sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Tartu linnamaraton 42.2km, ennätys uusiks!

Juoksentelin eilen maratonin ja nyt kun jalkoihin koskee niin maan perusteellisesti ettei minkäänlaiseen liikehdintään kykene, on ihan hyvä kirjoitella vaikka seikkaperäistä ja todella pitkää kisaraporttia. Tavoitteena oli ehkä vähän suuruudenhullu 3:30-alitus ja 22min aikaparannus vuosi sitten juostuun maratoniin. Ajattelin että tää kausi on jo mennyt niin hyvin, että nyt on varaa kerran vaikka ottaa urheilulta turpiinkin, koska eihän tää oo kovin vakavaa. :) 3:30-jäniksenä oli yksi triathlonidoleistani Ain-Alar Juhanson, jonka seurassa olisin tietysti viihtynyt oikein hyvin koko juoksun ajan, mutta päätin kuitenkin lähteä vähän kovempaa ja ottaa vähän etumatkaa ja hyytymisvaraa loppukilometrejä varten.

Eka numerolappu omalla nimellä!
Aamulla jännitti varmaan enemmän kuin mikään triathlonkisa. Ei oikeastaan siksi, että olisin ottanut tästä kovinkaan paljoa paineita, vaan koska tiesin että edessä olisi muutama tunti aika kovaa raastoa ja suurta fyysistä epämukavuutta. Olin viritellyt geelit numerolappuvyöhön ja lähtöpaukkua odotelllessa kun yritin sitä kiristää, onnistuin löysäämään sitä entisestään. Stardipaugun pamahdettua huomasin sen tippuvan koko ajan, joten lopulta aukaisin vyön klipsin ja solmin sen vyötärölleni ihan rehellisellä umpisolmulla. Pysyi oikein napakasti. 

Maalisuora, kävin fiilistelemässä jo edellisenä päivänä 
Maalisuora toisesta suunnasta
Ensimmäiset kilometrit menivät melko helposti juurikin tavoitevauhtia. Hengästytti kyllä, mutta askel oli kevyt. Sykemittaria en ottanut ollenkaan mukaan, koska se ei olisi tekemiseen vaikuttanut mitenkään. Reitin eka kymppi kieppui korttelirallia, jossa käytännössä sahattiin pienehköä mäenkinkamaa edestakaisin. Tässä vaiheessa tuntui vielä ihan helpolta ja kympin väliaika oli muistaakseni 48min. Huoltopisteitä oli 5km:n välein ja olin suunnitellut ottavani juotavan geelin 7km:n välein. 10km:n jälkeen alkoi pitkä ja hivuttava nousu Annelinnasta keskelle ei mitään. 12. ja 13. kilometri menivät yli 5min:n vauhtia, mikä ei vaikuttanut kovin hyvältä vielä tässä vaiheessa. Tuntui kuin energiat meinaisivat loppua, vaikka matkaa oli taitettu vasta reilu tunti. Ilmeisesti vauhti oli mulle sen verran kova, että kaloreita kului paljon, energianlähteinä oli lähinnä hiilihydraatit, eikä rasva-aineenvaihdunta oikein ollut vielä lähtenyt käyntiin. Päätin sitten tihentää geelien syöntiä ja aloinkin ottamaan niitä kylmän viileesti 5km:n välein. Onneks kisavatsa ei pettänyt tälläkään kertaa, eikä tästä aiheutunut ongelmia. Geelien ahkera syöminen tuntui auttavan ja jossain 17km:n kohdalla alkoi jälleen kulkea. Toinen kymppi meni ensin maantien laitaa ja sitten soratietä jossain missä en ollut koskaan käynyt. Puolimaratonin väliaikamatolla (aikaa kulunut n. 1:43) aloin jo tunnistaa missä ollaan ja puolivälin ylitettyä alkoi jotenkin helpottaa henkisestikin kun meno tuntui melko vahvalta ja tiesin että viimeiset 21km kyllä selviää kun tarvittaessa uskaltaa jo ottaa raastovaihteen päälle.

Lyöttäydyin miesporukkaan jossa oli yksi Trismilen tuttu, joka tiesi kertoa minun olevan seitsämäntenä naisena ja edessä näkyi kaksi naista sijoilla 6 ja 5. Muistelin että viisi naista pääsisi palkinnoille, joten alkoihan se selän kiinniottaminen vähän houkutella. Kutossija peruuttikin hyvin pian selkä edellä vastaan, enkä tätä sen koommin nähnyt. Vitonenkin alkoi lähestyä, joten lisäsin vähän höyryä ja iskin kantaan oikein piinaavasti niskaan hengittäen. Hetken aikaa katselin peesissä menoa, kunnes päätin iskeä. Tein pienen spurtin johon kilpakumppani ei vastannut, sain hyvän etumatkan ja jatkoin sen jälkeen taas omaa vauhtiani. Jossain vaiheessa miesporukka sai minut taas kiinni ja jatkettiin matkaa tasaista 4:50/km-vauhtia. Minua ohjeistettiin olemaan mahdollisimman lähellä edelläolevaa samalla tavalla kuin ajaisi pyörällä peesissä, koska ilmeisesti siitä on juoksussakin vähän apua kun ilmanvastus vähenee. Siinä sai myös ihan hyvän rytmin ja vauhdin ylläpitäminen oli helpompaa kuin yksin. Yhtäkkiä takaa tuli ihan puskista nainen jota en ollut aiemmin nähnytkään. Tämä jutteli iloisesti hetken, askelsi erittäin helpon näköisesti ohi ja karkasi horisonttiin. En uskaltanut lähteä mukaan ja ajattelin vitossijan olevan menetetty peli.

Viimeisen kympin alkaessa olin jo ihan luottavainen 3:30-alitukseen, sillä laskelmoin että alle 5:20min/km-vauhdilla se onnistuu. 34km:n kohdalla tuli ehkä joku muurin tapainen kun jalat alkoivat vaan kangistua ja vauhti painui väkisinkin 5min/km:n huonommalle puolelle. Kerran kompastuin hiekkatiellä kiveen ja kävin kontallani, jonka seurauksena takareidet kramppasivat hetken ja molemmista polvista alkoi tulla verta. Nousin ylös ja jatkoin matkaa tyytyväisenä siitä, etten tällä kordinaatiokyvyllä sentään lähtenyt Kolille vaarojen maratonille. Mietin myös, että jos minusta tuntuu huonolta, niin Paavolla on todennäköisesti vielä paljon epämukavampaa just nyt jossain Ryläyksen suunnalla.

Kun maaliin oli enää 5km, näin minut aiemmin ohittaneen naisen selän lähestyvän. Tämä oli tainnut väsähtää tosisaan, kun ei mennyt kauaakaan että pääsin ihan selän taakse hiillostamaan. Taitettiin samaa matkaa Toomemäelle asti, kunnes viimeinen todella pirullinen ja reitin suunnittelijoilta huonoa huumorintajua osoittava nousu Toomemäen päälle alkoi. Tässä kohti päätin iskeä, latasin mäkeen niin kovaa kuin suinkin uskalsin ja toivoin etteivät reidet kramppaa. Eihän ne krampanneet, mutta kun katsoin taakse, huomasin ohittamani naisen kävelevän reisiään pidellen. Nyt piti enää kieppua pari kierrosta Toomemäen päällä ja laskea melko jyrkkää mukulakivikatua alas Raekoja platsille. Viimeisen alamäen rento rullaus ei enää niilä jaloilla ihan onnistunut, mutta yritin edetä tuli persuksen alla, että vitossija säilyisi. Jännä juttu, että vaikka teoriassa ja virallisesti kisaan "vain itsäni vastaan", niin itseasiassa kaikista hauskinta taitaa kuitenkin olla just se muita vastaan kisaaminen. :D Tai ainakin se motivoi mua vielä paremmin pistämään kaikkeni peliin, kuin joku kellonaika tai numero.

Raekoja platsille tultaessa tuulettelin niin paljon kuin kehtasin, otin loppukirin ja maalissa kello pysähtyi aikaan 3:27:47, mikä on melkein 25min edellistä ennätystäni nopeammin. Bongasin Tarun, joka kertoi juosseensa oman puolimaratonennätyksensä 1:37. Siinä sitten hehkutettiin omia ja toistemme suorituksia ja oltiin iloisia. Pari puhelua piti soittaa; juoksumentorille jonka neuvoille kuuluu aika suuri kiitos tästä ja äitille. Paavo seikkaili vielä Kolin vaaroilla, joten seuraavaksi jännitin milloin kuulen tästä. Pian Paavokin soitteli, oli iloinen poika kun oli taas saanut kärsiä kunnolla, kertoi tulleensa kunnialla maaliin ja rikkoneensa oman vaarojen maratonin ennätyksensä 12min:lla. Paljon onnistumisia siis. :)
Iloiset kaikkensa antaneet juoksijat
diplomi
Palkinnoksi mm. 24-pack siideriä. Pitää varmaan kutsua joku ilta kavereita kylää. :D
Illalla tehtiin Tarun kanssa pikainen muuntautuminen wannabe-juoksijoista eleganteiksi ja tyylikkäiksi naisiksi ja lähdettiin sitseille. Oli hauska ilta, mitä nyt loppuillasta jalat eivät enää mahtuneet kenkiin ja jouduin kävelemään kotiin sukkasillani. Tänään olo on ollut fyysisesti aivan hirveä, mutta mieli iloinen. Jalat tais räjähtää pahemmin kuin koskaan, (ja uskokaa tai älkää - mä tiedän jalkojen räjähtämisestä jotain..) eikä prosecco tai sen enempää viru valge-snapsitkaan tainneet juuri tuota nestehukkaa eilen korjata. En enää ikinä aio harrastaa biletystä ja maratonin juoksemista samana päivänä. Joka tapauksessa, tämä oli erittäin onnistunut päätös kaudelle ja oon tosi tyytyväinen että sain nyt päivitettyä tuon ennätyksen sellaisiin, tai oikeastaan vielä parempiin lukemiin kuin mihin kuvittelin hyvänä päivänä pystyväni. Seuraavana on vuorossa off-season ja oikein kovan luokan höntsäkuntoilua!

Juoksijat muuntautuneina

Arvaa oliko hyvää? Oli.

Luovutin.


keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Maratonille

Olis muuten tarkoitus ens lauantaina hilpasta maraton. Alun perin piti lähteä Kolille selviytymään vaarojen maratonista, mutta tulin järkiini kun aloin laskelmoida että 13h/suunta-siirtymät ja 43km metsässä rymyämistä kolmen päivän aikana olis vähän turhan raskas reissu. Koulustakaan ei malta nyt oikein olla poissa kun on kaikkea kiinnostavaa. Onneks samana päivänä on Tartossa tarjolla kymppi, maraton ja puolikas, joten eiköhän siinä saa aiheutettua itselle epämukavuutta ihan tarpeeks kotikulmillakin. 
Viime syksynä lähdössä Kuopio maratonille, ehkä vähän jännitti.
Puolikkaan kellotus olis kiinnostanut aika paljon, nykyinen epävirallinen ennätys kun on tehty Joroisissa puolimatkan juoksuosuudella esihapotetuilla jaloilla 30:n asteen helteessä. 1:42:57 oli niissä olosuhteissa minulta erittäin onnistunut veto, mutta vähän kutkuttaisi kokeilla miten paljon siitä saisi nipistettyä pois. Tilastojen valossa ei paljoakaan. :D Päädyin sitten kuitenkin lähtemään kokonaiselle maratonille, kun tuntuu vähän siltä, että kesän ja täysmatkan treenien jäljiltä nuo dieselominaisuudet ovat tällä hetkellä jossain määrin kohdillaan. Lisäksi ihan oikeesti perustelin itelleni että maratonin juokseminen on paljon mukavampaa kuin puolikkaan, koska ei tarvii mennä niin kovaa. (Mitäköhän ihmettä mä oikeesti mietin..)

Ihan hyvin se meni, 3:52
Tein eilen viimeisen kunnollisen treenin ennen lauantaita, 4x1000m tasaisella tien pätkällä kulki ihan mukavan ahdistavasti. Nyt sitten vain pitäis saada hiilarivarastot täyteen syömällä karkkia ja hölskytellä jalat tuoreiksi, ihan vaan jotta voi lauantaina harjoittaa tuskaa ja kärsimystä, tuhota ne jalat uudestaan, hankkia massiivisen energiahukan ja olla koko seuraavan viikon fyysisesti ihan hajalla. Aika vaikea tätä touhua olis kenellekään perustella järjellä; toivottavasti ei ikinä tarvii. Tankkauksen kanssa homma muuten vähän kusi jo etukäteen, kun ostin suomesta irtokarkkeja ihan tätä varten. No arvaatkaapa mitä kävi kun ajattelin että ihan vaan maistan pari salmiakkiautoa? Eipä oo irtokarkkeja tankkausta varten enää, prkl. 


Taktiikka lauantaina tulee olemaan "upporikas tai rutiköyhä", eikä reitille ole tarkoitus lähteä lonnimaan. Aloitusvauhdiksi määrättiin 4:45/km. Yritin juoksumentoriltani kysyä olisiko 5min/km riittänyt, mutta tältä tuli ykskantaan vastaus että "sä oot suomenmestari!! 5min/km on skeidaa." Ei kai tässä auta kun vaan läpsyttää menemään ja katsoa miten kauan tuossa vauhdissa kestän. Jos joudun kävelemään viimeisen kympin, tiedänpähän ainakin yrittäneeni. 

Itse juoksu ei itseasiassa huolestuta yhtään vaikka ehkä pitäis, mutta suurempi huolenaihe on sen jälkeen illalla järjestettävät sitsit. Pitäis kyetä maratonin jälkeen joidenkin tuntien sisällä saamaan itseni ihmisen näköiseksi, tunkea ruhjotut jalat korkokenkiin, kärsinyt vartaloni cocktailmekkoon ja mennä laulamaan juomalauluja opiskelijakollegoiden kanssa. Asuvalinta on vielä vähän auki, pähkäilen tässä laitanko hopean värisen astronauttimekon jossa en kykene kunnolla hengittämään, vai pikkusiskon lahjoittaman melko räväkän mekon, jossa näin konservatiivista tyyppiä saattaa alkaa vähän ujostuttaa. 
Uskaltaisko?



lauantai 20. syyskuuta 2014

Pyörävauhti - mikä kaikki siihen vaikutti? (sisältää välinepohdintaa)

2014-kaudelle sainkin ihan kunnolla apua välineiden kanssa, kun Signaturen Samu innostui auttamaan tätä kilpakuntoilijaa urheilullisten haaveidensa toteuttamisessa. Olen tästä hyvin kiitollinen, koska nyt ei tarvinnut miettiä yhtään että pääsiskö paremmilla varusteilla kovempaa, vaan homma oli vain itsestäni kiinni. Muutaman ensimmäisen triathlonkisakesän ajelin maantiepyörällä, jota oli vähän tuunattu lisätangoilla ja nopeammilla kiekoilla. Ihan hyvä siitä saatiin, mutta kyllä sitä tietysti mietti että miten paljon vauhti kasvaisi jos alla olisi aika-ajopyörä. Opiskelijabudjetilla elävällä on vaan tietyt rajoitukset näissä hankinnoissa..
Kuva joka on täällä jo näkynyt, mutta laitanpa vielä kerran :D
Viime talven pidin luovaa taukoa opiskelusta, ja tämän seurauksena oli aikaa treenata  enemmän kuin koskaan. Olin tietysti suurimman osan ajasta töissä klo 8-16, mutta tuntui ihan luksukselta kun kaikki yli jääävä aika oli mahdollista käyttää ihan mihin huvitti. Kävin spinningissä syksyllä melkein joka viikko ja keväällä ajoin rullilla pari-kolme kertaa viikkoon. Panostin siis talven aikana pyöräjalkojen säilymiseen huomattavasti enemmän kuin aiempina vuosina. Keväällä pääsin viikoksi Mallorcalle, jossa ajettiin seitsämän päivän aikana 800km ja kiipeilin sellaisia mäkiä joita en ihan ollut osannut kuvitellakaan. Se varmaan ainakin sitkeytti pyöräjalkoja sietämään pitkäkestoista jauhamista, kun loppuviikosta 8h satulassa istuminen ei melkein tuntunut missään. (jos nyt vähän liioitellaan)

Alkukeväästä alkoi vaikuttaa siltä, että kunnon saattaisi kesäksi saada hyvinkin kohdilleen. Riemastuin tietysti aika paljon, kun minulle vielä tarjottiin kuskia vailla olevaa Cervélo P3:sta ulkoilutettavakseni. Pyörä tuli Paavon kyydissä Tampereelta Kuopioon ja kun minä olin käväissyt Tartossa tekemässä rästihommat alta pois, päästiin laittamaan säätöjä tosissaan kohdilleen. Ajoasento oli lähtökohtaisesti, tuota, pyöräilijämäisen "elegantti ja aerodynaaminen." Sitä saatiin vähän helpotettua kääntämällä stemmi ympäri, jotta saatiin minut jotenkin taipumaan aerotangoille. Satula oli alunperin kapeanokkainen ja pitkä versio ja - menemättä nyt liikaa yksityiskohtiin - nokalla istuminen hankasi aika ikävästi vähän liian herkkiin paikkoihin. Satulan takaosasta en taas oikein yltänyt aerotangoille ja asento muistutti vähän liikaa Buzz Lightyearin "kohti ääretöntä ja sen yli" - asentoa. 

Joulu tuli!
Satulaongelma ratkaistiin ISM adamo prologuella, joita nykyisin näkeekin jo aika monella. Satulahan oli täysin erilainen kuin mihin olin tottunut, mutta osoittautui lopulta erittäin hyväksi. Suurinpana erona "normisatulaan" on se, että Adamossa pystyy helposti istumaan myös nokalla ja suurin paine tulee oikeastaan lähentäjiin ja pakaroihin, jotka nyt kestää sen paineen paljon paremmin kuin nuo vähän naisellisemmat ja herkemmät alueet. Joroisten puolimatkaa ennen ehdin ajaa aika vähän pitkää lenkkiä ja tämä kostautui ahterin puutumisena pyöräosuudella. Ennen Nastolan täysmatkaa sain onneksi karaistua persustani mm. 200km:n lenkillä ja siellä 180km:n pyöräosuus sujuikin ilman minkäänlaisia ongelmia. Tottumiskysymys ilmeisesti, enkä enää ottaisi tempopyörään mitään muuta satulaa. Pelkällä satulan vaihdolla ja stemmin käännöllä saatiin ajoasennosta aika hyvä: melko aerodynaaminen, mutta kuitenkin sellainen jossa kykenin ajamaan helposti 180km. Se oli myös pyöräkisasääntöihin sopiva, eli SM-tempoon ei tarvinnut tehdä mitään muutoksia, mikä oli hyvä. 

Hellevaatteissa, mallia ajoasennosta..
Pyörässä oli rattaana Rotorin Q-ring, mistä en ihan hirveästi ymmärrä muuta kuin että ratas on ellipsin muotoinen, näyttää jännältä ja sillä pitäisi olla hyvä vaikutus tehontuottoon. Paavo ja Samu sanoivat että tää on hyvä, joten en väittänyt vastaan. Mulle varoiteltiin että etureidet saattavat alkuun kipeytyä, pitää totutella ensin viikko kevyemmillä lenkeillä ja kulmaa säätää pikkuhiljaa. No, mä tein yhden tempotreenin, menin Finntriathlon Vanajanlinnaan kisoihin, enkä huomannut ajotuntumassa tai reisien kipeytymisessä mitään kummaa. SM-tempoon Paavo sääti minulta salaa rattaan vähän tiukempaan kulmaan, enkä edelleenkään huomannut mitään, paitsi että kulki hyvin. Eli jos joku harkitsee Q-ringin ostamista, niin ajotuntumaan tottumisesta en ainakaan olisi huolissani. 


Päähäni iskettiin tavallista maantiekypärää aerodynaamisempi S-Worksin Evade, ettei nyt ainakaan päässä olisi mitään ilmajarrua. Siitä tarkempaa analyysiä täältä. Tykkäsin paljon ja ainakin uskallan laittaa pääni pantiksi että se on mukava päässä ja subjektiivisesti arvioituna näyttää hyvältä! Pyöräkengät menivät myös uusiksi - Bontin uunissa muotoiltavat maantiekengät mulla oli jo ennestään ja nyt niiden kaveriksi tuli saman merkin triathlonversio. Triathlonkengät saa viriteltyä polkimiin valmiiksi kiinni, jotta kengät saa puettua ja riisuttua vauhdissa. Tällä säästää vaihdoissa joitain sekunteja, mutta olennaisin juttu on se, että nyt pystyin noudattamaan Paavolta opittua periaatetta, että pyöräkengissä ei juosta koskaan metriäkään. Olen saanut yhden muovisen klossin halki ihan vaan kävelemällä pyöräkengillä ja tätä riskiä en todellakaan halunnut ottaa triathlonkisojen vaihdossa. Lentävällä vaihdolla siis mentiin myös täysmatkalla. 

Että sellasilla vehkeillä viuhdoin menemään ja välineidenkin puolesta harrastaminen on nyt ollut oikein mukavaa. Eniten tietenkin ratkaisee se miten on harjoitellut ja mitä niissä omissa reisissä on. Kuitenkin, jos harjoittelee paljon ja asettaa itselleen tavoitteita, se lisää jonkin verran harrastamisen mielekkyyttä kun tietää että välineistä ei vauhti ainakaan ole kiinni.  Nyt syksyllä kun varustepuolta aletaan ehkä taas päivittää ensi kautta varten kuntoon, voin ainakin edellämainittuja suositella varauksetta. Tavallaanhan tämä on maksettu mainos, mutta minulle tuli itseasiassa käsky pitää itse huoli että varusteet on sellaiset mistä tykkään, jottei tarvitse myydä sitä mitä persutkaan eivät kuulemma myy kun kerron kokemuksiani. :)


tiistai 2. syyskuuta 2014

Täysmatkan jälkipuinnit ja viimeisten viikkojen virittelyt

Nastolan täysmatkasta on kulunut pari viikkoa ja olen ottanut palautusviikoista kaiken ilon irti. Kertoilen siitä lisää myöhemmin, mutta nyt harrastan vielä vähän jälkipuintia. Tämä piti tehdä heti kisan jälkeen, mutta unohdin, joten nyt seuraa ihan seikkaperäinen analyysi siitä, miten tuli valmistauduttua täysmatkalle viimeiset viikot. Yleensä jälkeenpäin mietitään mikä meni pieleen, mutta koska ylisuoriuduin ekasta täysmatkasta niin reilusti, lienee syytä myös miettiä ihan perusteellisesti miksi se menikin niin hyvin, jotta voi seuraavalla kerralla toistaa ne hyvät jutut. Tämä ei siis ole mikään yleistettävissä oleva ohjenuora täysmatkalle lähteville, vaan ainoastaan miten minä tein ja mikä minulla toimi. Ensiksi kisaa edeltävän kuukauden treenipäiväkirja:

21.1.-27.1. Post-Joroinen. Palauttelua ja pikkuhiljaa treenin makuun
ma-to lepoa ja työmatkapyöräilyä
pe: avovesiuinti, 50min kevyesti
la: uinti 4km  (märkäpuku ja lähes kiehuva vesi)+ pyörä 70km + juoksu 3km. Juoksussa totaalihyytyminen helteeseen, joten jätin kesken ja kävelin kotiin.
su: pyöräily 78km/2.5h tempopyörällä

28.7.-3.8. Kova viikko, lähinnä määrän takia
ma: 30km työmatkapyöräilyä + 8x 1000m vedot radalla. Mukavaa vk-huohotusta 4:30-vauhdissa
ti: 30km työmatkapyöräilyä + 135km / 5h pk-pyörälenkkeilyä. Tuntui helpolta.
ke: 30km / 2:55 juoksua. Testi kestääkö jalat. Kesti.
to: 1h/22km erittäin kevyttä pyöräilyä
pe: 50min avovesiuinti, reippaasti
la: 200km /6:50 pyöräilyä. Eka kakssatanen koskaan.
su: 100km / 3.5h pyöräilyä. Yritettiin keretä porukkalenkille, myöhästyttiin ja yritettiin ajaa porukkaa kiinni. 50km täysiä ajavan Paavon peesissä, kunnes tajuttiin että ollaan väärällä tiellä. Istahdin sitten pientareelle, itkin, söin pari suklaapatukkaa todella nopeasti ja join sekä Paavon että mun juomat ”ykösellä alas.” Tässä vaiheessa Paavo oli miettinyt että meniköhän nyt överiksi treenikuorman kanssa. Sai mut kuitenkin ajamaan lähimmälle ABC:lle kun lupasi tarjota jätskin.
Sunnuntain nitkahdusta lukuunottamatta erittäin onnistunut viikko. Taiteen sääntöjen mukaan olis ollut hyvä tehdä viikkoa aikaisemmin, mutta koska Joroinen, se oli tehtävä nyt pienellä riskilläkin näin lähellä täysmatkan kisaa.

4.8.-10.8. palauttelua määräviikosta (=montusta ylös kömpimistä) ja herkistelyä Kuopio Triathloniin
ma: lepo
ti: 55min uintia, Rönön ympäri
ke: 20min uintia järvessä ilman märkäpukua. (Kuopio Triathlonin talkoolaisena, uintireitin testausta)
to: 3x1000m radalla, kaikki vedot 4min:n pintaan. Jalat tönkkönä, mutta väkisin sai ne muistamaan kuinka juostaan. Päälle 1500m uintia ilman märkäpukua.
pe: 20min uintia, jälleen ilman märkistä. (Talkoolaisen vetreytystä)
la: Kuopio triathlonin perusmatka: uinti 1500m 31min, pyörä 40km 1:09, juoksu 10km 45min ja risat. Helpon tuntuista ja hyvissä voimissa maaliin.
su: Rönön ympäri uinti, 45min / n. 2.5km, ilman märkistä jälleen. Illalla 50min sauvakävelyä kun taas meinasi päässä keittää yli. Ei siitä sen enempää.
Kuopio triathlonissa alkoi homma vaikuttaa hyvältä ja kunto näyttää herkistymisen merkkejä. Viimeistely onnistui hyvin, kun ei tullut otettua jaloista vielä kaikkea irti, joten palautuminen ei huolettanut. Sunnuntaina meinasin tosin illalla sipata pahasti (ilmeni täydellisenä huumorintajun puuttumisena) ja Paavolta tuli tiukka käsky ottaa seuraava viikko hyvin kevyesti. 

KISAVIIKKO
ma:  lepo, tai siis 1h raivopyöräilyä farkkusortsit jalassa kun suutuin Paavolle siitä että tämä oli pahalla tuulella ja ärsyttävä, joten poistuin kotoa. Heittelin myös juomapullot parvekkeelta alas, löytyivät toissapäivänä. Kisapaniikki nosti päätään ensimmäisen kerran.
ti: lepo (kiukuttelua)
ke: uinti rönön ympäri, n. 2.5km / 45min
to: lepo + lyötiin kättä päälle että ollaan kunnolla vaikka kuinka kisa stressais, jännittäis ja kiukuttais
pe: lepo + kisapaikalle siirtyminen + muuta säätöä
la: Täysmatkan triathlon: 3.8km uinti, 180km pyöräily ja 42.2km juoksu. 10:56

Ilmeisesti aika kovasta edellisviikkojen treenikuormasta kerkesi just palautua ennen Nastolan kisaa, koska siellä kulki niinsanotusti ”ihan helevetin kovvaa.” Riski sasirastua vaikka flunssaan viimeisellä viikolla oli tuollaisen treenijakson jälkeen aika suuri, joten puoskaroitiin sitten ihan tosissamme napsimalla monivitamiinitabletteja ja C-vitamiinia, menemällä aikaisin nukkumaan ja pitämällä huoli ettei missään vaiheessa palella, eikä tankkauksen takia nälkäkään ehtinyt tulla. Kannoin kaupasta raivokkaasti hedelmiä, marjoja ja muita antioksidanttipommeja. Tieteellistä näyttöähän ylimääräisen C-vitamiinin ja flunssa ehkäisyn ynteydestä ei taida paljoa olla, mutta tämä nyt oli se hetki ottaa lumekeinotkin käyttöön.
Viimeiset kovat viikot tosiaan tehtiin pienellä riskillä noin lähellä kisaa, koska Joroisten puolikkaan ja Nastolan täyden matkan välissä oli vain neljä viikkoa. Joroisista piti keretä palautua kunnolla, mutta samoin kovasta treenijaksosta ennen Nastolaa. Jatkossa nyt onneksi tiedän, että kovin pitkä kisaa edeltävä keventely ei ole välttämätöntä, vaan vielä pari viikkoa ennen voi hyvin ladata pitkää lenkkiä ja viikkoa ennen käydä hilpaisemassa olympiamatkan. En tiedä toimiiko tämä universaalisti jokaisella, mutta minulla näytti toimivan.
Tärkeintä täysmatkalle valmistautumisessa on tietysti oikeastaan koko edellinen vuosi, eikä pelkästään edeltävä kuukausi. Koko vuoden treenit onnistuivat paremmin kuin uskalsin edes haaveilla – en ollut kertaakaan edes flunssassa ja ainoastaan parin viikon ajan joutui juoksumäärää vähentämään juoksijan polven takia. Mitään ”treeniohjelmaa” tai virallista valmentajaa mulla ei ollut, (eikä tule olemaankaan) vaan mietittiin Paavon kanssa yhdessä suunnilleen viikko kerrallaan ja sovellettiin muu elämä, tuntemus, mielekiinto ja sää huomioonottaen. Koko ajan homma pysyi mielekkäänä, eikä missään vaiheessa tuntunut väkinäiseltä puurtamiselta. Syksylla tuli tehtyä paljon sauvakävelyä, sauvarinnettä, polkuhölkkää ja jossain määrin punttia. Talvella sitten hiihdin perinteistä ja luistellen niin paljon kuin mahdollista, eli aika vähän. Juoksusta innostuin oikein toden teolla kun huomasin että vetotreenit puraisivat hyvin.
Yllättäen panostin tehoihin enemmän kuin koskaan ennen ja varsinaiset pitkät ja hitaat ”nylkkytreenit” tein täsmäiskuina vasta muutamalla viimeisellä treeniviikolla. Tämä toimi hyvin, koska tehotreeneillä sai helpon tuntuista perusvauhtia hilattua ylöspäin ja kestävyys mulla on muutenkin ollut aina aika hyvällä mallilla. Uintitreenit oli ainoa täysin surkeasti toteutettu osa-alue: Paavo totesikin, että en oikeastaan ollenkaan treenannut uintia, vaan lähinnä uiskentelin ja keskityin Ninan ja Annikan kanssa seurusteluun. Tähän on ehdottomasti tultava parannut seuraavalle kaudelle. Uintitreenit on vaan niin järjettömän tylsää sipistelyä, että tahtoo vähän noi kiinnostuskiikarit olla hukassa jos samaan aikaan voisi myös juosta tai pyöräillä.

Noniin, tästä tuli nyt taas ihan tolkuttoman pitkä teksti vailla minkäänlaista punaista lankaa, mutta joskus täytyy heittäytyä tajunnanvirtaan. Sainpahan purettua tätä. Seuraavan kerran kun tänne kirjoittelen, lopetan Nastolan täysmatkasta jauhamisen. Oon nimittäin tehnyt hauskoja juttuja – mm. huippu Kolin reissu jolta on paljon kuvia ja palailin myös takas Tartoon. Lääkiksen nelosvuosi alkoi eilen – huippua!

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Täysmatkan triathlonin SM-kilpailu, Nastola


 1544940_10152632623021575_5890343138799681345_n
Ensimmäinen täysmatkan triathlonkisani on nyt suoritettu ja yritän tässä kovasti pohtia miten siitä kirjoittaisi kisaraportin joka ei ole tolkuttoman pitkä, sisällä aivan liikaa superlatiiveja, yltiöpositiivisuutta ja överiksi menevää hehkutusta. En keksinyt tähän mitään hyvää ratkaisua, joten…

Viime viikonloppuna tosiaan viimeistelin kisakunnon Kuopio triathlonissa, joka meni oikein hyvin ja oli kivaa! Oli tarkoitus kirjoitella siitä tännekin jotain, mutta olin koko viikon yllättävän kiireinen. Aika meni mm. siihen, kun yritettiin Paavon kanssa syödä toistemme päät, tein yhden raivopyöräilylenkin ja viskelin kerran pari juomapulloa parvekkeelta alas vattupuskaan. (seuraavalla kerralla heitän ne näkyvään paikkaan, tai en ainakaan heitä omia) Joskus torstaina todettiin että taitaa vähän kisajännitys viedä huumorintajua pois kummaltakin ja tehtiin pyhä lupaus, että nyt ollaan kunnolla kisaan asti.
Perjantaina lähdettiin pienten muuttujien kautta työpäivän jälkeen illaksi Nastolaan. Pelipaikoille saapuminen meni aika ravakasti suunniteltua myöhemmäksi, mutta päästiin kuitenkin ennen puoltayötä nukkumaan. Tai siis minä varmaan simahdin taas ekana kun Paavo vielä teki varustesäätöjä. Kisa-aamuna pikainen aamupala ja perusteellinen kofeiinilataus, hiusten letitys (tällä kertaa mentiin hippityylisellä kalanruotoletillä) ja vedenkestävät ripsivärit silmiin, koska yhdestä en edelleenkään luovu. Vaikka etukäteen melkein uskoin itsekin että ei paljoa edes jännitä, niin kisa-aamuna se oli myönnettävä että nyt jännittää muuten jonkin verran normikisaa enemmän. Oikeastaan oma kunto ei ollut se suurin huolenaihe, vaan mietin mielessäni erilaisia kauhuskenaarioita renkaan puhkeamisesta reitiltä eksymiseen ja kuinka ikävää se olisikaan. Kun märkäpuku oli kiskottu päälle, vaihtoalue valmiina, kaikki ilmeisesti kunnossa ja kerkesi vielä heittää jotain väsynyttä vitsiä kollegoiden kanssa, alkoi pahin jännitys helpottaa. Kun starttipaukku pamahti, olikin yhtäkkiä täysin levollinen olo.

Uinti: 3.8km, 1:17
Uinnissa tavoitteena oli tulla mahdollisimman tuoreena vedestä ylös. Ajasta ei juuri stressannut, vaan ajattelin että 5min sinne tai tänne, ihan sama. Ehkä juuri tämän takia ensimmäistä kertaa ihan todella nautin kisassa uimisesta, eikä se tuntunut vaan pakolliselta pahalta ennen todellista hauskuutta. Päällimmäinen ajatus uidessa oli, että ”ei vitsit mä oon nyt ihan oikeesti toteuttamassa yhtä haavettani.” Ehkä muutakin olisi kannattanut ajatella, kun ekan poijun jälkeen lähdin suunnistamaan väärälle poijulle rannassa. Tajusin onneksi melko hyvissä ajoin vilkaista tarkemmin, eikä harharetkestä tullut kovin pitkää. Rantauduin hyvissä voimissa ajassa 1:17, mikä yllätti iloisesti. Vaihtoon sai juosta aika hyvän ylämäen märkäpuku lanteilla ja siinä meinasi ikävästi hengästyä.

Pyöräily, 180km, 5:36
Pyöräilyä odotin ehkä eniten, se kun on ollut mulle aina hyvin mieluinen laji. Vaihdossa kuulutettiin että naisten kärkeen on matkaa 10min, minkä päätin vakaasti ajaa kiinni. Suunnitelmana oli ajaa rennohkon reipasta vauhtia ja pitää syke jossain 160-170-välillä. (Aerobinen kynnykseni on juostessa 170, pyöräillessä varmaan vähän alempana) Paavo oli pelotellut aika paljon reitin mäkisyydellä ja olin näköjään henkisesti varautunut vielä aika paljon pahempaan kuin mitä se todellisuudessa oli. Pienelle eturattaalle sai kyllä heittää useaan otteeseen ja vaudin tappavia mäkiä oli jonkin verran. Ilmeisesti savolainen perusmaasto oli kuitenkin karaissut sen verran hyvin, että mäet ei paljoa mieltäni järkyttäneet. Pyörittelin ylämäet rennosti, mutta heti tasaisella ja alamäkeen otin ison tuuman käyttöön, pyrin saamaan vauhdin päälle mahdollisimman nopeasti ja pyöritin jalkoja vimmatusti. Geelejä otin puolen tunnin välein ja urheilujuoman suhteen olin oikein kunnon loppasuu. Olin teipannut yhden energiapatukan aerotankoon hätävaraksi ja kun se meinasi tippua, päätin syödä sen vaikkei juuri ollut nälkäkään. Mitään ongelmia ei oikeastaan ollut, mitä nyt 180km:n aikana ehtii tulla vähän tylsää kun tuollaisessa 200:n osallistujan kisassa ei kovin paljoa kilpakumppaneita näe. Pari kertaa sain oikein kunnon kaatosadekuuron niskaaan ja mutkissa meinasi vähän hirvittää kun jarrupalat vähän liukastuivat. Ihme kyllä, jossain vaiheessa aloin suorastaan odottaa juoksemaan pääsyä kun aerotangoilla könöttäminen alkoi tuntua vähän epäergonomiselta. Pyöräilyyn käytin aikaa 5h 36min keskarin ollessa 32km/h, mikä oli ennakkospekuloinneissani ehdottomasti yläkanttiin, hyvä näin.

Toinen vaihto
Toiseen vaihtoon tullessa minulle huudeltiin kisakellon olevan 6:55 ja kuuluttaja kuulutti jotain naisten kärjestä ja vaihtoon tulevasta 20-24v naisten suomenmestarista. Ajattelin että jos pääsen 7h kieppeillä juoksemaan, on mennyt tosi hyvin. Tyytyväisenä pyörä telineeseen, kypärä pois ja lenkkarit jalkaan. Tässä vaiheessa oli pakko käydä pitämässä luova tauko, jottei edessäolevasta maratonista tulisi hyvin epämukavaa kokemusta. WC:t sijaitsivat toisessa suunnassa kuin juoksureitti ja sinne juostessani aloin pian kuulla huutoja ”Iina ei siihen suuntaan.” Kysyin että eikö sitä nyt prkl ihminen saa vessassa käydä ja jatkoin itsepäisesti matkaani väärään suuntaan. Kuulemma tämä vaihdon osuus oli sitten kellotettu vielä erikseen, kiitos tästä.

Juoksu, 42.2km, 3:57
Juoksemaan lähtiessa oli kieltämättä vähän velmu tunne miettiä että tässä sitä lähdetään maratonille ihan hyvin esihapotetuilla jaloilla. Heti juoksureitille päästyäni kääntöön tuli yhden juoksukierroksen minua edellä oleva tuttu M40-44-sarjan tuleva hopeamitalisti, jonka mukaan päätin lyöttäytyä. Yllätyin kovasti kun juoksu tuntuikin alussa oikein hyvältä, joten juoksin rennosti hyvältä tuntuvaa vauhtia ja hölpötin niitä näitä. Aika pian vastaan tuli Paavo tosi hyvän näköisella askelluksella ja selvisi että tällä taitaa mennä aika hyvin. Tästä tulin tietysti hyvälle mielelle. Juoksureitti oli 6x n. 7km:n pituinen kierros, jolla oli aika mukavasti mäenkinkamaa kiivettävänä. Vielä ekalla kierroksella jalka ei painanut juurikaan ja mukanani juokseva Mikko ystävällisesti kehotti minua jatkamaan omaa vauhtiani kun kerran niin hyvin kulki. Todennäköisesti vaan kyllästyi mukana juoksevaan taukoamatta höpöttävään tyttöön. :D Jatkoin matkaani omaa vauhtia ja vielä urheilukentälle ensimmäiseen kääntöön tullessa tuntui oikein hyvältä.
Tokalla kierroksella ihan yllättäen alkoi jalka painaa ja ajatus edessäolevista kolmestakymmenestä kilometristä tuntui kieltämättä vähän pahalta. Yritin vaan olla ajattelematta liikaa ja pistää tossua toisen eteen. Kylkeen alkoi pistää ja parissa ylämäessä oli aivan pakko kävellä pätkä. Taktisesti otin kevyesti aina ennen stadionille saapumista, jotta yleisön edessä meno näyttäisi mahdollisimman hyvältä. Kolmannella ja neljännellä kierroksella oli kaikista vaikeinta, eikä niistä ole kovin selkeitä mielikuvia. Välillä koski mahaan, välillä pyörrytti, pohkeissa oli jotain krampin tapaista ja välillä tuli vilunväristyksiä. Ja tietysti ihan vaan väsytti. Jossain vaiheessa Paavo juoksi ohi, kysyi mikä on ja käski juoda vettä seuraavaksi. No se vähän auttoikin, oudon tuntuinen maha rauhoittui ja kykenin taas ottamaan lisää energiageeliä, joka triathlonnaisen tiellä pitää. Vähän kyllä kyseenlaistin mielessäni koko harrastuksen järkevyyden kun olo oli aika huono ja edessä vielä yksi puolimaraton. Toisaalta, olin myös henkisesti varautunut vielä pahempaankin ja muistuttelin itseäni että tässä mennään nyt täysmatkaa, joten epämukavuutta on vaan kestettävä. Näillä hetkillä on myös hyvä miettiä syvällisesti miten lyhyt aika pari tuntia on jos koko ihmiselämää miettii.
Kun jäljellä oli enää kaksi kierrosta, aloin miettiä tosissani että ei saakeli, tässähän on mahdollisuus alittaa 11h jos vaan jaksan juosta loppuun asti. Lisäksi olin naisten kärjessä, tuntenut koko kisan ajan itseni suureksikin staraksi kun kuulutettiin ”naisten kärjen saapuvan kääntöön/vaihtoon/milloin minnekin, ja huomasin olevan kärjessä edelleen. Kääntöpaikalla olin myös saanut tietää Paavon olleen koko kisan 3 huikealla 9:30-ajalla – oon kyllä ylpeä! <3 Päätin hoitaa omankin homman kunnialla loppuun ja tein perusteellisen neste- ja geelitankkauksen ajatuksena päästä ns. ”uuteen nousuun.” Sehän onnistuikin, käytännössä heräsin henkiin ja tuntui kuin olisin saanut uudet jalat. Se on muuten jännä miten täysmatkalla ajatus kilometrimääristä ja niiden pituudesta hämärtyy täysin ja sitä ihan oikeesti uskoo että viimeiset 14km on periaatteessa loppukiri. Tokavika kierros meni jo aika hyvissä fiiliksissä ja viimeisellä kierroksella juoksin hymy korvissa melkein 5min/km-vauhtia. Maaliin saavuin luonnollisestikin hyvin riemuissani ja mikä parasta, sain juosta loppusuoran Tina Turnerin Simply the Bestin tahtiin. (biisivalinta oli näin jälkeenpäin ajateltuna ehkä pientä liioittelua, mutta sillä hetkellä se tuntui hienolta) Aivan varmasti urheiluelämäni hienoin hetki ja tämä on muuten paljon sanottu.
10487280_10152659316254917_1698306121004226809_n
<3 (Kiitos kuvasta Soilelle!)

















Tämä teksti on venynyt jo suunnilleen yhtä pitkäksi kuin itse kisakin, mutta minkäs teet kun ei osaa tiivistää ja Terhi vielä pyytelikin pitkää kisaraporttia. ;) Kisajärjestelyt toimivat hyvin ja erityisesti kannustuken määrä reitillä lämmitti mieltä – suurkiitos jokaiselle! Ensimmäinen täysmatkani meni paremmin kuin ikinä olisin osannut kuvitella ja tällä hetkellä leijun tällä todella paljon. (yritän kyllä lopettaa ennen kuin kaverit kyllästyy..) Olin ajassa 10:56 kisan nopein nainen ja voitin naisten yleisen sarjan SM-kultaa. Kovimmat menijät olivat Kalmarissa hankkimassa paikkoja Havaijille – Paljon onnea muuten Venla Koivula-Huttuselle ja Maria Kasuriselle! – mutta yleisen sarjan SM-mitali täydeltä matkalta tuntuu silti aika hienolta. Täysmatka oli juuri niin kova urakka kuin kuvittelinkin, mutta oli hienoa ja myös vähän yllättävää huomata mihin oma kroppa voikaan tiukan paikan tullen venyä. Puolimatkaan verrattuna täysmatkalla joutui enemmän tiukille nimenomaan henkisesti, kun on vain pakko heikon hetken koittaessa miettiä miten pääsisi takaisin tolpilleen kun matkaa maaliin oli vielä 30km eikä vielä saa hyytyä. Aion ehdottomasti kisata täydellä matkalla jatkossakin, sen verran hyvä kokemus tämä oli, eikä mun pitkän matkan hörhöilyt todellakaan tule jäämään tähän. Nyt kuitenkin hetken nautin olostani kun pääsen julistamaan että ”I’m an Ironman!”


tiistai 22. heinäkuuta 2014

Finntriathlon – hulvatonta menoa suosikkikisassa

Kauden ensimmäinen pääkisa tuli kisattua viime lauantaina ja oli kyllä kaikin puolin hieno viikonloppu! Näin jälkeenpäin voin tunnustaa, että lähdin kisaan aika vahvasti 20-24-vuotiaiden naisten SM-kultamitalin kiilto silmissä, tavoitteena saada nätti kolmen suora ennen siirtymistä aikuisten sarjaan.  Toinen tavoite oli hilata oma puolimatkan ennätys mahdollisimman lähelle viittä tuntia ja tehdä myös oma puolimaratonin ennätys siinä ohessa. Mielessä kävi mahdollisuus viiden tunnin alitukseen, mutta ajattelin sen vaativan aika ravakkaa ylisuoriutumista ja vähän hyvää tuuria. Jännitystä aiheutti kisaviikolla revennyt märkäpuku, mutta tilanne korjautuikin mitä parhaimmalla tavalla, kun Endurance Sports Finland ystävällisesti lainasi minulle kisan ajaksi Sailfishin G-Rangen. Pukuhan oli varmaan hienointa mitä mulla on koskaan ollut päällä, joten olin syystäkin aika riemuissani!
Tulin perjantaina iltapäivästä Kuopioon ja Paavon kanssa lähdettiin mummon ja ukin (kiitos vielä kerran lainasta jos tätä luette) asuntoautolla kohti Joroista. Ihan hyvin siinä sai illan kulumaan kisainfossa, pyörien katsastuksessa ja tuttujen kanssa kuulumisia vaihtaessa. Minä taisin simahtaa sänkyyn joskus kymmeneltä, kun Paavo jäi vielä tekemään välinesäätöjä. Viimeisen illan tankkaus tehtiin Paavon kokkaamalla ”Erittäin Hyvän Makuisella Makaronimössöllä jota on paljon.” Aamulla oli kisatäpinä ja tunnelma kohdillaan.
10537172_10152559829456575_7198922734339286752_n
Ninan kanssa ennen starttia :)
Starttipaukku pamahti 11.05, jolloin lähdin matkaan muiden nuorten sekä yleisen sarjan naisten kanssa. Uinti oli jokseenkin perustekemistä, mitä nyt yritystä oli vähän normaalia enemmän. Käsivetoni on aivan onnettoman surkea, mutta potkut melko hyvät, joten etenin käytännössä jaloilla. Viimeisellä suoralla huomasin vieressä tutun näköisen korkean kyynärpään ja tajusin että 5min perääni lähtenyt N25-29-sarjassa kisaava Ninahan se siinä. Oli kyllä hyvä hetki uida tärkeän urheilukaverin kanssa viimeisiä metrejä, heittää yläfemmat vedessä ja mennä yhdessä vaihtoon! Vaihto saattoi tosin molemmilta vähän venähtää kun jäätiin kannustamaan toisiamme. :D Äiti huuteli, että sarjani kärki oli 8min minua edellä, mikä oli 2min käsikirjoitustani vähemmän.
DSC_0385
DSC_0435
Heti satulaan päästyäni otin energiageelin ja juotavaa, mutta saman tien tuli oikein kunnon yökkäysrefleksi joka kesti sen verran pitkään että hetken pelkäsin laatoittavani pyöräreitin. Henkeäkään en meinannut saada, joten muutama minuutti piti ajella jarrukahvoilta ihan rauhassa. Onneksi helpotti aika äkkiä, joten pystyin menemään aeroasentoon ja aloittamaan jauhamisen. Sitten tajusin että sykelähetin johon olin vaihtanu patterit, ei toiminutkaan. Saisin siis annostella itselleni tuskaa ihan fiilispohjalta, onneksi se ei ole mulle suuri ongelma. Ensimmäiset 20km uinti painoi kropassa jotenkin poikkeuksellisen paljon, enkä oikein tahtonut päästä ajamisen makuun. Pikkuhiljaa uintihapotus alkoi helpottaa ja pyöräilytuntuma löytyä. Paavo ajoi jossain puolivälin paikkeilla ohi (oli lähtenyt 9min perään ”nuorten ikämiesten” sarjassa M30-34), jotain se huuteli mutten saanut selvää mitä. Sen verran hyvällä vauhdilla meni kyllä ohi, että oletin että kulkee hyvin. Kuulemma oli huutanut että ”kadenssi ylös” kun oli katsonut että nyt murikoidaan siihen malliin että ei paljoa tyttö juokse tuon jälkeen.. Jossain vaiheessa takaa tuli N25-29-sarjan Mirka ja Aino, joiden kanssa taitoin matkaa ehkä kymmenisen kilometriä. 10m välin arvioiminen ei ole kovin helppoa kun ajetaan samaa vauhtia peräkkäin, mutta ohi ajanut peesivalvoja hymyili ja näytti peukkua, joten sain mielenrauhan. Loppuvaiheessa puutunut ahteri alkoi aiheuttaa ongelmia, jouduin ajamaan putkelta ihan huvikseni ja Mirka ja Aino karkasivat näköpiiristä. Näköjään tilanne vaatii lisää pitkiä pyörälenkkejä..
DSC_0499
Olin laskeskellut, että sarjassani kisaava Jasmin Pienimäki olisi saatava kiinni pyöräilyn puoliväliin mennessä ja onnistua latomaan mielellään 10min etumatka, jotta tämä ei juoksisi minua kiinni. Kun tämä tulikin kiinni vasta 80km ajamisen jälkeen, ajattelin voiton olevan todennäköisesti menetetty peli. Pääsin kuitenkin pois Jassun näköpiiristä ja sain lähteä juoksemaan yksin ns. tuli pe*seen alla odottaen milloin takaa tultaisiin kovalla vauhdilla ohi.
DSC_0521
Tarun kanssa taitettiin matkaa yhdessä
DSC_0520
Juostessa vasta tajusin että tässähän on hiillostavat oltavat ihan kirjaimellisestikin kun lämpoöä oli varmaan lähemmäs 30C ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Treeneissä olen onnettoman huono helteessäjuoksija, mutta kummasti sitä vaan pystyy toimimaan kun on motivaatio kohdillaan. Eihän se tietenkään erityisen hyvältä tuntunut, mutta puolimatkalla pitää kestää vähän epämukavuutta. Pyöräilyn turruttamilla jaloilla läpsytti yllättävän kevyesti nelosella alkavia kilometriaikoja ja kiitos teräksisen kisavatsani, pystyin nauttimaan nestettä ja geeliä juuri niin paljon kuin tarvitsi. Kannustus oli kohdillaan ja sekös siivitti tällaisen kehuilla käyvän tapauksen vähän vielä kykyjään kovempaan vauhtiin. Kylmät pesusienet olivat kova sana ja reitin varrella olevat kyläläiset puutarhaletkuineen auttoivat suuresti ryytynyttä juoksijaa! Juoksuosuus juostiin kolmena 7km:n kierroksena, joilla oli mäkeä ihan topakasti. Vaikeimmat hetket olivat viimeisen kierroksen puolivälissä, kun matkaa oli vielä yli 10km jäljellä, silmissä vähän sumeni ja ja nestehukasta kertovat vilunväristykset ilmoittelivat itsestään. Tein sitten kahdella seuraavalla huoltopisteellä ihan perusteelliset korjausliikkeet ja kietaisin yhteensä 5 mukillista urheilujuomaa ja pari geeliä. Eväät alkoivatkin potkia ilahduttavan nopeasti ja viimeinen kierros meni suorastaan riemullisissa merkeissä. Välillä vilkuilin taakse ettei kilpakumppanit pääsisi yllättämään, mutta kukaan ei uhannut keulapaikkaani.
DSC_0500
Hienoin hetki oli kyllä juosta maalisuoralle kun kuulutettiin että sieltä tulee naiset 20-24-sarjan voittaja Iina Lumiaho. Yhtäkkiä ei väsyttänytkään yhtään, joten otin asianmukaisen loppukirin ja maalisuoratuuletukset. Aika oli 5:04:25, ja vaikka viiden tunnin alitus nyt vielä jäi to do-listallani, en jaksanut paljoa siitä murehtia maalissa, vaan nauttia voitosta täysillä.
10487282_10152559829601575_8689919620334805700_n
Noin niinku loppuyhteenvetoma: uinti 37min ja risat on yllättävän kelvollinen täysin lahjattomalle uimarille, pyörä olis saanut kulkea vähän kovempaakin kun on kuitenkin sponsoripyörä käytössä ja kovat puheet. (91km, 3h 38min, keskivauhti 34.6km/h) Jatkossa treenaan pyöräilyä enemmän ja puhun siitä vähemmän.  Juoksu yllätti iloisesti, etenkin olosuhteet huomioonottaen. Alisuoriutuminen juoksussa vaikutti lauantaina olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, joten olen tyytyväinen että minuun helle näköjään vaikutti hyvin vähän. Edellinen 1:46:54-puolimaratonennätys vaihtuu nyt lukemiin 1:42:57. Kokonaisaika oli tänä vuonna 5:04:25, eli viime vuoden ajasta lähti 13min. Kaikista ikäryhmänaisista olin 4.
Voisin tietysti alkaa nyt vähätellä, kuinka tämä on ”vain ikäluokkamitali” ja yleisen sarjan palkinnoille on vielä yli 15min matkaa tai jotain vastaavaa, mutta en sitä tee, koska olen oikeesti aika ylpeä että olen saanut itseni viidessä vuodessa höntsälenkkeilijästä kuntoon, jollaisesta en vielä silloin viisi vuotta sitten edes haaveillut. Eikä siitäkään nyt niin kovin pitkään ole, kun mietiskelin että olispa hienoa kyetä juoksemaan vaikka puoli tuntia yhtä soittoa ja kehtaiskohan ostaa juoksutrikoot vai näyttäisinkö niissä hölmöltä. Minulle tämä on iso juttu ja antoi taas paljon itseluottamusta tulevien triathlonhaaveiden toteuttamiseen. :)
Mitä taas kisaan ja järjestelyihin tulee, niin taas oli ihan huippua kisata ja mitään valittamista en keksi mistään. Suuret kiitokset siis kisan järjestäjille, talkoolaisille ja kilpakumppaneille! Se kuuluisa Joroisten henki tuli taas todettua ja oli hauskaa kannustaa tuttuja ja tulla itse kannustetuksi kisareitillä. En tiedä mikä tuossa kisassa on, että siellä on joka kerta onnistunut vähän ylisuoriutumaan. Joroisten juoksureitistä sanotaan että ”siellä ei mitään ennätyksiä tehdä”, mutta mä oon nyt kolme kertaa rikkonut siellä puolimaratonennätykseni. :D (Saattaa myös kertoa siitä, että olen paatunut nylkky, ja ei-triathlonjuoksussa harvinaisen kyvytön tapaus) Palailen tässä kyllä ihan pian takaisin maan pinnalle ja lopetan tämän hehkutuksen, älkää olko huolissanne. Nyt olen joka tapauksessa erittäin hyvällä mielellä tästä kisasta. Onnea vaan kaikille Joroisissa onnistuneille ja maaliin sisulla tulleille! On tämä hieno laji.

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Maantiepyöräilyn SM-kisat

Pääsin kuin pääsinkin tänä kesänä vielä pyöräkisoihin, vaikka suurin osa käytiinkin jo sillä välin kun itse nörtteilin Tartossa koulukirjojen kanssa. Eilen ja toissapäivänä kisattiin Riihimäellä maantiepyöräilyn suomenmestaruudesta aika-ajossa ja yhteislähdössä ja sinnehän oli päästävä kokeilemaan miten triathlonjaloilla pärjäisi pyöräilijöiden joukossa. Jälleen jouduin lähtemään reissuun yksin ilmaan ketään huoltajaa, joten suurin jännitys ei suinkaan liittynyt itse urheilusuorituksiin, vaan ennemminkin siihen miten löydän kisapaikalle kaikki tarpeellinen mukana ja iskän auto ehjänä.
Aika-ajo, eli tuttavallisemmin tempo, kisattiin perjantai-iltana ja oma lähtöaikani oli vasta 17:33. Lähdin ajelemaan Kuopiosta aamupäivällä ja vaikka lisäsin paavon suunnittelemaan aikatauluun puoli tuntia, sai silti lopussa painaa laikka punaisena menemään. Tempoon olin saanut Paavolta hyvin tarkat ohjeet: ”pittää vaan saaha sellanen ihan eläimellinen tuska päälle heti alusssa ja sitten kestää sitä loppuun asti.” Edellisiltana tämä kyllä vielä selitti jotain sykkeistä, kaarteiden ajolinjoista ja vaihteiden käytöstä, mutta olin siinä vaiheessa jo sängyssä puoliunessa peiton alla ja saatoin nukahtaa kesken selostuksen.
Tempo kisattiin tänä vuonna poikkeuksellisen pitkällä ja melko mäkisellä 32.5km:n matkalla, mikä miellytti minua hyvin paljon. Alusta asti jalat pyörivät hyvin, hengitys kulki ja ”raastomeininki” tuntui lähinnä hyvältä.  Heti alussa oli yksi isompi mäki, jossa joutui ottamaan pienen eturattaan käyttöön. Mäen päällä sain kuitenkin ihan hyvin vauhdin takaisin. Jossain vaiheessa käännyttiin mutkaisemmalle metsätielle, jossa sai vähän varoa lommoja asfaltissa. Edelleen oli ihan hyvä tekemisen meininki, varsinkin kun sain kiinni pari minuuttia eteeni lähteneen Medilaserin kuskin. 20km:n kohdalla alkoi pitkä ja pikkuhiljaa jyrkkenevä mäki. Nyt kun vauhti väkisinkin hidastui, oli hyvä tilaisuus hörpätä vettä ja niistää nenä. (=pyyhkäistä räät poskelta) Silloin kun mennään tasaisella tai alamäkeen kovaa, on pysyttävä aerodynaamisena  ja kaikki ylimääräinen heiluminen hidastaa vauhtia. Mäen päällä tuntui hetken aika pahalta, mutta se ei paljoa huolestuttanut koska tiesin että kestän sitä vielä hyvin seuraavat 10km. Viimeisen kympin ajoin jo tasan niin kovaa kuin pääsin katselematta mitään mittareita ja ihan hyvät vauhdit siinä saikin myötätuuleen ja loivaan alamäkeen.
-
Tempokuskia leikkimässä (Kuva: Kai Patjas)
Tempokuskia leikkimässä (Kuva: Kai Patjas)
-
Maaliin tulin ajassa 53:44 keskivauhdin ollessa 36.3km/h. 29 naista starttasi ja olin 11. nopein, mihin olen aika tyytyväinen. Kaikki edellä olevat taisivat olla pitkään pyöräilykuvioissa olleita kovia tekijöitä, joten yhdellekään turhalle tyypille en hävinnyt. Päivän paras juttu oli se, kun saatiin Cycle Club Helsingin naisten kanssa joukkuekisan SM-kultaa! Oli kyllä hienoa seistä podiumilla kultamitali kaulassa Niina Maisniemen ja Merja Särkiojan kanssa.
-
10384514_623111801118876_8138112368556398573_n
Kolme parasta joukkuetta: Cycle club Helsinki, Hyvinkään pyöräilijät ja Koiviston isku (Kuva: Asko Hahto)
Meidän joukkue :)
Meidän joukkue :)

Lauantaina ajettiin 108km:n mittainen yhteislähtö, josta ei minun osalta ole ihan kauheasti kerrottavaa. Vaikka perusvauhti ei tuntunut lähes missään, niin siinä oli rytminvaihdoskyvytön triathlonisti pahasti epämukavuusalueella kun vähän väliä rykäistiin mäkiin sellaisella vauhdilla että totesin heti alussa olevan vain ajan kysymys milloin putoan pääjoukosta lopullisesti. Päätin sitten tehä sen edes tyylillä enkä porukan perällä lymyillen ja vähän pitää hauskaa. Menin keulaan vetohommiin ja latasin 50km/h tauluun (loivaan alamäkeen kylläkin) ja joidenkin kilometrien ajan minulla oli oikein mukavaa. Ei ehkä taktisesti kovin fiksu veto, mutta minkäs teet, kun kyllästytti ne hetkelliset lyhyet rykäisyt pk-lenkkivauhdista. Jossain puolivälin paikkeilla odotetusti tipahdin vähän isommassa mäessä niin pahasti, etten enää onnistunut nousemaan pääjoukkoon takaisin ja kisani päättyi 72km:n jälkeen. Ei oo noi mun pyöräilijän ominaisuudet oikein sopivat yhteislähtöhommaan. Lauantain paras juttu oli kun ajon jälkeen iskettiin käteen kylmä Coca Cola-tölkki. Herätti hyvin henkiin yhden ryytyneen wannabe-pyöräilijän.
Kokonaisuutena olen tyytyväinen viikonloppuun ja innostuin tempoajosta nyt vielä entistäkin enemmän. Joku vuosi aion vielä mennä viivalle aivan jäätävässä kunnossa. ;) Lotta Lepistö oli molempina päivinä aivan ylivoimainen vieden sekä aika-ajon että yhteislähdön Suomen mestaruuden. Suuret respectit ja onnittelut!
Nyt onkin muuten enää kolme viikkoa kauden toiseen pääkisaan Finntriathlonin puolimatkaan. Meininki on hyvä ja nyt on taas mukavaa palata virittelemään triathlonkuntoa kohdilleen. :)

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Kesälomakisareissulla Vanajanlinnassa

Triathlonkausi tuli avattua eilen Finntriathlon Vanajanlinnassa aikamoisen hulppeissa puitteissa. Terhi kirjoittelikin jo kisasta ja voin kyllä allekirjoittaa kaikki hehkutukset. Miljöö oli huippuluokkaa, järjestelyt pelasivat hyvin, kannustusta tuli paljon ja reitillä oli hauskaa. Kiitos siis kisan järjestäjille ja kanssakilpailijoille hienosta päivästä!
Lähdin reissuun ihan yksin ja ehkä suurin jännitysmomentti oli se, että käyttööni oli uskottu äitin auto, Signaturen pyörä ja Paavon FFWD:n hiilikuitukiekot, eikä henkilökohtainen pyörämekaanikkoni ollut reissussa mukana. Paavo onneksi piti minulle syväluotaavan pyöränsäätökoulutuksen ja antoi mukaani pussillisen erilaisia työkaluja, joiden käyttötarkoitus jäi minulle vielä vähän epäselväksi. Hyvä ajatus kyllä.:)
10377995_10152478043826575_1665476016536132550_n
Matkalla poliittisesti kantaaottavan sateenkaaripyörän kanssa :)
-Löysin majapaikkaani navigaattorin avulla ja vain kerran ajoin harhaan kun oikea ja vasen meni vähän sekaisin. Perillä sain vielä pyörään takakiekon paikalleen 10min räpellyksen jälkeen, joten tässä vaiheessa oli jo voittajafiilis. Illalla vielä pieni lenkki pyörällä ja iltakäppäilyt Vanajaveden rannassa – oli kyllä kaunista ja puuttui vain Paavo, joka samaan aikaan rymysi Jukolassa.
10348528_10152482916046575_6915001426825512933_n
Ilta-aurinko ja järvi, kauneimpia maisemia mitä tiedän
10383533_10152482916011575_6118338130736826409_n-
Kisa-aamuna nautiskelin kaikessa rauhassa hotelliaamupalasta ennen kuin lähdin ajamaan kisapaikalle päin. Oli muuten paras mahdollinen meditointi ennen kisaa ajaa yksin autolla, kuunnella täysillä Britney Spearsin vanhoja hittejä ja laulaa mukana. Kisapaikalla iski paniikki, joten päätin alkaa välineurheilemaan ja ostin uudet uimalasit. Vanhat falskasivat siinä määrin, että silmämeikin kestämisestä olis ollut turha edes haaveilla ja sekös olisi ollut harmillista kisata pandasilmillä. (olen vakavasti otettava urheilija ja keskityn vain olennaiseen, u know) Hyvin kerkesi ennen starttia nähdä ja jututtaa vanhoja ja uudempia tuttavuuksia. Kun tavarat oli paikallaan, oli varmistunut ettei mitään ole unohtunut ja pääsin verryttelemään, ei enää oikeastaan huolestuttanut mikään.-
10364073_10152482916051575_4234699242572973185_n
Kisakaverini :)
-Uinti (475m) meni tutulla kaavalla sitä yhtä vakiovauhtiani. Jos siitä yritän kiristää, alkaa vain hengästyttää ja tulee enemmän pärskettä, mutta vauhti on edelleen yhtä hidas. Vedestä noustuani saikin läpsytellä märkäpuku lanteilla yli 200m ylämäkeen vaihtoalueelle. Kuulin kun siellä kuulutettiin jotain vedestä nousseesta Iina Lumiahosta, joka ”tunnetaan myös kovana pyöräilijänä.” En tiiä siitä kovuudesta, mutta ainakin varmaan hehkutan sosiaalisessa mediassa kaikista eniten kuinka paljon tykkään pyöräillä. :D Olin joka tapauksessa päättänyt, että ilottelen pyörällä ihan niin paljon kuin huvittaa ja se on sitten sen ajan murhe miten samoilla jaloilla jaksaa juosta. Pyöräily olikin ihan hulvatonta menoa kun eihän Cervelo jalkojen välissä nyt voi mitään himmailla. Syke paukutti 180-190-välillä mutta eipä se paljoa minua häirinnyt. Pyöräreittinä oli 5 kivan mutkaista ja mäkistä kierrosta ja matkaa tuli yhteensä 22.5km. Toiselle kierrokselle lähtiessä sain kiinni Terhin ja menin kipakasti ohi, tarkoituksena lähteä karkuun. Eihän se ihan onnistunut kun Terhi jäi aika sinnikkäästi perään sallitun etäisyyden päähän. Viimeisellä kierroksella Terhi pääsi vielä ohi ja vaihtoon tultiin yhtä aikaa. Jälkeenpäin tuloksista huomasin ajaneeni naisten kisan kovimman pyöräajan!
IMG_3018
-
Kisan ratkaiseminen juoksemalla ei todellakaan ole lempipuuhaani, vielä kun ajattelin että saatettaisiin olla Terhin kanssa aika saman vauhtisia juoksijoita, mikä tarkoittaisi tiukkaa hiillostusta. Vaihdossa sähläsin vähän pidempään ja Terhi sai pienen etumatkan. Sain tämän kuitenkin pian kiinni ja pääsin n. 30m päähän edelle. Tämä aseltelma pysyikin sitten koko 5.25km:n juoksun loppuun asti kisan voittajan Lucia Eratin mennessä kokoajan muutaman minuutin päässä edellä. Juoksu tuntui yllättävän hyvältä, vaikken ollut tehnyt ensimmäistäkään pyörä-juoksu yhdistelmätreeniä koko keväänä ja kesänä. 4:30-kilsoja pystyi lappamaan suhteellisen tuskattomasti esihapotetuillakin jaloilla. Maaliin tulin naisten kisan toisena iloisesti yllättyneenä alkukauden hyvästä vauhdista. Kiitos vaan Terhille hyvästä kiritysavusta, oli kivaa olla baanalla kaverin kanssa ja saatiin kyllä hyvä kisa aikaiseksi. :)
10408864_10152482725916575_6071102548074994891_n
Maalisuoratuuletus
-
Kisan jälkeen saikin palautella varsinaisissa luksusoltavissa. Ensin saunottiin Vanajanlinnan saunassa, jossa odotti valkoiset isot froteepyyhkeet ja Paul Mitchelin shampoota ja hoitoainetta. Pienestä sitä tuleekin triathlonkisan väsyttämä tyttö onnelliseksi. :) Saunan jälkeen istuttiin brunssilla joka sisälsi vaikka minkälaista herkkua. Mikäs siinä oli palkintojenjakoa odotellessa. Oli myös mukavaa kun kerrankin kerkesi kunnolla jutella ja vaihtaa kuulumisia triathlonkavereiden kanssa. Kaikin puolin hieno päivä hyvässä seurassa.
Seuraava kisa onkin maantiepyöräilyn SM:t parin viikon päästä. Eniten olen innoissani 32km:n aika-ajosta, kun pyörä nyt näyttäisi kulkevan hyvin ja kiitos Signaturen, välineet on ensimmäistä kertaa viimeisen päälle kohdillaan. Samoilla höyryillä ajattelin sitten ajella vielä lauantaina yhteislähdönkin. Seuraavat viikot menevätkin pyöräkuntoa viritellen. Skootteripeesitreeniä on ainakin luvassa, tosin skootterina saa toimia Paavo tempopyörällään. Ihan hyvin pystyy tälläkin tavalla vetämään minulle ylivauhtista peesitreeniä. :D

tiistai 13. toukokuuta 2014

SEB Tartu jooksumaraton

Urheilukarkelokevät tuli avatuksi sunnuntaina reilun 23.5km maastojuoksun merkeissä aika onnistuneesti. Etukäteen vähän jännitin mahdanko olla kunnolla palautunut Mallorcan reissusta ja miten saisin juoksutuntuman takaisin kampien kääntelyyn tottuneisiin jalkoihin. Tykkään kuitenkin kisaamisesta tosi paljon, joten päätin lähteä joka tapauksessa. Juoksua edeltävät pari viikkoa menivät tosi kevyesti lähinnä muutaman puolen tunnin hölkän voimin. Torstaina tein viimeistelytreenin (4x1000m 4:30/km, ajatuksena väkisinjuosta tuntuma takaisin jalkoihin) joka meni vielä aika väkinäisissä tunnelmissa. Lauantaina pienellä hölkällä jalat tuntuivat kuitenkin jo jotakuinkin siltä kuin pitääkin, joten lähdin sunnuntain juoksuun hyvillä mielin.
Tapahtumassa juostiin Otepäästä Elvaan enimmäkseen helppokulkuisilla metsä- ja peltoteillä. Edeltävät päivät oli satanut aika paljon vettä, joten päätin lähteä maastojuoksukengillä liikkeelle. Edellisvuodesta mieleen jäi hieno urheilujuhlan tuntu, yksi kirahviksi pukeutunut osallistuja, melkoisen mäkinen ja rankka reitti sekä ennennäkemättömän pahasti räjähtäneet jalat. Vuosi sitten tuo matka taittui 5:30/km-keskivauhdilla, mikä oli silloin minulle aivan maksimaalinen suoritus. Nyt tiesin juoksukunnon parantuneen jonkin verran, joten päätin lähteä vähän riskilläkin lappamaan vähän alle 5min:n kilsoja ja katsoa miten pitkälle sitä vauhtia kestän.
-
SF-bd98dc4e5289f888720f33647c7dc43b
-
Heti alun reilun 3km asfalttipätkällä otettiin aika hyvin luulot pois, kun tie jatkuvasti meni aika jyrkästi ylös tai alas. Yritin juosta alamäet mahdollisimman rennosti rullaten, jotta en kyykähtäisi heti kättelyssä eikä turhaa energiaa kuitenkaan menisi jarrutteluun. Sitten käännyttiin metsään ja loppumatka olikin vaihtelevasti pehmeää savea, pururataa, pelto- ja hiekkatietä. Tasaista ei edelleenkään juuri ollut, vaan kokoajan mentiin ylös tai alas. Juoksussa anerobinen kynnykseni on 184, joten laskelmoin että siinä 180:n tuntumassa pitäisi jaksaa pari tuntia. Syke ja vauhti tietysti mäkisyyden takia ei pysynyt aivan tasaisena, mutta kilsavauhdit pysyivät enimmäkseen tavoitteessa. 13km:n kohdalle selvittyäni tarkoituksena oli heittää käsijarru hiiteen ja vaihtaa viimeisen kympin ajaksi raastovaihteelle. Käsijarru oli kuitenkin siirtynyt päästä jalkoihin ja mäkien kangistamat reidet pitivät huolen että liikaa ei tarvinnut revitellä. Vauhti ei onneksi olennaisesti hyytynytkään, vaikka tässä vaiheessa sai jo alkaa irvistää ja perustella itselleen että ”tätä on enää alle tunti elämästäni, kyllä sen verran epämukavuutta täytyy ihmisen sietää.” 15km kohdalla otin huoltopisteellä toisen geelin ja se tuntui potkaisevan sopivasti ja estävän totaalihyytymisen. (juoksusortseistani muuten puuttuu taskut, joten luovasti survoin geelit urheilurintsikoideni sisään – lattarintaiselle kuningasratkaisu monessakin mielessä)
Kun GPS näytti matkaksi 21.1km, tuulettelin mielessäni epvirallisesta puolimaratonennätyksestä, mutta kisan virallinen väliaikamatto olikin vasta n. puoli kilometriä myöhemmin. Tiedä sitten kumpi oli tarkempi mittari, mutta väliaikamatolla olin sekunnin ennnätystäni myöhässä ajassa 1:46:56, d’oh. Viimeiset kilometrit olikin silkkaa hyytymistä vastaan taistelua ja jäljellä olevien metrien laskeskelua. Maaliin tuli ajassa 1:58:25, mihin olin oikein tyytyväinen. GPS näytti matkaksi 23.7km, keskivauhdiksi tasan 5min/km ja keskisykkeeksi 180, eli aikalailla käsikirjoituksen mukaan. Viime vuoden aika parani 10min, joten kehitystä näyttäisi tapahtuneen. :) Itse tapahtuma oli jälleen tosi hieno ja aion kyllä osallistua joka kevät niin kauan kun tähän aikaan on syy olla Tartossa. Täällä osataan hyvin tuo kuntotapahtumien järjestäminen ja joka kerta meininki on ollut kuin kunnon kansanjuhlassa.
-
sykekäppyrässä pientä nyppylää..
sykekäppyrässä pientä nyppylää..
-
Mitä taas Suomen urheilutapahtumiin tulee, niin ajattelin avata triathlonkauteni Finntriathlon Vanajanlinnassa pikaisella matkalla. On kyllä oikeesti siistiä että Suomeen saadaan lisää kisoja ja toivon todella että lajin harrastajat näihin löytäisivät, jotta jatkossakin olisi mahdollisuus startata muuallakin kuin SM-kisoissa. Jos siis vielä puuttuu ohjelmaa kesäviikonlopuille, niin nyt kannattaa ilmoittautua. ;)

torstai 8. toukokuuta 2014

Laskelmoitu ylilyönti ja akuutti määräjumi

 IMG_1355

Voisin lisätä tuohon ”mitä opin Mallorcalla” – listaan vielä sen, että jos treenaa viikossa enemmän kuin normaalisti kolmessa viikossa, siitä palautumiseen menee helposti kaksi viikkoa. Edellisessä tekstissä jaetut käytännön vinkit eivät onneksi juuri koskeneetkaan treenileirin urheilullista sisältöä – sitä kun ei tehty ihan täysin kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti. Varma tapa räjäyttää jalat on ajaa yli 6h lenkkejä, joiden aikana tykittää 5-10km pitkiä mäkiä täysillä ylös. Tämä jalkojen räjäytys oli kuitenkin ihan laskelmoitu juttu, koska tiesin että reissun jälkeen olisi luvassa useampi viikko kovan tason nörtteilyä ja painehaavojen hankkimista gluteus maximuksiin. Sehän on helpointa kun jalat savuaa siinä määrin, ettei lenkille lähtö tule mieleenkään.
Koska edellinenkin Paavon viisauksia sisältänyt juttu oli suurmenestys, niin taidanpa jakaa niitä vielä vähän lisää, koska ei tämä mitään salatiedettä ole ja nämä jutut osaisi varmasti kertoa moni muukin. Ite en olis kuitenkaan välttämättä keksinyt jos kukaan ei olis kertonut.
-
IMG_1246
-
(en mene takuuseen seuraavan teorian tieteellisestä pohjasta, mutta referenssinä on mm. ensimmäinen triathlonin täysmatka aikaan 10:08, puolikas 4:36 ja pari Tahko MTB120:n voittoa, eli jonkinlainen käsitys kestävyysharjoittelusta lienee olemassa)
Treenaamalla hankittua jumia on kuulemma kahdenlaista: määrä- ja tehojumia. Tehojumi tulee kisoista ja kovista treeneistä ja se vetää ihmisen kertalaakista niin kyykkyyn, ettei yksinkertaisesti pysty treenaamaan kunnes on palautunut. Hyvin helppo tunnistaa ja parantaa, eikä hetkellisestä epämukavuudesta huolimatta ole mitenkään vaarallista.
Määräjumi taas on paljon salakavalampi tapaus: se iskee kaikessa hiljaisuudessa pikkuhiljaa. Toimintakyky säilyy lähes normaalina, mihinkään ei satu, lenkillä voi käydä, mutta on vaan jotenkin nihkeetä. Mihinkään ei kulje, sykkeet käyttäytyy oudosti ja kropassa on jänniä tuntemuksia. Jos tässä vaiheessa jääräpäisesti jatkaa väkisintreenaamista ja montun kaivamista, saattaa tuloksena olla sinne monttuun tipahtaminen. Tämä voi ilmetä joko selkeänä ylikuntona, tai sitten vain kroonistuneena määräjumina, jolloin sitä vain treenaa paljon ja jotakuinkin laadukkaasti, mutta ihmettelee kun kehitystä ei tapahdu. Treeni ei siis pääse puremaan, koska missään vaiheessa ei ehdi täydellisesti palautua ja superkompensoitua. Suurin riskiryhmä lienee triathlonharrastajat, jotka innostuksissaan alkavat jauhaa kymmentä treenituntia viikossa liian hataralle kestävyyskuntopohjalle. Kroonisen määräjumin välttää jos osaa yhtään kuunnella kehoaan ja tarvittaessa muuttaa treenisuunnitelmia lennossa.
-
IMG_1298
-
Mallorcan reissu ja sitä edeltävät viikot (viime kuussa treeniä 72h, hups..) taisivat aiheuttaa sen, että olen nyt ensimmäistä kertaa kokenut ylilyönnistä aiheutuneen akuutin määräjumin. Viime viikko oli aika hämmentävä, kun niin kauan kun ei urheillut, olo oli täysin normaali. Kuitenkin heti kun yritti mennä lenkille, syke oli hetkessä 170 ja yhtään mihinkään ei edennyt. Jo puolen tunnin hölkän jälkeen oli nukuttava päiväunet, koska olin niin sipissä. Otin sitten reilun viikon ihan levon kannalta ja eilen kevyellä hölkällä ekaa kertaa olo tuntui jo suunnilleen normaalilta. Montun kaivaminen ei tässä vaiheessa kautta kiinnosta, joten otin tämän keventelyn ihan tosissani. Nyt onneksi näyttäisi siltä, että parin viikon huili teki tehtävänsä.
Tässä vaiheessa kun jalat alkavat pikkuhiljaa näyttää oikenemisen merkkejä, onkin hyvä hetki tuhota ne sunnuntaina uudestaan juoksemalla 23.5km pelloilla ja pururadoilla numerolapun kanssa täysillä, jotta sitten voi taas hyvillä mielin istua kirjastossa ja palautua. SEB Tartu Jooksumaraton, täältä tullaan!

keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Mallorcalla opittua

IMG_1379
Koska tämä oli ensimmäinen pyöräleirini, vastaan tuli aika paljon uutta hyödyllistä tietoa ja juttuja joita en välttämättä olisi itse tullut ajatelleeksi. Paavo onneksi kertoi nämä jutut jo etukäteen, jottei tarvinnut opetella kantapään kautta. Laitetaan nyt sitten hyvä kiertämään, jos vaikka joku muukin pyöräleiriensikertalainen tämän avulla säätyisi tietyiltä aloittelijan virheiltä. :)
- Ekoina päivinä ei kannata hötkyillä liikaa ja nousujohteisuus on hyvästä. Jalat ehtii kyllä tuhoutua viikossakin ihan hyvin, joten hommaa ei kannata säheltää jo alkumetreillä. Kuvittelin että ekana päivänä olis vielä freesinä ja mäki nousisi kevyimmin, mutta hommahan ei mennytkään ollenkaan näin. Ekana päivänä jo Curan nousu puoliväliin tuntui todella rankalta vedolta, mutta kun jalat alkoivat karaistua kampien pyörityksen, ei paljon tiukemmatkaan kiipeämiset enää hätkäyttäneet. Viisi ensimmäistä päivää meno vain parani kertyneiden kilometrien myötä, sitten tuli sadepäivän vuoksi yksi kevyempi päivä, mikä tuli varmasti tarpeeseen. Viimeisenä päivänä kulku olikin koko leirin parasta. Myös ajolinjojen säilyttäminen on Mallorcalla erityisen tärkeää kun ympärillä vilisee paljon erivauhtisia pyöräilijöitä – tämä on hyvä iskostaa mieleen ensin tasaisemmilla pätkillä.
-
Vähän käsitystä siitä pyöräilijöiden määrästä :)
Vähän käsitystä siitä pyöräilijöiden määrästä :)
-
- Vuoristossa ei jaksa ajaa joka päivä, vaikka kuinka tekisi mieli. Vaikka jylhät vuoristomaisemat niitä vaikuttavimpia ovatkin, niin rankkuudeltaan se on jotain aivan muuta kuin tasamaalla pyöräily. Jokaisen kilometrin eteen saa tehdä tosissaan töitä: nousuissa vauhti tippuu jyrkkyydestä riippuen sinne 10-15km/h paikkeille ja vaikka kuinka yrittäisi pyörittää kampea kevyesti, joutuu koko kroppa ihan eri tavalla töihin kuin tasaisella. Laskuissa jalat saavat kyllä palautua, mutta serpentiinimutkissa on oltava kokoajan aika tarkkana, eikä se varsinaiselta lepohetkeltä tunnu ja kyynärvarret kipeytyvät jarrukahvoja puristaessa. Laskemisessa olis mulla varmasti vielä enemmän opittavaa kuin ylös kiipeämisessä – ainakin päätellen siitä miten näppärästi Paavo lasketteli hirveetä vauhtia mutkiin ja vain jotenkin sujahti niistä läpi. Vuoristonousut olivat kuitenkin niitä reissun hienoimpia elämyksiä !
-
IMG_1268
-
- Banaanit ja yksittäispakatut suklaacroissantit ovat parasta lenkkievästä, eikä syömisen määrässä kannata pihistellä. Yhdellä lenkillä kuluu helposti 2000-3000 kcal ja perusaineenvaihduntakin tuntuisi käyvän tuollainen kuorma päällä vähän ylikierroksilla. Lenkkieväiden kannattaa olla jotain joka on halpaa, helposti pyöräilypaidan taskuun mahtuvaa ja hyvänmakuista. Geelit maksavat paljon ja maistuvat karmealle, enkä keksi mitään syytä käyttää niitä treenatessa. Itse söin lenkillä jotain tunnin välein, tiukilla ollessa useamminkin. Aika kovankin väsymyksen kestää yllättävän hyvin, jos rasva-aiheenvaihdunta pysyy käynnissä ja hiilarit ei pääse täysin loppumaan. Energioiden loppumisen taas kestää todella huonosti ja siitä kärsii myös lenkkikaveri. Totaalisippauksen parantaa yleensä sokericokis ja jäätelö.
-
Tauko Valldemossassa
Tauko Valldemossassa
Kaikkien appelsiinipuiden hedelmät eivät ole syötäviä.
Kaikkien appelsiinipuiden hedelmät eivät ole syötäviä.
-
- Satulan kanssa kontaktissa olevista alueista kannattaa pitää pakkoneuroottisen hyvää huolta, jos haluaa välttyä suurelta epämukavuudelta. Jokaiselle lenkille vastapestyt sortsit ja lenkin jälkeen aivan saman tien housut kinttuihin ja suihkuun, jotta mahdolliset pienet ihorikot eivät pääse tulehtumaan. Kuulemma puolen tunnin ajovaatteissa hengailu voi olla kohtalokas. Säämiskärasva on myös hieno asia. Kykenin istumaan satulassa seitsämän päivän aikana 34.5h, eikä mihinkään sattunut. Onneksi Paavo jakoi nämä viisaudet kanssani.
-
"It will save your ass."
”It will save your ass.”
-
-Vuoristopäivänä ja isoissa mäissä kannattaa sykerajoilla heittää vesilintua. Mäkiin kannattaa lähinnä löytää hyvä rytmi ja fiilis, eikä tuijotella mittarin lukemia. Jos haluaa pysyä pk:lla ja noudattaa orjallisesti treeniohjelmaa, jää aika monta hienoa paikkaa näkemättä.
-
Tuolta ei pääse pk-sykkeillä ylös.
Tuolta ei pääse pk-sykkeillä ylös.
-
- Nätisti ruskettuneista jaloista on turha haaveilla.
- Kun ei ole arkisia velvotteita, kroppa kestää aivan erilaista rasitusta kuin normaalielämässä. Etukäteen utopistisilta kuulostavat kilometrimäärät ja nousut onnistuvat noissa olosuhteissa yllättävänkin hyvin ja palautuminen on tehokkaampaa.
- Vuoristossa ja Mallorcan hienoissa maisemissa pyöräily on niin hieno kokemus, että se jo itsessään on pätevä syy pysyä hyvässä kunnossa. On hienoa että voi lähteä yli 160km pitkälle vuoristoylityksiä sisältävälle reissulle, nähdä paikkoja jollaisia ei osannut edes kuvitella, eikä tarvitse olla huolissaan selviääkö sieltä hotellille. Lisäksi itsensä ylittämisestä saa suuret kiksit ja kannattaa ennakkoluulottomasti lähteä tiukankin kuuloisille reissuille. :)

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Matkapäiväkirjaa pyöräilijän Disneylandista

Seuraa todella pitkä kronologinen matkakertomus elämäni ensimmäiseltä pyöräleiriltä, lukekoon ketä kiinnostaa. Juttuahan nimittäin riittää, eikä tässä ole vielä läheskään kaikki. :D Matkan tarkoitus oli opetella pyöräleireilyä ja ennen kaikkea päästä näkemään mahdollisimman paljon hienoja paikkoja – treenivaikutus tulisi kyllä varmasti siinä ohessa. Kovin ryppyotsaisesta ja tarkasti ohjelmoidusta treenileiristä ei siis ollut kyse. Paavo oli treenileireillyt Mallorcalla kuusi kertaa aiemminkin, joten opastus ja matkaseura oli ensiluokkaista.
1. päivä, fiilistelyä ja alkuverraa
Ensimmäisenä, eli matkapäivänä startattiin Helsingistä aamulla klo 4, Mallorcan kentällä oltiin paikallista aikaa klo 10 ja 12.30 oltiin jo Arenalissa hotellilla pyörät kasattuina lähdössä lenkille. Ekana päivänä piti vielä ottaa kevyesti, joten kruisailtiin 116km enimmäkseen tasamaata. Välissä käytiin leikkimässä Ses Salinesin velodromilla ja oli hauskaa! Kovasti yritin kysellä että eikö vielä muka pääse kiipeämään, joten Paavo taisi kyllästyä inttämiseeni, kun lenkin loppupuolella vei minut lähimäkeemme Curalle. Ylös asti ei vielä päästetty ja kiivettyäni jyrkempää eteläpuolen serpentiiniä suunnilleen puoliväliin sai jo välitasanteella hengitellä hetken ihan kaikessa rauhassa syvään. Vasta illalla matkaväsymys iski kunnolla ja nukahtamisvaikeuksia ei varsinaisesti ollut.
-
velolla
velolla
-
2. päivä.
Toisena päivänä ajeltiin alkumatka tasamaata ja taisin jo vähän avautua Paavolle, että mitäs ihmeen pelleilyä tämä oikein on kun tasamaata saa jauhaa kotona ihan riittämiin ja vieläkään ei ole päästetty vuorille ja kaikki muut varmasti tekee paljon siistimpiä juttuja jo ekana päivänä. Paavoa taisi tämä vähän huvittaa ja pian löysinkin itseni Coll d’Orientin 5km pitkästä 5% noususta. Vähän oli Viron lakeuksilla treenanneen triatleetin jalat ihmeissään. :D Kilometrejä kertyi 120 ja maisemat alkoivat jo olla sitä jylhää vuoristoa mitä olin kaivannut.
-
Orientin nousussa
Orientin nousussa
-
3. päivä, vuoristossa. 140km, 2400 nousumetriä
Nyt mulle luvattiin jo yliannostusta mäen kiipeämisestä, joten odotukset olivat kovat. Ensin ajettiin Palman läpi ja noustiin kasarmin nousu, eli Coll de Sa Creu ylös. Tämän jälkeen matka olikin yhtä nousua ja laskua, eteneminen vähän keskimääräsitä työläämpää, mutta maisemat todellakin sen arvoiset! Vuoret ylitettyämme päästiin rannikolle, kokoajan toisella puolella kohosi vuori ja toisella puolella oli meri. Kyllä tykkäsin.
-
IMG_1263
-
Neljä tuntia kestäneen kiipeämisen ja laskemisen jälkeen tultiin Valldemossaan ja jotenkin päädyin laskemaan satamaan. Port de Valldemossaan päästäkseen piti luonnollisesti laskea merenpinnan tasolle ja se mäki olikin ihan hulppea sellainen. 5km, keskijyrkkyys 8%, tiukkaa serpentiiniä niin, että kokoajan näki ihan alas satamaan asti. Näytti hienolta, mutta ihan kokoaikaa en uskaltanut katsoa kun huimasi. Satamasta oli vain yksi tie pois ja se oli suoraan ylöspäin. Välitykset mun pyörässä oli sen verran tiukat, että edetäkseen 8% nousussa ei auttanut kuin ottaa kunnon raastovaihde päälle, nostattaa syke anakynnyksen pintaan ja murikoida menemään. Lopussa vähän sattui, mutta mäen päällä oli voittajafiilis. Loppumatka meni vähän irvistäen.  Siihenastisen elämäni kovin pyörälenkki.
-
Perusmaisemaa
Perusmaisemaa
-
Port de Valldemossasta ylös nousseena :D
Port de Valldemossasta ylös nousseena :D
-
super domestique
super domestique
-
4. päivä, ”Keventelyä”
”Palauttava päivä”, jolle saatiin mukaan samassa hotellisssa majailevat Tamperelaiset maastopyöräilijävahvistukset. Kai se sitten lasketaan palauttavaksi, vaikka matkaa kertyisi 140km jos nousumerejä on vaan 1100. Aivan järkyttävä nälkä vaivasi kokoajan ja yksittäispakattuja suklaacroissantteja kului aika monta. Geelejähän ei kukaan tosiurheilija syö, ainakaan treenatessa. Eksyttiin myös espanjalaisille markkinoille ja ostettin lenkkievääksi churroja. Oli muuten hyviä!
-
10318719_10152166755127515_1248791615_n
-
5. päivä, määräjumin taltutusta
Lyhyempi päivä, eli ajoa vain 70km ja pari kipakkaa mäkivetoa. Pyörtiteltiin hyvin kevyesti lähimäkemme Curan  (tsekatkaa muuten kohdan ”southern approach”-naisten leaderboard ;) )juurelle, laitettiin garminit päälle ja aloitettiin ankarat stravakellotukset. Lähdettiin eteläpuolelta, josta alku on aika tiukkaa serpentiiniä. Parin kilometrin jälkeen tie yhdistyy pohjoispuolen ”turistinousuun” ja loppu on vähän loivempaa ja parempikuntoista tietä. Yllättävän hyvin sai raastomeiningin päälle vaikka jalat ei ihan tuoreet olleetkaan. Kuvaustauon jälkeen laskettiin alas ja sama uudestaan, toinen nousu olikin jo vähän epämukavampi kokemus. Taisi tehdä ihan hyvää kilometrien puuduttamille jaloille joutua vähän kipakammin hommiin.
6. sadepäivä
Vettä satoi koko aamupäivän kaatamalla, joten lähdin saarelle saapuneiden äitin ja iskän kanssa Palmaan shoppailemaan. Ostin pinkit farkut, enkä vieläkään ole  täysin varma näytänkö niissä rohkean tylikkäältä, vai lähinnä persjalkaiselta sirkuspelleltä. Iltapäivällä käytiin pyörittelemässä erittäin tukkoisilla jaloilla joku 47km ja ottamassa kaatosadekuuro niskaan. Kevyt päivä saattoi olla ihan paikallaan.
7. Sankaripäivä. 164km, yli 3000 nousumetriä
Päädyttiin ajamaan Coll de sa Bataian (8km pitkä nousu, aivan täynnä pyöräilijöitä) kautta Sa Calobran satamaan, josta kellotettaisiin tiukin nousu jota ikinä olen ajanut. Itse en ollut täysillä kellotuksesta niin innoissani kuin Paavo, koska ajattelin että lähes 10km pitkä 7.1% nousu tekee ihan tarpeeksi tiukkaa jo muutenkin, kun alla oli jo 95km pyöräilyä ja pari aika tiukkaa nousua, jotka on pakko kiivetä päästäkseen pelipaikoille. Jo Calobran alas laskeminen oli aika huima kokemus: epätodellista karua kivikkoista autiomaata ja tie, joka näytti kiemurtelevan alaspäin aivan loputtomiin.
-
sa Calobra
sa Calobra
-
Lopulta tie päättyi idylliseen pikkukylään ja satamaan, jossa olisi viihtynyt pidempäänkin, ellei olisi tarvinnut huolehtia kangistuvista jaloista.
-
Calobran satamassa
Calobran satamassa
-
Tarkistettiin sitten nousun virallinen alkukyltti, viritettiin garminit, annettiin romanttisesti yläfemmat ja lähdettiin kiipeämään. Paavo karkasi näköpiiristä hyvin nopeasti. Aloitettuani kiipeämisen mulle selvisi miksi Paavo olikin niin innoissaan ajatuksesta että minä kellotan Calobran ns ”täysiä” ajettuna. Totesin pienimmän vaihteen päälle laitettuani, että hitain vauhti mitä näillä välityksillä voi 7% nousukulmassa edetä, tarkoittaa mulle ihan reilusti epämukavuusalueella olemista. Ei auttanut kun virittäytyä raastotunnelmaan ja alkaa elää sen faktan kanssa, että sitä tulisi kestämään seuraavat 40-50min. Huonoltahan se tuntui mutta päätin että tuntukoot. 6km kohdalla yhtäkkiä ylhäältä kuului tuttu ääni ”paina paina muru!” ja Hurulan Ninahan se siinä. :D Aika huikea sattuma törmätä just tuossa kohtaa ja saihan siitä hyvin voimia painaa loppuun asti.<3 Viimeiset kilometrit olin jo erittäin tiukilla ja vähän väliä kokeilin meniskö välitykset pienemmälle, kun ajatus ei enää ihan pelannut. Tie näytti vain kiemurtelevan loputtomasti ylöspäin eikä helpotusta ollut näkyvissä. 500m ennen huippua Paavo ajoi vastaan ja kannusti kovaan ääneen loppusuoralla. Calobra kellottui aikaan 41:54, mikä oli kovempaa kuin olisin ikinä uskonut. Toisaalta, ei oikeestaan ollut vaihtoehtojakaan. :D Oli kyllä elämäni nousu ja fyysisesti tiukimmat 41 min kun tiesi, että ylös on pakko päästä ja hidastaa ei voi. Tulipahan taas kerran ylitettyä itseni tällä reissulla.
-
Huippufiilis huipulla
Huippufiilis huipulla
-
Calobran jälkeen piti nousta vielä vähän lisää, nimittäin Puig Majorin, eli ”iso-Sollerin” huipulle. Puig Majorin mäkeä pitkin laskettiin alas Solleriin, josta päästäkseen pois oli ylitettävä vielä yksi vuori. Jalat olivat jo aika ajetut ja ajatus pätki jo todella pahasti, mutta jotenkin sinnillä sieltäkin pääsi vielä ylös. Loppu tulikin mukavasti alamäkeen lasketellen ja sankarit palasivat väsyneinä ja onnellisina hotellille. Illalla palauteltiin jättikokoisilla pizzoilla ja pyörien pakkaamisella.
Kaiken kaikkiaan aivan mahtava reissu, pääsin näkemään paikkoja jollaisia en tiennyt olevan olemassakaan ja opin paljon pyöräilystä ja itsestäni pyöräilijänä. (mm. sen, että en sittenkään ole kovin huono mäen kiipeäjä, ja että näköjään jalat kestää kilometrejä aika hyvin) Paavo oli parasta mahdollista matkaseuraa ja tuossa ympäristössä ihan elementissään. Lähden uudestaan heti kun seuraava tilaisuus tulee.
-
Iltakävelyllä, piti kiivetä rantavahdin torniin..
Iltakävelyllä, piti kiivetä rantavahdin torniin..
-
<3
<3