma joskus kärsinyt Saaremaa velotuurilla ja silloin tällöin ammattimiehetkin joutuvat taluttamaan. No se olikin sellainen seinä että sai tosiaan ruhjoa aika kipakasti ettei jäänyt kammelle. Pientä haastetta toi myös se, kun n. 1/3 porukasta joutui taluttamaan ja siinä oli vähän väistelemistä. Maalissa kuulutettiin mun nimi että tässä porukassa tuli muuten yksi nainenkin mukana - ilmeisesti se ei täällä ole ihan niin tavallista kuin vaikka Suomessa että 35km/h ryhmässä voi aivan hyvin ajaa naisetkin. Startissa heitettyjen epäilevien kommenttien jälkeen tuntui kyllä ihan kivalta kun aika moni mies tuli kättelemään ja taputtamaan olalle todeten että aika tugev naine. (ei muuten tarkoita sitä miltä suomalaisen korvaan kuulostaa ) Ja vaikka vähän puolikuntoisena olinkin liikenteessä, niin oli muuten itseasiassa ihan tosi hauskaa ajaa pyörällä vähän vauhdikkaammin ja isommassa porukassa!

Koska olin suunnitellut uuden maantiepyörän hankkimista jo jonkin aikaa ja Hawaii Expressin korkealta taholta tuli siinä määrin kaverillista sanailua mun kuluneesta pyörästä, päätin tiedustella olisiko tällä joku hyvä idea miten tilanne korjautuisi. Tämä tiedustelu johti siihen, että Tartoon on nyt ensi viikolla saapumassa yksi tuliterä ja aika hieno Scott Foil 20, joka tulee viettämään minun kanssa vielä paljon hyviä hetkiä. En oikein malttaisi odottaa. :)

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Costa Bravan pyöräleiri, retki Montsenylle

Noniin, seuraa lisää kertomusta pyöräleiristä. Lauantaista kirjoittelinkin jo ihan perusteellisesti, mutta täytyy kyllä vielä lisätä, että se reissu jotenkin kaikkine eeppisine maisemineen teki minuun ihan poikkeuksellisen vaikutuksen. Tuli jotenkin entistä vahvemmin sellainen tunne, että haluan vielä koluta paljon hienoja ja korkeita maailmankolkkia pyörän kanssa ja tehdä siistejä juttuja. Samalla mietin taas että on se ihan hienoa olla sellaisessa kunnossa että voi lähteä tekemään tuollaisen reissun viiden päivän varoitusajalla. Aloin myös haaveilemaan erilaisista eeppisistä kuntoajoista maailmalla - esim. l'Etape do Tour, eli kuntoajo Ranskan ympäriajon etapilla, tai Trans Alp... Mutta nyt vielä juttua viimeisimmästä reissusta:

8. päivä. Palauttelua

Sain Paavolta tiukan kehoituksen ajaa pyörää edes vähän, koska mikäli keho tajuaa että nyt saa levätä, se menee palautumistilaan eikä nouse sieltä ainakaan viikkoon ja siinä sitä sitten ollaan kun leiriä olisi vielä viikko jäljellä. Kävin siis pyörittelemässä 70km kevyesti. Jalat eivät olleet lauantaisesta yhtään kipeät, mutta lähinnä sellainen massiivinen energiahukka ja väsymys tuntui. Evästähän sitten meni ihan kiitettävästi, jalat eivät juuri suostuneet laittamaan painetta polkimiin vaikka kuinka olisin käskenyt ja kesken lenkin tuli niin kova nälkä että päätin pysähtyä syömään ihan kunnollisen jäätelöannoksen. Voin kertoa, että maistui muuten ihan todella hyvältä!

9. päivä. Montsenyn valloitus



Mietiskelin aamupalapöydässä että mihinkäs sitä tänään lähtisi ja yritin kysellä viimeisiä Trismilen paikallaolijoita lenkkiseuraksi. Eivät lähteneet, mutta heittivät ehdotuksen että käy kiipeämässä Gironan korkeimmalle vuorelle Montsenylle, jonka huippu on 1700m korkeudessa. Totesin että no minäpä käyn. Päätin lähestyä huippua pidempää ja loivempaa kautta ihan vain jotta hypoteettisen väsähdyksen tapahtuessa matka kotiin olisi mahdollisimman lyhyt. Starttasin merenpinnan tasolta ja ensimmäiset 30km oli jokseenkin tasaista. Tasainen muuttui pikkuhiljaa "nytkytysnousuksi" (Paavon termi), eli sellaiseksi vaihvihkaa hivuttavasti nousevaksi mäeksi joka periaatteessa tuntuu tasaiselta, mutta mihinkään ei vaan pääse. Tätä jatkui jonkun 15km, kunnes alettiin olla ihan rehellisessä mäessä, jota muuten kesti. Jossain vaiheessa tajusin nousseeni samaa mäkeä jota edellisellä Sant Hilarin reissulla laskettiin, kun tulin Coll de Revelille, jossa silloin räpsittiin maisemakuvia. Tuolloin Coll de Revelillä tuntui kuin olisi jotenkin tosi korkealla, mutta vähänpä tiesin miten paljon korkeammalle siitä vielä nousisinkaan.

Coll de Reveliä lähestyessä
Ihmeesti siinä pääsi sellaiseen espanjalaiseen mäennousumoodiin, jossa keskittyy vain pyörittämään jalkoja, hengittämään, miettimään kivoja asioita ja elämään sen asian kanssa että tämä nousu ei muuten tule ihan hetkeen loppumaan. Jossain vaiheessa tien toisella puolella alkoi avautua aika käsittämätön maisema ja mietin ihan tosissani että mitä ihmettä mä teen näin korkealla ja miten mä olen onnistunut hilaamaan itseni tänne ihan pelkällä lihasvoimalla?


Jossain päin Montsenytä, tuosta noustiin vielä aikalailla
Vuoren huipun kohdalla oli aika tumma pilvi, keli alkoi kylmetä uhkaavasti ja tajusin ottaneeni aivan liian vähän vaatetta mukaan. Se oli oikeastaan aika jännä tunne miten pieneksi sitä itsensä tunsikaan siellä vuoren kyljessä. Mietin vähän että mitäs jos nyt vaikka pyörä hajoaa, alkaa sataa lunta tai jotain, mites mä pääsen täältä pois. Sitten tuli kyltti että Turo de l'Home vasemmalla. Tie pieneni ja jyrkkeni, sitä jatkui vielä pari-kolme kilometriä, kunnes tulin parin TV-maston kohdalle joita olin jostain alempaa tiiraillut. Tästä tie lähti laskemaan toiselle puolelle alas ja risteyksestä lähti vielä kapeampi ja jyrkempi tie vielä ylöspäin. En ollut täysin varma että onko tämä nyt se korkein kohta mihin pyörällä pääsee, vai pitäisikö mennä vielä risteyksestä ylös. Siinä kohti iski pieni nysväily, kun hirvitti että kohta yläpuolella olevasta tummasta pilvestä alkaa sataa, jäädyn laskussa ja tuli aika voimakas tarve päästä äkkiä alas ja ihmisten ilmoille täältä.


6 vuotta palvellut Skorppiooni, josta on muuten tullut jo melekonen maailmanmatkaaja :D 
Laskussa palelsi aika julmetusti, kunnes pääsin sen verran alas että aurinko lämmitti. Se on muuten jännä, kun siinä vaiheessa kun tuntui että olin laskenut jo vaikka kuinka pitkään, olin edelleen tosi korkealla. Nyt sitten jäi kaihertamaan että olisiko sittenkin pitänyt mennä vielä se pieni pätkä ihan ylös asti, täytynee vielä palata Gironaan ihan tämän takia. Mietin myös sitä, että näille vuorenvalloitusreissuille olisi ehkä hyvä lähteä kaverin kanssa, koska siinä nousussa väsyttää itsensä aika perusteellisesti ja jos esim. pyörä hajoaa, juomat tai eväät loppuu tai väsähtää täysin, sieltä on aika pitkä matka takaisin ihmisten ilmoille.


Hieno reissu joka tapauksessa ja hotellille palatessa olin jotenkin ihan liekeissä siitä millainen lenkki tuli heitettyä. Kilometrejä kertyi 133 ja aikaa meni joku 5:30. Vaikka siellä ylhäällä olikin jotenkin oudon yksinäinen ja turvaton olo, niin tuli sellainen fiilis että haluan tehdä tällaista vielä paljon lisää ja mieluiten Paavon kanssa. Siinä on vaan jotain aika hienoa kun kiipeää polkupyörällä vuorelle ja pääsee katselemaan maisemia sieltä ylhäältä ihan kirjaimellisesti pää pilvissä. Pääsishän sinne tietysti asfalttitietä autollakin, mutta pyörällä se on vaan jotenkin paljon siistimpää, koska nyt voi ajaa myös pyörällä.


...ilmeisesti juttua riittää vielä kolmannenkin blogitekstin verran, joten palataanpa asiaan taas jossain vaiheessa.


maanantai 25. huhtikuuta 2016

Costa Bravan pyöräleiri, osa 1.

Palailin toissapäivänä Espanjasta ja nyt täältä niitistä ja montun pohjalta on hyvä palata fiilistelemään reissua. Ja olipahan muuten reissu!

1. Patikointipäivä

Trismilelaiset olivat olleet leirillä jo viikon ja viettivät kevyttä päivää, joten ohjelmassa oli patikointia jalan Lloret de Marista 12km:n päähän Tossa de Mariin. Pyöräily olisi poltellut, mutta päätin kuitenkin olla heti feidaamatta yhteisestä ohjelmasta ja olla mukana. Vielä edellisenä päivänä oli tuntunut siltä, että pää on jotenkin liian täynnä kaikkea lääketieteeseen liittyvää ja raskasta, mutta kyllä muuten olo keveni kun pääsi aurinkoon katselemaan turkoosia merta kallioilta käsin!
Joukossa oli myös kivoja uusia tuttavuuksia, mukaanlukien kaksi Suomessa työskentelevää lääkärikollegaa. Ilahduin kovasti kun selvisi että on ainakin pari kaveria joiden kanssa voin silloin tällöin jutella suomeksi jos meinaisi jatkuva viron puhuminen käydä liian raskaaksi. Kävin illalla pyörittelemässä tunnin kevyesti.


2. Pyöräilyyn totuttautumista

Vieläkin leiriläisillä oli "kevyt päivä" ja minä meinasin olla jo ihan hiilenä että mitäs ihmeen nössöilyä tämä tällainen on kun ei ole tarkoituskaan olla lenkillä esim. koko päivää. Ohjelmassa oli kevyt 2h lenkki, mutta kahvitauolla muodostui pieni porukka jotka päättivät ajaa vähän pidempään. Jatkoin vielä omatoimisesti matkaa Costa Bravan rannikkoa pitkin ja päästessäni E682-tielle alkoi suupielet nousta leveään virneeseen. Palasin lenkiltä sen verran nollat taulussa, että yksi leirin vastaavista kysyi aika huolestuneena että onhan mulla kaikki hyvin. No voi kyllä, nyt oli asiat erittäin hyvin oli kun olin juuri saanut nauttia raikkaasta ulkoilmasta 115km:n ja neljän ja puolen tunnin ajan pyörän satulasta käsin. Lähinnä mulla oli aika kova nälkä. :D Lenkin jälkeisistä tapahtumista ja mitä siitä seurasi kirjoittelinkin jo aiemmin.

3. Ensimmäinen kunnon ajopäivä: 135km, 4:55, n. 2000m nousua + aamu-uinti



Aamu alkoi 3km uinnilla ennen aamupalaa ja aamukahvia, mikä oli minulle vähän kova paikka. Vielä kun joutui uimaan 3x3x100m kiihtyvällä lähdöllä. Mitä taas pyöräilyyn tulee, niin sanotaan vaikka niin, että jos vielä edellisenä päivänä olin jotenkin huolissani että löytyykö täältä tarpeeksi kovia ajomiehiä joiden peesissä saisi tiristää, niin tämän päivän jälkeen ei huolestuttanut enää yhtään. Piti ajaa 4h, mutta siitä tulikin 5h. Reitti oli vielä hieman mäkiin tottumattomille jaloille aika paha rasti, varsinkin kun mäet ajettiin tiukasti porukassa eikä suinkaan omaa vauhtia ja minut oli ainoana naisena määrätty siihen kovimpaan pyöräporukkaan. Viimeisessä nousussa olin jo ihan tosissani tiukilla ja aiheutin aika hyvän naurunremakan myöntämällä tämän varovaisesti. Selvisi etten todellakaan ollut ainoa, vaan siellä ilmeisesti miehet kärsivät yhtälailla, mutta enhän minä sitä voinut tietää. Kahvitauon jälkeen piti olla 30km hotellille, joten laskelmoin että jäätelö-kokistankkauksen jälkeen en enää tarvitsisi syödä. No se olikin 45km ja armottomaan vastatuuleen koko matka. Romahdin siinä 10km ennen hotellia aika täydellisesti ja siitä eteenpäin ihan kirjaimellisesti itkin ja ajoin. Piti kyllä nyyhkyttäen selittää että älkää antako tän häiritä, ihan normaali reaktio kun verensokeri laskee ja kyllä mä pärjään eikä oo ees eka kerta kun näin käy. En tiedä mitä tästä lenkistä Ainille kerrottiin, kun illalla minut käskettiin hotellin aulasta nukkumaan ja vähän äkkiä eikä aamulenkille kuulemma ollut mitään asiaa.

4. Sant Hilari: 4:53, 142km
Peesipaikalla
Oma jaksaminen hieman huolestutti edellisen päivän sippauksen jäljiltä ja pakkasin taskut täyteen mercadonan suklaa"croissantteja"/mitä lie pullia ja tein jämäkän päätöksen syödä niitä tarpeeksi ja jo ennen kuin tulee nälkää. Ainin mielestä mun eväät olivat tosi hassut, koska geelejä kuulemma pitäisi syödä. No minähän en lenkillä geelejä syö ja tein tämän hyvin selväksi. "No, katotaan kumpi sippaa ekana ja ketä joutuu lopussa työntämään selästä." Tässä vaiheessa oli vähän pahaenteinen olo kun tajusin että minkäänlaisia väsymyksen merkkejä ei paranisi näyttää jos haluaisin syödä suklaacroissantteja lenkkievääksi jatkossakin. Jaksoinkin ilahduttavan hyvin - 23km pitkä ja 1100m korkea nousukin taittui melko kivuttomasti ja yhdessä lopun jyrkässä kohdassa kykenin vielä ohittamaan miehet ja ottamaan selfien. Minua kyllä kehotettiin olemaan riehumatta, koska saisin kuulemma vielä ajaa itseni väsyksiin. Tuli myös ehdoton kielto laittaa facebookiin kuvaa jossa porukan ainoa nainen veti, joten sehän oli selvää mitä tein heti hotellille päästyä. :)  Laskussa ei paljoa jarruteltu, porukka meni puoliksi, minä jäin iloiseksi yllätyksekseni siihen ensimmäiseen puoliskoon. Viimeiset 50km oli enimmäkseen tasamaata ja ryhmän johtajalle iski keskivauhtineuroosi että 30km/h pitää saada keskariks. (miehet menivät nousun ekat 23km edeltä ja omaa vauhtiaan, loppu noustiin yhdessä)Sehän tarkoitti loppumatkaksi tiukahkoa vuorovetoa jossa ketju ei juuri päässyt löystymään. Viimeiseen pitkään ja loivaan mäkeen 1km ennen hotellia iskettiin jo ihan kunnolla, enkä tässä vaiheessa enää kyennyt vastaamaan. Ain sitten paloiteltuaan porukan osiin peruutti minun luo ja työnsi mäen viimeisen puoliskon selästä samalla kun minä yritin rimpuilla että ei prkle tarvii mä en oo vielä sipannut! Ja voi sitä naljailun määrää, kun "taas Iinaa piti työntää selästä kun ei se syö geelejä." Kaikenkaikkiaan ihan mahtava lenkki ja hyvä meininki kun ei liikaa hyssytellä. :D


Coll de Revell

5. "Rattamatk" , 153km, 6:30

No tuota noin. Lähdettiin kaikki samalla porukalla "erittäin rauhalliselle pitkälle lenkille." Se olikin sitten kyllä niin rauhallinen etten ollut edes tiennyt että pyörää voi ajaa niinkin hitaasti. Persus tuli lähinnä kipeäksi siitä satulassa istumisesta ja päätettiin yhden kollegan kanssa ottaa vimeisillä 35km:lle hatkat, jossa jalat alkoivat vähän heräillä.

6. Kevyt päivä

Kävin aamulla uimassa rauhallisesti, jonka jälkeen vietin lepopäivää. Tein bussilla päivämatkan Gironaan, joka osoittautui oikein kivaksi kaupungiksi! Piti myös käydä La Fabricassa, jonka kerrotaan olevan mm. Jan Frodenon kantapaikka. Kahvi ja avocado toast maistuivat auringossa hyvältä!

Loppupäivä altaalla, jossa minua piristettiin kaatamalla vähän kylmää vettä päälle.. 
Aika hyvää jäätelöä..
Se oli sellainen ensimmäinen melkein viikko leirillä. Vaikka Trismilen porukka oli ihan huippu, niin silti aika usein kaipasin Paavoa seura- ja vetomieheksi lenkeille. Oli kuitenkin kivaa aina iltaisin päivittäisillä skypetreffeillä puida lenkkejä, reittejä ja juonia seuraavan päivän kuvioita. Mietin kyllä myös aika moneen otteeseen, että on Paavo mut kyllä ihan hyvin opettanut tuohon pyöräleirihommaan, koska pärjäsin lopulta ihan mukavasti ja minulla oli peräti oikein hauskaa siinä kovimmassa pyöräporukassa. Ilman Paavon pyöräkoulua tilanne ei välttämättä olisi ihan näin vahva. :D Sitä muuten vähän säikähdin, että näin runsas viron puhuminen meinasi saada minut ihan tosissaan sekoittamaan sanoja ja selitin vällillä skypessä ihan sujuvasti kuinka lähdettiin nousun sijaan tõusemaan. 

Leirin toisesta puoliskosta kirjoittelen lisää heti kun ehdin ja jaksan, to be continued..


tiistai 19. huhtikuuta 2016

Canyon Cambrils Park, Costa Daurada

Kirjoittelinkin jo aiemmin, miten nimeni jotenkin puolivahingossa päätyi espanjalaisen kuntoajon lähtölistalle. Viikon aikana tuli ajettua aikalailla, mutta jalat tuntuivat vaativan juurikin kovia keinoja ja väkisinsopeuttamista espanjalaisen mäkiseen meininkiin. Starttiin menin siis jokseenkin ajetuilla, mutta melko hyvin tottelevilla jaloilla.

Startti tapahtui Cambrilsissa klo 8, joten lähdettiin matkaan Lloret de Marista aamulla klo 5, eikä siinä tietenkään ehtinyt mitään aamupalaa syödä tai kahvia juoda. Koska perjantai oli Trismilen leirin viimeinen päivä, tarina kertoo että yksi kolmasosa seurueestamme oli palaillut Lloretin yöelämästä vasta hyvinkin pikkutunneilla. Oltiin kisapaikalla vähän ennen seitsämää ja porukan junnulle eli minulle meinasi iskeä pieni paniikki että mitenkä tässä voi mitenkään ehtiä starttiin kun ei ole ajovaatteetkaan päällä eikä aamupalaa syöty. Muut taas eivät voineet ymmärtää että mitä se Iina taas hötkyilee. 50min ennen starttia päästiin aamupalalle ja 30min ennen lähtöä alettiin vaihtaa vaatteita siinä parkkipaikalla. (lähtöviivalla sain tietää että startti olikin 15min myöhemmin kuin olin luullut)
Naljailivat että näytin muka jotenkin jännittyneeltä startissa..
Vaikka kyseessä ei ollut kilpailu, vaan ennemminkin huollettu porukkalenkki/kuntoajo, minua jännitti ihan hillittömästi. En yhtään tiennyt miten siellä lähdetään ajamaan, minkä tasoista porukka on, enkä kyllä sen enempää reittiprofiilistakaan muuta kuin että mäkeä olisi ihan riittävästi. Ja ajattelin vielä  silloin että mahdollisimman isossa porukassa olisi hyvä pysyä.
Ekassa mäessä
Ensimmäiset 10km ajettiin turva-auton perässä ja siinä oli tiellä vähän kaikenlaista terävistä hidastetöyssyistä tien keskelle poikittain vedettyyn poliisiautoon joka väistettiin täpärästi espanjankielisen mölinän saattelemana - ihan perussettiä ilmeisesti. Ensimmäinen mäki alkoi siinä heti sen 10km:n jälkeen ja sitähän kestikin seuraavat 12km ja aika ylös noustiin. Heti mäen alkaessa selvisi persjalkaiselle savolaiselle kuinka mäkeä kuuluu ajaa: ympärillä vilisi sheivattuja, ruskettuneita ja säikeisiä pohkeita ja iloista puheensorinaa kun itse lähinnä murikoin pienimmällä vaihteella ja mietin että miten täältä ikinä pääsee ylös asti. Pääsin kuitenkin, mutta jo tässä vaiheessa kaikki porukat olivat levinneet täysin, koska sellaisessa nousukulmassa peesistä on enää hyvin vähän hyötyä. Lasku meni yllättävän hyvin ja pysyin ihan täysin muiden vauhdissa - liekkö Paavon pyöräkoulu tehnyt tehtävänsä. Mäen jälkeen luulin olevani tasaisella, ihmettelin miksi en pääse mihinkään, kunnes huomasin että ai kappas, tässähän on taas noustu aika korkealle. Nousuhan jatkui tiukkenevalla trendillä ja kohta huohotin taas pienin vaihde silmässä ja kampesin sen minkä kykenin. Mäen päällä oli huoltopiste, jolla oli veden ja urheilujuoman lisäksi jotain pullaa, nutellaleipiä, tomaattisalsaleipiä ja appelsiinejä jotka on täällä ehkä parhaita ikinä. Kiedoin niitä siinä sen minkä maltoin - maistui hyvältä.
Iloinen pyöräilijä
Taas lähdettiin laskemaan, jotta voitaisiin taas nousta. Ja voi pojat sitä nousua muuten sitten riitti! 30km sai taas murikoida pienimmällä tai toisiksi pienimmällä vaihteella. Jossain vaiheessa tie haarautui, enkä ollut varma minne pitäisi mennä kun kolme eri matkaa starttasi samaan aikaan. Kysyin sitten eräältä kanssapyöräilijältä ja keskustelu meni näin:
Excuse me, is this the longest distance, the 184km? Or should I have turned left?
-Yes there are three different, small medium and large.
-Is this the 184km?
-Yes, this is the hundred and eighteen, or less
Hundred and eighteen, or eighty?
-I don't know!
Päätin jatkaa matkaa ja toivoa parasta. Nousu kesti pienen ikuisuuden, mutta maisemat oli jotain niin käsittämätöntä mahtavuutta, että en kykene edes kuvailemaan. Googlatkaa vaikka Montsant Parc Natural, sieltä saa jotain käsitystä. Kiipesin enimmäkseen yksin, mitä nyt välillä ajettiin parin-kolmen hengen porukassa.

Nousun jälkeen laskettiin vähän alas, jotta voisi taas kiivetä yhden terävän 10km pitkän nyppylän ylös. Tämän mäen päällä oli ajoa takana 120km ja olin jotenkin saanut sen kuvan, että loppumatka olisi tasaista/alamäkivoittoista. No ei se kyllä tasaista ollut: vielä seuraavat 30km sahattiin vuoristossa ylös alas. Pienten nyppylöiden lomassa oli pari n. 5km pitkään nousua jossa kulmaa oli taas sen verran, että pienin vaihde oli käytössä ja silti teki tiukkaa. Maisemat oli edelleenkin upeat, mutta jotenkin enää ei oikein olisi voinut vähempää kiinnostaa vaikka vieressä näkyikin joku vuori, koska todennäköisesti sen joutui kohta kiipeämään ylös. Viimeinen nousu loppui siinä 150km:n kohdalla ja tässä vaiheessa aloin jo olla ihan kunnolla väsynyt. Huipulla oli taas huoltopiste ja elvytin siinä itseäni appelsiineillä ja nutellaleivillä kaikessa rauhassa, koska ajattelin että lopun laskussa olisi hyvä ajatuksen ihan pelata. Lasku olikin silkkaa hupia - juuri niin mukavan loivia kaarteita että jarruja tarvitsi lähinnä silloin tällöin hipaista ja pääsi hyvään vuoristoratafiilikseen.

Laskussa
Viimeiset 20km tultiin vähän alas viettävää melkein tasamaata. Sain seurakseni viiden miehen porukan joilla olikin ihan hyvä taagi päällä. Vaikka kyseessä ei ollut kilpailu, niin 7h alittajille oli luvassa kultainen mitali, sitä hitaammille joku muun värinen. Positiivista oli se, että vaikka 150km:n kohdalla luulin olevani aivan loppu, löysin jostain vielä oikein kelvolliset ajojalat viimeisille 20km:lle. En ollut vähälläkään tippua porukasta ja tein vetohommista oman osuuteni oikein mielelläni. Maaliin tultiin ajassa 6:59, eli täpärästi korkeimman kategorian loppuajalla. Keskivauhti 26km/h on melko vaatimaton, mutta tuolla reittiprofiililla, ja enimmäkseen yksin ajettuna 184km:n ja 2900 nousumetrin reissulla lienee syytä olla ihan tyytyväinen. (esim. viime kevään Rattarallissa 142km:n keskivauhtini oli 38km/h, eli reitin voinee katsoa olleen vähän eri maailmasta) Ain ja Mäx ehtivät odottaa minua maalissa melkein tunnin, joten syömisen, suihkun ja jälikipuintien jälkeen lähdettiin takaisin kohti Lloretia.
Viiemisen mäen päällä, 150km ja 2900m nousua jaloissa, enää 30km alamäkeä jäljellä
Oli kyllä melkoinen elämys niin maisemien kuin fyysisen rankkuudenkin suhteen. Hieno reissu kaikin puolin, taas opin jotain itsestäni tiukoilla ollessa ja olen yhtä urheilukokemusta ja hienoa ajamalla ansaittua ajopaitaa rikkaampi. Näiden kokemusten takia kannattaa käydä lenkillä!

Kisasivuilta löytyi muuten ihmeen paljon kuvia joita sai ostaa itselleen - niistä vähän saa suuntaa millaisissa maisemissa ajeltiin. :)



tiistai 12. huhtikuuta 2016

Pyöräleirillä!

Terveiset Costa Bravalta! Täällä on meneillään leirin kolmas päivä ja tässä alkaa pikkuhiljaa päästä ns. treenaamisen makuun. Tulin paikalle myöhään lauantai-iltana kun Trismilelaiset olivat leireilleet jo viikon verran. Sunnuntaina oli sitten lepopäivä, eli lenkkeiltiin 12k jalkaisin Lloret de Marista erittäin hienoa ja mäkistä rannikkoa pitkin Tossa de Mariin, josta tultiin laivalla takaisin. Pyöräily olisi poltellut kovasti, mutta päädyin lähtemään patikoinnille jotta tulee paikka vähän tutusksi ja pääsen paremmin porukkaan sisään. Illalla kävin kuitenkin kevyellä pyörittelyllä. Ensimmäisenä aamuna muuten kolme eri kaveria tuli kertomaan että minua olisi jo odotettukin vetonaiseksi siihen kovimpaan pyöräryhmään

Maanantainakin muut vielä pitivät kevyttä päivää ja minä kerkesin jo huolestua että näinköhän täällä näillä on aikomustakaan reenata tosissaan. Ajoin sitten itsekseni vähän sakkolenkkiä ja lopulta siitä tuli 115km lenkki mukavan jylhissä maisemissa. Lenkiltä palatessani olin pahemman luokan sipissä ja törmätessäni muihin leiriläisiin, pyysin ettei kukaan kyselisi minulta mitään kovin vaikeita kysymyksiä, koska tuntui että ajatus vaan pätkii ja silmät seisoo päässä. Eiköhän juuri silloin paikalle pärähtänyt Ain, joka pyysi minut sivummalle. Keskustelu meni vapaasti käännettynä jotakuinkin näin:
-16. huhtikuuta olis yks pitkä pyörätapahtuma, se ei ole kisa, siinä ajetaan 184km, kiinnostaisko?
minä: Ai milloin? Tartossako? Ai se Tartu-Viljandi Gran Fondo? 
- Ei, vaan täällä Espanjassa ens lauantaina, siis viiden päivän päästä. Lähetkö ajamaan mun ja Mäxin kanssa?
-Joo voin mä lähtee. (en ihan hirveesti edes ymmärtänyt kysymystä saatikka ajatellut asiaa kovin pitkälle, mietin lähinnä että milloin saan ruokaa kun on hirvee nälkä)
-Hyvä, kerro sun hetu, puhelinnumero, sähköposti ja paidan koko.
....
3s päästä mun nimi oli listassa, kunnes tajusin kysyä millainen reitti se on. "En muista." Aha ok.

Illalla aloin varsinaisesti muistella käytyä keskustelua ja miettiä että mihinkähän oikein lupauduinkaan. Googlailin vähän ja selvisi että kyseessä on tosiaan 184km:n Gran Fondo-tyylinen ajo, jolla tosiaan nousua tulee vaatimattomat 2900m. Kyseessä on siis ihan ehdottomasti kovin pyörälenkki mitä olen koskaan ajanut. Asiaa ei helpota se, että lähden matkaan mm. Ainin kanssa, joka on kuitenkin joskus ollut maailman kovin täysmatkan triathlonpyöräilijä ja tälläkin hetkellä habitus on ruskettunut, lommoposkinen ja pohkeet säikeillä. Se jäi epäselväksi onko minun tarkoitus pysytellä siinä kolmen poppoossa vai menenkö omaa vauhtiani. Kuitenkin luvattiin ettei minun tarvitse vetää metriäkään. En ole ihan täysin varma, onko tämä ihan mahtava, vai ihan todella huono idea. Kävi niin tai näin, niin eiköhän siitä ainakin saa hyvän jutun kerrottavaksi. Sekin on edelleen täysi mysteeri miksi juuri minut pyydettiin mukaan - varmaan tämä on taas joku juttu että "me tarvitaan yks nainen mukaan ja kukaan muu ei kuitenkaan suostu paitsi Iina, kysytään siltä."

Tänään ajettiin sitten aamu-uinnin jälkeen ihan hyvä lenkki. 133km, 5h ja joku 1300 nousumetriä. En muistanutkaan miten kauan yksi mäki voi kestää, mutta eiköhän nämä jalat vielä seuraavien päivien aikana saada oikein hyvään Espanjalaiseen mäennousumoodiin. Tai olisi ainakin ihan hyvä saada.

Tässä tekstissä ei muuten ole kuvia, koska täkäläisellä nettiyhteydellä kesti tuskallinen pitkään ladata niitä. Lisäilen ehkä myöhemmin. :)

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Akuutti motti

Tosiaan juuri kun pääsin rivien välistä kehuskelemaan kuinka olen nyt tosi fiksu ja järkevä ja tajuan levätä heti kun meinaa väsähtää, onnistuin hölmöilemään jotenkin aivan käsittämättömällä tavalla. Tehtyäni onnistuneesti lastentautien eksamin, harrastin koko viikonlopun sellaista treenirellestystä ettei pahemmasta väliä. Sitten alkuviikosta olis vähän tehnyt mieli levätä, mutta enpä levännyt vaan päätin ottaa pikkupakkasista kaiken ilon irti ja hiihtoniilotin maanantaista keskiviikkoon oikein perusteellisesti. Torstaina oli ihan hyvä meininki spinningissä ja vielä juoksinkin matolla siihen päälle, tosin juoksin 24min puolen tunnin sijaan, koska yhtäkkiä tuli tunne että ei vaan huvita enää sitten yhtään. Itseasiassa kaikki hiihdotkin jäi vähän suunniteltua lyhyemmiksi kun en vaan jaksanut. Ja itseasiassa myös kotiin kävellessä meinasi kaikkina kolmena päivänä silmät painua kiinni, haukotuttaa ja meinasin nukahtaa tien varteen.

Tästä olisi tietysti voinut päätellä että nyt olisi hyvä levätä, mutta minä vaan tuskailin että on se kumma kun ei jaksa treenata, vaikka tässä on koko edeltävä viikko levätty. No yritin sitten ajaa pyörällä tehoja. Piti ajaa puolen tunnin veto, mutta pakotettuani jalkoja pyörimään kymmenen minuutin ajan, istahdin lootusasentoon spinningsalin lattialle ja otin puhelun Paavolle että mitäs minä nyt teen kun pitäis ajaa pyörällä tehoja mutta ei vaan jaksa ja oonko minä nyt heikko nyhverö kumitossu luuseri jos luovutan. Sain hyvin selkeän vastauksen että se on henkistä heikkoutta jatkaa väkisin jos on aivan selvästi montussa. Minä sitten pyörittelin kevyesti ja lopetin treenin aikaisemmin, suunnattoman ärtymyksen vallassa.

Seuraavana aamuna menin kuitenkin noortegrupin uintitreeneihin. Alku meni ihan ongelmitta, mutta kun piti uida 400m kovaa, en vaan jaksanut ja vedon jälkeen purskahdin itkuun, mikä ei ole minulle  treeneissä kovin tavallista toimintaa. Se nyt ei johtunut pelkästä huonosta uimisesta, vaan taustalla oli myös huolta tuolloin sairaalassa olevasta tärkeästä ihmisestä, joka tosin nyt on kotiutunut hyvävointisena. :) No joka tapauksessa taas tuli käsky vaan kelailla kevyesti loppuaika ja ehdoton kielto tulla juoksutreeneihin iltapäivällä.

Kotona tuskaillessani aloin sitten katsella treenipäiväkirjaa vähän sillä silmällä. Huomasin että edellinen lepopäivä oli ollut kaksi viikkoa sitten. Edeltävien puolentoista viikon aikana olin tehnyt mm.  4 uintitreeniä, joista 3 kovaa, 2 kertaa pyörällä tehoja, 3 reipasta hiihtoa, yhden reippaan juoksun, yhden 8:n opintopisteen tentin, yhden suullisen potilastentin ja kaiken tämän ohessa nukkunut aivan liian vähän.

Seuraavaksi tietysti herää kysymys, että mitäköhän minä oikein ajattelin kun ihan tosissani uskoin levänneeni koko edeltävän viikon? Näyttäisi siltä että minulla on vieläkin vähän opeteltavaa tämän kokonaiskuormituksen hallinnan kanssa. Nyt olen kuitenkin ihan oikeasti levännyt muutaman päivän ja taisin onnistua hyppäämään montusta ylös. Voisin kyllä yrittää jatkossa olla sen verran järkevä, etten ihan heti joutuisi sinne takaisin.

torstai 3. maaliskuuta 2016

"Sun asenne hengittämiseen on mun asenne treeneihin"

Enpä ole hetkeen kirjoitellut ihan vaan treenikuulumisia, joten ajattelin nyt olevan korkea aika.

Viime talvena Ainin tehdessä mulle treeniohjelmat omaksuin harjoittelussa selkeän jaksotuksen, jossa kahta kovaa viikko seuraa yksi kevyt viikko. Koulussa kuitenkin ensimmäiset kolme sykliä kestää 4 viikkoa jokainen, joten olen nyt kokeillut 3 kovaa - 1 kevyt - jaksotusta. Homma toimii siinä mielessä hyvin, että kevyt viikko osuu aina siihen kun perjantaina on tentti, jonka jälkeen voi aloittaa uuden blokin. Kolme viikkoa yhtäjaksoista treenimäiskettä on ehkä vähän pitkähkö aika: ensimmäisellä viikolla treenaaminen on ihan huippua, toisella viikolla ihan kivaa, mutta kolmannella alkaa jo kaikenlainen ulkourheilullinen kiinnostaa ja joudun hieman motivoimaan itseäni. Lepopäivä kerran viikossa tai puolessatoista viikossa on myös ihan ehdoton - yleensä sen tarpeen huomaa siitä kun ei vaan kulje. Jos väkisin jatkaa treenaamista, kykenee kyllä suorittamaan suunnitellut harjoitukset, mutta kropasta ei saa juuri mitään irti, treeni ei pure eikä se ole kovin mielekästä tai järkevää. Yhdellä täyslepopäivällä sen sijaan saa jo ihmeitä aikaan ja sen jälkeen kulkee taas.

Viikko-ohjelmaan on alkuvuodesta tullut antaumukselliset raastosessiot pyörällä. Toteutan nämä yksin spinningsalissa, traineria kun en vielä omista ja rullat sopivat vain palauttavaan pyörittelyyn. Avainharjoituksena on ollut Paavon bravuuri 2x20min anaerobisella kynnyksellä 5min palautuksella. Yksinkertaisen kaunista. Tavallaanhan se on ihan kamala harjoitus, mutta olen jotenkin onnistunut psyykkaamaan itseni uskomaan että tämä on ihan kivaa ja minä nautin tästä. Tai okei, en nauti, mutta vielä vähemmän nautin heikoista pyöräjaloista kesällä. Oikeanlainen musiikki auttaa tässä hommassa hyvin - Jumin Reisi ei vaan liiku tai ULLR soimaan, niin siinä pääsee hyviin tiloihin. Kerran olin juuri tekemässä vetoa, kun spinningsaliin tuli spinningohjaaja jonka kapeahkoa näkemystä naisista olen tainnut romuttaa aika perusteellisesti. Tämä katsoi minua hetken jollain tyrmistyksen ja huvittuneisuuden sekaisella ilmeellä, haki hervottoman kasan käsipyyhepaperia, ojensi sen minulle (ilmeisesti katsoi että hikipyyhe ei nyt riitä) ja lähti pois päätään pudistellen ja mumisten jotain että "jälle ta paneb üle.."

Viime lauantaina oli kiva treenipäivä kun tein kaksi treeniä Trismilen noortegrupin kanssa. Ensin uitiin 3600m  pitkä ohjelma ja sen jälkeen juostiin 13km ja 1:10 kevyttä pk:ta. Lenkillä valmentajalta tuli tiukkaa kommenttia jos lantio tipahti alas, joku kehtasikin lintata jalan kantapää edellä maahan tai tuli treeneihin hiukset geelillä laitettuna, koska "mees peab kole olema", eli miehen täytyy olla cool. Kuitenkin lenkin puolivälissä kaikki pysäytettiin, käskettiin tehdä lumipallo ja heittää kaveria sillä. Pienen keventävän lumisodan jälkeen jatkettiin lenkkiä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Erittäin hyvä meininki siis! Tosi kiva että minutkin on toivotettu tervetulleeksi treenaamaan mukana "fanijäsenenä", vaikka välillä tunnenkin itseni 25-vuotiaana hieman yli-ikäiseksi ja hitaaksi. :)

Että tällaista. Treenimeininki on hyvä ja ensi viikoksi lupaa sen verran lämmintä keliä, että haave maantiepyöräkauden avaamisesta elää vahvana!

maanantai 18. tammikuuta 2016

Havaintoja virolaisesta kuntohiihtokulttuurista

Olen tässä joitain vuosia seurannut positiivisen hämmennyksen vallassa meininkiä Tarton hiihtoladuilla ja nyt päätin että tämä ansaitsee ihan oman kirjoituksensa blogiin. Suomessa olen aina pitänyt hiihtoa jollain tavalla vaikeasti lähestyttävänä lajina - on tuntunut että pitäisi olla vimosen päälle varusteet ja oikeanlaiset sukset moneen erilaiseen keliin, puhumattakaan kauniista ja eleettömästä hiihtotekniikasta, jotta uskaltaisi edes mennä ladulle. Kuopiossa Puijolla hiihtäessä ympärillä vilisee vaikka kuinka paljon maajoukkuehiihtäjiä tai vähintäänkin vahvan kilpahiihtotaustan omaavia, joten siellä on hiihdosta pitävä wannabe-triatleetti välillä vähän ihmeissään ja alemmuuskompleksin kourissa. Olen myös joskus aiemmin selittänyt monelle tartolaiselle kaverille etten siis todellakaan ole mikään hyvä hiihtäjä, mutta se on minusta tosi kivaa silti.

Täällä kun olen nyt hiihdellyt enemmänkin, olen havahtunut siihen etten itseasiassa erotu ladulla lainkaan hitaalla vauhdilla enkä välttämättä edes erityisen huonolla tekniikalla, vaan itseasiassa enemmistö liikkujista on kilpahiihtäjien sijaan hyvinkin tavallisia kuntoilijoita. Täällä on sosiaalisesti täysin hyväksyttyä hiihtää Tehvandin maailmancupladulla kävelypertsaa ja luisteluhiihto tarkoittaa useimmiten ihan reteetä kuokkaa sisäkantiin nojaillen. Tästä voisi tietysti vetää johtopäätöksen etteivät virolaiset keskimäärin osaa hiihtää. Suurin ero on kuitenkin se, että täällä ladulla sitä porukkaa on ihan hillittömästi, siis oikeesti ladun täydeltä. Hyviä hiihtäjiä näyttäisi olevan suunnilleen yhtä paljon kuin Suomessakin, mutta sukkahousutyyppien lisäksi siellä on iloisena joukon jatkona aika käsittämättömän monta höntsäkuntoilijaa - ja kaikki menee siellä sulassa sovussa ja vaikuttaisi olevan hauskaa.

Mistä tämä sitten johtuu?

No tietysti täällä on Tartu Maraton - 63km:n hiihtokilpailu, johon osallistuu joka vuosi n. 6000 hiihtäjää, eli kovien hiihtäjien lisäksi suunnilleen jokainen virolainen joka on edes joskus vähän hiihtänyt ja myös osa heistä jotka eivät ole - ulkomailta tulevien osallistujien lisäksi.

Nyt kun olen pitänyt silmäni vähän paremmin auki, olen havahtunut siihen että täällä on myös jos jonkinlaista hiihtokarkeloa suunnilleen joka viikko. Esimerkiksi Lemeks Suusasari on viikkokilpailujen sarja, jonka osakilpailuja on maaliskuulle asti joka keskiviikko. Osallistuminen on kaikille alle 16-vuotiaille ilmaista, sitä vanhemmille ennakkoon ilmoittautumalla 3e. Ja tähän tosiaan kuuluu suksien voitelu ennen kisaa (!), sähköinen ajanotto, maalissa kuumaa teetä, mustikkakeittoa ja lihapiirakoita sekä 30min hiihto-opetusta, joka viikko eri teemalla. Kisareitti on auki neljän tunnin ajan ja sen saa käydä kellottamassa milloin haluaa, muuten voi hiihtää lenkkiä ja fiilistellä ihan suuren urheilujuhlan tuntumaa. Kilpailu on avoin kaikille ja siellä on osallistujia hyvinkin laidasta laitaan - ja kaikilla vaikuttaa olevan hyvä meininki. Vaikkei kilpailemisesta niin välittäisi, on vaan kivaa mennä paikalle vaikka vaan treenaamaan ja fiilistelemään.

Viime sunnuntaina olin Tartu Maratonin ühistreeningussa, eli ilmaisessa yhteistreenissä joka järjestettiin Tartu maratonin reitin loppuosassa. Siellä oli ajettu 4.5km:n pätkä latua jota sai hiihtää niin paljon kuin sielu sieti ja tarjolla oli teetä ja pikkupurtavaa. Erityisesti lapsiin oli panostettu kunnolla ja näille oli paikanpäällä hiihtokoulua, temppurataa ja ties mitä ohjelmaa. Siellä sitten vipelsi ladun täydeltä vaahtosammuttimen kokoisia hiihtäjiä jotka vähän väliä muksahtelivat nollavauhdista maahan, mutta suupielet oli korvissa. Ainakin minä olisin ollut 5v:nä tällaisesta hyvinkin liekeissä.

Eräs kaveri päätti joitain vuosia sitten alkaa vetämään joka sunnuntai klo 9 hiihtotreenejä joihin kaikki on tervetulleita. Hannese suusatunneilla on nykyisin joka viikko parikymmentä innokasta joko hiihtämässä tai sauvakävelemässä ja saamassa hiihto-optetusta aika hyvältä hiihtäjältä. Hannes kertoi tekevänsä tätä ihan vaan koska se on kivaa ja on sitä kautta tutustunut mukaviin ihmisiin. Omistautuneisuudesta kertoo jotain se, että tämä tuli paikalle mm. juostuaan edellisenä päivänä maratonin ja oltuaan yökerhossa aamuun asti, sekä 100km:n ultajuoksun jälkeisenä päivänä, koska treeniä ei peruta.

Jotenkin tuntuu, että täällä kuntourheilua arvostetaan paljon enemmän kuin Suomessa ja siihen panostetaan ihan eri tavalla. Tämähän taas ei suinkaan vähennä niiden oikeiden urheilijoiden arvostusta, vaan oikeastaan päin vastoin. Tuntuu että kun suunnilleen kaikki ovat vähintään kerran elämässä hiihtäneet sen Tartu Maratonin 63km, niin he oikeasti tajuavat mistä on kyse ja miten kovia jannuja ne kärkihiihtäjät sitten vielä ovatkaan ja kuinka suuri ero siinä on keskivertokuntoilijaan. Jos Suomessa hiihtoa helposti pitää vähän vaikeasti lähestyttävänä oikeiden urheilijoiden juttuna, niin täällä siitä on todellakin onnistuttu tekemään koko kansan juttu - ja ne kovat hiihtäjät on sitten sitäkin suurempia sankareita.  Esim. Tartu maratonista ja monista muistakin karkeloista tehdään tunnin TV-lähetys ja maalissa haastatellaan kärkikolmikon lisäksi myös satunnaisotannalla vaikka kuinka montaa kuntoilijaa. Sanomalehdessä julkaistaan jokaikisen 6000:n osallistujan nimi ja tulos, ei pelkästään esim. kärkikymmenikön.

Näin kestävyyskuntoiluun hurahtaneen näkökulmasta tämä on aika hieno kulttuuri.






tiistai 12. tammikuuta 2016

Hiihtohommia

Moi taas!

Mähän oon heittäytynyt suorastaan villiksi tän bloginkirjoittelutahdin kanssa, joten täältä pesee:

Viikko on vietetty Tartossa ja elämä täällä alkaa taas mennä ihan rutiinilla. Olen nauttinut kunnon talvesta ihan täysillä eikä edes yli parinkympin pakkaset ole juuri häirinneet. En tiedä olenko tullut vanhaksi, mutta olen useastikin kävellyt pokkana kouluun toppahousuissa ja untuvatakissa ja suorastaan odottanut että pääsen kiskaisemaan talvitamineet niskaan. Siinä on jotain hauskaa mennä -26C kelissä ulos niin paljon vaatetta päällä ettei palella yhtään ja myhäillä että "hähää pakkanen, etpäs pääse mun luihin ja ytimiin."

Hiihdin viime viikolla peräti kolme kertaa, kerran Lähtessä 1.5km:n latua ympäri ja kahdesti Otepäässä Tehvandi staadionilla, kun pääsin sinne kavereiden kyydillä. Keskiviikon Tehvandin reissulla kokoonpano oli sellainen, että yksi on lähdössä Spartathlonille, toinen juossut jonkun 169km reissun, kolmas suunnittelee kuukauden mittaista Siperian halki pyöräilyä ja neljäs, eli minä, tunsin itseni ihan nössöksi kun kovinta mitä olin tehnyt oli pari täysmatkan triathlonia. Oli hauskaa hiihtää ja -14C tuntui suorastaan lauhalta!

Sunnuntaina kävi taas tuuri ja pääsin jälleen autokyydillä Otepäähän, tällä kertaa Ainin mukana. Tuli näköjään taas itseäni kovemmassa seurassa joku hillitön tarve vaikuttaa kovempikuntoiselta kuin olenkaan ja yritin väkisin roikkua peesissä 3km:n maailmancupladulla. Puijon latuihin tottuneelle Otepään kierros tuntui suorastaan kotoisalta, mutta kyllä siinä sai ylämäkiin huhkia ihan hyvin. Hiihtelin ihan fiilispohjalta omalla hyvinkin vapaalla tyylilläni ja siitä tuli sitten vahingossa ihan räväkkä vk-hiihto, kun ylämäkeen syke paukutti melkein aina jossain anakynnyksen tietämillä ja alamäessä ehti vähän hengähtää ja palautua. 19.5km:n ja 1h 20min:n jälkeen oli sen verran mukavaksi hiihdätetty olo, että oli oikein miellyttävää päästä ennen Tartoon ajamista hetkeksi saunaan sulattelemaan itseäni. Huomasin muuten tällä reissulla sellaisen velmun ilmiön, että mun kyky puhua viroa huononee progressiivisesti sitä mukaa kun syke nousee ja happoa kertyy reiteen ja silloin alkaa aina tulla vahingossa suomea, englantia ja savvoo sinne sekaan.

Se on muuten jännä, että mä oon ehkä Tartossa ottanut koululta potkuja päähän vähän keskivertolääkisläistäkin enemmän ja joskus alkuvuosina tuli rämmittyä oikein kunnolla ja kirottua tänne muuttaminen moneen kertaan jonnekin syviin syövereihin. Nyt kun koulu on alkanut sujua suorastaan erittäin hyvin, olen viimeisten parin vuoden aikana kotiutunut tänne paljon perusteellisemmin kuin osasin koskaan edes haaveilla. Suurimmat syyt kotiutumiselle on varmasti viimeisten parin vuoden aikana merkittävästi parantunut kielitaito ja se, että nykyään mulla on täällä ihan elämä, kavereita ja sosiaalisia ympyröitä myös täysin koulun ulkopuolella. Aiemmin oli sellainen olo etten oikein kuulunut täällä mihinkään, mutta nyt olen ehkä jotenkin löytänyt paikkani. Olen tästä tosi iloinen, koska nyt tänne on jatkossakin varmasti ihan erityisen kivaa palata.