Täysmatka on mielentila

En ole koskaan ymmärtänyt triathlonharrastajia, jotka pitävät syksyllä jonkun säälittävän kahden tai kolmen viikon mittaisen off-seasonin. Minun off-season kun kestää aina kesän viimeisestä tri-kisasta (yleensä elokuussa) oikeastaan lumien tuloon ja hiihtokauden alkuun saakka ja se on vuoden harjoitusrytmityksessä aivan olennaisen tärkeä ajanjakso. Off-season ei toki tarkoita, etten sinä aikana harrastaisi liikuntaa. Liikun ympäri vuoden lähes joka päivä ja välillä kovastikin. Tuolla ajanjaksolla vain en suo kovin kummoista ajatusta sille, miten kukin lenkki tai harjoitus nyt kehittää minua urheilullisesti. Jos huvittaa juosta, niin sitten juoksen niin paljon kuin sielu ja jalat sietää. Jos keli on hyvä ja kaveriporukka kyselee mukaan, saatan viettää koko sunnuntain pörräten cyclolla pitkin hiekkateitä. Uimassa käyn pari-kolme kertaa viikossa triathlonsetien kanssa, koska se nyt vain tekee hyvää, tuo ryhtiä  arkeen ja on usein mukavaakin - viimeistään sitten kun pääsee saunaan. Jos taas olo on ihan nuutunut, saatan ilman pienintäkään omantunnontuskaa käydä vain kävelyllä.

Yleensä joskus joulukuun alkupuolella alkaa ensimmäistä kertaa olla sellainen olo, että voisihan tässä vaikka vilkuilla treenipäiväkirjaa ja miettiä jokusen kehittävän avainharjoituksen viikkoon. Esimerkiksi asiat kuten ensi kesän pääkisa, FTP, Zwift ja TSS-laskenta alkavat tuntua jokseenkin mielenkiintoisilta. Kesän triathlonkunto tuntuu kovin kaukaiselta ja sitä lähinnä vähän varovaisesti testailee, että millainen paikka se epämukavuusalue olikaan. On vaikeaa uskoa, että vain neljä kuukautta sitten vietin siellä lähes kymmenen tuntia. Ajatus niin pitkästä visiitistä ei houkuttele sitten yhtään. Yh.

Tammikuussa yleensä hiihdetään jo ihan oikeasti. Työpäivän jälkeinen aika menee hyvin pitkälti ladulla ja uintivuoroilla yläkroppa on valmiiksi väsynyt ja kankea. Kuitenkin pikkuhiljaa keho alkaa ottaa paremmin treeniä vastaan, palautua nopeammin ja tuntua vahvemmalta. On itsestäänselvää, että lauantait ovat kahden treenin päivä ja sunnuntaisin hiihdetään ilman muuta pitkää siivua. Kesän täysmatka alkaa pyöriä mielessä enemmän ja enemmän. Väsymykseenkin tottuu - siihen, että usein treenin alussa kroppa on väsynyt ja kankea, mutta vertyy kyllä pikkuhiljaa. Vaikka treenaamaan ei useinkaan lähde täysin tuoreena ja virkeänä, saa onnistuneesta treenistä sitä enemmän tyydytystä, mitä pidemmälle kevättä mennään.

Keväällä alkaa jo olla vähän käsitystä siitä, että minkälainen kondis kesäksi onkaan mahdollista rakentaa. Ensimmäistä kertaa iskee suoranainen halu ja tarve päästä viettämään aikaa numerolappu rinnassa, räkä poskella ja syvällä epämukavuusalueen syövereissä. Talvi on valmistellut kehon ja mielen siihen, että epämukavuusalue alkaa oikeastaan tuntua aika hienolta paikalta. Muutamissa starteissa pääsee jo vähän fiilikseen ja saa tuntumaa. Se terävin piikki on kuitenkin vielä teroittamatta.
Varsinaisesti ruuvi kiristetään toukokuussa ja se viimeinen silaus tehdään seuraavien kolmen kuukauden aikana. Useasti viikossa tuleva illan treeni vähän jännittää jo työpäivän aikana. Joku paikka kehosta juilii päivittäin, mutta enimmäkseen siihen on vain tyytyväinen - tietää tehneensä. Parhaimmillaan on sellainen hyvä pöhinä päällä, että treenit kulkee, ruoka ja uni maistuu, posket kapenevat ja anaerobisen kynnyksen tuolla puolen on oikeastaan ihan hyvä olla. Hyvä treenipöhinä loppuu yleensä siinä pari-kolme viikkoa ennen kisaa ja yhtäkkiä harjoitteluun kyllästyy täysin. Tämä on hyvä merkki, sillä se tarkoittaa että ruuvi on ollut juuri tarpeeksi kireällä. Harjoittelun sijaan haluaa nimittäin vihdoin päästä kilpailemaan.

Sitä mukaa kun keho vahvistuu ja muuttuu kestävämmäksi, mielelle tapahtuu myös kummia. Ensin ajatus täysmatkasta alkaa tuntua ihan tehtävissä olevalta ja siedettävältä. Seuraavaksi sitä alkaa suorastaan haluta. Enkä nyt tarkoita jotain tiettyä tulosta tai tavoitteen saavuttamista. Kilpailun lähestyessä alkaa janota nimenomaan sitä, että saa yhden päivän aikana ulosmitata ja tuhota kaiken sen, mitä on koko edeltävä vuosi rakennettu. Se alkaa yhtäkkiä tuntua suorastaan täysin välttämättömältä, että pääsee päiväksi sinne omaan pieneen kipukuplaan ja sitä päivää odotellessa olo on vähän levoton niin kauan, kunnes starttipaukku kajahtaa.

Sitten kun se juhlapäivä vihdoin koittaa, ovat päällimmäiset ajatukset ainakin viimeisten parin tunnin ajan jotain niinkin järkevää kuin "mitä helvettiä mä teen täällä - - en mä muistanut että tää on ihan näin kivuliasta - - ei stna pakko nyt vaan hoitaa tämä kunnolla maaliin, ettei sitten tarvii tehdä vastaavaa enää ikinä - - oikea jalka, vasen jalka, oikea, vasen, oikea vasen - kymppi maaliin ja kaikkialle sattuu, kantaakohan nää jalat varmasti sinne asti?" -ja niin edelleen. Maalissa pötkötellessä olo on hetkellisesti täysin euforinen, kunnes ensimmäistä kertaa nousee ylös ja ottaa askeleita. Jalat ovat jauhelihaa, päällä on saastainen kisapuku josta haluaisi pikimmiten eroon, olo on kaikin puolin kaamea, mutta mieli iloinen. Parhaassa tai pahimmassa tapauksessa tietää, että seuraavana päivänä tullaan tarjoamaan kolikkoa jolla pääsee heti kymmenen viikon päästä vielä pahempaan pätsiin ja joka tietää myös aikamoista rahanmenoa. Illalla on hirveä nälkä, mutta ruoka ei mene alas. Aamulla herätessä ei uskalla liikuttaa raajoja hetkeen ollenkaan ja sängystä ylösnousu aiheuttaa pelkoa, joka hetken päästä osoittautuu hyvinkin aiheelliseksi.

Kun aikaa vähän kuluu ja on ensin viettänyt pari viikkoa lähinnä nukkuen ja syöden, alkaa tämä sama ruljanssi aina uudestaan ja uudestaan.

Niin. Nyt on vasta lokakuu ja vuosittaisessa täysmatkasyklissä ollaan hyvinkin off-season meiningeissä. Tahkolla järjestään ensi kesänä ensimmäistä kertaa Ironman-brändin täysmatka, mikä toki kiinnostaa kotikisana kovasti. Nyt kun viimeisten kolmen vuoden aikana on tullut kisattua neljä täydenmatkan kisaa, joista yksi oli karsintakisa Konalle, toinen oli Kona ja kolmas Norseman, on takki vähän keskivertosyksyäkin tyhjempi. Täysmatkalla kilpaileminen on ihan helvetillisen kivuliasta, mutta jos sitä haluaa todella paljon, myös ihan hillittömän hienoa. Se ei ole vain yksi päivä ja yksi kisa, vaan koko vuoden mittainen fyysinen ja henkinen matka ja mielentila. Muutamat kaverit ja sukulaiset ovat kovasti kyselleet että mitäs ensi vuonna. En tiedä. Tavallaan houkuttelisi laittaa nimi Tahkon listaan, mutta en aio tehdä sitä ennen kuin haluan sitä todella paljon. Ehkä se hetki tulee joulukuussa, ehkä myöhemmin, jää nähtäväksi. Joka tapauksessa tämä kevytmielinen lenkkeily on just nyt oikein mukavaa.

X-Tri World Championship 2019 presented by Norseman

Viime lauantai oli yksi tähänastisen elämäni hienoimmista päivistä. Olin haaveillut Norsemanista jo useamman vuoden, osallistunut kerran paikkojen arvontaan ilman onnea ja nyt sain paikan Norsemanin yhteydessä ensimmäistä kertaa järjestettävästä X-tri maailmanmestaruuskisasta, joka siis kilpailtiin samalla reitillä samana päivänä. Naisten kisaan paikan oli saanut 19 kilpailijaa, joista lopulta 15 starttasi. Aiemmin Norsemaniin on otettu ns. "eliittikiintiössä" n. 12 naista aiempien kilpailutulosten perusteella ja alitettuani viime syksynä IM Tallinnassa hakemiseen vaadittavan 10:15-ajan täysmatkalla, päätin laittaa hakemuksen sisään. Tänä vuonna se sitten tarkoitti hakemista maailmanmestaruuskisaan. Yllätyksekseni sain paikan. Lähtölistaa katsellessa en vielä täysin keksinyt, että mitä minä teen siinä porukassa, mutta päätin suhtautua asiaan hyvänä haasteena. 

Valmistautuminen meni hyvin ja sain harjoitella koko treenikauden terveenä. Yksittäisinä päivinä oli lievää flunssa/juoksijanpolvi/plantaarifaskiittioireilua, mutta pienellä harjoittelun kevennyksellä nämä väistyivät nopeasti, eikä telakalla tarvinnut olla yhtäkään päivää. Kesällä jouduin 8-16 päivätyön lisäksi tekemään päivystyksiä enemmän kuin olisin halunnut tai suunnitellut, mikä jonkin verran lisäsi haastetta kokonaiskuormituksen hallinnan kanssa. Olin siis touko-heinäkuussa 6 iltaa/yötä kuukaudesta enemmän tai vähemmän töissä kiinni ja lepopäivät menivät käytännössä jokainen päivystäessä. Ruuvi oli mielestäni maksimaalisen kireällä ja sain treenattua itseni niin hyvään kuntoon kun tällä konseptilla oli mahdollista menemättä yli. Lähdin siis kisaan hyvillä mielin tietäen, että olen tehnyt kaiken mahdollisen eikä kunnon suhteen tule jäämään mitään hampaankoloon.

Tiimi, eli minä, Paavo ja äitini lähdimme Osloon torstaiaamuna ja ajoimme siitä suoraan Gaustatoppenin juurelle, josta nousimme kävellen vuoren puoliväliin katselemaan askelmerkkejä. Sieltä ajoimme kisareittiä pitin Eidfjordiin, josta kilpailu starttaisi lauantaina aamuyöstä. Maisemat olivat melkoista silmäkarkkia, mutta myös reitin raakuus paljastui. Kisaan liittyvä jännitys ei varsinaisesti vähentynyt, vaan aloin itseasiassa hermoilla merkittävästi aiempaa enemmän kun tajusin, että minkälaiseen liemeen olenkaan itseni järjestänyt. Hermoilu eskaloitui kisaa edeltävänä iltana, kun makasin pari tuntia selälläni pahoinvoivana ja täysin vakuuttuneena siitä, että olen saanut jonkun mahataudin, alan oksentaa hetkenä minä hyvänsä ja kisa on pilalla. Paavo pysyi ihmeen kylmäpäisenä, ilmoitti jämäkästi että se on vain jännitystä ja mä mitään kipeänä ole ja lopulta iltaa kohti olo parani, kaikki pysyi sisässä ja aamuyöllä herätessä olo oli hyvinkin vahva.

Mä ja mun turvasatama

Bike check

Herätyskello soi kisa-aamuna klo 2 ja kolmeen mennessä olimme Paavon kanssa jonottamassa bike checkiin vaihtoalueelle. Tunnelma oli sähköinen. Ennen neljää astuin uinnin starttiin vievään laivaan (äiti kertoi myöhemmin hieman kyynelehtineensä liikutuksestä tässä kohtaa) ja otin mukavan pehmustetun sohvapaikan yläkannelta lämpimästä sisätilasta. Seuraan liittyi Heiko, Antti sekä Niina, jonka kanssa heitetään parhaat läpät juuri ennen starttia ja joka saa minut aina ennen kisaa hyvälle tuulelle ja rennoksi. Fiilis oli hyvä ja odottava. Alakannelle laskeuduttuani ja puettuani märkäpuvun päälle alkoi toden teolla tuntua siltä, että se on kohta menoa. Vihreälakkiset MM-kisaajat eristettiin narulla muista laivan takaosaan, koska meillä oli startti 5min ennen muita Norseman-kisaajia. Muistelin kilpailunjohtajan sanoja kisainfossa, että meidän on tärkeää mennä veteen sujuvasti ja jos yksikin epäröi 4m:n hyppyä, hänet tullaan asioiden sujuvoittamiseksi potkaisemaan veteen. Jännitti jo ihan hitokseen. Sain katsella aitiopaikalta, kun laivan takalaita laskeutui, näkymä vuonoon avautui ja porukka alkoi hurraamaan kovaan ääneen. Mahassa muljahti, sydän hakkasi ja jalat tutisivat. Kävelin reunalle, katsoin alas, totesin että onpas aika korkea, suojasin laseja käsilläni ja hyppäsin. Mahassa muljahti taas pudotuksen aikana, molskahdin veteen, upposin aika syvälle turkoosiin veteen ja nousin pintaan. Lähdin uimaan kanoottien muodostamalle lähtöviivalle n. 100m päähän ja yhtäkkiä olo oli täysin rauhallinen. Otin paikan rannan puoleisesta reunasta ja starttipaukun kuuluessa klo 4:55 lähdin porukan mukaan ja sain heti oikein hyvän peesin. Se oli muuten sopuisin triathlonuinti ehkä koskaan: kukaan ei uinut yli, laseja ei potkaistu naamalta eikä olkapäästä painettu veden alle kertaakaan. Sain vain uida ja jokaisella sisäänhengityksellä katsella vuorille. Toinen silmä ei muuten aivan pysynyt vedessä, kun maisemat voittivat. Ensin uitiin niemennokalle, jonka jälkeen rannassa näkyi kisajärjestäjän sytyttämä kokko, joka kohti lähdettiin suunnistamaan. Reitti oli L:n muotoinen ja sinä oli yksi poiju vuonon pohjassa, joka kierrettiin ennen rantautumiseen suuntaamista. Yllätyksekseni Garmin näytti uintiajakseni 1:01-alkuista, joka virallisissa tuloksissa oli 1:02. Kirkkaasti nopein täysmatkan uintini koskaan. Nousin vedestä sijalla 8, mikä oli iloinen yllätys. Veden lämpötila oli muuten Norsemanille epätyypillinen +16 C, eli erittäin miellyttävä märkäpuku-uintiin.

Vaihto

Paavo odotti minua vaihtoalueella jossa riisuin märkäpuvun, neopreenisukat, lakin ja lasit, vaihdoin tilalle sukat, pyöräkengät, numerolappuvyön, kypärän ja alussa pakollisen heijastinliivin ja lähdin liikkeelle. Pyöräilyn ensimmäiset 7km oli tasaista, jonka jälkeen lähdettiin nousemaan. Nousua riittikin sitten 30km:n edestä ja se oli vähintäänkin riittävän jyrkkää. Iso osa noususta ajettiin vanhaa ja kapeaa tietä, joka mutkitteli niin jyrkästi ylöspäin, että pienin vaihde oli käytössä käytännössä koko ajan ja silti kadenssi oli enemmän tyyliä "murikan kääntely" kuin eleganttia pyöritystä. Vieressä virtasi koski ja vuonomaisemat olivat aivan käsittämättömät. Näin Paavon ja äitin ensimmäisen kerran n. 20km:n kohdalla ja nappasin mukaani juomapullon. 36km:n ja n. 1h 50min ajon jälkeen aloin olla Hardangerviddan tasangolla, josta alkoi n. 65km kestävä vauhdikas ja alamäkivoittoinen osuus keskellä ei mitään, erittäin karuissa ja kauniissa maisemissa. Ylhäällä oli erittäin sumuista, eikä maisemia aluksi juuri nähnyt, mutta tunnelma oli erittäin maaginen. Alun nousu söi voimia aikalailla, eikä ollut erityisen helppoa taipua aerotangoille ja saada jalkoja pyörimään. Kelin ollessa aika viileä, otin heti nousun jälkeen takin päälle. Hardangervidda oli yllättäen aika raskas osuus, enkä saanut pidettyä tavoitteeksi asettamiani tehoja. Satula-alueen iho-ongelmat vähän haittasivat, takamuksen sai asetella satulaan hyvin huolellisesti ja silti pyörän päällä olo oli vähän jännittynyttä. Tuntui vähän liian huonolta ja voimattomalta ottaen huomioon, että päivä oli vasta aika alussa ja pyörälläkin matkaa oli jäljellä vielä yli puolet ja neljä isoa nousua. Muokkasin vähän suunnitelmaa ja kevensin tavoitetehoja. Tasanko-osuus päättyi Geiloon, jossa matkaa oli taitettu puolet. Sieltä lähdettiin nousemaan kohti päivän toista n. 4,5km pitkää nousua. Olo alkoi vähän piristyä. Laskussa vauhti nousu ad 74km/h, mikä lienee kovin vauhti mitä olen pyörällä ajanut. Kovempaa en uskaltanut. Tätä seurasi vielä kaksi nyppylää pituudeltaan 6-9km:n luokkaa, kulmat taas sellaisia, että kevyesti ei oikein edes pystynyt ajamaan. Lopuksi kiivettiin Imingfjelliin, n. 10km kestänyt serpentiininousu, missä kirosin jo tosissani elämässä tekemiäni valintoja. En yhtään tiennyt että millä jaloilla tulisin vielä tänän juoksemaan, joten tilasin Paavolta ja äidiltä vaihtoon uudet jalat. He olivat siihen saakka hoitaneet huollon aivan suvereenisti ja olin jatkuvasti saanut kaiken mitä kulloinkin halusinkin, joten oletin vaihtojalkojenkin onnistuvan. Sittenpä aloinkin laskemaan kohti vaihtoaluetta. Lasku oli n. 30km pitkä ja vähintäänkin tarpeeksi vauhdikas kömpelöllä triathlonpyörällä laskettavaksi.

Janne Saarisen ottama kuva 

Janne Saarisen ottama kuva Imingfjellistä

Janne Saarisen ottama kuva pyörä-juoksuvaihdosta

Janne Saarisen ottama tämäkin kuva, kiitos vaan!

Vaihdossa luulin olevani jo aivan täysin loppu, juokseminen ei varsinaisesti tuntunut hyvältä ajatukselta ja pelkäsin, että lopusta tulisi silkka maaliinselviytymistaistelu. Lähdin läpsyttämään helpolta tuntuvaa vauhtia, en oikeastaan juuri tuntenut jalkojani lantiosta alaspäin, vaan lähinnä heitin aina jalan toisen eteen ja luotin, että reisi, nilkka ja jalkaterä kyllä osaa jotenkin toimia ihan keskenäänkin, vaikken itse pystynyt juuri niiden tekemisiin vaikuttamaankaan. Yllättäen kellosta katsottuna vauhti oli koko ajan alkuperäisen suunnitelman mukainen ja tuntokin alkoi pikkuhiljaa palautua jalkoihin. Näin taas Paavon ja äitin jossain 4km:n kohdalla ensimmäisen kerran, sain viileää vettä niskaan ja täytetyn lötköpullon käteen. Otin geeliä 6km:n välein ja väleissä cocacolaa, joka jälleen kerran osoittautui ihan parhaaksi elvytyslääkkeeksi ja elämän eliksiiriksi. Olo oli vahva, miehiä tuli jatkuvassa syötöllä selkä edellä vastaan ja kolme MM-sarjan naistakin ohitin aika vauhdilla. Ohittaessa he lähinnä kannustivat, että "amazing running!" ja minä mietin mielessäni että taistelisitte nyt edes vähän vastaan, ei tällainen nyt käy päinsä. Ajattelin, etten ole mikään mäkijuoksija ja minulla on tasan 25km aikaa nostaa juoksemalla sijoitusta, koska epäilin 12km pitkän Gaustatoppenin alkuun vievän Zombie Hillin menevän joka tapauksessa kävelyksi - niin minulla kuin monella muullakin. Siispä juoksin kuin puolimatkan juoksuosuutta ja laskin minuutteja ja kilometrejä siihen, että saan heittää kävelyksi. Paavo ja äiti kannustivat vimmatusti, tekivät huolloissa kaiken mitä pyysin ja toppuuttelivat vähän, että en kypsentäisi itseäni täysin liian aikaisessa vaiheessa. 20-25km oli viheliäinen osuus, kun silmämääräisesti näytti, että tie viettäisi alas, mutta jalka ei tahtonut nousta yhtään ja vauhti tippui. Todellisuudessa vieressä virtasi koski ja siinä mentiin kokoajan ylämäkeen, mikä selittää vauhdin hyytymisen. 25km:n kohdalla Paavo liittyi seuraani juosten ja äiti laittoi kaasun pohjaan ja ajoi auton 32km:n cut-offiin, josta siirtyi bussilla juoksureppujen kanssa Gaustatoppenin juurelle.

Zombie hill

Kohti kivikkonousua

Zombie hillin alussa huomasin harmikseni, että vielä yksi MM-sarjan nainen oli edessäni ja olin saavuttanut hänen melkein kokonaan kiinni. Siispä ohi ja juoksemalla niin pitkälle, kunnes hän hävittää näkökontrollin minuun. Sitten saisin kävellä. Mutta tämä nainenpa ei luovuttanutkaan. Lähti seuraamaan mukana juosten, käveli aina hetken ja sitten otti taas juoksemalla kiinni. Haaveillani erittäin jyrkän 12km pitkän serpentiinimäen kävelemisestä sai siis heittää vesilintua. Siispä sipsutin jollain juoksuaskeleen tapaisella, Paavo haki välillä vettä tunturipuroista ja kaatoi sitä päälleni, syötti geeliä ja juotti cocacolaa. Samalla ystävällisesti vilkuili taakse ja kertoi säännöllisin väliajoin, että jenkki seuraa mukana edelleen, eikä vieläkään voi kävellä. Voihan *#"€%#&%"#%. 32,5km:n cutoffissa, josta kisan ensimmäiset 160 päästetään Gaustatoppenille ja loput lähetetään "white finishiin" oli kilpailunjohtaja ottamassa vastaan ja kättelemässä kaikki kilpailijat. Siitä asfalttitie jatkui vielä 5km hieman loivempana, kunnes muutaman sadan metrin alamäen jälkeen saavuimme Gaustatoppenin juurelle, jossa äiti odotti pakolliset varusteet sisältävien reppujen kanssa. Reppujen tarkistuksen aikana vauhdoin Niken Flyknitit VJ Sarvan iRockeihin, jotka ovat polulla ja kivikossa aivan maagiset kengät. Kenkiä pukiessa sekä reisi että pohje yritti krampata, mutta kolmannella survaisulla kantapääkin sujahti kenkään ja kramppi helpotti. Ajattelin, että kivikkonousussa nyt ainakaan ei enää tule isoja eroja, minua hiillostanut jenkki oli hyytynyt ja jäänyt kauas ja kun kerran jalat kramppailivat jo kenkiä pukiessa ja jälleen kerran luulin olevani aivan loppu, suunnittelin että nyt voi jo hieman rauhoittaa ja alkaa nauttia lopusta.

Gasutatoppen, kivikkonousun alku. Kuvan ottanut Janne Saarinen

Lähdimme teputtelemaan ylös kaikki kolme, mutta hyvin äkkiä Paavo katseli tuloksista, että 5. sijaan on vain 5min ja ilmoitti että nyt aletaan saalistamaan sitä kiinni. Siispä suolatabletteja ja kofeiinigeeliä suuhun, kaasu pohjaan ja nappulalenkkaria toisen eteen. Äiti jättäytyi kyydistä tässä kohtaa ja jatkoimme Paavon kanssa kahdestaan. Paavo kannusti vimmatusti, minä paahdoin mäkeä ylös minkä loppuun ajetulla keholla pääsin. Kilometri ennen maalia alkoi Paavo kiroilla että "oot sinä kyllä s**tana ihan eläin" ja pyysi varovaisesti josko saisi syödä osan minulle tarkoitetuista eväistä, jotta pysyy varmasti mukana loppuun asti. Annoin tähän luvan, koska itse pärjäsin mainiosti. En saanut 5. sijaa kiinni, mutta tiristin välin kuitenkin vain kolmeen minuuttiin.

Viimeinen nousu

Maali. Kuvan on ottanut Janne Saarinen.

Maalissa tunteilin enemmän kuin missään ikinä ennen. Huusin, nauroin ja itkin hysteerisesti samaan aikaan yhdessä Paavon kanssa. Se oli se maali, mistä olin haaveillut ties kuinka pitkään, liikuttunut kisavideoita katsellessa ja olin nyt saavuttanut sen, kaikin puolin onnistuneen päivän päätteeksi. Yksi iso unelma ja projekti oli taas viety onnistuneesti loppuun. Äiti tuli Gaustatoppenin huipulle melko pian sen jälkeen, kun olin juuri saanut lämpimät vaatteet päälle. Oli hienoa katsella siellä maisemia ja fiilistellä päivää yhdessä.

Tiimi huipulla

Suurimmat kiitokset vielä tätäkin kautta Paavolle ja äidille, joita ilman en olisi suoriutunut kisasta näin hyvin. Heidän ansiostaan sain ulosmitattua vuoden aikana rakennetun kunnon sataprosenttisesti, eikä mitään jäänyt hampaankoloon. Paavolta sain kaiken hyödyllisen kisaan liittyvän tiedon ja olen pystynyt kokoajan luottamaan siihen, että minulla ei tule olemaan mitään hätää. Tässä kisassa, tai elämässä yleensäkään. Paavon merkitystä tässä kaikessa ei oikein pysty pistämään sanoiksi, koska kaikki tuntuisi vähättelyltä. Tietäjät kuitenkin tietää. Kiitos myös Niinalle ja Kreulle matkaseurasta ja loistavista jutuista, Cycle Service Nordicin Christofferille, että pyörä saatiin viritettyä Zippin profiilikiekoilla vielä aiempaakin hienommaksi, sekä kaikille ystäville jotka olette toivottaneet onnea, kannustaneet ja eläneet mukana. Esiin täytyy nostaa myös Joensuun "triathlonsedät:" Make, Lemmy ja kumppanit. Olen viettänyt teidän kanssa treenaamalla varmaan enemmän vapaa-aikaa kuin kenenkään muun kaverin kanssa, ette ole antaneet uintivuoroilla minkäänlaista armoa ja yhteisissä treeneissä on ollut aina hyvä meininki. Se on hyvin suuri syy sille, että uinti kulki nyt kovempaa kuin koskaan.



Norseman oli kilpailuna hieno, kaunis ja brutaali. Juuri sellainen, josta jää ne kaikista vahvimmat muistot elämään. 

Epämukavuusalueesta

Olen mielestäni keskivertoa parempi sietämään väsymystä, fyysistä epämukavuutta ja kurjia olosuhteita. Ajattelen ihan vilpittömästi ja lapsenuskoisesti, että olen aika karu muija ja kova luu, joka ei ainakaan urheillessa ihan pienestä hätkähdä. En tiedä onko tämä totta, enkä myöskään näin äkkiä keksi, kuinka asiaa voisi mitenkään objektiivisesti mitata. Sillä ei kuitenkaan ole juuri väliä. Tärkeintä on se, että itse uskon tähän vahvasti ja mielestäni jokaisen kuntourheilua harrastavan kannattaisi opetella ajattelemaan itsestään jotain tämän suuntaista.

Kun joutuu fyysisesti epämukavuusalueelle - kuten vaikka kylmään veteen uimaan, ajamaan pyörällä vaakasuorassa vesisateessa tai väsyttämään itsensä äärimmilleen ja sitten jatkamaan vielä kolme tuntia - ei epämukavia tuntemuksia tai kipua koskaan voi täysin välttää. Ainoa asia mihin voi vaikuttaa on se, kuinka näihin tuntemuksiin itse suhtautuu. Suhtautuminen heijastuu suoraan siihen, miltä se tuntuu. Jos uskoo olevansa mukavuudenhaluinen nyhverö joka palelee helposti eikä kestä kylmää vettä tai kurjia olosuhteita, niin sitten kun sinne epämukavuusalueelle joutuu, keskittyy vain kuulostelemaan erilaisia tuntemuksia, jotka tukevat tätä minäkuvaa. Silloin paleltaa aivan varmasti, on kurjaa ja oman parhaan tekeminen siinä hetkessä tulee huomattavan vaikeaksi. Jos taas selkärankaan on iskostunut ajatus, että minä olen juuri näissä olosuhteissa elementissäni, kestän tämän taatusti paremmin kuin kilpakumppanit ja olen ihan jäätävän kova luu, niin silloin epämukavista olosuhteista voi parhaillaan saada voimaa ja onnistua jopa ylittämään itsensä.

Sama logiikka pätee myös väsymyksen sietoon. Treenikaverini Lemmy totesi joskus, että "täysmatka on mennyt silloin hyvin, kun koko juoksun toisen puolikkaan ajan on tuntunut siltä, että tekis mieli hetkenä minä hyvänsä vaan pysähtyä ja heittäytyä maahan makaamaan." Juoksun viimeinen puolikas on toki oma lukunsa, mutta usein täysmatkalla jopa viimeiset 3-4 tuntia on enemmän tai vähemmän infernaalista pätsiä. Yleensä enemmän. Jos täysmatkalla haluaa saada omasta fysiikasta kaiken irti, on tässä kipukuplassa syytä oppia olemaan. Miellyttävää siitä ei saa millään, mutta tässäkin on aivan ratkaisevan tärkeää se, mitä itsestä ja omista kyvyistään ajattelee. Jos keskittyy kaikkiin niihin treeneihin jotka jäivät erinäisistä syistä tekemättä ja jotenkin uskoo, että se epämukavuus liittyy omiin heikkouksiin, on vaikeaa ulosmitata kuntoaan sataprosenttisesti. Kun sinne kipukuplaan jossain kisan kuudennen tunnin kohdalla vääjäämättä joutuu, ei missään nimessä saa ajatella, että tämä tuntuu pahalta, koska en ole treenannut tarpeeksi, kunto ei riitä ja lässynlää. Silloin hommasta ei tule yhtään mitään ja joutuu taatusti kävelemään. Kipukuplaan on astuttava selkä suorassa, pienellä uholla ja päällimmäisenä se ajatus, että tämä sattuu nyt, mutta antaa sattua vaan, koska minä kyllä kestän tämän ja olen juuri nyt elementissäni. Silloin todennäköisemmin onnistuu antamaan kaikkensa. Neljän tunnin juoksijasta ei tule millään hypnoosilla kolmen tunnin juoksijaa, mutta uskon silti, että jos osaa psykologisen pelin itsensä kanssa, saa omasta fyysisestä potentiaalistaan paljon enemmän irti.

Tärkeimpiä oivalluksiani epämukavuuden sietämisessä on ollut se, että itselle on ihan turha yrittää väittää että vesi ei ole kylmää tai että täysmatkan viimeisten muutaman tunnin aikana ei muka sattuisi mihinkään. Eihän se nyt mene läpi. Olennaista on oppia hyväksymään vallitseva tilanne. Jos vesi on kylmää, niin silloin todetaan että tämä on nyt ihan prkln kylmää ja se on ihan ok. Käsistä ja varpaista lähti tunto, mutta ei se mitään haittaa - ne tulee kyllä mukana. Kun tarpeeksi on altistanut itseään kylmälle, huomaa jossain vaiheessa, että kylmyys ei oikeastaan edes ole epämukavaa. Se on vain kylmää. Seuraava askel on se, että kylmä vesi on oikeastaan aika miellyttävää. Sama pätee taas väsymykseen: Kun kisassa tulee se hetki, kun on alettava kaivelemaan voimanrippeitä jostain todella syvältä ja matkaa on jäljellä vielä useampi tunti, ei siinä auta pyristellä vastaan, vaan jälleen tilanne vain todetaan ja hyväksytään: Nyt tuntuu aika pahalta, ja tulee tuntumaankin vielä seuraavat muutama tunti - ja se on ihan ok. Teen tätä, koska osaan tämän ja olen lempiharrastukseni parissa. Kun ensin oppii hyväksymään ja sopeutumaan raaston ytimessä olemiseen, on seuraava askel se, että äärirajoilla olemisesta oppii suorastaan nauttimaan - englanniksi "embrace it" on osuva sana, mutta sille ei ole oikein hyvää suomenkielistä vastinetta.

Näin lopuksi on ehkä rehellisyyden vuoksi myönnettävä, että ihan siihen raastosta nauttimiseen en vielä ole täysmatkalla päässyt. Todellisuudessa joka kerta yllätyn siitä, miten pahalta tämä taas tuntuukaan ja yritän painaa sen mieleeni, jotta en hankkiutuisi vastaavaan tilanteeseen enää koskaan. Konalla maalissa peräti soitin ensimmäisenä puhelun äidilleni ihan vain vakuuttaakseni, että tämä oli nyt tässä ja sekoilu loppuu tähän. Eihän se lopulta ihan niin mennyt, kuten ei ole mennyt vielä ennenkään. Yleensä sitten kun kisasta on kulunut jokunen viikko, päivä tai tunti, unohdan kaiken kivun ja suunnittelen jo seuraavaa kisaa. Mistä tämä johtuu, on sitten jo toinen tarina, enkä mene siihen nyt sen enempää. Joka tapauksessa en varmaankaan ole pääsemässä näistä raastoretkistä eroon ihan lähiaikoina, joten jatkan harjoituksia.

Kokemuksia montusta

Elokuu 2015

Juoksen Finntriathlon Tahkon juoksuosuutta, meneillään on täysmatkan viimeinen 10km. Olen jäänyt kisaa johtavalle Miralle puoli tuntia. Tavoitteenani oli voittaa tämä kisa tai ainakin taistella voitosta kovasti. Vuosi sitten suoritin ensimmäisen täysmatkani Nastolassa aikaan 10:56 ja nyt näyttää siltä, etten tule alittamaan sitä. Tämän piti olla se vuosi, kun nostan tasoani oikein kunnolla ja lohkaisen vuoden takaisesta täysmatkan ajastani ainakin puoli tuntia pois. Nyt vain juoksen väkisin ja sitä on vaikeaa perustella itselleni. Fyysinen kärsimys on helppoa perustella joko itsensä tai kilpakumppaneiden voittamisella, tai vähintäänkin oikein hyvällä yrityksellä. Jos ei ole realistisia mahdollisuuksia mihinkään näistä, jää jäljelle lähinnä kipu myöhemmin ja tyytyväisyys siitä, että se loppuu. Tulen maaliin ja mietin, että olipas ne pitkät 11 tuntia epämukavuusalueella. Täysmatka taitaa sittenkin olla vähän vaikeampi laji, kuin mitä ensimmäisen kerran perusteella luulin. 

Heinäkuu 2016

Pakkailemme Paavon kanssa pyöriä autoon Finntriathlon Joroisten puolimatkan jälkeen. Molempia korpeaa vietävästi. Paavo on tehnyt ns. "kunnon mukaisen normivedon" häviten ikäsarjansa kärkeen reilusti, minä taas yrittänyt edellisenä iltana korvata tekemättä jääneitä treenejä viimehetken hiilaritankkauksella ja kietaissut pussillisen irtokarkkeja klo 22, mikä oli virhe. Suoritukseni on myös ollut kunnon mukainen, eli aika kehno. Lisäksi ne illalla syödyt irtokarkit ovat pitäneet huolen, että juoksuosuudella ei ainakaan olisi liian hauskaa. Toteamme yhteistuumin, että eiköhän tämä ollut tässä. Luultiin vaan olevamme ihan hyviäkin age groupereita, mutta näköjään triathlonin taso on noussut niin, että me ei enää pärjätä näissä skaboissa. Päätetään alkaa samoilemaan, unohtaa verenmaku suussa kilpaileminen hetkeksi ja siirtyä toistaiseksi polkujuoksuun ja swimruniin - siellä voi vaan rymytä menemään ilman minkäänlaisia sijoitus- tai aikapaineita. Olen tyytyväinen etten ole tänä vuonna ilmoittautunut täydelle matkalle. Toisaalta mietin, olisinko harjoitellut paremmin, jos täysmatka olisi ollut tiedossa ns. pelotteena? Puolimatka ei vain herätä minussa sitä samaa pelonsekaista kunnioitusta. 

Syyskuu 2016 

Ollaan Paavon kanssa lähdetty Solvalla Swimruniin "ihan läpällä" ja "ihan vaan kokeilemaan." Paahdetaan sekasarjan toiseksi, molemmilla on alusta loppuun saakka irvistyksensekainen hymy naamalla ja ihan hillittömän hauskaa. Ei anneta kolmanneksi tulleelle joukkueelle tuumaakaan periksi ja nautitaan kilpailuasetelmasta. Epämukavuusalue taitaa sittenkin olla ihan hyvä paikka. 

Heinäkuu 2017

Olen läpi talven lenkkeillyt tasan fiiliksen mukaan ja hiihtänyt aika paljon. Koulu on paketissa ja elämä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kokonaan Suomessa. Kesällä teen muutaman lenkin tempopyörällä ja huomaan sen olevan yllättäen aika hauskaa, vaikka niska-hartiaseutu vähän vastusteleekin. Hengästyminenkin tuntuu kivalta. En ole suunnitellut yhtäkään triathlonkilpailua koko vuodelle, mutta jostain syystä ajatus Tahkon täysmatkalla kilpailemisesta alkaa kutkutella mukavasti. En halua puolikkaalle saatikka millekään vielä lyhyemmälle. Jos kilpailen yhdenkin kisan, sen on oltava täysmatka. Ilmoittaudun kisaan ensin ikäluokkaan, mutta vaihdan sarjan yleiseen, koska huomaan että siellä on vain kaksi osallistujaa ja kolmannelle luvassa 750e:n rahapalkinto. Lasken, että pelkästään maaliin tulemalla jään 500e plussalle, mikäli osallistujia ei yleiseen tule lisää. Toivon kuitenkin, että tulisi. 

Elokuu 2017

Startissa olen epätavallisen rauhallinen, zen suorastaan. Mitään menetettävää ei ole eikä kukaan odota mitään Iinalta, jota ei ole koko vuonna näkynyt yhdessäkään triathlonkisassa. Nousen vedestä 16min kärkeä perässä ja alan ajaa pyörällä niin kovaa kuin uskallan. Kun huomaan välin kaventuvan minuutti minuutilta, alan jostain syystä uskoa, että minä tulen voittamaan tämän kisan. En oikein tiedä miksi, mutta luotan jalkoihini täysin. Matkaa on vielä paljon jäljellä, mutta käännän mieleni siihen asentoon, että loppupäivä toimitaan sen mukaisesti, että olen ensimmäinen nainen maalissa. Lopulta juoksen sitä viimeistä kymppiä 20min etumatkalla toisena olevaan, koko vartaloon sattuu ja tiedän voittavani yleisen sarjan suomenmestaruuden, jos vain jaksan juosta maaliin. Oma täysmatkan ennätyksenikin on menossa uusiksi. Itken vähän liikutuksesta mustien aurinkolasieni takana, koska olen todistanut itselleni, että pystyn sittenkin edelleen kehittymään enkä olekaan vielä törmännyt omiin rajoihini. Minusta taitaa sittenkin olla tähän. 

Tahkon kisasta alkoi jonkinlainen positiivinen kierre, josta seurasi vielä paljon parempia ja ainakin paperilla isompia juttuja. Nyt kun asiaa katson jälkiviisaana, niin se taitaa kestävyysurheilussa olla vähän vääjäämätöntä, että kukaan ei pysty kehittymään koko aikaa. Välillä on uskomaton flow ja tuntee pystyvänsä mihin vain ja vauhdit paranee kuukausi kuukaudelta, kunnes jossain kohtaa kehittyminen hetkellisesti tyssää ja tuleekin takapakkia. Sitten sieltä taas ennemmin tai myöhemmin nousee - ainakin jos ei ehdi luovuttaa ja lopetta koko lajia ennen sitä. Väitän, että jos ei ole ikinä käynyt pienessäkään montussa ja kömpinyt sieltä ylös, ei ole vielä kovin kokenut kestävyysurheilija. Jos kehityskäyrä on ollut alusta saakka täysin lineaarinen, se selittyy todennäköisesti sillä, ettei vain ole urheillut vielä kovin kauaa. Onneksi monttuun joutuminen ei oikeastaan ole kovin vaarallista. Kun seuraavan kerran päädyn sinne, yritän muistaa hengittää syvään, antaa itselleni vähän armoa, ottaa etäisyyttä tekemällä muunlaisia juttuja ja sitten kun siltä tuntuu, palata mahdollisimman ryminällä takaisin.

Toivon kuitenkin, etten joudu sinne ainakaan ihan lähiaikoina, koska tässä on nyt kaikenlaista urheilullista hauskaa työn alla. 

Miten menee noin niinku omasta mielestä?

Lunta sataa ja kesä lähestyy kovaa vauhtia. Vuoden pääkisaan Norsemaniin, eli extremetriathlonin maailmanmestaruuskisaan on aikaa 13 viikkoa. Mallorcan leiri tuli heitettyä onnistuneesti ilman yhtäkään rengasrikkoa, sairastumista tai kypäräjarrutusta ja jalkoihin saatiin tarpeeksi kilometrejä ja nousumetrejä niin pyörällä kuin juostenkin. Triathlonkausikin avattiin Portocolomissa "pikamatkalla" 500m-50km-5km, jossa vauhdit vaikuttivat pro-naisiin verrattuna ihan lupaavilta. Vuosi sitten sairastuin heti Mallorcalta palattuani elämäni flunssaan joka kesti viisi viikkoa ja luulin, etten koskaan enää oikenisi siitä. Hyvä siitä lopulta tuli, mutta tällä kertaa päätin silti ottaa sen verran maltillisemmin, etten olisi ihan niin pitkään leirin jälkeen siellä kuuluisassa arkussa. Leiristä on nyt kaksi viikkoa, olen toistaiseksi terveenä ja treenit kulkevat mukavasti, joten taisin onnistua.

Kesällä luvassa on yhtä sun toista hauskaa. Päätin kisata jälleen aika vähän, kerätä nälkää ja säästellä paukkuja siihen pääkisaan - se taktiikka on viimeiset pari vuotta osoittautunut toimivaksi. Silloin kun pari-kolme viikkoa ennen kisaa tuntuu, etten mitenkään voi pysyä nahoissani niin pitkään ennen starttia, se tietää hyvää.

Kolmen viikon päästä juoksen NUTS-Karhunkierroksella 55km. Viime vuonna olin 34km:llä naisten 3. oikein onnistuneella juoksulla. Tällä kertaa päätin kokeilla miltä sellainen kuuden tunnin tamppaus tuntuu ja lisäksi en jaksa kuunnella koko automatkaa sitä matkaseuralaisten kuittailua "lastenmatkasta." :) Saman päivänä Paavo osallistuu Ironman Lanzarotelle ja en ole ihan varma maltanko olla matkan aikana vilkaisematta pakollisena varusteena mukana kulkevasta puhelimesta, että miten siellä menee... 55km:n polkujuoksu on varmasti hyvää harjoitusta Norsemanin juoksuosuutta ajatellen, kuten Paavon viime kesä vähän osoitti. Kokemus on myös näyttänyt, että kun juoksujalat räjäyttää kerran alkukesästä oikein kunnolla, ne alkaa siitä toivuttuaan maagisesti totella ja kestää kaikenlaista höykytystä.

Karhunkierroksen jälkeen on viisi viikkoa aikaa ensin palautua ja sitten alkaa tosissaan kiristää treeniruuvia ennen IM 70.3 Lahtea. Sinne menen viime vuoden Joroisten puolikkaan tapaan vähän esiväsytettynä varoen kuntohuipun liian aikaista pulpahtamista. Pankkia ei saa vielä tyhjentää Lahteen ja siitä on tarkoitus palautua mahdollisimman nopeasti, jotta treenit voivat mahdollisimman pian jatkua normaaliin tapaan. Tästä kolmen viikon päästä tehdään reissu Ruotsiin, jossa Paavo kilpailee Swedeman Xtreme Triathlonissa. Minun tehtävänä on ensin ajaa huoltoautoa ja lopuksi juosta mukana viimeisten 10km:n high mountain-osuus, joka päättyy Åreskjutanin huipulle. Hieno elämys varmasti luvassa molemmille.

Kaksi viikkoa Swedeman-reissun jälkeen onkin luvassa Norseman. Lennot on ostettu, majoitukset ja vuokra-auto varattu. Fiilikset kisasta vaihtelevat pienestä pelonsekaisesta kunnioituksesta mahaa kihelmöivään innostukseen. Kunto on tähän aikaa vuodesta suunnilleen siellä missä sen suunnittelinkin olevan - pyörä viime vuoden tasolla, juoksu ja uinti vähän parempaa kuin aiemmin. Pohjat alkaa nyt olla rakennettu ja seuraavaksi alkaa se kisakunnon hiominen täsmätreenein. Meininki on hyvä ja intoa itseni tiukille laittamiseen riittää vaikka kuinka. Viime vuonna tähän aikaan olin kilpaillut täysmatkalla ainoastaan helposti lähestyttävissä kotimaan kisoissa, nyt kokemusta"painetehtävä"-kategorian starteista on jo olennaisesti enemmän, eli nollan sijaan kaksi.

Kolmessa kuukaudessa ehtii tapahtua vielä yhtä sun toista ja paljon treenejä on vielä tehtävänä, mutta minulla on hyvä fiilis tästä. Nyt lähden lenkille, luvassa on reipas 20km "unelmien täysmatkavauhtia" - Paavon sellaista. Juurikin niistä treeneistä minä tykkään.

Mallorca my love

Pesen hampaita. Peilissä näkyy ruskettunut naama ja aavistuksen kaventuneisiin poskiin palaneet kypärän remmien ja ajolasien kuvat. On kiljuva nälkä ja ison osan yöstä olen ajanut unissani loputonta serpentiiniä ylös ja alas. Lasken minuutteja aamiaisen alkamiseen ja kellon ollessa pykälässä tepastelemme Paavon kanssa portaat alas. Samalla statustetaan ensimmäisen kerran jalkojen tilanne: reisi meinaa vähän pettää alta, mutta tilanne voisi olla huonompikin. Tutut naamat  tulevat vastaan - jokaisen naama kaventunut ja ottanut väriä päivä päivältä enemmän. Lapan lautaselle tutut setit: munakas, pari sämpylää, maltillisesti appelsiinilohkoja, seuraavaksi churroja tai pannereita nutellan kera ja lopuksi vielä niin paljon paikallisia erittäin herkullisia appelsiinejä kuin napa vetää. Appelsiinit lopuksi siksi, ettei maha täyty liikaa suhteessa kaloreihin. Edessä on pitkä ajopäivä ja energiaa tarvitsee. Viimeistään parin tunnin päästä on kuitenkin taas nälkä. Aamiaisen jälkeen käväistään hotellin kattoterassilla katsomassa miltä keli näyttää ja onko vuorilla pilviä. Galatzo, Puig Major sekä Randa ja "randaballo" pistetään merkille. Huoneella jälleen saman kaavan mukaan valmistaudutaan lenkkiin: aurinkorasvaus, ajokamat päälle, pulloihin puolet vettä, puolet urheilujuomaa, taskuihin litistettyjä ja poksautettuja suklaacroissantteja sekä pari banaania. Klossien kilkatusta alkaa jo kuulua käytävältä.

Lenkki starttaa myös meillä säntillisesti klo 10 ja Luxorin pihalla parveilee pyöräilijöitä. Lähdemme liikkeelle, takamus pitää asetella satulaan alkuun vähän varovaisesti ja pyörittää pienellä vaihteella, jotta kankeat jalat vertyvät. Aluksi ajetaan rantabulevardin päähän, jonka jälkeen suunnataan pitkään ja loivaan Deltanmäkeen, jossa tapahtuu lenkin ensimmäiset hassuttelut. Paavon missio on ajaa suohon jokainen mies jolla on Raphan vaatteet ja/tai muuhun asuun värikoodatut sukat, minun kilpailuvietti taas herää jos näen M-dot logon tai triathlonpyörän. 

Käännymme pienemmälle peltotielle, joka reunustaa kiviaidat, laiduntavat lampaat ja appelsiinipuut. Pyöräilijöiden ruuhka on helpottanut, hanuri alkaa taas tottua olemaan satulassa ja jalat ovat vertyneet täysin toimintakykyisiksi. Lämmin tuulenvire tuntuu iholla, appelsiininkukat tuoksuvat, aurinko paistaa ja hymyilyttää. Joka kerta lampaita nähdessämme alamme vuoronperään huutaa "bääääää!" ja yleensä lampaat vastaavat. Näyttää varmasti tosi fiksulta. Kun bongaamme myytävänä olevan Cazan, alamme puolivitsillä leikitellä ajatuksella kakkosasunnosta Mallorcalla joskus useiden vuosien päästä. 

Ensimmäisen kunnon mäen alla viimeistään kääritään tuuliliivit taskuun ja sovitaan, että nähdään ylhäällä - vähintäänkin toinen haluaa aina kellottaa nousun Stravaan. Kun nousu alkaa ja maisemat alkavat pikkuhiljaa avautua, mieleni valtaa pikkuhiljaa voimistuva selittämätön riemun ja onnellisuuden tunne. Reisiä hapottaa, hikipisaroita tippuu naamalta, hengitys kiihtyy, rytmi serpentiinin ajamiseen löytyy, pyörä kehrää alla ja maisema paranee jokaisessa mutkassa. Mietin, että tämä on kyllä yksi parhaista asioista elämässä mitä tiedän. Ylhäällä hengitellään hetki, puetaan tuuliliivit päälle, tarkistetaan että renkaat ovat ehjät ja lähdetään laskuun. Paavo menee edellä, minä seuraan ja matkin ajolinjoja. Nopea ja terävä jarrutus juuri ennen mutkaa, jonka jälkeen jarrut vapautetaan, nojataan koko painolla ulommaiselle jalalle ja tullaan mutkaan pyörä mahdollisimman kallellaan. Kun serpentiinilaskuihin löytää rytmin ja rentouden, ne voittavat hauskuudessa minkä tahansa vuoristoradan. 

Neljän-viiden aikaan iltapäivästä palaamme hotellille. Naama on ottanut taas lisää väriä, silmät katsovat molemmilla vähän eri suuntiin, verensokeri on matala ja juttujen taso laskenut vielä entisestään. Juomapullot, taskut ja reidet ovat tyhjät - mieli samoin. Suihkun ja pikaisen välipalan jälkeen otetaan pari tuntia erittäin rauhallisesti, kunnes raahaudutaan illalliselle buffet-pöytään. Siellä suoritetaan lenkin jälkipuinnit, punotaan juonia seuraavalle päivälle ja mietitään että mitähän seuraavaksi söisi. Illalla kävellään ehkä meren rantaan katsomaan auringonlaskua, tai sitten mennään kattoterassille punaviinilasillisten kanssa. Olo on raukea ja onnellinen, mieli levollinen, enkä juuri sillä hetkellä haluaisi olla missään muualla. 

Jotkut menevät Mallorcalle treenaamaan pyöräilyä, mutta minä taidan kyllä ennemminkin treenata mennäkseni Mallorcalle pyöräilemään. Pian nimittäin mennään taas.

Konan jälkipuinnit

Havaijin reissusta ja Ironmanin maailmanmestaruuskisasta alkaa olla kulunut lähes viisi kuukautta. Päädyin katselemaan reissukuvia tässä yksi päivä ja yllätyin itsekin kun huomasin, että nyt ensimmäistä kertaa niitä katsellessa mietin vain ja ainoastaan sitä, kuinka eeppisen hieno matka se oli - ihan kaikissa merkityksissä - eikä mielessä käynyt kertaakaan, että kyllä pitää vielä joskus päästä takaisin ottamaan revanssi. Huomasin Havaijin kisaan liittyvien ajatusteni ihan huomaamatta selkiytyneen aikalailla. Olin saanut mielenrauhan.

Vielä monta viikkoa kisan jälkeen olo oli jotenkin pöllämystynyt, olin vähän sekaisin enkä oikein tiennyt mitä koko hommasta pitäisi ajatella. Kun työkaverit kyselivät että miten meni, vastasin savolaisittain jotain epämääräisen ympäripyöreää mumisten hienosta reissusta, mutta että "ei se nyt ihan tyylipuhdas veto ollut..." Olin tehnyt kisassa kaiken sen, minkä etukäteen asetin tavoitteekseni, enkä oikein ymmärtänyt miksi en osannut olla siitä heti jälkeenpäin niin liekeissä, kuin olin etukäteen kuvitellut. Mieleeni jäi, kun Pauli Kiuru kirjoitti Konaporukan facebook-ryhmään kilpailun jälkeen, että muistot muuttuvat ajan kanssa ja yleensä parempaan suuntaan. Kisan jälkeisessa hämmennyksessä halusin ehdottomasti uskoa niihin sanoihin. 

Tiesin kyllä jo etukäteen, että Havaijin Ironmanissa kilpaileminen olisi projektina aikamoinen spektaakkeli, joka taatusti veisi kaikki fyysiset ja aika paljon myös henkisiä voimavaroja. Tämä toki realisoitui vielä projektin edetessä lisää, mutta silti olen alkanut hahmottaa projektin suuruuden vasta näin muutaman kuukauden viiveellä. Ehkä ihan hyvä niin. 

Hommahan lähti alunperin liikkeelle siitä, kun ensimmäistä kertaa kuulin triathlonista lajina ja suunnilleen samassa lauseessa Havaijilla käytävästä teräsmiekisasta. Siitä lähtien Havaijin Ironman - nykyisin nimellä Ironman World Championship - on ollut minulle se triathlonin täysmatkan määritelmä. Tästä meni monta vuotta ennen kuin aloitin lajin harrastamisen ja vielä lisää vuosia, että aloin suhtautua Havaijilla kilpailemiseen enemmän tavoitteena kuin kaukaisena haaveena. 

2017 syksyllä IM Tallinnaan ilmoittautuessani päätin, että tämä olisi se ensimmäinen kerta kun pistän itseni kunnolla likoon juurikin Havaijihaaveen vuoksi. Tietenkin lähtökohta oli se, että paikkaa haluaa moni muukin ja kuka tahansa mistä päin maailmaa tahansa voi tulla sitä yrittämään. Jos joku on yksinkertaisesti kovempi, niin ei voi mitään. Treenikauden edetessä alkoi näyttää siltä, että kisapäivän kunto tulee olemaan hyvä ja mahdollisuus elämäni täysmatkan suoritukseen on olemassa. Pitäisi vain pysyä terveenä ja olla hölmöilemättä. Tallinnan kisaan sattui lopulta se toivomani "pöljä päivä," kovempia ei sinä päivänä sarjassani ollut viivalla ja pääsylippu Konalle oli minun. Projektin ensimmäinen osa suoritettu. Enää piti vain saada täysin tyhjennetty ja runneltu kroppa palautumaan pikavauhtia, rakentaa ja teroittaa uusi kuntopiikki, haalia loputkin rahat matkakassaan, järjestää lennot ja majoitukset sekä pysyä terveenä ja jälleen olla hölmöilemättä. Aiemmin olin tarvinnut jo pelkästään kahteen ensimmäiseen vähintään vuoden. Nyt aikaa oli kymmenen viikkoa.

Hypätään tässä kohtaa siihen, kun oltiin Paavon kanssa päästy Big Islandille - toistaiseksi molemmat terveinä. Ensimmäisenä lentokoneesta ulos astuessa luulimme, että joku moottori puhaltaa kuumaa ilmaa naamalle. Sitten tajuttiin että eikäku täällä on tosiaan näin kuuma. Myös illalla klo 20, kun on jo pilkkopimeää. Keskipäivän paahtava aurinko oli toki sitten vielä asia erikseen, kun jo 15min:ssa paikalla ollessani tuli tukala olo. Ensimmäistä kertaa Tyynessä meressä uidessa löysin myös itsestäni viimeiset viitisen puolessa visusti piilossa olleita vesipelkoisen piirteitä, kun mainingit kuljettivat minne sattuu ja vedessä näkyi kaikenlaisia kaloja ja eläimiä. Alkoi suorastaan pelottaa, enkä uskaltanut ekalla kerralla uida kuin 5min yhteen suuntaan ja kääntyä takaisin. Pikkuhiljaa alkoi hahmottua, että tässä on jos jonkinlaista täysin vierasta elementtiä, mitä olisi lähiaikoina otettava haltuun. Tehtävänä oli siis totutella lämpöön, toipua jetlagista, virittää kisakunto huippuunsa sekä totutella ajatukseen että starttaan primääristi pientä pelkoa aiheuttavassa meressä samasta paukusta 600:n muun kanssa 3,8km:n matkalle ilman kelluttavaa märkäpukua. Niin ja tietysti piti pysyä terveenä ja olla hölmöilemättä. Aikaa kaksi viikkoa. 

Ensimmäinen viikko saarella meni vielä varsin rauhallisissa tunnelmissa, mutta kun kisaviikko koitti, sirkus todellakin saapui kaupunkiin. Siitä härdellistä oli kyllä puhuttu: kuinka kaikkialla näkee rasvattomia kehoja, säikeisiä pohkeita, kalliita pyöriä ja kaikki tuntuvat treenaavan toinen toistaan kovempaa. Olin luullut olevani henkisesti jokseenkin vahva tyyppi ja ettei tuo hetkauttaisi minua mihinkään suuntaan, mutta luulin väärin. Kyselin Paavolta varmasti ärsyttävyyteen asti, että "pitäiskö mun oikeasti edes olla täällä? näytänkö mä paljon pehmeämmältä kuin muut? Onko nää muut jotenkin ihan eri maailmasta?" Paavo jaksoi joka kerta virnistää ja todeta jotain että "oot ihan tosi pelottavan näköisessä kunnossa!" Koko Konan kylä eli yhdessä suuressa Ironman-kuplassa, joka ei kisaan valmistautuessa ole erityisen rauhoittava paikka. Vaikka majoituimme vähän Konan ulkopuolella ja pyrin välttelemään kisakeskusta kaikin tavoin, jännitys kasvoi välillä niin sietämättömäksi, etten oikein tiennyt miten päin olla. Kävin tahtomattani jatkuvasti mielessäni läpi erilaisia skenaarioita, mitkä voisivat kisapäivänä pysäyttää matkanteon siten, etten mahtaisi asialle yhtään mitään. Myös jatkuva olotilan ja kehon kuulostelu oli aika raastavaa, kun huippukunnossa (tarkoitan nyt itselle parasta mahdollista, viritettyä kisakuntoa) sairastuu normaalia herkemmin ja yksi flunssa tai mahatauti voi pahimmillaan estää starttaamisen kokonaan. 

Tässä kohtaa meinasi ns. mennä kuppi nurin. 

Tärkein tavoitteeni kisassa oli päästä maaliin. En ollut asettanut mitään grandioottisia tavoitteita tietysta loppuajasta tai sijoituksesta, vaan lähdin matkaan aika nöyränä - toki omaa parasta mahdollista suoritusta tavoitellen. Se maaliinpääsy oli kuitenkin sen verran tärkeä juttu, että ensimmäistä kertaa oikeastaan ikinä triathlonkisassa pelkäsin epäonnistumista. Ja epäonnistumisella tarkoitan nyt sitä, ettei pääse maaliin - en sitä, jos joku tasatuntiluku jää alittamatta tai puukuppi saamatta. Jos kotimaan kisassa tapahtuu jotain odottamatonta ja hommat menevät katastrofaalisesti pieleen, se on vain yksi kisa muiden joukossa ja "vain urheilua." Jos se taas tapahtuu Havaijilla - missä se on vieraissa olosuhteissa huomattavasti todennäköisempää - on se aika paljon kovempi isku. Ensinnäkin, se jää ikuisesti mieleen "ensimmäisenä Konan reissuna." Myös taloudelliset satsaukset Havaijin kisareissussa ovat vähän toista luokkaa kuin lähikisoissa, joten pohjanoteerauksia ei halua sinne sitäkään vähää kuin yleensä. Lisäksi ei ole minkäänlaista varmuutta siitä, pääseekö revanssia ottamaan koskaan. Epäonnistuminen ei siis varsinaisesti kiinnosta. 

Sitten vihdoin siihen itse kisapäivään. Kisakertomus löytyy täältä, joten ei siitä sen enempää. Vaikken yleensä ole kovin paha jännittäjä, oli Konan IM-startti taatusti tiukin paikka missä olen urheilumielessä ollut. Se lataus ja sähköinen tunnelma kisa-aamuna oli jotain käsittämätöntä, enkä ole vastaavaa kokenut vielä missään. En oikein osaa kuvailla sitä sanoin. Sitten kun kaikkien kisaa edeltävien välivaiheiden jälkeen vihdoin pääsee liikkeelle, imee se reitti, kilpailu ja kuumuus ihmisestä päivän mittaan aivan kaiken. Ne viimeisetkin fyysiset ja henkiset voimanrippeet jäävät jonnekin laavakentälle ja maaliin tulee varsin onnellisena ja endorfiinihuuruissa olevana ihmisrauniona, kunnes hetken päästä huomaa tärisevänsä peiton alla kuumehorkassa finisher-mitali kaulassa. Kaipa sitä on vähemmästäkin jonkin aikaa hieman desorientoitunut. 

Muutama kuukausi siinä näköjään meni toipua tästä kaikesta, mutta nyt kun asiaa ajattelen, niin tämähän meni itseasiassa oikein hyvin. Joo, juoksuosuudella piti välillä kävellä, maratonissa meni yli neljä tuntia ja sijoituskin mitä suurimmassa määrin "ynnä muut"-kategoriaa. Mutta entäs sitten? Äärimmäisen harva pystyy tuossa paikassa tekemään lähellekään omaa absoluuttista parasta suoritusta vielä ensimmäisellä kerralla, eikä se oikeastaan taida kuntoilijoilla edes olla koko homman pointti. Tärkein juttu taisi oli projekti ja matka kokonaisuudessaan. Sen hienoutta ei olisi yhtään lisännyt vähän nopeampi loppuaika, alle neljän tunnin maraton tai hieman parempi sijoitus. Reissu oli huikea ja kisa oli urheiluelämyksenä unohtumaton - juuri sitä mitä lähdin hakemaan ja vielä paljon enemmän. Päällimmäisenä tunteena Havaijia ajatellessa ei enää ole, että jotain olisi jäänyt hampaankoloon ja se pitäisi päästä korjaamaan, vaan lähinnä suuri kiitollisuus siitä, että pääsin kokemaan kaiken sen. Jos nyt joku kysyisi, että haluaisinko joskus kilpailla Konalla uudestaan, vastaisin kyllä, ehdottomasti. Erona muutaman kuukauden takaiseen vain on se, että en haluaisi kilpailla Konalla uudestaan siksi, että ensimmäistä vetoa pitäisi jotenkin parantaa, (vaikka luonnollisestikin sitä kovasti yrittäisin) vaan siksi, että siellä oli aivan eeppistä ja mahtavaa.

Savon Sanomat 1/2015.