perjantai 20. lokakuuta 2017

Hawaii King of the Mountain

Olen tässä viimeisten muutaman päivän aikana manaillut mielessäni, että kyllä olisi elämä helpompaa, jos käsitys huikeimmasta lomareissusta ikinä, olisi jotain leppoisaa rantalomailua, josta palataan freesinä, hyvin levänneenä ja nätisti päivettyneenä.  Olin nimittäin viime viikolla juuri edellämainitun kaltaisella - siis huikealla - reissulla. Palasin sieltä sunnuntaina nälkäisenä, väsyneenä, ränsistyneenä, persus kipeänä, nenä punoittavana, pyöräilykypärän remmien kuvat poskissa ja mieli iloisena.

Sain keväällä viestin, jossa kyseltiin kiinnostaisiko lähteä virolaisen pyöräilyporukan mukaan Ranskaan, reissulle jossa ajettaisiin seitsämässä päivässä kahdeksan hors categorie-nousua ja pari muuta eeppistä nyppylää. Taisin miettiä asiaa puolisen tuntia, jonka jälkeen ilmoitin olevani messissä. Kyseessä oli Hawaii Expressin ja Andmoments - seikkailumatkajärjestäjän yhteinen tempaus - konseptina oli, että joka päivä liikutaan pyörillä paikasta toiseen huoltoauton kuljettaessa kamat. Aikalailla valmis paketti, jossa saisi itse keskittyä olennaiseen, eli ajamaan sitä pyörää. Aika harvoin innostun valmiista pakettimatkoista lähtökohtaisesti, mutta tällaista olisi ollut omin voimin siinä määrin vaikeaa järjestää, että lähdin matkaan hyppien keikkuen.

Ennen lähtöä jännitin jonkin verran sitä, miten pärjäisin porukassa mukana. En kuitenkaan ihan tarkkaan tiennyt, minkä tasoisia ajajia reissuun olisi lähdössä ja paperilla 800km ja 20 000 nousumetriä seitsämään päivään kuulosti aika raa'alta. Oli myös pieni aavistus siitä, että olisin joukon ainoa nainen, mutten antanut asian liikaa häiritä. Paavo onneksi kannusti täysillä reissulle lähtöön ja valoi itseluottamusta jos meinasin itse alkaa epäillä. Hankin pitkään suunnitelmissa olleen tehomittarin sopivasti alkusyksystä ja se yhdessä FTP-testidatan kanssa osoittautuikin myöhemmin mäen ajamisessa oikein hyväksi apuvälineeksi kärsimyksen annostelussa. Vietin myös syksyllä melko paljon aikaa Puijon mäkeä ylös-alas ajaen. Kyseessähän oli siis lähinnä hupireissu, mutta koska kyse oli fyysisesti kohtalaisen raskaasta lystistä, ei kovin huonokuntoisena tai ylipainoisena olisi oikein uskaltanut lähteä.

Matka alkoi Marseillesta, jossa treffasin muun reissuporukan lentokentällä. Pyörät oli jo kuljetettu paikalle mukana kulkevalla huoltoautolla. Tuli pieni tunne, että minua pälyiltiin aluksi hieman epäilevään malliin, että mitäköhän tuo oikein tekee täällä. Ensimmäisenä iltana laitettiin pyörät ajokuntoon, syötiin ja valmistauduttiin ensimmäiseen ajopäivään.

1. päivä: Mont Ventoux: 21.4km, 7.6%

Kohti Avignonia
Hypättiin aamulla pyörien kanssa junaan ja siirryttiin Avignoniin, josta lähdimme ajamaan kohti Mont Ventoux:ta - vuorta, josta olin lukenut juttuja, nähnyt videopätkiä ja kuullut tarinoita. Ei voi sanoa, että sen kiipeäminen olisi ollut varsinainen nautinto - ensimmäiset 15km kiivettiin lähinnä metsän keskellä, eikä maisemia juuri nähnyt. Tie vietti tasaista reilua 7%:a ylöspäin, eikä minkäänlaisia tasaisempia lepohetkiä ollut. Kolmen minuutin välein kokeilin, löytyisikö Foilistani maagisesti vielä yksi vaihde lisää, mutta ei löytynyt. Viimeisillä 5km:llä aukeni sitten se Tour de Francesta tuttu ihan näyttävä näkymä, mutta samaan aikaan sai tuntea nahoissaan ennenkokemattoman tuulen. Samalla tajuntaan iski totuus 36-28 välityksistäni, joilla olin Suomessa ja Mallorcalla luullut voivani kiivetä vaikka puuhun - nyt 10% nousussa vastatuulen puhaltaessa päin naamaa jouduin hetkeksi pysähtymään, meditoimaan 30s ajan ja kasaamaan itseni, ennen kuin jatkoin taas matkaa. Mont Ventoux:n ajaminen oli kuulunut minulla sarjaan "täytyy tehdä kerran elämässä" ja nyt se tuli tehtyä.  Yövyttiin kivassa hotellissa Malaucenessa, josta siirryttiin aamulla autokuljetuksella Alppien juurelle. Ensimmäinen kuski siirtyi tässä vaiheessa satulasta auton kyytiin.

Ventoux
2. päivä: Alpe d'Huez (13.8km, 8.1%) ja Col de la Croix de Fer (22.7 km, 7.0%)


Nyt alkoi tasamaan kasvatti olla jo tosissaan liekeissä. Alpe d'Huez osoittautui yhdeksi reissun mukavimmista kiivettävistä - minä kun tykkään serpentiinistä niin ylös- kuin alaspäinkin mentäessä ja sitä riitti 21:n mutkan edestä. Syksyn värit vuoren rinteillä näytti hienolta! Parasta silmänkarkkia löytyi lopulta pikkutieltä, jota laskettiin alas. Pidettiin lounaspiknik alhaalla ja lähdettiin nousemaan kohti Col de la Croix de Fer:tä. Tarkoitus oli käydä samaisen vuoden toisellakin vähän matalammalla huipulla Col du Glandonilla, mutta käännyttiin vahingossa väärästä risteyksestä, joten jos aivan tarkkoja ollaan, jäi toinen huippu nyt väliin. Nousussa oli merkattu aina seuraavan kilometrin nousukulma prosentteina, mikä oli toki mukavaa. Ikävä tunne oli sen sijaan se, kun kyltissä luki 8% ja ensiksi lähdettiin loivasti alamäkeen. Silloin nimittäin tiesi, että kohta ei paljoa tarvitse miettiä mitään rentoa ja taloudellista pyöritystä.
L'Alpe d'Huez, by Markko Karu
Maisemat nyt oli jotain niin hienoa, etten oikein osaa sanoin kuvailla. Alas laskiessa törmäsimme kylttiin, jossa kerrottiin tien olevan suljettu. Tämähän ei 11:sta virolaista ja yhtä suomalaista pidätellyt - kuten ei myöskään myöhemmin vastaan tulleet ritiläaidat ja rakennustyömaat. Yksi sankari haettiin pimeän tullen vuorenkyljestä autolla pois, enkä se onneksi ollut minä. Yövyttiin Sain-Jean de Mauriennessa, joka oli oikein kivan oloinen pikkukylä. Jo toinen pyöräilijä ilmoitti siirtyvänsä seuraavana päivänä auton kyytiin.
Photo by Markko Karu

Ei sinne..

3. päivä: Col du Telegraphe (11.8km, 7.3%)ja Col du Galibier (34.9km, 5.5%)



Lämmittelynousuna Col du Telegraphe, joka alkoi käytännössä hotellin ovelta. Jalat alkoivat pikkuhiljaa oppia mistä on kyse, eikä ensimmäisten kilometrien järkytystä enää tapahtunut. Syötiin lounasta Telegraphen huipulla, ennen kuin lähdimme valloittamaan 2600m:n korkeudessa sijaitsevaa Galibieria. Keskijyrkkyys oli varsin maltillinen 5.5%, mutta kun siihen sisältyi useita tasaisia ja alamäkipätkiä, sai aika paljon kuitenkin tehdä töitä ihan tiukkaan nousukulmaan. En ollut ennen tätä reissua käynyt omin lihasvoimin 1500m:ä korkeammalla, joten 2600m oli ihan uusi kokemus. Nousu tuntui loputtoman pitkältä ja ympärillä aukeni jatkuvasti toinen toistaan hienompia maisemia. Olisi tehnyt mieli ottaa kuvia koko ajan, mutta tyydyin satunnaisiin räpsyihin vauhdista - sitä kaikkea ei kuitenkaan koskaan saa kunnolla vangittua kuvaan, joten yritin painaa maisemat mieleeni mahdollisismman tarkkaan. Matkanjohtaja Priit piti seuraa nousun ajan, lietsoi kilpailuasetelmaa minun ja matkaseurueen toisen tri-nistin välille (näköjään arvasi mistä narusta kannattaa vetää, jotta minut saa ns. "tsemppaamaan.") Triathlonkollega pysyi muuten takana, näkökontrollin ulottumattomissa. Illan tullen saavuimme Brianconiin - pienehköön kaupunkiin 1500m korkeudessa.

Nousun alkua
Huipulla
Koko porukka
4. päivä: Col d'Izoard 19.1km, 6% ja Col Agnel 42km, 4.1%

Aamulla tuli käsky ottaa passit pyöräilypaitojen taskuun, koska siirtyisimme Italiaan. Alkulämmittelyt tehtiin Col d'Izoardissa, jota ennen lämmiteltiin peräti 300m tasamaalla. Pienen alkukankeuden jälkeen jalat alkoivat löytyä. Ensimmäinen mäki ajettiin sopuisasti porukassa ja katseltiin hienoa Alppien ruskaa. Laskun jälkeen hyvin pian lähdettiin kohti euroopan 3. korkeinta alppiylitystä, yli 2700m korkeudessa Ranskan ja Italian rajalla sijaitsevaa Col Agnelia. Nousu alkoi loivasti ja ajoittain elin harhauskossa, että tämä olisi jotain leppoisaa pyörittelyä hamaan huippuun asti. Opin taas karvaasti sen, että 4.1% tarkoittaa tosiaan vain keskijyrkkyyttä, yli 10% pätkiä on todellisuudessa useita - ja ne tuntuu muuten pitkältä. Yli 2000m:ssä pitäisi ohuen ilmankin jo alkaa vaikuttaa - itse en tiedä mikä johtui ilmasta, mikä ihan vain väsymyksestä. Joka tapauksessa rauhallisen alun jälkeen homma eskaloitui viimeistään viimeisillä 3km:llä, kun Priit alkoi huudella varsin lennokkaita kannustuksia suomeksi. Pian huomasin olevani ihan aidon raaston äärellä ja hengittäväni sivuäänellä. Viimeisistä raaston hetkistä löytyy myös videomateriaalia, josta pääsee aika hyvin tunnelmaan. Tajusin vasta seuraavana päivänä, että lounastauolla urheilujuomaksi sekoittamani "diesel", eli coca colan ja veden sekoitus, oli tehty coca cola zerosta. Ilmankos ei oikein potkinutkaan. Yövyttiin Italian puolella Cuneossa. Aikaan ja paikkaan orientaatio alkoi tässä kohtaa jo vähän heittää.


5. päivä. Col de la Lombarde - 19.5km, 7.1%

Reissun viimeinen HC-nousu. Aloitin itseluottamusta puhkuen suurella egolla watit tukevasti FTP:n paremmalla puolen, kuvitellen että kyllä sen jotenkin pahalla sisulla kestää loppuun. No ei kestänyt. Kanttasin puolivälissä oikein huolellisesti ja tuli toisen puoliskon aika hämärän rajamailla. Minulle yritettiin huitoa jostain lätäköstä jonka ohi ajettiin, mutta totesin vain että kyllä, siinä on lätäkkö - ja jatkoin matkaa. Sain sitten kuulla tästä koko loppumatkan, kuinka vaikeaa suomalaiseen on tehdä minkäänlaista vaikutusta esittelemällä tälle järviä - Kallaveden äärellä asuvat Kuopiolaiset taitavat olla tässä suhteessa vielä ihan pahimmasta päästä. :D Yövyttiin Valdeblore-nimisessä vuoristokylässä ja heräsin aamuyöstä klo 4 kaameaan nälkään. Tempaisin sitten yhden suklaacroissantin ja puolikkaan levyn suklaata ja jatkoin nukkumista. Oli jo ihan pyöräleirihenkinen tunnelma.

6. päivä. Col de Turini

Euroopan vaarallisimmaksi tituleerattu tie. Olin edellisenä iltana ollut jo niin tolkuttoman väsynyt, että suunnittelin ottavani erittäin rauhallisesti. Yllättäen jalat alkoivatkin tuntua puolivälissä nousua varsin hyviltä, joten kokeilin vähän alkaa jyhkiä - tuloksena kaikista leirin nousuista kovimmat keskiwatit. Maisemat olivat tietysti silkkaa silmänkarkkia, mutta tässä vaiheessa oli jo käyty niin käsittämättömissä paikoissa, että avariin vuoristomaisemiin meinasi suorastaan turtua. Mietittiin huipulla espressoja siemaillen, että "aika perussettiä ja onhan näitä nyt nähty." Siirryttiin illaksi rannikolle Mentoniin. Mulla on aina ollut jonkinlainen viehätys Ranskan rivieraan, joten lenkkisippauksesta huolimatta ei kestänyt kauaa, että olin vaihtanut lenkkikamat kesävaatteisiin ja pulikoin jo välimeressä. Merellä on joku jännä virkistävä vaikutus.

7. päivä. Col de Madone

Viimeinen ajopäivä, loppusilauksena Lance Armstrongin treenimäki. Jalat olivat jo aikalailla jauhelihaa, mutta päätin kuitenkin ihan vain viimeisen nousun kunniaksi viimeistellä syysmontun ajamalla niin, että tuntuu. Ja tuntuihan se - ihan mukavalta oikeastaan. Fiilis oli jännä sekoitus erittäin perusteellista fyysistä väsymystä, helpotusta siitä, että reissu tuli vietyä onnistuneesti loppuun ja samalla haikeutta että nyt tämä loppuu.


Viikon aikana oli monta hetkeä, kun kampesin mäkeä ylös reidet hapoilla, hengästyneenä ja uupuneena, mutta suu leveässä virneessä maisemia katsellen ja ihmetellen, että mitä mä oikein tällaisessa paikassa teen ja miten mä oon tänne päätynyt - vieläpä polkupyörällä. Ne olivat niitä hetkiä, joiden takia mä käyn ympäri vuoden päivittäin lenkillä. Koska mä voin - ja jotta mä voin.

Reissu oli sellainen, mitä tulen varmasti muistelemaan vielä hyvin pitkän ajan jälkeenkin. Parhaisiin asioihin elämässä kun kuuluu ehdottomasti se, kun kiipeää omin lihasvoimin korkeaan paikkaan ja näkee sieltä avautuvat maisemat. Hawaii KOM oli fyysisesti erittäin raskas viikko, mutta käteen jäi sellaista henkistä pääomaa ja muistoja, joita kukaan ei koskaan ota pois, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä.





tiistai 3. lokakuuta 2017

Ötillö 1000 Lakes, Swimrun World Series

Innostuttiin Paavon kanssa viime syksynä vähän yllättäen swimrunista - lajista, jota kummankaan meistä ei lähtökohtaisesti pitänyt koskaan edes kokeilla. No sitten piti ihan vain kokeilla kerran ja siitä se vähän lähtikin sitten käsistä. Ensimmäisessä kisassa Solvalla Swimrunissa viime vuonna oltiin mixed-sarjan toisia, puolisen tuntia yhdelle maailman kärkijoukkueista hävinneenä. Innostuttiin lajista siinä määrin paljon, että alettiin haaveilla Ötillö World Championship-kisasta - siitä kaikista legendaarisimmasta, josta koko laji on saanut alkunsa. Sinnehän ei voi noin vain ilmoittautua, vaan paikka täytyy ansaita joko hankkiutumalla podiumille jossain Ötillö World Series-kisassa, tai vaihtoehtoisesti ranking-pisteillä tai arvonnasta. Siispä saimme kuningasidean lähteä tänä vuonna Saksan Ötillö 1000-lakes kisaan MM-paikan kiilto silmissä.  Kisattiin Suomessa kesällä Porkkala Swimrun ja Solvalla Swimrun, joissa molemmissa onnistuttiin voittamaan mixed-sarjat melko reilulla marginaalilla, joten ajateltiin että ollaan tässä lajissa varmaan ihan hyviä ja lähdettiin Saksaan aika vahva top 3-tavoite mielessä. Vähänpä vielä tuolloin tiesimme.

Swimrunissa uidaan ja juostaan, eikä meistä kumpikaan ole oikeastaan kovin kummoinen juoksija sen enempää kuin uimarikaan. Sen sijaan me ollaan molemmat aika sitkeitä vääntäjiä, kestetään pitkää matkaa ja epämukavia olosuhteita, liikutaan triathlonmittapuulla ihan ketterästi teknisillä poluilla sekä mennään ripeästi veteen ja sieltä pois. Näille ominaisuuksille on ollut hyvin teknisillä swimrunreiteillä, kuten Porkkalassa ja Solvallassa erittäin paljon käyttöä ja ollaan kyetty voittamaan sellaisiakin joukkueita, jotka lähtökohtaisesti ovat meitä vahvempia sekä uinnissa että juoksussa. Saksan kisassa uinnit olivat pitkiä ja niitä (siten myös vaihtoja) oli melko vähäiset 10kpl. Juoksuosuudet edettiin enimmäkseen täysin tasaisilla hiekkateillä, joten reitti oli erittäin nopea. Siis ainakin siinä tapauksessa, jos joukkueessa on kaksi hyvää uimaria ja juoksijaa. Kisassa oli juoksua yhteensä 33km ja uintia 7.6km, kestävyysominaisuuksia siis tarvittiin.
Startti Burg Wesenbergin pihalta
Kunnianhimoinen taktiikkamme oli startata ensimmäinen 3,8km:n juoksu niin kovaa, että pääsisimme sekasarjan kärjessä ensimmäiseen uintiin ja voisimme sitten edestä päin tarkkailla tilannetta. Hommahan kosahti jo ensimmäisten 500m:n aikana, kun katselimme loittonevia sekasarjan selkiä 3:49-kilometrivauhdista. Oli siis hieman viilattava grandioottista kisataktiikkaamme. Ensimmäiseen reilun kilometrin mittaiseen uintiin lähtiessä happoja tulvi korvista ulos ja keuhkot pysyivät juuri ja juuri sisällä. Siinä sitten yritin tasailla vetoköyden päässä hengitystä ja uida samalla niin kovaa kuin ikinä osaan -  samalla kun jokaisella sisäänhengityksellä katselin kuinka mies- nais- ja sekajoukkueita lappoi ohi minkä kerkesivät. Vedestä ylös noustessa todettiin kärkijoukkueiden olevan paitsi ylivoimaisen kovia juoksijoita, myös käsittämättömän kovia uimareita. Oli myös pieni kiusallinen tunne, että tästä olisi tulossa pitkä ja raskas päivä. Sovimme, että loppumatka edetään ihan vaan tasaista omaa maksimivauhtia ja katsotaan mihin se riittää - ei kai siinä tilanteessa oikein muuta voinut.
Eka uinti. Ollaan jossain tuolla, ongelmissa.
Maksimivauhtia muokatulla pellolla
Kisan ensimmäisen puoliskon aikana uitiin kolme 1000-1300m:n pituista uintia, joiden välissä juostiin 3-7km:n pätkät. Jostain syystä palelin uidessa aika paljon ja nousin vedestä joka kerta enemmän tai vähemmän kylmänhorkassa. Kolmannen uinnin jälkeen kun kisaa oli käyty pari tuntia, tärisytti jo siinä määrin, että kävin hetken aikaa pienen henkisen romahduksen partaalla. Jalat olivat kylmästä vedestä tönköt, koko kroppa tärisi, väsytti aika paljon ja piti vain yrittää juosta, että jotenkin lämpenisi. Paavo kertoi kuulleensa vetoköyden päästä jotain "yhyy, yhyhyy - minä en pysty kun vejät niin kovvaa - yhyhyy"-tyyppistä ääntelyä, eikä ollut uskaltanut muutamaan tuntiin vilkaista taakse. Kuulemma luotti siihen, että jos köydessä tuntuu olevan vetoa, tulen todennäköisesti mukana. 

Piuhaa tiukalle heti rannasta.
Itse yritin lähinnä liikutella kylmässä kangistuneita jalkojani niin rivakasti kuin kykenin, että edes jotenkin lämpenisin. Kävin itsekseni vakavaa pohdintaa siitä, oliko minulla sillä nimenomaisella hetkellä hauskempaa kuin keskivertotyöpäivänä. Pääsin pohdinnoissani siihen, että ainakin työpäivä sattuu vähemmän ja on taloudellisesti kannattavampaa. Yksi sekajoukkue hiillosti pitkän aikaa kannoilla, sitten hetkeksi pääsivät karkuun, mutta jossain kolmen tunnin kohdalla tulivat kantanneina selät edellä vastaan ja pääsimme jälleen karkuun. 
Aletaan päästä vauhtiin.
Kisan paras hetki oli, kun jossain vähän alle viiden tunnin kohdalla noustiin vedestä 510 m:n uinnin jälkeen, edessä oli enää 3.8km juoksua, 500m uintia ja 300m:n kipaisu maaliin. Kuvittelin olevani jo täysin valmis lopettamaan tämän hölmöilyn: silmät pyörivät päässä, jalat olivat tönköt, palelsi, janotti ja keho ilmoitteli aika terävästä energiahukasta. Luulin, että nyt tarvitsisi enää selviytyä maaliin, eikä sekajoukkueita olisi kovin lähellä edessä eikä takana. Suureksi harmituksekseni juuri tuolloin saimme näkökontrollin edessä menevään sekajoukkueeseen, jota olimme pikkuhiljaa onnistuneet saavuttamaan. Paavo ilmoitti että minuutin ero, nyt aloitetaan loppunaulaus ja otetaan nuo kiinni, johon minä vastasin luettelemalla kaikki kirosanat joita osaan. Sain käskyn syödä kaikki vielä mukana olevat eväät, joita kaivaessa huomasin unohtaneeni märkäpuvun taskun uinnin ajaksi auki. Eväitä ei siis enää ollut. Onneksi pian tuli huoltopiste, jossa oli tarjolla banaaneja sekä redbull-cocacola sekoitusta, jota join kolme mukillista tietäen, ettei sellaista monttua vielä ole tullut vastaan josta ei kofeiinilla ja sokerilla noustaisi. Sitten vaan väkisinnostettiin vauhti nelosella alkaviin lukemiin ja minä jäin toivomaan, että huoltopisteen antimet alkaisivat potkia. Ja alkoivathan ne - tossu alkoi liikkua ja selät edellä lähestyä lupaavasti. Kun saimme joukkueen kiinni, oli demonstratiivisesti nostettava vauhtia vielä vähän lisää, jotteivät edes yrittäisi lähteä peesiin. Viimeiseen uintiin lähtiessä oltiin taottu ehkä parinkymmenen sekunnin kaula, jota yrittivät pirulaiset vielä uida kiinni ja melkein onnistuivatkin. Ei onneksi tarvinnut ihan ottaa loppukirikamppailua viimeisessä 300m:n juoksussa, joten tultiin maaliin sekasarjan 6. sijalla aikaan 5:20, lopulta yllättävänkin hyvävoimaisina.

Hyvissä voimissa maaliin
Sijoitus ei ollut ihan sitä mitä lähdettiin hakemaan, mutta kun nyt nähtiin miten kova taso noissa karkeloissa maailmalla on, voi tähän kuitenkin olla tyytyväinen. Kilpailu oli raskas sekä henkisesti että fyysisesti, eikä vahvasta lopusta huolimatta oltaisi oikein mitenkään päästy merkittävästi kovempaa. Sen sijaan matkan ollessa pidempi, oltaisiin ehkä pysytty tarvittaessa toimintakykyisinä vielä jonkin aikaa. Kestävyysurheilusta tuli taas arvokasta oppia. Hyödyllisin asia mitä olen pitkissä kisoissa oppinut on se, että vaikka jossain kohtaa tuntuisi kuinka pahalta, ei se tarkoita että sitä pahaa oloa kestäisi loppuun saakka. Tilanne voi muuttua hyvinkin nopeasti ja dramaattisesti, eikä koskaan kannata luovuttaa. Toisaalta tilanne voi myös muuttua erittäin hyvästä meiningistä yhtäkkiä elämän pahimpaan sippaukseen - siksi jatkuvasti on oltava valppaana ja toimittava tilanteen mukaan. Jos väsyttää tai paleltaa, pitää ensin syödä ja juoda ja vasta sitten hidastaa vauhtia. Jos taas tulee ihan oikeasti paha tilanne, pitää tehdä kunnon kofeiinilataus. Jos ei sekään auta, sitten täytyy mennä pahalla sisulla loppuun. Nämä tuli todettua jälleen kerran.

Swimrunin opettelu ja Ötillö World Championship paikan metsästys jatkuu - 1000 lakes toimi nyt siihen projektiin hyvänä lähtötasotestinä.

Teesejä matkan aikana:
-aivan älytön vauhti!
-naru kiinni!
-kohta tää loppuu!
-mä en oikein tykkää tällaisesta swimrunista.
-nyt kyllä oikeesti alkaa tuntua.
-tyypin 2 hauskaa
-tää loppuu vielä tänään
-mitä noppeemmin, sitä noppeemmin
-ei me nyt voida sille mitään, mennään vaan.
-näkyykö takana?
-näkyy vihreetä!
-ota mössöö
-yhyhyy
-mä en pysty
-minuutin ero!
-mitäs jos vähän taisteltais?
-lähestyy!
-nyt naulataan!
-tippuu!!!



maanantai 11. syyskuuta 2017

Aloittelevan triathlonharrastajan muistelmat

Oli kesä 2009. Takana oli muutama vähän hankalampi kausi esteratsastuksessa, olin monestakin syystä jäähdyttelemässä sitä lajia, saanut opiskelupaikan Tartosta ja keksinyt että lenkkeilemällä saa mukavasti sisältöä elämään täyttämään melko vakavan esteratsastuksen jättämää aukkoa. Kuopiossa järjestettiin triathlonkisa ihan kotini lähellä, joten olin tietoinen lajin olemassaolosta, vaikka se olikin silloin aika pienen porukan touhua verrattuna nykyiseen triathlonbuumiin. Tutun työkaveri jotain kautta kyseli haluaisinko tulla kokeilemaan triathlonia TT Aquaterran triahtlonkouluun, että heillä olisi vielä yksi treeni ennen Kuopio Triahtlonia. No halusinhan minä. Jonkinlainen uteliaisuus heräsi ja päätin ottaa lajista selvää ilmoittautumalla heti kättelyssä Kuopio Triahtlonin pikamatkan kuntosarjaan. Varusteet olivat mielestäni hyvinkin kunnossa, olihan minulla polkupyörä, (etujousitettu leveärenkainen maastopyöränrotisko, ei lukkopolkimia) lenkkarit ja uikkarit. Uintitaidonkin suhteen itsetunto oli ihan kohdillaan, koska olin viettänyt lapsuuteni kesät hyppien hinaajan kannelta järveen ja pysyin ihan hyvin pinnalla. Pyöräillä ja juostahan taas osaa kuka vaan.

Menin siis triahtlonkoulun treeneihin ihan luottavaisena ja uteliaana. Selvisi, että kyseessä oli viimeinen vaihtoharjoitus ennen kisaa ja se porukka oli tosiaan harjoitellut pikamatkaa varten tammikuusta lähtien. No minä en ollut, mutta ei se mitään. Näin ensimmäistä kertaa märkäpuvun ja varmaan maantiepyöränkin. Ensin uitiin Sammakkolammella hapettimen ympäri, n. 300m. Siinä iski ihan aito hukkumisen pelko, kun en ollutkaan puolivälissä enää yhtään varma jaksanko uida 150m:n matkan takaisin rannalle. Nousin vedestä aika hapoilla, jonka jälkeen piti pyöräillä autotietä Sammakkolammen ympäri, n. 2km. Lopuksi juostiin noin kilometri lammen ympäri. Vedin muistaakseni aika kovalla raastolla ja silmät sumeana.

Seuraavan kerran menin triathlonkoulun pyörälenkille. Ei kuulemma tarvinnut maantiepyörää. Muilla sellaiset kuitenkin oli. Muistan vain sen pahanolontunteen, verenmaun suussa ja kuinka en uskaltanut vauhdissa kaivaa juomapulloani vyötärölaukusta. Muuta en oikeastaan muistakaan. Kävin kerran myös pyöräseuran viikkotempossa, jonka päälle halukkaat saivat juosta. Se oli siis samalla triahtlonkoulun harjoituskisa. Ei kuulemma tarvinnut maantie- eikä tempopyörää. Minä olin taas se ainoa hyväuskoinen hölmö joka meni siihen lankaan. Kaikilla muilla oli tempopyörät, minulla se oranssi Crescentin maastopyörä. Matkana oli Kurkimäen tempo, eli 40km ja päälle juostiin 12km. Saapuessani paikalle joku kyseli hieman huvittuneena, että "ai tulitko ajamaan tempoa?" Vastasin reippaasti, että kyllä tulin. Olin onneksi googlannut ennen lähtöä että mitä tempo tarkoittaa, joten ei tarvinnut sitä kysellä heti ensimmäisenä. Sitten samainen tyyppi osoitti sivulla seisoskelevaa jannua kertoi että tuossa on muuten Jarmo Rissanen, tempoajon suomenmestari. Silloin näin ensimmäistä kertaa aika-ajopyörän ja levykiekon.

Minut laitettiin ekana matkaan, koska epäilivät että viettäisin ehkä reitillä eniten aikaa. Ei ollut garminia, ei sykemittaria eikä itseasiassa minkäänlaista rannekelloakaan. Vedin vain silmät sumussa niin kovaa kuin pääsin, enkä muuten vielä nykyäänkään ole kovin usein pistänyt iseäni niin ahtaalle kuin tuolloin. Motiivina oli lähinnä se, etteivät ajanottajat olisi menneet vielä kotiin kun tulen maaliin. Hyvin siellä jaksettiin minua odottaa, sain vielä juostakin sen kympin. Juoksin sen aika väsyneillä jaloilla tuntiin, mikä oli mielestäni ihan haamuveto. Sitten valvoin koko yön, koska jalkoja särki niin paljon etten saanut nukuttua. Seuraavan kerran koin vastaavanlaisen olotilan vasta Nastolan täysmatkan jälkeen vuonna 2014.

Kuopio triathlonin pikamatka meni varmaan ihan hyvin, tai ainakin minulla oli tosi hauskaa. Pysyin myös uidessa pinnalla, mikä oli ekojen treenien uintikokemuksen jälkeen oikein mukava juttu. Jonkinlainen kipinä siitä jäi, koska osallistuin samanlaisella varuste set-upilla pikamatkalle vielä seuraavanakin kesänä. 2011 osallistuin ensimmäiselle olympiamatkalleni, 2012 ekalle puolimatkalle. 2014 menin ensimmäisen täysmatkan. Meno on muuttunut ensimmäisistä kuntoiluvuosista aika paljon, mutta yritän itseasiassa edelleen pitää kiinni siitä samasta ennakkoluulottomasta tyhmänrohkeastakin tyylistä heittäytyä uusin urheilujuttuihin. Harvoin siinä kovin paljoa menettää, mutta joskus saa hauskoja tarinoita kerrottavaksi.

perjantai 18. elokuuta 2017

Tuurista

"Hei. Jos sä haluat olla hyvä kirurgi, sulla pitää olla hyvä tuuri." Näin totesi eräs minua enemmän elämänkokemusta omaava kaveri. Ei mennä kirurgiaan tässä sen enempää, mutta jäin kuitenkin miettimään asiaa ja tajusin, että tämähän pätee myös triathloniin - tai oikeastaan elämään yleensäkin. Myös hyvällä urheilijalla on hyvä tuuri. Ja jos tarkkoja ollaan, en ole oikea urheilija, vaan ennemminkin kilpaurheilua harrastava kuntoilija.

Triathlonissa tai missä vaan kestävyysurheilussa voi sattua yhtä sun toista, joka usein pistetään tuurin piikkiin. Näistä tyypillisimpiä on se, jos maha menee sekaisin, energia ei imeydy tai krampit iskee ja joutuu kävelemään. Myös erilaiset välineongelmat kuuluvat tähän sarjaan. Kaikille sattuu näitä joskus, joillekin useammin kuin toisille. Usein kuulee kuinka porukka selittelee, että "olin kyllä siis parhaassa kunnossa ikinä ja olis kyllä tullut kova aika, mutta kun tapahtui x, y ja z." Oli siis huono tuuri. Minäkin teen tätä välillä. Joskus kyse onkin silkasta tuurista, sanoisin kuitenkin että enimmäkseen ei.

Jos maha menee sekaisin, on todennäköisesti tehty jotain ravitsemuspuolella väärin. Syöty liikaa ennen kisaa, liian lähellä kisaa tai vääriä asioita. Tai sitten on syöty kisan aikana liikaa tai itselle sopimattomia geelejä. Minulla on kolmesti ollut tällä tavalla huono tuuri: ensimmäinen oli Tahkon täysmatkalla 2015, kun nesteet eivät oikein imeytyneet pyöräosuudella ja lähdin juoksemaan aika heikossa hapessa. Oikeasti unohdin omat geelit vaihtoalueelle, jouduin syömään järjestäjän tarjoamia geelejä, joista kaikki oli kofeiinillisia ja aika tehokkaan tärinän ja diureesinhan se aiheutti. Toinen oli Vierumäen olympiamatkalla, kun en katsonut sääennustetta ja lähdin 40km:n pyöräosuudelle yhdellä juomapullolla. No, tuli +28c:n helle ja tuli nestehukka. Juoksuosuus ei varsinaisesti kulkenut. Joroisten puolikkaalla jouduin kerran viettämään juoksuosuudella huomattavan paljon aikaa bajamajoissa. Myös pyöräosuudella krampannut pakara hidasti vauhtia. Selittelin tätä pari päivää itselleni huonolla tuurilla, kunnes katsoin peiliin ja totesin, että ne kisaa edeltävänä iltana klo 22 jälkeen syödyt puoli kiloa irtokarkkia oli ehkä huono veto. Pakara varmaan myös kramppaa, jos ei koko kesänä ole paljoa huvittanut ajaa tri-pyörällä aeroasennossa, vaan on pyöritellyt leppoisasti maantiepyörällä.

Selittämätön nitkahdus, krampit tai kivut ovat myös aika yleinen selitys. "Olis kyllä tullut enkka ja hyvä aika, mutta kun juoksun ekalla tai vikalla kympilla alkoi jalka tai selkä tai sielu kramppaamaan." Krampillekin on joku syy. Ei ole nautittu tarpeeksi suolaa, on aloitettu liian kovaa, pyörän ajoasentoon ei ole totuteltu (=harjoiteltu) tarpeeksi pitkillä lenkeillä, tai pyörän ajoasento on vaan vääränlainen. Osallistuin kerran 63km:n massahiihtoon luistelutyylillä. Kräkkäsin siinä ekan kympin jälkeen, koska iski täysin selittämätön kokovartalokipu. Lunta pyrytti vaakasuoraan, toisen sauvan remmi alkoi rispaantua auki ja erityisesti vasen ranne kipeytyä toimintakyvyttömäksi. Manailin surkeaa tuuriani koko viimeiset 53km ja kirosin koko universumin, joka on minua, minun suksia ja koko urheiluharrastusta vastaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisin ehkä kuitenkin voinut vaikuttaa asiaan parhaiten esim. aloittamalla siten, ettei syke ole maksimin ja anakynnyksen välissä koko ensimmäistä tuntia, katsomalla sääennusteen ja toimimalla sen mukaan, sekä korjaamalla sen sauvan remmin. En tehnyt mitään näistä ja sen takia sitten oli aika epämukavat oltavat muutaman tunnin ajan.

Renkaan puhkeamisessa tuurilla on ehkä näistä suurin rooli, mutta onneksi senkin todennäköisyyttä voi omalla toiminnallaan ainakin pienentää tuntuvasti. Joskus kuulin ihmeteltävän, miksi rengas puhkesi, vaikka oli kisaa varten vaihtanut tuliterät ulkorenkaat. Näissähän kumi on kaikista pehmeintä ja huokoisinta, joten suunnilleen ekat 100km rengas on kaikista herkin ottamaan osumaa. Käytettäessä kumi kovettuu, eikä siihen mikään terävä uppoa enää niin herkästi. Ulkokumin täytyy siis kisaan lähtiessä olla mielellään aika paljon ajettu. Rengaspaineilla on luonnollisesti myös aivan olennainen merkitys, sekä sillä miten rehvakkaasti ajaa töyssyihin ja pitkittäisiin railoihin  asfaltissa. Pyöräongelmiin liittyen minulla ei ole toistaiseksi hauskoja kommelluksia kerrottavana, koska Paavo on huolehtinut pyörästäni aina suvereenisti. Olen siitä hyvin kiitollinen.

"Ei vaan kulkenut kisapäivänä, vaikka treeneissä kulkee aina tosi hyvin." Tähänkin voi onneksi itse vaikuttaa. Kunto toki rakennetaan jo kuukausia ja vuosia ennen kisaa, mutta se viimeinen terä hiotaan viimeisten kolmen viikon aikana. Sen voi helposti tuhota jo ennen kilpailua joko treenaamalla liikaa tai liian vähän. 2015-kesänä minulla ei kulkenut, koska vedin treenien kanssa oikein kunnolla yli - siitä oli vähän vaikeaa repiä minkäänlaista herkkyyttä. 2016 taas ei kulkenut, koska vedin treenien suhteen ihan kunnolla ali. Siinä vaiheessa kun Paavo kyseli että lähdettäiskö lenkille, makasin sohvalla sikiöasennossa ja söin voisilmäpullaa. Sitten kisapäivänä ihmettelin kun oli jotenkin voimatonta.

Keskimäärin minulla on kuitenkin ihan hyvä tuuri ja edellämainituista kommelluksistakin olen ottanut opiksi. Luulisin, että osaan nykyään jo aika hyvin vältellä komplikaatioita ja ulosmitata suorituskykyni - mikä se sitten sattuu kulloinkin olemaan - kisoissa. Varmaan taas joskus jos meinaa liian moni kisa putkeen mennä hyvin, palaa näpit ainakin kerran, jotta muistan taas olla huolellinen.  Se taitaa kuulua kestävyysurheilussa lajin luonteeseen.







tiistai 8. elokuuta 2017

SM-täysmatka - miten se meni ja miksi

Kilpailin viime lauantaina tämän kauden ensimmäisen ja ainoan triathlonstarttini. Parin alavireisemmän kauden jälkeen yleinen kiinnostus lajia kohtaan oli koko syksyn ja keväänkin aika pahasti kadoksissa, mutta jostain syystä täysmatka on kuitenkin jaksanut aina jollain tapaa kiehtoa. Lopullinen päätös täysmatkan SM-kilpailuun lähtemisestä syntyi vasta kesällä. Päätin, että jos kerran osallistun yhteen tri-kisaan tänä vuonna, olkoon matka sellainen, että triathlonismikiintiö tulee kerrasta täyteen. Kunnon olin todennut kesän aikana tehdyissä viimeistelytreeneissä yllättävänkin hyväksi, joten lähdin aika luottavaisena viivalle. Vahvuuteni ei täysmatkalla ole mikään ylivertainen suorituskyky, mutta olen aika hyvä välttelemään ongelmia, jotka jossain määrin kuuluvat lajin luonteeseen. Lähdin siis tekemään tasaisen varmaa suoritusta hölmöilyä ja komplikaatioita vältellen. Spekuloin etukäteen, että kilpailusta tulisi todennäköisesti tiukka ja mitalien väri ratkottaisiin lopulta Sonja Kallion ja Mira Leskisen kanssa vasta juoksuosuudella. En ole erityisen nopea juoksija, mutta kykenen vielä aika pahasti sipanneenakin säilyttämään toimintakykyni ja etenemään ihan kohtalaista vauhtia - ja tälle kyvylle on muuten täysmatkan viimeisillä 20km:llä käyttöä. Valmistautumisesta lisää myöhemmin, mutta ensin siihen miten kilpailu meni.

Uinti 3.8km, 1:13:37

Uinnissa en hätiköinyt, vaan se oli sitä perustekemistä melkolailla mukavuusalueella, itseäni pyöräosuudelle säästellen. Porukka meni edestäni poikki ja jäin n. 10:n hengen porukkaan. Peesissä tuntui vähän liiankin helpolta, joten yritin pari kertaa lähteä omille teilleni ihan vain todetakseni, että peesistä poistuttuani en edennyt juurikaan kovempaa, mutta jouduin tekemään huomattavasi enemmän töitä. Jäin siis joukon keskelle kuviokellumaan rennosti jalkoja perässä roikottaen.

T1

Vaihdossa märkäpuku pois päältä, geelit taskuun, kypärä ja lasit päähän. Kuulin Miran olevan odotetusti 15min edellä ja Paavon uineen hyvin. Homma eteni suunnitelman mukaan, pyöräily ja se todellinen hauskuus sai siis alkaa.

Pyörä 180km, 5:30:32

Kuva: Bullseye photography / Finntriathlon

Mira oli 15min edellä, Sonja 7min. Päätin ajaa pää kylmänä sitä omaa perusvauhtiani sykettä tarkkaillen. Tehomittaria en ole vieläkään saanut ostettua, se lienee projektina seuraavaksi.. Syke pysyi n. 5-10 lyöntiä alle aerobisen kynnyksen. Ajoin ylämäet ihan reilusti putkelta, jotta aeroasennossa kyhjöttänyt kroppa hieman vertyisi. Huudeltiin Paavon kanssa vastaantullessamme kannustuksia puolin ja toisin. Vettä satoi kaatamalla, mutta tämä ei haitannut tekemistä millään lailla.
100km:n kohdalla alkoi vähän tuntua ja samalla täysmatka alkoi näyttää todellista luonnettaan; siinä kohtaa kun alkaa väsyttää ja matka painaa, tilanne vain todetaan, hyväksytään se tosiasia että tältä tämä nyt sitten tuntuu seuraavat tunnit ja jatketaan hidastamatta vauhtia. Laskeskelin karkeita väliaikoja Sonjaan ja Miraan aina ennen kääntöpisteitä ja huomasin ilahduksekseni välimatkan pienenevän pikkuhiljaa. 150km:n kohdalla sain Sonjan kiinni ja pääsin vähän myöhemmin hieman karkuun. Miran selkä tuli näkyviin hieman ennen vaihtoaluetta. Päätin mennä ohi, koska se nyt vain on hauskaa tulla kärjessä vaihtoon. Tavoitteenani ei ollut vielä ohittaa kumpaakaan pyörällä, vaan lähinnä saada välimatkaa hieman kurottua kiinni ja iskeä vasta juoksuosuudella. Homma eteni tässä vaiheessa siis suunniteltua paremmin. Jalat eivät todellakaan tuntuneet siltä että niillä juoksisi enää yhtään mitään maratonia kilpaa, mutta tämä oli onneksi edellisistä kahdesta täysmatkasta tuttua, eikä sikäli huolestuttanut yhtään.

T2

Vaihdettiin Miran kanssa yhdessä lenkkareita jalkaan, vaihdettiin muutamat sanat, toivotettiin onnea ja lähdettiin liikkeelle.

Juoksu 3:48:07

Lähdin ekana juoksemaan ja mietin hetken aikaa olisinko jäänyt Miran peesiin antaen tämän päättää vauhdin ja sitten iskenyt sopivan tilaisuuden tullen. Jalat kuitenkin vertyivät yllättävän nopeasti ja tuntuivat häkellyttävän kevyiltä, joten lähdin lataamaan hyvältä tuntuvaa vauhtia, yrityksenä juosta itselleni heti kättelyssä vähän etumatkaa lopun vääjäämätöntä hidastumista silmälläpitäen. Ekat 15km menivät aivan hurmoksessa - koskaan ei ole kisassa juokseminen tuntunut näin hyvältä. Reitin varrella oli paljon tuttuja kannustamassa, tämä antoi paljon voimaa. Yllättäen löysin Lemmyn reitin varrelta jostain puolivälistä, häneltä tuli hyvää kommenttia ja kannustusta. Kertoi minun olevan tukevassa johdossa, mutta että nyt kannattaa taistella, koska harvoin on tilaisuutta tehdä näin hyvää aikaa ja rikkoa omaa ennätystä. (erittäin hyvä pointti ja muistutus siinä kohtaa, kun omat ajatukset ovat jo sumeina) Kuuluttajat Tuovinen&Pajunoja pitivät minut kisan aikana ajantasalla myös Paavon edesottamuksista, mikä lämmitti mieltä. Johonkin 26km:n kohdalle juoksu tuntui suhteellisen kivuttomalta, mutta siitä eteenpäin alkoi se todellinen uupumusta vastaan taistelu. Päähän tuli ne perinteiset ajatukset siitä, että eikö ihminen nyt saakeli parempaa harrastusta keksi ja mitä näitä nyt on.

Viimeiset 15km tuntuivat aivan karmealta, kuten asiaan kuuluu. Tiesin olevani hyvässä johdossa, voittavani ja tekeväni oman ennätyksen, jos vaan jaksaisin juosta maaliin asti enkä alkaisi kävellä. Silmissä näkyi lumisadetta ja mitään kovin järkeviä ajatuksia ei päässä enää ollut. Etenin kilometri kerrallaan, yritin kaikin tavoin pitää itseni toimintakykyisenä ja muistaa, että tässä ollaan jo voiton puolella eikä nyt saa kräkätä. Viimeisen kerran kisakeskuksen läpi juostessa tajusin että pääsen ihan oikeasti kohta maaliin eikä tämä kestä enää kauaa. Viimeiselle reilun kilometrin mittaiselle lenkille lammen ympäri lähtiessä heitin yläfemmat äidille, Paavolle ja Heidille joka käski fiilistellä nyt kunnolla viimeiset puolitoista kilometriä.

Viimeisten kilometrien aikana askel oli kevyt ja hymy korvissa. Tämä homma oli paketissa - sain paitsi Suomenmestaruuden ja oman ennätyksen, myös minulle henkilökohtaisesti hyvin tärkeän onnistumisen, joka palautti taas uskon siihen, että kyllä minusta on sittenkin tähän. Maalissa Paavo ja muut tärkeät ihmiset olivat ottamassa vastaan, fiilis oli sekoitus hillittöntä riemua ja pientä liikutusta. Aika oli 10:37:17. Paavo oli tehnyt jälleen hienon 9:31-vedon ja voittanut oman ikäsarjansa, ollen kokonaiskisassa 5. Olin myös Paavon puolesta iloinen ja ylpeä.

Kuva: Bullseye photography / Finntriathlon

Kuva: Bullseye photography / Finntriathlon

Sitten lyhyesti siihen, miksi tämä onnistuikin näin hyvin. Tultiin tavallaan Paavon kanssa molemmat vähän puskista viivalle, kun ei oltu kisattu yhtäkään starttia tänä vuonna tätä ennen. Syksyllä laajennettiin lajivalikoimaa Swimruniin ja minulle uutena lajina tuli polkujuoksu ja Vaarojen maraton. Näissä löytyi se kadoksissa ollut kilpailemisen ilo - juuri mitä olin kaivannut. Talvella harrastettiin kroonista lenkkeilyä hyvin monipuolisesti. Hiihdettiin paljon, uitiin siinä ohessa. Tekeminen oli jatkuvasti mielekästä ja vuodenaikaan sopivaa. Juuri mitään ei tehty pakottamalla. Tammi-helmikuun vietin työn puolesta Joensuussa, jossa kävin paikallisten triatleettejen ylikovissa uintitreeneissä kahdesti viikossa. Tämä toimi kuuriluontoisena oikein hyvin. Keväällä oltiin Mallorcalla kaksi viikkoa ja vedettiin aika huolelliset pyöräilyöverit. Tarkoitus oli hauskanpidon lisäksi karaista jalkoja, oppivat kyllä hyvin olemaan. Malloran reissun jälkeen pidin kuuden viikon lukuputken, jonka aikana valmistauduin Tarton lääkiksen lopputenttiin. Tuona aikana paukkuja treenaamiseen ei juuri jäänyt, vaan lenkkeilyllä pidin lähinnä huolta mielenterveydestäni. Lopputentti meni hyvin ja valmistuin lääkäriksi. Nyt jälkeenpäin voin todeta, että siinä putosi yksi aika suuri stressiä aiheuttanut apina harteilta. 

Treenaamisen suhteen ruuvi kiristyi kunnolla oikeastaan vasta kesäkuun puolivälissä, kun kaivettiin tempopyörät esiin ja aloitettiin triathlonismin harjoittaminen toden teolla. Tässä vaiheessa oltiin tuoreita ja hyvässä vireessä, treenaaminen oli hauskaa ja paukkuja vielä vaikka kuinka paljon käytettävissä. Avainharjoituksina oli pitkät pyörälenkit IM-taagilla ja 10min:n vuorovedoin, eikä kevyttä läpsyttelyä juuri harrastettu. Avovedessä uitiin paljon, sen kesätyöt Saimaan rannalla mahdollisti hyvin. Juoksukunto rakennettiin pitkälti metsäpoluilla, koska se on hauskaa ja paikat pysyy paremmin kunnossa. Tiejuoksu olisi varmasti ollut lajinomaisempaa, mutta priorisoimme tällä kertaa näin. Starttiviivalle mentiin lauantaina hyvässä iskussa, eikä eväitä oltu syöty jo etukäteen. Filosofiamme on jo pitkään ollut se, että treenaamisen tulee olla niin hauskaa, että vaikka kisat menisivät penkin alle, ei mitään ole silti mennyt hukkaan. Kilpailut eivät myöskään ole mitään projekteja, vaan urheiluharrastus on koko elämän pituinen jatkumo, jossa kisat ovat hyviä välietappeja.

Tämä oli nyt kyllä toistaiseksi onnistunein välietappi ikinä.




tiistai 1. elokuuta 2017

Täysmatkan triathlonista opittua

1. Matkaa täytyy kunnioittaa, muttei pelätä. Sitä tulee lähestyä selkä suorana ja hyvin valmistautuneena, nöyrästi muttei nöyristellen.

2. Etukäteen voi kyllä kuvitella, miltä ne viimeiset kolme-neljä tuntia tuntuu, mutta kuvitelmat eivät koskaan pidä paikkaansa. Vaikka sen olisi tehnyt aikaisemminkin, aika kultaa muistot. Se nimittäin tuntuu joka tapauksessa pahemmalta kuin etukäteen oli kuvitellut. Se ei ole edes pelkkää kipua, vaan sellainen kokonaisvaltainen pahanolon tunne, jota vastaan ei pysty taistelemaan. Se vain täytyy hyväksyä ja sen kanssa elää minuutti ja tunti kerrallaan.

3. Viimeistään viikko ennen kisaa alkaa huonoimmat kisahermot omaavat selitellä, kuinka ei siis todellakaan ole treenattu tarpeeksi ja hyvä jos nyt edes maaliin pääsen. Epäonnistuminen nimittäin kirpaisee vähän vähemmän, jos on vastuuvapauslauseke mietittynä jo etukäteen valmiiksi.

4. Jos retostelee ennen täysmatkaa sillä kuinka vähän on treenannut, joko valehtelee tai on vaan vähän hölmö.

5. Täysmatkan kilpailu voi epäonnistua monella tapaa. Pyörä voi hajota, pyörällä voi kaatua, jalat hiertyä, jalat krampata, vatsa mennä sekaisin, nesteet ei imeydy, tulee ajaneeksi pyörällä jalat alta, aloittaa juoksemaan liian kovaa, saa paniikkikohtauksen uinnissa... Lista on loputon ja mikä tahansa näistä voi tapahtua kenelle tahansa.

6. Edellämainitut liittyvät joskus huonoon tuuriin, mutta useimmiten kertovat vain joltain osin epäonnistuneesta valmistautumisesta, vauhdinjaosta tai suunnitelman huonosta toteutuksesta.

7. Täysmatkan läpäisy on huomattavasti helpompaa kuin täysmatkalla kilpaileminen.

8. Jos ekalla kerralla läpäisee sen suhteellisen kivuttomasti esim. vähän alle 11h ajassa, sitä helposti kuvittelee että tuostahan napsii puolisen tuntia helposti pois, kun vähän vaan pistää reippaammin tossua toisen eteen. Se ei todellisuudessa ole ihan niin helppoa, koska sillä pienellä vauhdinnostolla aiemmin suhteellisen kivuttomasta etenemisestä tuleekin todella kivuliasta.

9. Myöskään seuraavan päivän olotilaa ei pysty kuvittelemaan etukäteen. Se olo on paljon pahempi. Kokovartalokipu yhdistettynä elämää pahempaan krapulaan.

10. Täysmatka on kaikessa armottomuudessaan hieno laji. Se kai siinä kiehtookin.

Starttaan tosiaan ensi lauantaina Finntriathlon Tahkolla kolmatta kertaa täydelle matkalle. Nykyinen ennätys on 10:56. Kilpailen naisten yleisessä sarjassa, jossa harmillisesti on lisäkseni vain kaksi naista. Olen valmistautunut hyvin ja olen ehkä paremmassa kunnossa kuin koskaan. Jos tämä ei menekään kuten tässä vaiheessa suunnittelen, minulla ei ole minkäänlaista vastuuvapauslauseketta, vaan se on sitten ihan rehellinen epäonnistuminen. Uskon että kuka tahansa meistä kolmesta voi voittaa ja toivon mahdollisimman tiukkaa ja jännittävää kisaa.