sunnuntai 17. elokuuta 2014

Täysmatkan triathlonin SM-kilpailu, Nastola


 1544940_10152632623021575_5890343138799681345_n
Ensimmäinen täysmatkan triathlonkisani on nyt suoritettu ja yritän tässä kovasti pohtia miten siitä kirjoittaisi kisaraportin joka ei ole tolkuttoman pitkä, sisällä aivan liikaa superlatiiveja, yltiöpositiivisuutta ja överiksi menevää hehkutusta. En keksinyt tähän mitään hyvää ratkaisua, joten…

Viime viikonloppuna tosiaan viimeistelin kisakunnon Kuopio triathlonissa, joka meni oikein hyvin ja oli kivaa! Oli tarkoitus kirjoitella siitä tännekin jotain, mutta olin koko viikon yllättävän kiireinen. Aika meni mm. siihen, kun yritettiin Paavon kanssa syödä toistemme päät, tein yhden raivopyöräilylenkin ja viskelin kerran pari juomapulloa parvekkeelta alas vattupuskaan. (seuraavalla kerralla heitän ne näkyvään paikkaan, tai en ainakaan heitä omia) Joskus torstaina todettiin että taitaa vähän kisajännitys viedä huumorintajua pois kummaltakin ja tehtiin pyhä lupaus, että nyt ollaan kunnolla kisaan asti.
Perjantaina lähdettiin pienten muuttujien kautta työpäivän jälkeen illaksi Nastolaan. Pelipaikoille saapuminen meni aika ravakasti suunniteltua myöhemmäksi, mutta päästiin kuitenkin ennen puoltayötä nukkumaan. Tai siis minä varmaan simahdin taas ekana kun Paavo vielä teki varustesäätöjä. Kisa-aamuna pikainen aamupala ja perusteellinen kofeiinilataus, hiusten letitys (tällä kertaa mentiin hippityylisellä kalanruotoletillä) ja vedenkestävät ripsivärit silmiin, koska yhdestä en edelleenkään luovu. Vaikka etukäteen melkein uskoin itsekin että ei paljoa edes jännitä, niin kisa-aamuna se oli myönnettävä että nyt jännittää muuten jonkin verran normikisaa enemmän. Oikeastaan oma kunto ei ollut se suurin huolenaihe, vaan mietin mielessäni erilaisia kauhuskenaarioita renkaan puhkeamisesta reitiltä eksymiseen ja kuinka ikävää se olisikaan. Kun märkäpuku oli kiskottu päälle, vaihtoalue valmiina, kaikki ilmeisesti kunnossa ja kerkesi vielä heittää jotain väsynyttä vitsiä kollegoiden kanssa, alkoi pahin jännitys helpottaa. Kun starttipaukku pamahti, olikin yhtäkkiä täysin levollinen olo.

Uinti: 3.8km, 1:17
Uinnissa tavoitteena oli tulla mahdollisimman tuoreena vedestä ylös. Ajasta ei juuri stressannut, vaan ajattelin että 5min sinne tai tänne, ihan sama. Ehkä juuri tämän takia ensimmäistä kertaa ihan todella nautin kisassa uimisesta, eikä se tuntunut vaan pakolliselta pahalta ennen todellista hauskuutta. Päällimmäinen ajatus uidessa oli, että ”ei vitsit mä oon nyt ihan oikeesti toteuttamassa yhtä haavettani.” Ehkä muutakin olisi kannattanut ajatella, kun ekan poijun jälkeen lähdin suunnistamaan väärälle poijulle rannassa. Tajusin onneksi melko hyvissä ajoin vilkaista tarkemmin, eikä harharetkestä tullut kovin pitkää. Rantauduin hyvissä voimissa ajassa 1:17, mikä yllätti iloisesti. Vaihtoon sai juosta aika hyvän ylämäen märkäpuku lanteilla ja siinä meinasi ikävästi hengästyä.

Pyöräily, 180km, 5:36
Pyöräilyä odotin ehkä eniten, se kun on ollut mulle aina hyvin mieluinen laji. Vaihdossa kuulutettiin että naisten kärkeen on matkaa 10min, minkä päätin vakaasti ajaa kiinni. Suunnitelmana oli ajaa rennohkon reipasta vauhtia ja pitää syke jossain 160-170-välillä. (Aerobinen kynnykseni on juostessa 170, pyöräillessä varmaan vähän alempana) Paavo oli pelotellut aika paljon reitin mäkisyydellä ja olin näköjään henkisesti varautunut vielä aika paljon pahempaan kuin mitä se todellisuudessa oli. Pienelle eturattaalle sai kyllä heittää useaan otteeseen ja vaudin tappavia mäkiä oli jonkin verran. Ilmeisesti savolainen perusmaasto oli kuitenkin karaissut sen verran hyvin, että mäet ei paljoa mieltäni järkyttäneet. Pyörittelin ylämäet rennosti, mutta heti tasaisella ja alamäkeen otin ison tuuman käyttöön, pyrin saamaan vauhdin päälle mahdollisimman nopeasti ja pyöritin jalkoja vimmatusti. Geelejä otin puolen tunnin välein ja urheilujuoman suhteen olin oikein kunnon loppasuu. Olin teipannut yhden energiapatukan aerotankoon hätävaraksi ja kun se meinasi tippua, päätin syödä sen vaikkei juuri ollut nälkäkään. Mitään ongelmia ei oikeastaan ollut, mitä nyt 180km:n aikana ehtii tulla vähän tylsää kun tuollaisessa 200:n osallistujan kisassa ei kovin paljoa kilpakumppaneita näe. Pari kertaa sain oikein kunnon kaatosadekuuron niskaaan ja mutkissa meinasi vähän hirvittää kun jarrupalat vähän liukastuivat. Ihme kyllä, jossain vaiheessa aloin suorastaan odottaa juoksemaan pääsyä kun aerotangoilla könöttäminen alkoi tuntua vähän epäergonomiselta. Pyöräilyyn käytin aikaa 5h 36min keskarin ollessa 32km/h, mikä oli ennakkospekuloinneissani ehdottomasti yläkanttiin, hyvä näin.

Toinen vaihto
Toiseen vaihtoon tullessa minulle huudeltiin kisakellon olevan 6:55 ja kuuluttaja kuulutti jotain naisten kärjestä ja vaihtoon tulevasta 20-24v naisten suomenmestarista. Ajattelin että jos pääsen 7h kieppeillä juoksemaan, on mennyt tosi hyvin. Tyytyväisenä pyörä telineeseen, kypärä pois ja lenkkarit jalkaan. Tässä vaiheessa oli pakko käydä pitämässä luova tauko, jottei edessäolevasta maratonista tulisi hyvin epämukavaa kokemusta. WC:t sijaitsivat toisessa suunnassa kuin juoksureitti ja sinne juostessani aloin pian kuulla huutoja ”Iina ei siihen suuntaan.” Kysyin että eikö sitä nyt prkl ihminen saa vessassa käydä ja jatkoin itsepäisesti matkaani väärään suuntaan. Kuulemma tämä vaihdon osuus oli sitten kellotettu vielä erikseen, kiitos tästä.

Juoksu, 42.2km, 3:57
Juoksemaan lähtiessa oli kieltämättä vähän velmu tunne miettiä että tässä sitä lähdetään maratonille ihan hyvin esihapotetuilla jaloilla. Heti juoksureitille päästyäni kääntöön tuli yhden juoksukierroksen minua edellä oleva tuttu M40-44-sarjan tuleva hopeamitalisti, jonka mukaan päätin lyöttäytyä. Yllätyin kovasti kun juoksu tuntuikin alussa oikein hyvältä, joten juoksin rennosti hyvältä tuntuvaa vauhtia ja hölpötin niitä näitä. Aika pian vastaan tuli Paavo tosi hyvän näköisella askelluksella ja selvisi että tällä taitaa mennä aika hyvin. Tästä tulin tietysti hyvälle mielelle. Juoksureitti oli 6x n. 7km:n pituinen kierros, jolla oli aika mukavasti mäenkinkamaa kiivettävänä. Vielä ekalla kierroksella jalka ei painanut juurikaan ja mukanani juokseva Mikko ystävällisesti kehotti minua jatkamaan omaa vauhtiani kun kerran niin hyvin kulki. Todennäköisesti vaan kyllästyi mukana juoksevaan taukoamatta höpöttävään tyttöön. :D Jatkoin matkaani omaa vauhtia ja vielä urheilukentälle ensimmäiseen kääntöön tullessa tuntui oikein hyvältä.
Tokalla kierroksella ihan yllättäen alkoi jalka painaa ja ajatus edessäolevista kolmestakymmenestä kilometristä tuntui kieltämättä vähän pahalta. Yritin vaan olla ajattelematta liikaa ja pistää tossua toisen eteen. Kylkeen alkoi pistää ja parissa ylämäessä oli aivan pakko kävellä pätkä. Taktisesti otin kevyesti aina ennen stadionille saapumista, jotta yleisön edessä meno näyttäisi mahdollisimman hyvältä. Kolmannella ja neljännellä kierroksella oli kaikista vaikeinta, eikä niistä ole kovin selkeitä mielikuvia. Välillä koski mahaan, välillä pyörrytti, pohkeissa oli jotain krampin tapaista ja välillä tuli vilunväristyksiä. Ja tietysti ihan vaan väsytti. Jossain vaiheessa Paavo juoksi ohi, kysyi mikä on ja käski juoda vettä seuraavaksi. No se vähän auttoikin, oudon tuntuinen maha rauhoittui ja kykenin taas ottamaan lisää energiageeliä, joka triathlonnaisen tiellä pitää. Vähän kyllä kyseenlaistin mielessäni koko harrastuksen järkevyyden kun olo oli aika huono ja edessä vielä yksi puolimaraton. Toisaalta, olin myös henkisesti varautunut vielä pahempaankin ja muistuttelin itseäni että tässä mennään nyt täysmatkaa, joten epämukavuutta on vaan kestettävä. Näillä hetkillä on myös hyvä miettiä syvällisesti miten lyhyt aika pari tuntia on jos koko ihmiselämää miettii.
Kun jäljellä oli enää kaksi kierrosta, aloin miettiä tosissani että ei saakeli, tässähän on mahdollisuus alittaa 11h jos vaan jaksan juosta loppuun asti. Lisäksi olin naisten kärjessä, tuntenut koko kisan ajan itseni suureksikin staraksi kun kuulutettiin ”naisten kärjen saapuvan kääntöön/vaihtoon/milloin minnekin, ja huomasin olevan kärjessä edelleen. Kääntöpaikalla olin myös saanut tietää Paavon olleen koko kisan 3 huikealla 9:30-ajalla – oon kyllä ylpeä! <3 Päätin hoitaa omankin homman kunnialla loppuun ja tein perusteellisen neste- ja geelitankkauksen ajatuksena päästä ns. ”uuteen nousuun.” Sehän onnistuikin, käytännössä heräsin henkiin ja tuntui kuin olisin saanut uudet jalat. Se on muuten jännä miten täysmatkalla ajatus kilometrimääristä ja niiden pituudesta hämärtyy täysin ja sitä ihan oikeesti uskoo että viimeiset 14km on periaatteessa loppukiri. Tokavika kierros meni jo aika hyvissä fiiliksissä ja viimeisellä kierroksella juoksin hymy korvissa melkein 5min/km-vauhtia. Maaliin saavuin luonnollisestikin hyvin riemuissani ja mikä parasta, sain juosta loppusuoran Tina Turnerin Simply the Bestin tahtiin. (biisivalinta oli näin jälkeenpäin ajateltuna ehkä pientä liioittelua, mutta sillä hetkellä se tuntui hienolta) Aivan varmasti urheiluelämäni hienoin hetki ja tämä on muuten paljon sanottu.
10487280_10152659316254917_1698306121004226809_n
<3 (Kiitos kuvasta Soilelle!)

















Tämä teksti on venynyt jo suunnilleen yhtä pitkäksi kuin itse kisakin, mutta minkäs teet kun ei osaa tiivistää ja Terhi vielä pyytelikin pitkää kisaraporttia. ;) Kisajärjestelyt toimivat hyvin ja erityisesti kannustuken määrä reitillä lämmitti mieltä – suurkiitos jokaiselle! Ensimmäinen täysmatkani meni paremmin kuin ikinä olisin osannut kuvitella ja tällä hetkellä leijun tällä todella paljon. (yritän kyllä lopettaa ennen kuin kaverit kyllästyy..) Olin ajassa 10:56 kisan nopein nainen ja voitin naisten yleisen sarjan SM-kultaa. Kovimmat menijät olivat Kalmarissa hankkimassa paikkoja Havaijille – Paljon onnea muuten Venla Koivula-Huttuselle ja Maria Kasuriselle! – mutta yleisen sarjan SM-mitali täydeltä matkalta tuntuu silti aika hienolta. Täysmatka oli juuri niin kova urakka kuin kuvittelinkin, mutta oli hienoa ja myös vähän yllättävää huomata mihin oma kroppa voikaan tiukan paikan tullen venyä. Puolimatkaan verrattuna täysmatkalla joutui enemmän tiukille nimenomaan henkisesti, kun on vain pakko heikon hetken koittaessa miettiä miten pääsisi takaisin tolpilleen kun matkaa maaliin oli vielä 30km eikä vielä saa hyytyä. Aion ehdottomasti kisata täydellä matkalla jatkossakin, sen verran hyvä kokemus tämä oli, eikä mun pitkän matkan hörhöilyt todellakaan tule jäämään tähän. Nyt kuitenkin hetken nautin olostani kun pääsen julistamaan että ”I’m an Ironman!”