tiistai 2. kesäkuuta 2015

Maantiepyöräleikkejä Rattarallissa

Osallistuin sunnuntaina parin vuoden tauon jälkeen maantiepyörällä massakuntotapahtumaan. Kyseessä oli siis Rattaralli, 142km:n kuntoajo, jonka kärjestä starttaa ihan oikeita ja tosissaan ajavia kisakuskeja ja näiden perästä parituhatta enemmän tai vähemmän tosissaan ajavaa kuntoilijaa. Olen kehittänyt yhteislähtöihin jonkinlaisen viha-rakkaussuhteen: tavallaan mua ihan jonkin verran pelottaa se ison (= n. 100 pyöräilijää) porukan keskellä kovaa ajaminen, (kun pyöräilijöitä on kosketusetäisyydellä oikealla, vasemmalla, edessä ja takana ja ajetaan yli 40km/h, ei parane liikaa alkaa pohtimaan mitä kävis jos nyt heilahtaisin, kaatuisin ja kaikki noi mun takana olevat tulis päälle) mutta kuitenkin saan juuri siitä jännityksestä ja vauhdin hurmasta aika suuret kicksit. Ja olen päättänyt olla antamatta sille pelolle periksi ja vaan mennä ajamaan - haluan pitää yllä edes kohtalaisen taidon ajaa yhteislähtöjä, enkä halua todeta joskus vuosien päästä että en muuten enää uskalla. Startissa olen joka kerta kauhusta jäykkänä, mutta heti kisan jälkeen ja koko seuraavan viikon hekumoin että olipas kyllä tosi hauskaa - niin myös tällä kertaa. Joku saattais tietysti nyt miettiä että miten järkevää tämä harrastaminen oikein onkaan, mutta ehkei kannata analysoida liikaa. :D

Koska edellisestä pyörätapahtumasta oli jo pari vuotta aikaa, jännitin Rattarallia aikalailla. Kuitenkin edellisvuosista tiesin, että heti liikkeelle päästyä se hermoilu helpottaa ja sitten sitä keskittyy vain olennaiseen. Kisapäivän aamuna sain justjust väkisinsyötyä aamupalan ja näpyttelin Paavolle hermostuneita viestejä viime hetken vinkkien toivossa. ("minkä aluspaidan mä laitan? montako geeliä mukaan? tarviinko renkaankorjausvälineet?" Vastaukset: "se ohuempi, 5 ja tarviit.") Paavo on oikeesti ihana ja ihan paras tuki ja turva tällaisissa. Kisapaikalla oli ilahduttavan paljon tuttuja - mm. Ain, jonka peesiin suunnittelin iskeväni kun tämä starttasi samasta lähtöryhmästä kanssani. Juuri ennen starttipaukkua oli se tuttu hetki kun todella tuntee elävänsä: hengitys salpautuu, kuulee vain oman sykkeen, jalat tärisee ja päässä lyö täysin tyhjää - se fiilis josta jotenkin kieroutuneella tavalla nautin.
Ekoilla kilometreillä
Kun vihdoin päästiin liikkelle, alkoi perinteinen kaaos ja maailmanlopun meininki kun ryhmiä ei vielä ole muodostunut ja kaikki haluavat päästä mahdollisimman kovavauhtiseen porukkaan. Poljin sen minkä pystyin, suuta kuivasi, porukkaa vilisi molemmilta puolilta ohi, haukoin henkeä ja syke oli varmaan aika lähellä maksimia. Välillä vilkaisin garminia ja se näytti useinkin tasaisella nopeudeksi 46km/h, enkä koko aikaa edes ollut kenenkään peesissä kun porukka oli täysin levällään. Jossain vaiheessa olin jo isommassa porukassa, mutta joku kaatui, pari muuta kaatui siihen samaan kasaan ja porukka levisi säpäleiksi. Ite sain onneksi väistettyä. 5km:n jälkeen muodostui ehkä 10:n pyöräilijän porukka ja edessä näkyi menevän paljon suurempi joukko johon tietysti kiinnosti päästä. Siinä yritettiin organisoida jonkinlaista vuorovetoa, mutta ei se oikein onnistunut. Kohta huomasin kun Ainin parimetrinen hahmo ampaisi takaa ohi ja lähti ajamaan edessä olevaa joukkoa kiinni. Päätin ampaista perään, mikä oli ehkä typerin idea ikinä, kun ottaa huomioon että kyseessä on tyyppi joka on joskus ajanut Havaijilla pro-miesten kovimman pyöräajan. Hetken aikaa koutsini takarenkaassa roikuttuani totesin että kyvyssämme tuottaa tehoa on vähän liian suuri ero, nyt ei enää pysty eikä kykene, syke on 193 ja jättäydyin kyydistä odottamaan takaa tulevia miehiä. Matka jatkui pienessä joukossa ja tuntemus oli sen verran paha, että epäilin tosissani mahdanko kestää sellaista vielä seuraavat kolme tuntia.
Todistetusti nappasin pullon vauhdista
25km:n jälkeen saatiin isompi peloton kiinni ja yhtäkkiä meno helpottui merkittävästi. Välillä oli peräti lenkkeilyfiilis ja siellä n. sadan pyöräilijän seassa vyöryi mukana kuin itsestään. Ekojen parin tunnin aikana oltiin edetty melkein 80km, eli ihan hyvää haipakkaa tultiin myötätuuleen. Ekalta huoltopisteeltä sain napattua pullon vauhdista, mihin olin siinä ryysiksessä oikein tyytyväinen. Huomasin lisäkseni kaksi naista samassa porukassa ja päätin vähän pitää näitä silmällä. Sivuvastaiseen tuuleen käännyttäessä ajo vaikeutui merkittävästi - sillä oli ihan tosissaan väliä millä puolella porukkaa on ja tietysti kaikki muutkin halusivat olla sillä puolella tuulta missä pääsee helpoimmalla. Minähän oon kyynärpäätaktikoinnissa aivan surkea nössö, joten kun pääsin hyvin peesiin ja tuulensuojaan, tuli aivan samantien joku herrasmies, kiilasi paikalleni ja kohta löysin itseni taas porukan reunasta tempomassa sivuvastaiseen. Tämä taktisen silmän puutos söi melko paljon voimia, mutta onneksi aina peesiin hetkeksi päästyäni sain palauteltua niin että hetken päästä jaksoi taas tiristää vastatuuleen kun paikkani vietiin. Reitille oli myös noin niinku huumoripläjäyksenä laitettu yksi parin kilometrin suhteellisen töyssyinen hiekkatiepäkä, jolla porukka levisi aika hyvin. Meikäläisen maastoajotaidoilla katsoin parhaaksi ottaa rauhallisesti, koska kuitenkin porukassa pysymistä enemmän kiinnosti säilyä hengissä. Heti asfaltille päästyäni sainkin tästä hyvästä ajaa muutamat hilpeät minuutit Paavon ohjeiden mukaan "niin että tuntuu ku jalat irtoais perseestä ja lepäät vasta kun oot takas peesissä."

Kun maaliin oli matkaa enää 25km, alkoi porukka häröillä tosissaan. Muutaman kerran koko joukko yhtäkkiä heittäytyi toiselle puolelle tietä (joku edestä yritti iskeä irti), välillä vauhti hidastui yhtäkkiä dramaattisesti, sitten taas kiihdyteltiin ja kaikenlaista epämääräistä heiluntaa oli ilmassa. Yritin kytätä missä muut naiset menee, jotten nyt ainakaan tulisi sen porukan viimeisenä naisena maaliin. Ehkä 5km ennen maalia olin huolestuttavan takana ja näin yhden naisen aika paljon edempänä. Yhtäkkiä näin tyhjän väylän tien keskellä vähän töyssyisten tiemerkintöjen kohdalla, joten vedin niitä pitkin muiden välistä itseni tämän takarenkaaseen kiinni. Jalat tuntuivat häkellyttävän hyvältä ja kaikkeenpystyvältä, joten loppuratkaisu vaikutti olevan silkasta taktisesta pelistä kiinni - ja siinä taktisessa pelissähän mä tunnetusti oon tunari mitä suurimmassa määrin. Sitä mukaa kun jäljelläolevat kilometrit hupenivat, vauhti kiihtyi ja minä kyttäsin sopivaa paikkaa mennä kilpakumppanista ohi. Ehkä 500m ennen maalia siihen tuli hyvä tilaisuus, pääsin helposti ohi, sain vähän etumatkaa, kunnes huomasin toisenkin naisen ihan edessäni. Lähdin hyvän tuntuisilla jaloilla ohittamaan just ennen maaliviivaa, mutta joku mies sattui eteeni ja jäin loppukamppailussa hyvin niukasti toiseksi. Maalissa kuulin olleeni 7. nainen sekunnilleen samalla ajalla kuudenneksi tulleen kanssa ja jääneeni palkintosijasta joitain sadasosia. Vähän manailin että palkinnoille pääseminen jäi noin pienestä kiinni vieläpä kun jalat tuntuivat että niillä olisi kyllä tehnyt vaikka mitä. Toisaalta, hyvän maantiepyöräilijän on osattava se taktinen peli ihan yhtälailla, eli turha selitellä.

Vaikka noin täpärästi menetetty kutossija jäi luonnollisestikin kaivelemaan, olen ajooni aika tyytyväinen. Ainakin suorituskyky pyörällä vaikuttaisi parantuneen ihan olennaisesti, kun 37.7km/h-keskivauhti tuntui enimmäkseen helpolta (kisan keskisyke 164, eli n. 10 pykälää vähemmän kun aiemmissa massapyöräilyissä) ja juurikin sen takia kykenin myös ajoittain tiristämään kunnolla enkä heti ensimmäisessä rykäisyssä tipahtanut porukasta. Oli myös aika hienoa tulla loppuusuoralle ja todeta että vaikka näillä jaloilla on jo ajettu yli 140km, ne edelleenkin tekevät ihan tasan mitä mä niiltä pyydän. Viimeisten 4km:n keskivauhti oli muuten 46km/h ja maaliviivalla vauhti 54.4km/h, eli ihan vauhdikas se loppu taisi ollakin. Kaikenkaikkiaan kokemus oli paljon vähemmän epämukava kuin mitä odotin - todennäköisesti juurikin parantuneen suorituskyvyn takia. Olin jo melkein vähän luovuttanut tän pyörällä kisaamisen ja yhteislähtöhomman suhteen ja sopeutunut ajatukseen itsestäni huonona yhteislähtökuskina, mutta nyt kun Rattaralli meni näinkin hyvin, aloin miettiä että pitäisköhän sittenkin ens keväänä vaikka ihan läpällä tehdä excursio johokin Tarton lähellä olevaan viron maantiekisaan.. ;)