Epämukavuusalueesta

Olen mielestäni keskivertoa parempi sietämään väsymystä, fyysistä epämukavuutta ja kurjia olosuhteita. Ajattelen ihan vilpittömästi ja lapsenuskoisesti, että olen aika karu muija ja kova luu, joka ei ainakaan urheillessa ihan pienestä hätkähdä. En tiedä onko tämä totta, enkä myöskään näin äkkiä keksi, kuinka asiaa voisi mitenkään objektiivisesti mitata. Sillä ei kuitenkaan ole juuri väliä. Tärkeintä on se, että itse uskon tähän vahvasti ja mielestäni jokaisen kuntourheilua harrastavan kannattaisi opetella ajattelemaan itsestään jotain tämän suuntaista.

Kun joutuu fyysisesti epämukavuusalueelle - kuten vaikka kylmään veteen uimaan, ajamaan pyörällä vaakasuorassa vesisateessa tai väsyttämään itsensä äärimmilleen ja sitten jatkamaan vielä kolme tuntia - ei epämukavia tuntemuksia tai kipua koskaan voi täysin välttää. Ainoa asia mihin voi vaikuttaa on se, kuinka näihin tuntemuksiin itse suhtautuu. Suhtautuminen heijastuu suoraan siihen, miltä se tuntuu. Jos uskoo olevansa mukavuudenhaluinen nyhverö joka palelee helposti eikä kestä kylmää vettä tai kurjia olosuhteita, niin sitten kun sinne epämukavuusalueelle joutuu, keskittyy vain kuulostelemaan erilaisia tuntemuksia, jotka tukevat tätä minäkuvaa. Silloin paleltaa aivan varmasti, on kurjaa ja oman parhaan tekeminen siinä hetkessä tulee huomattavan vaikeaksi. Jos taas selkärankaan on iskostunut ajatus, että minä olen juuri näissä olosuhteissa elementissäni, kestän tämän taatusti paremmin kuin kilpakumppanit ja olen ihan jäätävän kova luu, niin silloin epämukavista olosuhteista voi parhaillaan saada voimaa ja onnistua jopa ylittämään itsensä.

Sama logiikka pätee myös väsymyksen sietoon. Treenikaverini Lemmy totesi joskus, että "täysmatka on mennyt silloin hyvin, kun koko juoksun toisen puolikkaan ajan on tuntunut siltä, että tekis mieli hetkenä minä hyvänsä vaan pysähtyä ja heittäytyä maahan makaamaan." Juoksun viimeinen puolikas on toki oma lukunsa, mutta usein täysmatkalla jopa viimeiset 3-4 tuntia on enemmän tai vähemmän infernaalista pätsiä. Yleensä enemmän. Jos täysmatkalla haluaa saada omasta fysiikasta kaiken irti, on tässä kipukuplassa syytä oppia olemaan. Miellyttävää siitä ei saa millään, mutta tässäkin on aivan ratkaisevan tärkeää se, mitä itsestä ja omista kyvyistään ajattelee. Jos keskittyy kaikkiin niihin treeneihin jotka jäivät erinäisistä syistä tekemättä ja jotenkin uskoo, että se epämukavuus liittyy omiin heikkouksiin, on vaikeaa ulosmitata kuntoaan sataprosenttisesti. Kun sinne kipukuplaan jossain kisan kuudennen tunnin kohdalla vääjäämättä joutuu, ei missään nimessä saa ajatella, että tämä tuntuu pahalta, koska en ole treenannut tarpeeksi, kunto ei riitä ja lässynlää. Silloin hommasta ei tule yhtään mitään ja joutuu taatusti kävelemään. Kipukuplaan on astuttava selkä suorassa, pienellä uholla ja päällimmäisenä se ajatus, että tämä sattuu nyt, mutta antaa sattua vaan, koska minä kyllä kestän tämän ja olen juuri nyt elementissäni. Silloin todennäköisemmin onnistuu antamaan kaikkensa. Neljän tunnin juoksijasta ei tule millään hypnoosilla kolmen tunnin juoksijaa, mutta uskon silti, että jos osaa psykologisen pelin itsensä kanssa, saa omasta fyysisestä potentiaalistaan paljon enemmän irti.

Tärkeimpiä oivalluksiani epämukavuuden sietämisessä on ollut se, että itselle on ihan turha yrittää väittää että vesi ei ole kylmää tai että täysmatkan viimeisten muutaman tunnin aikana ei muka sattuisi mihinkään. Eihän se nyt mene läpi. Olennaista on oppia hyväksymään vallitseva tilanne. Jos vesi on kylmää, niin silloin todetaan että tämä on nyt ihan prkln kylmää ja se on ihan ok. Käsistä ja varpaista lähti tunto, mutta ei se mitään haittaa - ne tulee kyllä mukana. Kun tarpeeksi on altistanut itseään kylmälle, huomaa jossain vaiheessa, että kylmyys ei oikeastaan edes ole epämukavaa. Se on vain kylmää. Seuraava askel on se, että kylmä vesi on oikeastaan aika miellyttävää. Sama pätee taas väsymykseen: Kun kisassa tulee se hetki, kun on alettava kaivelemaan voimanrippeitä jostain todella syvältä ja matkaa on jäljellä vielä useampi tunti, ei siinä auta pyristellä vastaan, vaan jälleen tilanne vain todetaan ja hyväksytään: Nyt tuntuu aika pahalta, ja tulee tuntumaankin vielä seuraavat muutama tunti - ja se on ihan ok. Teen tätä, koska osaan tämän ja olen lempiharrastukseni parissa. Kun ensin oppii hyväksymään ja sopeutumaan raaston ytimessä olemiseen, on seuraava askel se, että äärirajoilla olemisesta oppii suorastaan nauttimaan - englanniksi "embrace it" on osuva sana, mutta sille ei ole oikein hyvää suomenkielistä vastinetta.

Näin lopuksi on ehkä rehellisyyden vuoksi myönnettävä, että ihan siihen raastosta nauttimiseen en vielä ole täysmatkalla päässyt. Todellisuudessa joka kerta yllätyn siitä, miten pahalta tämä taas tuntuukaan ja yritän painaa sen mieleeni, jotta en hankkiutuisi vastaavaan tilanteeseen enää koskaan. Konalla maalissa peräti soitin ensimmäisenä puhelun äidilleni ihan vain vakuuttaakseni, että tämä oli nyt tässä ja sekoilu loppuu tähän. Eihän se lopulta ihan niin mennyt, kuten ei ole mennyt vielä ennenkään. Yleensä sitten kun kisasta on kulunut jokunen viikko, päivä tai tunti, unohdan kaiken kivun ja suunnittelen jo seuraavaa kisaa. Mistä tämä johtuu, on sitten jo toinen tarina, enkä mene siihen nyt sen enempää. Joka tapauksessa en varmaankaan ole pääsemässä näistä raastoretkistä eroon ihan lähiaikoina, joten jatkan harjoituksia.

Kokemuksia montusta

Elokuu 2015

Juoksen Finntriathlon Tahkon juoksuosuutta, meneillään on täysmatkan viimeinen 10km. Olen jäänyt kisaa johtavalle Miralle puoli tuntia. Tavoitteenani oli voittaa tämä kisa tai ainakin taistella voitosta kovasti. Vuosi sitten suoritin ensimmäisen täysmatkani Nastolassa aikaan 10:56 ja nyt näyttää siltä, etten tule alittamaan sitä. Tämän piti olla se vuosi, kun nostan tasoani oikein kunnolla ja lohkaisen vuoden takaisesta täysmatkan ajastani ainakin puoli tuntia pois. Nyt vain juoksen väkisin ja sitä on vaikeaa perustella itselleni. Fyysinen kärsimys on helppoa perustella joko itsensä tai kilpakumppaneiden voittamisella, tai vähintäänkin oikein hyvällä yrityksellä. Jos ei ole realistisia mahdollisuuksia mihinkään näistä, jää jäljelle lähinnä kipu myöhemmin ja tyytyväisyys siitä, että se loppuu. Tulen maaliin ja mietin, että olipas ne pitkät 11 tuntia epämukavuusalueella. Täysmatka taitaa sittenkin olla vähän vaikeampi laji, kuin mitä ensimmäisen kerran perusteella luulin. 

Heinäkuu 2016

Pakkailemme Paavon kanssa pyöriä autoon Finntriathlon Joroisten puolimatkan jälkeen. Molempia korpeaa vietävästi. Paavo on tehnyt ns. "kunnon mukaisen normivedon" häviten ikäsarjansa kärkeen reilusti, minä taas yrittänyt edellisenä iltana korvata tekemättä jääneitä treenejä viimehetken hiilaritankkauksella ja kietaissut pussillisen irtokarkkeja klo 22, mikä oli virhe. Suoritukseni on myös ollut kunnon mukainen, eli aika kehno. Lisäksi ne illalla syödyt irtokarkit ovat pitäneet huolen, että juoksuosuudella ei ainakaan olisi liian hauskaa. Toteamme yhteistuumin, että eiköhän tämä ollut tässä. Luultiin vaan olevamme ihan hyviäkin age groupereita, mutta näköjään triathlonin taso on noussut niin, että me ei enää pärjätä näissä skaboissa. Päätetään alkaa samoilemaan, unohtaa verenmaku suussa kilpaileminen hetkeksi ja siirtyä toistaiseksi polkujuoksuun ja swimruniin - siellä voi vaan rymytä menemään ilman minkäänlaisia sijoitus- tai aikapaineita. Olen tyytyväinen etten ole tänä vuonna ilmoittautunut täydelle matkalle. Toisaalta mietin, olisinko harjoitellut paremmin, jos täysmatka olisi ollut tiedossa ns. pelotteena? Puolimatka ei vain herätä minussa sitä samaa pelonsekaista kunnioitusta. 

Syyskuu 2016 

Ollaan Paavon kanssa lähdetty Solvalla Swimruniin "ihan läpällä" ja "ihan vaan kokeilemaan." Paahdetaan sekasarjan toiseksi, molemmilla on alusta loppuun saakka irvistyksensekainen hymy naamalla ja ihan hillittömän hauskaa. Ei anneta kolmanneksi tulleelle joukkueelle tuumaakaan periksi ja nautitaan kilpailuasetelmasta. Epämukavuusalue taitaa sittenkin olla ihan hyvä paikka. 

Heinäkuu 2017

Olen läpi talven lenkkeillyt tasan fiiliksen mukaan ja hiihtänyt aika paljon. Koulu on paketissa ja elämä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kokonaan Suomessa. Kesällä teen muutaman lenkin tempopyörällä ja huomaan sen olevan yllättäen aika hauskaa, vaikka niska-hartiaseutu vähän vastusteleekin. Hengästyminenkin tuntuu kivalta. En ole suunnitellut yhtäkään triathlonkilpailua koko vuodelle, mutta jostain syystä ajatus Tahkon täysmatkalla kilpailemisesta alkaa kutkutella mukavasti. En halua puolikkaalle saatikka millekään vielä lyhyemmälle. Jos kilpailen yhdenkin kisan, sen on oltava täysmatka. Ilmoittaudun kisaan ensin ikäluokkaan, mutta vaihdan sarjan yleiseen, koska huomaan että siellä on vain kaksi osallistujaa ja kolmannelle luvassa 750e:n rahapalkinto. Lasken, että pelkästään maaliin tulemalla jään 500e plussalle, mikäli osallistujia ei yleiseen tule lisää. Toivon kuitenkin, että tulisi. 

Elokuu 2017

Startissa olen epätavallisen rauhallinen, zen suorastaan. Mitään menetettävää ei ole eikä kukaan odota mitään Iinalta, jota ei ole koko vuonna näkynyt yhdessäkään triathlonkisassa. Nousen vedestä 16min kärkeä perässä ja alan ajaa pyörällä niin kovaa kuin uskallan. Kun huomaan välin kaventuvan minuutti minuutilta, alan jostain syystä uskoa, että minä tulen voittamaan tämän kisan. En oikein tiedä miksi, mutta luotan jalkoihini täysin. Matkaa on vielä paljon jäljellä, mutta käännän mieleni siihen asentoon, että loppupäivä toimitaan sen mukaisesti, että olen ensimmäinen nainen maalissa. Lopulta juoksen sitä viimeistä kymppiä 20min etumatkalla toisena olevaan, koko vartaloon sattuu ja tiedän voittavani yleisen sarjan suomenmestaruuden, jos vain jaksan juosta maaliin. Oma täysmatkan ennätyksenikin on menossa uusiksi. Itken vähän liikutuksesta mustien aurinkolasieni takana, koska olen todistanut itselleni, että pystyn sittenkin edelleen kehittymään enkä olekaan vielä törmännyt omiin rajoihini. Minusta taitaa sittenkin olla tähän. 

Tahkon kisasta alkoi jonkinlainen positiivinen kierre, josta seurasi vielä paljon parempia ja ainakin paperilla isompia juttuja. Nyt kun asiaa katson jälkiviisaana, niin se taitaa kestävyysurheilussa olla vähän vääjäämätöntä, että kukaan ei pysty kehittymään koko aikaa. Välillä on uskomaton flow ja tuntee pystyvänsä mihin vain ja vauhdit paranee kuukausi kuukaudelta, kunnes jossain kohtaa kehittyminen hetkellisesti tyssää ja tuleekin takapakkia. Sitten sieltä taas ennemmin tai myöhemmin nousee - ainakin jos ei ehdi luovuttaa ja lopetta koko lajia ennen sitä. Väitän, että jos ei ole ikinä käynyt pienessäkään montussa ja kömpinyt sieltä ylös, ei ole vielä kovin kokenut kestävyysurheilija. Jos kehityskäyrä on ollut alusta saakka täysin lineaarinen, se selittyy todennäköisesti sillä, ettei vain ole urheillut vielä kovin kauaa. Onneksi monttuun joutuminen ei oikeastaan ole kovin vaarallista. Kun seuraavan kerran päädyn sinne, yritän muistaa hengittää syvään, antaa itselleni vähän armoa, ottaa etäisyyttä tekemällä muunlaisia juttuja ja sitten kun siltä tuntuu, palata mahdollisimman ryminällä takaisin.

Toivon kuitenkin, etten joudu sinne ainakaan ihan lähiaikoina, koska tässä on nyt kaikenlaista urheilullista hauskaa työn alla. 

Miten menee noin niinku omasta mielestä?

Lunta sataa ja kesä lähestyy kovaa vauhtia. Vuoden pääkisaan Norsemaniin, eli extremetriathlonin maailmanmestaruuskisaan on aikaa 13 viikkoa. Mallorcan leiri tuli heitettyä onnistuneesti ilman yhtäkään rengasrikkoa, sairastumista tai kypäräjarrutusta ja jalkoihin saatiin tarpeeksi kilometrejä ja nousumetrejä niin pyörällä kuin juostenkin. Triathlonkausikin avattiin Portocolomissa "pikamatkalla" 500m-50km-5km, jossa vauhdit vaikuttivat pro-naisiin verrattuna ihan lupaavilta. Vuosi sitten sairastuin heti Mallorcalta palattuani elämäni flunssaan joka kesti viisi viikkoa ja luulin, etten koskaan enää oikenisi siitä. Hyvä siitä lopulta tuli, mutta tällä kertaa päätin silti ottaa sen verran maltillisemmin, etten olisi ihan niin pitkään leirin jälkeen siellä kuuluisassa arkussa. Leiristä on nyt kaksi viikkoa, olen toistaiseksi terveenä ja treenit kulkevat mukavasti, joten taisin onnistua.

Kesällä luvassa on yhtä sun toista hauskaa. Päätin kisata jälleen aika vähän, kerätä nälkää ja säästellä paukkuja siihen pääkisaan - se taktiikka on viimeiset pari vuotta osoittautunut toimivaksi. Silloin kun pari-kolme viikkoa ennen kisaa tuntuu, etten mitenkään voi pysyä nahoissani niin pitkään ennen starttia, se tietää hyvää.

Kolmen viikon päästä juoksen NUTS-Karhunkierroksella 55km. Viime vuonna olin 34km:llä naisten 3. oikein onnistuneella juoksulla. Tällä kertaa päätin kokeilla miltä sellainen kuuden tunnin tamppaus tuntuu ja lisäksi en jaksa kuunnella koko automatkaa sitä matkaseuralaisten kuittailua "lastenmatkasta." :) Saman päivänä Paavo osallistuu Ironman Lanzarotelle ja en ole ihan varma maltanko olla matkan aikana vilkaisematta pakollisena varusteena mukana kulkevasta puhelimesta, että miten siellä menee... 55km:n polkujuoksu on varmasti hyvää harjoitusta Norsemanin juoksuosuutta ajatellen, kuten Paavon viime kesä vähän osoitti. Kokemus on myös näyttänyt, että kun juoksujalat räjäyttää kerran alkukesästä oikein kunnolla, ne alkaa siitä toivuttuaan maagisesti totella ja kestää kaikenlaista höykytystä.

Karhunkierroksen jälkeen on viisi viikkoa aikaa ensin palautua ja sitten alkaa tosissaan kiristää treeniruuvia ennen IM 70.3 Lahtea. Sinne menen viime vuoden Joroisten puolikkaan tapaan vähän esiväsytettynä varoen kuntohuipun liian aikaista pulpahtamista. Pankkia ei saa vielä tyhjentää Lahteen ja siitä on tarkoitus palautua mahdollisimman nopeasti, jotta treenit voivat mahdollisimman pian jatkua normaaliin tapaan. Tästä kolmen viikon päästä tehdään reissu Ruotsiin, jossa Paavo kilpailee Swedeman Xtreme Triathlonissa. Minun tehtävänä on ensin ajaa huoltoautoa ja lopuksi juosta mukana viimeisten 10km:n high mountain-osuus, joka päättyy Åreskjutanin huipulle. Hieno elämys varmasti luvassa molemmille.

Kaksi viikkoa Swedeman-reissun jälkeen onkin luvassa Norseman. Lennot on ostettu, majoitukset ja vuokra-auto varattu. Fiilikset kisasta vaihtelevat pienestä pelonsekaisesta kunnioituksesta mahaa kihelmöivään innostukseen. Kunto on tähän aikaa vuodesta suunnilleen siellä missä sen suunnittelinkin olevan - pyörä viime vuoden tasolla, juoksu ja uinti vähän parempaa kuin aiemmin. Pohjat alkaa nyt olla rakennettu ja seuraavaksi alkaa se kisakunnon hiominen täsmätreenein. Meininki on hyvä ja intoa itseni tiukille laittamiseen riittää vaikka kuinka. Viime vuonna tähän aikaan olin kilpaillut täysmatkalla ainoastaan helposti lähestyttävissä kotimaan kisoissa, nyt kokemusta"painetehtävä"-kategorian starteista on jo olennaisesti enemmän, eli nollan sijaan kaksi.

Kolmessa kuukaudessa ehtii tapahtua vielä yhtä sun toista ja paljon treenejä on vielä tehtävänä, mutta minulla on hyvä fiilis tästä. Nyt lähden lenkille, luvassa on reipas 20km "unelmien täysmatkavauhtia" - Paavon sellaista. Juurikin niistä treeneistä minä tykkään.