keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Wannabe-pyöräilijä pulassa

Pyöräilylle pyhitettyjen viikkojen jälkeen pääsin eilen hyvin takaisin triathlonin makuun Kuusijärven rykäsyssä. Sää meinasi saada mut jäämään kotiin kun koko päivän oli lohdutonta tihkusadetta, mutta kuitenkin viimehetkellä keräsin itseni, pakkasin märkäpuvun ja lenkkarit reppuun ja suuntasin Scorpionin kohti Kuusista. Taisin taas vähän yliarvoida kaupunkipyöräilynopeuteni kun jälleen kerkesin paikalle vasta viimeminuuteilla.. Märkäpuvun pukeminen kiireellä ei muuten ole kovin kiva kokemus..

Itse kisa lähti alkusähleyksien jälkeen uinnissa ihan hyvällä fiiliksellä liikkeelle: vielä pari viikkoa sitten uinti tuntui tosi väkinäiseltä hukkumista vastaan taistelulta, mutta nyt pystyin jo vähän keskittymään itse uimiseenkin. Vaihdossakaan ei ollut ihan niin pökertynyt olo kuin edellisellä kerralla. Pyöräilemään lähtiessä huomasin GPS-palikan lakanneen taas akuutisti toimimasta, (sykevyön patterit loppuivat jo matkalla Kuusijärvelle) joten oli lähdettävä fiilispohjalta ja onnellisen tietämättömänä kaikesta liikkeelle. Taktiikkana oli siis vain yksinkertaisesti yrittää ajaa jokaista edellä menevää selkää kiinni, enemmän tai vähemmän onnistuen. Olin ajanut ehkä 15min kun kävin hetken tienpientareella, ja kun pääsin takaisin asfaltille, huomasin renkaan puhjenneen. Ekaa kertaa koskaan mun koko pyöräilyharrastuksen aikana. Murhyn lain mukaan olin luonnollisestikin jättänyt sisäkumin ja pumpun kotiin, ei sillä että niistä mulle paljoa iloa oliskaan ollut. Tätä ei varmaan todellakaan pitäis myöntää näin julkisesti, mutta tunnustanpahan kuitenkin: mä en osaa vaihtaa sisäkumia. (älkää nyt täysin tuomitko mua ihmisenä ja wannabe-pyöräilijänä, kiitos) Kyllä nolotti kun yks ohiajava olis heittänyt mulle sen sisäkumin, mutta oli tunnustettava että en oikeesti osaa tehdä sillä yhtään mitään. Että se siitä "olen pyöräilijä"-kuningasajattelusta.. Puhelintakaan ei ollut mukana että olisin soittanut jonkun hakemaan mut ja kävellen se matka tuntui vähän nihkeeltä. Istuskelin siis tienvarressa ihan hyvän tosin syntyjä syviä mietiskellen. Jossain välissä kohdalleni tuli kaksi todellista herrasmiesmäistä, jotka tilanteen selitettyäni totesivat että "tietenkään et jätä tätä kesken, me vaihdetaan se rengas. Eikä ne ees nauraneet! 

Aika pian pääsinkin takaisin liikkeelle ja vaikkei varsinaista taistelutahtoa enää ollutkaan, päätin huvikseni ajaa jalat tyhjiks ja harjoitella niillä juoksemista sen jälkeen. Juoksu lähti kaikesta huolimatta rullaamaan yllättävän kivuttomasti, vaikka tuttu puujalkaefekti oli edelleen havaittavissa. Viimeisillä kilsoilla tepastellessani Stubb juoksi leveästi hymyillen ja iloisesti kannustaen ohi, ei tainnut ihan samanlaista hymyä irrota meikäläisestä siinä vaiheessa.. En kuitenkaan ollut ihan viimeinen maalissa ja hyvä treeni siinä tuli tehtyä. Nyt kyllä muuten ihan tasan opettelen sen sisäkumin vaihdon, enää ei todellakaan voi lykätä tätä.

Huomenna lähdenkin Kuopioon. Viime kesänä skippasin juhannuksen täysin kun olin aattona iltavuorossa ja juhannuspäivänä aamuvuorossa, (tuntuu muuten aika luksuskselta tämä maanantaista perjantaihin-työviikko ja vapaat pyhät) joten nyt odotan sit sitäkin innokkaammin. Suunnitelmissa on perjantaina viettää pirskeita Kuopiossa ja seuraavana päivänä mennä nauttimaan maalaisidyllistä Juankoskelle. Edellisvuosista poiketen mulla on nyt juhannusheilakin, (oon aika taitavasti vältellyt aiemmin..) taitaa olla kiva viikonloppu edessä. :D 


sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Been there, done that.

Maantiepyöräily SM:t tuli nähtyä ja koettua, pääsin maaliin, opin paljon, oon hyvällä fiiliksellä ja aion lähteä pyöräkisoihin uudestaankin. Suuntasin Lietoon jo torstai-iltana muiden Nishiki-tyttöjen ja aika monen pyörän kanssa. Tavaraa oli mukana suhteellisen paljon: mm. kaksi pyörää, parit ylimääräiset kiekot,(ehkä ne pelkät kisakiekot olis riittäneet maantiepyörään..) pari kypärää + kaikki muu tarvittava vaatetus ja purnukat. Majoitus oli järjestetty kimppakämppämeiningillä kisareitin vierellä olevaan "retkeilymajaan".

Perjantaipäivä oli aikamoista haipakkaa - jos jonkinlaista toimintaa ja kamojen järjestelyä. Jossain vaiheessa päivää aloin laskelmoida ja tajusin että olisin kohta elämäni ekassa tempokisassa, kolmatta kertaa tempopyörän päällä, toista kertaa just sen tempopyörän päällä ja ajaisin ekaa kertaa levykiekolla ja tempokypärä päässä. No mikäs siinä, eihän tässä nyt oltu kuin Suomenmestaruuskisoissa.. Epävarmuus meinas iskeä kun kerkesin hetken aikaa koomaamaan selälläni iPodin napit korvilla, mutta helpotti hyvin pian kun pääsin laittamaan pyörää kuntoon ja tempohaalaria päälle. Tai no Paavo kyllä antoi ohjeet, että en itse saa koskeakaan pyörääni ennen starttia tai edes pumpata renkaita ja on pyydettävä joku muu tekemään se. Se on kiva tunne kun luotetaan ja silleen.. Alkuun en ollut ihan varma näyttäisinkö tempokypärä päässä tosi coolilta ja nopealta, vai lähinnä vähän koomiselta, mutta kisapaikalla sulauduin täysin joukkoon ja ihme kyllä oli ihan cool olo. (viimeistään nyt olen myynyt sieluni) Tein alkulämmittelyt ihan huolella ja kerkesin ottaa tuntumaa levykiekkoon peräti tunnin ajan. Aika siisti huminahan siitä lähti.;)

Pian olikin jo aika mennä lähtöviivalle. Syke oli varmaan luokkaa 190 ja kädet tärisi, vaikka kuinka yritin perustella itselleni ettei mulla ole mitään menetettävää tai syytä hermoilla. Onnes ei tarvinnut hermoilla kovin pitkään kun pääsin jo liikkeelle levykiekon vain humistessa korvissa. Huomasin GPS:n menneen pois päältä, joten mulla ei ollut käytössä mitään muuta dataa kuin aika ja syke. Mua oli varoiteltu että liian kova aloitus kostautuu 28.4km matkalla hyvin äkkiä ja pahasti, joten koitin vähän säästellä ja pidin sykkeen maltillisesti vain vähän yli 180:ssa kääntöpaikalle asti. Kyllähän siinä hengästyi, mutta minkäänlaista hyytymistä ei vielä ollut havaittavissa, joten puolivälistä aloin raastaa melkein niin paljon kuin lähti. Paavo oli todennyt aiemmin mulle, että " en nyt yhtään vähättele sua, mutta jos et oo viimenen, se menee ihan älyttömän hyvin". Riemu repesikin kun huomasin edessäajavan (joka oli startannut minuutti ennen mua) selän lähestyvän ja pääsin ohi. Sitten pääsin vielä seuraavastakin ohi, eli ei kai se kovin huonosti mennyt. Kun matkaa oli enää 10km, kiristin vielä vähän lisää ja olin maalissa ajalla 46:52, ollen 21. 35:stä osallistujasta. En siis lähellekään viimeinen. :) Eiköhän siinä aikalailla kaikki tullut otettua irti mitä silloin lähti, mutta maalissa olin kuitenkin ihan yllättävän hyvässä hapessa, enkä nyt voi olla spekuloimatta olisko ollut varaa alkaa kiristää jo vähän aiemmin.. No jokatapauksessa oon tähän tosi tyytyväinen. Päivän kruunasi Nishiki Racing Womenin "kapteenin" Anne Palmin ottama SM-kulta. Aika huikeeta.:)

Lauantaina ajettiinkin sitten 100km yhteislähtö ja tällä kertaa sain alleni tutun ja turvallisen Scorpionin. Tempo painoi aamulla jaloissa aika pahasti, mutta ihan hyvin siinä vetreytyi alkulämmitellessä. Tällä kertaa olin koko aamun suorastaan zen, mutta lähtöviivalla alkoi kummasti taas kädet täristä.. Matkaan lähtettiin Porvoosta tutulla repivällä vauhdilla, vaikka reitti olikin kaupunkipätkää lukuunottamatta ihan oleellisesti helpompi. Kierros oli reilun 16km pitkä ja se ajettiin kuudesti ympäri. Maantiepätkillä ei ollut juurikaan ongelmia, edes niissä parissa mäentapaisessa, joiden kiipeäminen ei todellakaan ole mun vahvin laji.. Vaikken myöntänytkään että mulle olis jäänyt edellisviikonlopun ilmalennosta yhtään mitään traumoja, niin rehellisesti sanottuna katselin kyllä kaupunkiosuuksien liikenteenjakajia välillä vähän kauhunsekaisin tuntein, ajoin käännökset ihan liian varovasti ja joka kerta joudun ajamaan pääjoukkoa yksikseni kiinni kaupunkipätkien jälkeen. Kolme kierrosta sitä jaksoikin vielä ihan hyvin, mutta neljännen jälkeen kun matkaa oli taitettu 70km, ei vain jalat enää riittäneet siihen. Tipuin pääjoukosta, yritin vielä aika pitkään ajaa sitä yksin kiinni, mutta onnistuin lähinnä tuhoamaan jalkani täydellisesti muiden karatessa ulottumattomiini. Toisiks viimeisen kierroksen ajoin kahden muun naisen kanssa, mutta pian tipuin heidänkin peesistä kun jaloissa ei vain tuntunut olevan enää mitään jäljellä. Viimeisen kierroksen pyörittelin ihan yksikseni, hoin mielessäni että "harden the fuck up" ja "shut up legs!" ja tulin maaliin noin 10min pääjoukon jälkeen. (100km / 2:55:32) Tuli sieltä vielä pari mun jälkeenkin ja 5 taisi keskeyttää. 

Mulla olis aika paljon spekuloitavaa mitä kaikkea olis voinut varsinkin maantieajossa tehdä fiksummin ja mitä kaikkea pitää vielä oppia ennenkuin kestän oikeiden pyöräiljöiden mukana, mutta tää teksti on jo venynyt niin paljon että jätän sen nyt väliin. Mutta mulla on muuten aika kova halu oppia nää jutut. Tää nyt oli mun toka pyöräkisa, eikä tosiaan ihan helpoimmasta päästä ja tulin maaliin, eli voin varmaan olla ihan tyytyväinen, vaikka pääjoukossa oliskin ollut kiva kestää loppuun asti. Oli tosi mukava ja opettavainen kisaviikonloppu hyvässä seurassa, sain paljon hyvää kokemusta ja seuraavan kerran on taas vähän helpompi mennä viivalle. Maatiepyöräkisoja ei taida paljoa tällä kaudella enää ollakaan, joten nyt palaan takaisin leikkimään triathlonistia ja seuraava pyöräkarkelo onkin vasta Tour de Helsinki, jota odotan aika innolla. Näiden pyöräilykokemusten jälkeen Joroisten 90km pyöräily ei muuten paljoa hirvitä, kun voin lähteä ihan sillein kuningasfiiliksellä että "mä oon pyöräilijä, tää on ihan piece of cake." (ainiin vois tietysti polkea myös sen mukaisesti, mutta minor detail..) Ja nyt kun viimeiset muutama viikko on pyhitetty pyöräilylle, alan taas muistella miten uidaan ja juostaan.:)


sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Liikennemerkki prkl

No se oli sellanen reissu. Melkein ajelin pääjoukon mukana ekat 2 kierrosta (yht. 40km) suhteellisen kivuttomasti, kunnes ihan tokan kierroksen lopussa tultiin kaupunkialueelle, piti kääntyä 90 astetta, porukka vähän levisi, mä olin ulkolaidassa ja seuraavaks huomasin että "ai katos, suoraan edessäni on liikenteenjakaja." Paukautin sitten suoraan jakajan keskellä olevaan viittaan, lensin tangon yli ja pyörä seuras jalkojen jatkeena kaaressa. Säikähdin alkuun aika pahasti ja hetkellisesti joka paikkaan sattui, mutta aika pian huoltoauton poimittua mut kyytiin, alkoi helpottaa. Siinä oli ihan onni onnettomuudessa - oli se ilmalento sen verran näyttävä, että siinä olis voinut olla potentiaalia pahempiinkin ruhjeisiin, mutta selvisin onneks haljenneella kypärällä ja muutamalla naarmulla kyynärpäässä ja leuassa.

Eniten olis harmittanut jos olis ihan vain kunto loppunut ja olisin siks tippunut porukasta ja joutunut keskeyttämään. Sitä ei kuitenkaan ainakaan ekojen 40km aikana tapahtunut, ja olin siinä vaiheessa vielä sen verran hyvässä hapessa että enköhän mä ne viimeiset 20km:kin olis pysynyt ainakin siinä määrin kannoilla että olisin päässyt maaliin. (tää nyt on turhaa jossittelua, mutta jossittelempahan silti) Tuli vain herpaannuttua vähän pahassa paikassa ja homma kaatui siihen. Tietysti oikeat pyöräilijät varmaan harvemmin ajelevat päin liikennemerkkejä ja paljon pitää vielä opetella, mutta ei siellä nyt silti tullut varsinaisesti fiilistä että olisin ihan väärässä paikassa, etenkään kunnon puolesta.

Itse ajaminen oli kyllä tosi erilaista kuin kuntoajoissa - Giro d'Espoossa se oli aikalailla tasaista kärsimystä - nyt taas välillä joutui tosi tiukille, mutta aika ison osan ajasta mentiin ihan rauhassa muita kyttäillen. Onneks mua oli varoitettukin tästä, enkä sitten liikaa säikähtänyt vaikka lähtö tapahtuikin ylämäkeen aika täräkällä vauhdilla. Kuulemma jos tuntuu pahalta, niin todennäköisesti tuntuu muistakin ja se tasaantuu kyllä. Näinhän se menikin. Vaikka tää nyt ei millään muotoa nappiin mennytkään, niin ihme kyllä mulla on silti nyt luottavaisempi olo lähteä ens viikonloppuna maantie SM:iin. Vois ehkä kuitenkin käydä sahaamassa reitiltä vaikka pari liikennemerkkiä pois, Elisa jo lupailikin avustaa mut kaataneen merkin kadottamisessa. :)