perjantai 20. lokakuuta 2017

Hawaii King of the Mountain

Olen tässä viimeisten muutaman päivän aikana manaillut mielessäni, että kyllä olisi elämä helpompaa, jos käsitys huikeimmasta lomareissusta ikinä, olisi jotain leppoisaa rantalomailua, josta palataan freesinä, hyvin levänneenä ja nätisti päivettyneenä.  Olin nimittäin viime viikolla juuri edellämainitun kaltaisella - siis huikealla - reissulla. Palasin sieltä sunnuntaina nälkäisenä, väsyneenä, ränsistyneenä, persus kipeänä, nenä punoittavana, pyöräilykypärän remmien kuvat poskissa ja mieli iloisena.

Sain keväällä viestin, jossa kyseltiin kiinnostaisiko lähteä virolaisen pyöräilyporukan mukaan Ranskaan, reissulle jossa ajettaisiin seitsämässä päivässä kahdeksan hors categorie-nousua ja pari muuta eeppistä nyppylää. Taisin miettiä asiaa puolisen tuntia, jonka jälkeen ilmoitin olevani messissä. Kyseessä oli Hawaii Expressin ja Andmoments - seikkailumatkajärjestäjän yhteinen tempaus - konseptina oli, että joka päivä liikutaan pyörillä paikasta toiseen huoltoauton kuljettaessa kamat. Aikalailla valmis paketti, jossa saisi itse keskittyä olennaiseen, eli ajamaan sitä pyörää. Aika harvoin innostun valmiista pakettimatkoista lähtökohtaisesti, mutta tällaista olisi ollut omin voimin siinä määrin vaikeaa järjestää, että lähdin matkaan hyppien keikkuen.

Ennen lähtöä jännitin jonkin verran sitä, miten pärjäisin porukassa mukana. En kuitenkaan ihan tarkkaan tiennyt, minkä tasoisia ajajia reissuun olisi lähdössä ja paperilla 800km ja 20 000 nousumetriä seitsämään päivään kuulosti aika raa'alta. Oli myös pieni aavistus siitä, että olisin joukon ainoa nainen, mutten antanut asian liikaa häiritä. Paavo onneksi kannusti täysillä reissulle lähtöön ja valoi itseluottamusta jos meinasin itse alkaa epäillä. Hankin pitkään suunnitelmissa olleen tehomittarin sopivasti alkusyksystä ja se yhdessä FTP-testidatan kanssa osoittautuikin myöhemmin mäen ajamisessa oikein hyväksi apuvälineeksi kärsimyksen annostelussa. Vietin myös syksyllä melko paljon aikaa Puijon mäkeä ylös-alas ajaen. Kyseessähän oli siis lähinnä hupireissu, mutta koska kyse oli fyysisesti kohtalaisen raskaasta lystistä, ei kovin huonokuntoisena tai ylipainoisena olisi oikein uskaltanut lähteä.

Matka alkoi Marseillesta, jossa treffasin muun reissuporukan lentokentällä. Pyörät oli jo kuljetettu paikalle mukana kulkevalla huoltoautolla. Tuli pieni tunne, että minua pälyiltiin aluksi hieman epäilevään malliin, että mitäköhän tuo oikein tekee täällä. Ensimmäisenä iltana laitettiin pyörät ajokuntoon, syötiin ja valmistauduttiin ensimmäiseen ajopäivään.

1. päivä: Mont Ventoux: 21.4km, 7.6%

Kohti Avignonia
Hypättiin aamulla pyörien kanssa junaan ja siirryttiin Avignoniin, josta lähdimme ajamaan kohti Mont Ventoux:ta - vuorta, josta olin lukenut juttuja, nähnyt videopätkiä ja kuullut tarinoita. Ei voi sanoa, että sen kiipeäminen olisi ollut varsinainen nautinto - ensimmäiset 15km kiivettiin lähinnä metsän keskellä, eikä maisemia juuri nähnyt. Tie vietti tasaista reilua 7%:a ylöspäin, eikä minkäänlaisia tasaisempia lepohetkiä ollut. Kolmen minuutin välein kokeilin, löytyisikö Foilistani maagisesti vielä yksi vaihde lisää, mutta ei löytynyt. Viimeisillä 5km:llä aukeni sitten se Tour de Francesta tuttu ihan näyttävä näkymä, mutta samaan aikaan sai tuntea nahoissaan ennenkokemattoman tuulen. Samalla tajuntaan iski totuus 36-28 välityksistäni, joilla olin Suomessa ja Mallorcalla luullut voivani kiivetä vaikka puuhun - nyt 10% nousussa vastatuulen puhaltaessa päin naamaa jouduin hetkeksi pysähtymään, meditoimaan 30s ajan ja kasaamaan itseni, ennen kuin jatkoin taas matkaa. Mont Ventoux:n ajaminen oli kuulunut minulla sarjaan "täytyy tehdä kerran elämässä" ja nyt se tuli tehtyä.  Yövyttiin kivassa hotellissa Malaucenessa, josta siirryttiin aamulla autokuljetuksella Alppien juurelle. Ensimmäinen kuski siirtyi tässä vaiheessa satulasta auton kyytiin.

Ventoux
2. päivä: Alpe d'Huez (13.8km, 8.1%) ja Col de la Croix de Fer (22.7 km, 7.0%)


Nyt alkoi tasamaan kasvatti olla jo tosissaan liekeissä. Alpe d'Huez osoittautui yhdeksi reissun mukavimmista kiivettävistä - minä kun tykkään serpentiinistä niin ylös- kuin alaspäinkin mentäessä ja sitä riitti 21:n mutkan edestä. Syksyn värit vuoren rinteillä näytti hienolta! Parasta silmänkarkkia löytyi lopulta pikkutieltä, jota laskettiin alas. Pidettiin lounaspiknik alhaalla ja lähdettiin nousemaan kohti Col de la Croix de Fer:tä. Tarkoitus oli käydä samaisen vuoden toisellakin vähän matalammalla huipulla Col du Glandonilla, mutta käännyttiin vahingossa väärästä risteyksestä, joten jos aivan tarkkoja ollaan, jäi toinen huippu nyt väliin. Nousussa oli merkattu aina seuraavan kilometrin nousukulma prosentteina, mikä oli toki mukavaa. Ikävä tunne oli sen sijaan se, kun kyltissä luki 8% ja ensiksi lähdettiin loivasti alamäkeen. Silloin nimittäin tiesi, että kohta ei paljoa tarvitse miettiä mitään rentoa ja taloudellista pyöritystä.
L'Alpe d'Huez, by Markko Karu
Maisemat nyt oli jotain niin hienoa, etten oikein osaa sanoin kuvailla. Alas laskiessa törmäsimme kylttiin, jossa kerrottiin tien olevan suljettu. Tämähän ei 11:sta virolaista ja yhtä suomalaista pidätellyt - kuten ei myöskään myöhemmin vastaan tulleet ritiläaidat ja rakennustyömaat. Yksi sankari haettiin pimeän tullen vuorenkyljestä autolla pois, enkä se onneksi ollut minä. Yövyttiin Sain-Jean de Mauriennessa, joka oli oikein kivan oloinen pikkukylä. Jo toinen pyöräilijä ilmoitti siirtyvänsä seuraavana päivänä auton kyytiin.
Photo by Markko Karu

Ei sinne..

3. päivä: Col du Telegraphe (11.8km, 7.3%)ja Col du Galibier (34.9km, 5.5%)



Lämmittelynousuna Col du Telegraphe, joka alkoi käytännössä hotellin ovelta. Jalat alkoivat pikkuhiljaa oppia mistä on kyse, eikä ensimmäisten kilometrien järkytystä enää tapahtunut. Syötiin lounasta Telegraphen huipulla, ennen kuin lähdimme valloittamaan 2600m:n korkeudessa sijaitsevaa Galibieria. Keskijyrkkyys oli varsin maltillinen 5.5%, mutta kun siihen sisältyi useita tasaisia ja alamäkipätkiä, sai aika paljon kuitenkin tehdä töitä ihan tiukkaan nousukulmaan. En ollut ennen tätä reissua käynyt omin lihasvoimin 1500m:ä korkeammalla, joten 2600m oli ihan uusi kokemus. Nousu tuntui loputtoman pitkältä ja ympärillä aukeni jatkuvasti toinen toistaan hienompia maisemia. Olisi tehnyt mieli ottaa kuvia koko ajan, mutta tyydyin satunnaisiin räpsyihin vauhdista - sitä kaikkea ei kuitenkaan koskaan saa kunnolla vangittua kuvaan, joten yritin painaa maisemat mieleeni mahdollisismman tarkkaan. Matkanjohtaja Priit piti seuraa nousun ajan, lietsoi kilpailuasetelmaa minun ja matkaseurueen toisen tri-nistin välille (näköjään arvasi mistä narusta kannattaa vetää, jotta minut saa ns. "tsemppaamaan.") Triathlonkollega pysyi muuten takana, näkökontrollin ulottumattomissa. Illan tullen saavuimme Brianconiin - pienehköön kaupunkiin 1500m korkeudessa.

Nousun alkua
Huipulla
Koko porukka
4. päivä: Col d'Izoard 19.1km, 6% ja Col Agnel 42km, 4.1%

Aamulla tuli käsky ottaa passit pyöräilypaitojen taskuun, koska siirtyisimme Italiaan. Alkulämmittelyt tehtiin Col d'Izoardissa, jota ennen lämmiteltiin peräti 300m tasamaalla. Pienen alkukankeuden jälkeen jalat alkoivat löytyä. Ensimmäinen mäki ajettiin sopuisasti porukassa ja katseltiin hienoa Alppien ruskaa. Laskun jälkeen hyvin pian lähdettiin kohti euroopan 3. korkeinta alppiylitystä, yli 2700m korkeudessa Ranskan ja Italian rajalla sijaitsevaa Col Agnelia. Nousu alkoi loivasti ja ajoittain elin harhauskossa, että tämä olisi jotain leppoisaa pyörittelyä hamaan huippuun asti. Opin taas karvaasti sen, että 4.1% tarkoittaa tosiaan vain keskijyrkkyyttä, yli 10% pätkiä on todellisuudessa useita - ja ne tuntuu muuten pitkältä. Yli 2000m:ssä pitäisi ohuen ilmankin jo alkaa vaikuttaa - itse en tiedä mikä johtui ilmasta, mikä ihan vain väsymyksestä. Joka tapauksessa rauhallisen alun jälkeen homma eskaloitui viimeistään viimeisillä 3km:llä, kun Priit alkoi huudella varsin lennokkaita kannustuksia suomeksi. Pian huomasin olevani ihan aidon raaston äärellä ja hengittäväni sivuäänellä. Viimeisistä raaston hetkistä löytyy myös videomateriaalia, josta pääsee aika hyvin tunnelmaan. Tajusin vasta seuraavana päivänä, että lounastauolla urheilujuomaksi sekoittamani "diesel", eli coca colan ja veden sekoitus, oli tehty coca cola zerosta. Ilmankos ei oikein potkinutkaan. Yövyttiin Italian puolella Cuneossa. Aikaan ja paikkaan orientaatio alkoi tässä kohtaa jo vähän heittää.


5. päivä. Col de la Lombarde - 19.5km, 7.1%

Reissun viimeinen HC-nousu. Aloitin itseluottamusta puhkuen suurella egolla watit tukevasti FTP:n paremmalla puolen, kuvitellen että kyllä sen jotenkin pahalla sisulla kestää loppuun. No ei kestänyt. Kanttasin puolivälissä oikein huolellisesti ja tuli toisen puoliskon aika hämärän rajamailla. Minulle yritettiin huitoa jostain lätäköstä jonka ohi ajettiin, mutta totesin vain että kyllä, siinä on lätäkkö - ja jatkoin matkaa. Sain sitten kuulla tästä koko loppumatkan, kuinka vaikeaa suomalaiseen on tehdä minkäänlaista vaikutusta esittelemällä tälle järviä - Kallaveden äärellä asuvat Kuopiolaiset taitavat olla tässä suhteessa vielä ihan pahimmasta päästä. :D Yövyttiin Valdeblore-nimisessä vuoristokylässä ja heräsin aamuyöstä klo 4 kaameaan nälkään. Tempaisin sitten yhden suklaacroissantin ja puolikkaan levyn suklaata ja jatkoin nukkumista. Oli jo ihan pyöräleirihenkinen tunnelma.

6. päivä. Col de Turini

Euroopan vaarallisimmaksi tituleerattu tie. Olin edellisenä iltana ollut jo niin tolkuttoman väsynyt, että suunnittelin ottavani erittäin rauhallisesti. Yllättäen jalat alkoivatkin tuntua puolivälissä nousua varsin hyviltä, joten kokeilin vähän alkaa jyhkiä - tuloksena kaikista leirin nousuista kovimmat keskiwatit. Maisemat olivat tietysti silkkaa silmänkarkkia, mutta tässä vaiheessa oli jo käyty niin käsittämättömissä paikoissa, että avariin vuoristomaisemiin meinasi suorastaan turtua. Mietittiin huipulla espressoja siemaillen, että "aika perussettiä ja onhan näitä nyt nähty." Siirryttiin illaksi rannikolle Mentoniin. Mulla on aina ollut jonkinlainen viehätys Ranskan rivieraan, joten lenkkisippauksesta huolimatta ei kestänyt kauaa, että olin vaihtanut lenkkikamat kesävaatteisiin ja pulikoin jo välimeressä. Merellä on joku jännä virkistävä vaikutus.

7. päivä. Col de Madone

Viimeinen ajopäivä, loppusilauksena Lance Armstrongin treenimäki. Jalat olivat jo aikalailla jauhelihaa, mutta päätin kuitenkin ihan vain viimeisen nousun kunniaksi viimeistellä syysmontun ajamalla niin, että tuntuu. Ja tuntuihan se - ihan mukavalta oikeastaan. Fiilis oli jännä sekoitus erittäin perusteellista fyysistä väsymystä, helpotusta siitä, että reissu tuli vietyä onnistuneesti loppuun ja samalla haikeutta että nyt tämä loppuu.


Viikon aikana oli monta hetkeä, kun kampesin mäkeä ylös reidet hapoilla, hengästyneenä ja uupuneena, mutta suu leveässä virneessä maisemia katsellen ja ihmetellen, että mitä mä oikein tällaisessa paikassa teen ja miten mä oon tänne päätynyt - vieläpä polkupyörällä. Ne olivat niitä hetkiä, joiden takia mä käyn ympäri vuoden päivittäin lenkillä. Koska mä voin - ja jotta mä voin.

Reissu oli sellainen, mitä tulen varmasti muistelemaan vielä hyvin pitkän ajan jälkeenkin. Parhaisiin asioihin elämässä kun kuuluu ehdottomasti se, kun kiipeää omin lihasvoimin korkeaan paikkaan ja näkee sieltä avautuvat maisemat. Hawaii KOM oli fyysisesti erittäin raskas viikko, mutta käteen jäi sellaista henkistä pääomaa ja muistoja, joita kukaan ei koskaan ota pois, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä.





tiistai 3. lokakuuta 2017

Ötillö 1000 Lakes, Swimrun World Series

Innostuttiin Paavon kanssa viime syksynä vähän yllättäen swimrunista - lajista, jota kummankaan meistä ei lähtökohtaisesti pitänyt koskaan edes kokeilla. No sitten piti ihan vain kokeilla kerran ja siitä se vähän lähtikin sitten käsistä. Ensimmäisessä kisassa Solvalla Swimrunissa viime vuonna oltiin mixed-sarjan toisia, puolisen tuntia yhdelle maailman kärkijoukkueista hävinneenä. Innostuttiin lajista siinä määrin paljon, että alettiin haaveilla Ötillö World Championship-kisasta - siitä kaikista legendaarisimmasta, josta koko laji on saanut alkunsa. Sinnehän ei voi noin vain ilmoittautua, vaan paikka täytyy ansaita joko hankkiutumalla podiumille jossain Ötillö World Series-kisassa, tai vaihtoehtoisesti ranking-pisteillä tai arvonnasta. Siispä saimme kuningasidean lähteä tänä vuonna Saksan Ötillö 1000-lakes kisaan MM-paikan kiilto silmissä.  Kisattiin Suomessa kesällä Porkkala Swimrun ja Solvalla Swimrun, joissa molemmissa onnistuttiin voittamaan mixed-sarjat melko reilulla marginaalilla, joten ajateltiin että ollaan tässä lajissa varmaan ihan hyviä ja lähdettiin Saksaan aika vahva top 3-tavoite mielessä. Vähänpä vielä tuolloin tiesimme.

Swimrunissa uidaan ja juostaan, eikä meistä kumpikaan ole oikeastaan kovin kummoinen juoksija sen enempää kuin uimarikaan. Sen sijaan me ollaan molemmat aika sitkeitä vääntäjiä, kestetään pitkää matkaa ja epämukavia olosuhteita, liikutaan triathlonmittapuulla ihan ketterästi teknisillä poluilla sekä mennään ripeästi veteen ja sieltä pois. Näille ominaisuuksille on ollut hyvin teknisillä swimrunreiteillä, kuten Porkkalassa ja Solvallassa erittäin paljon käyttöä ja ollaan kyetty voittamaan sellaisiakin joukkueita, jotka lähtökohtaisesti ovat meitä vahvempia sekä uinnissa että juoksussa. Saksan kisassa uinnit olivat pitkiä ja niitä (siten myös vaihtoja) oli melko vähäiset 10kpl. Juoksuosuudet edettiin enimmäkseen täysin tasaisilla hiekkateillä, joten reitti oli erittäin nopea. Siis ainakin siinä tapauksessa, jos joukkueessa on kaksi hyvää uimaria ja juoksijaa. Kisassa oli juoksua yhteensä 33km ja uintia 7.6km, kestävyysominaisuuksia siis tarvittiin.
Startti Burg Wesenbergin pihalta
Kunnianhimoinen taktiikkamme oli startata ensimmäinen 3,8km:n juoksu niin kovaa, että pääsisimme sekasarjan kärjessä ensimmäiseen uintiin ja voisimme sitten edestä päin tarkkailla tilannetta. Hommahan kosahti jo ensimmäisten 500m:n aikana, kun katselimme loittonevia sekasarjan selkiä 3:49-kilometrivauhdista. Oli siis hieman viilattava grandioottista kisataktiikkaamme. Ensimmäiseen reilun kilometrin mittaiseen uintiin lähtiessä happoja tulvi korvista ulos ja keuhkot pysyivät juuri ja juuri sisällä. Siinä sitten yritin tasailla vetoköyden päässä hengitystä ja uida samalla niin kovaa kuin ikinä osaan -  samalla kun jokaisella sisäänhengityksellä katselin kuinka mies- nais- ja sekajoukkueita lappoi ohi minkä kerkesivät. Vedestä ylös noustessa todettiin kärkijoukkueiden olevan paitsi ylivoimaisen kovia juoksijoita, myös käsittämättömän kovia uimareita. Oli myös pieni kiusallinen tunne, että tästä olisi tulossa pitkä ja raskas päivä. Sovimme, että loppumatka edetään ihan vaan tasaista omaa maksimivauhtia ja katsotaan mihin se riittää - ei kai siinä tilanteessa oikein muuta voinut.
Eka uinti. Ollaan jossain tuolla, ongelmissa.
Maksimivauhtia muokatulla pellolla
Kisan ensimmäisen puoliskon aikana uitiin kolme 1000-1300m:n pituista uintia, joiden välissä juostiin 3-7km:n pätkät. Jostain syystä palelin uidessa aika paljon ja nousin vedestä joka kerta enemmän tai vähemmän kylmänhorkassa. Kolmannen uinnin jälkeen kun kisaa oli käyty pari tuntia, tärisytti jo siinä määrin, että kävin hetken aikaa pienen henkisen romahduksen partaalla. Jalat olivat kylmästä vedestä tönköt, koko kroppa tärisi, väsytti aika paljon ja piti vain yrittää juosta, että jotenkin lämpenisi. Paavo kertoi kuulleensa vetoköyden päästä jotain "yhyy, yhyhyy - minä en pysty kun vejät niin kovvaa - yhyhyy"-tyyppistä ääntelyä, eikä ollut uskaltanut muutamaan tuntiin vilkaista taakse. Kuulemma luotti siihen, että jos köydessä tuntuu olevan vetoa, tulen todennäköisesti mukana. 

Piuhaa tiukalle heti rannasta.
Itse yritin lähinnä liikutella kylmässä kangistuneita jalkojani niin rivakasti kuin kykenin, että edes jotenkin lämpenisin. Kävin itsekseni vakavaa pohdintaa siitä, oliko minulla sillä nimenomaisella hetkellä hauskempaa kuin keskivertotyöpäivänä. Pääsin pohdinnoissani siihen, että ainakin työpäivä sattuu vähemmän ja on taloudellisesti kannattavampaa. Yksi sekajoukkue hiillosti pitkän aikaa kannoilla, sitten hetkeksi pääsivät karkuun, mutta jossain kolmen tunnin kohdalla tulivat kantanneina selät edellä vastaan ja pääsimme jälleen karkuun. 
Aletaan päästä vauhtiin.
Kisan paras hetki oli, kun jossain vähän alle viiden tunnin kohdalla noustiin vedestä 510 m:n uinnin jälkeen, edessä oli enää 3.8km juoksua, 500m uintia ja 300m:n kipaisu maaliin. Kuvittelin olevani jo täysin valmis lopettamaan tämän hölmöilyn: silmät pyörivät päässä, jalat olivat tönköt, palelsi, janotti ja keho ilmoitteli aika terävästä energiahukasta. Luulin, että nyt tarvitsisi enää selviytyä maaliin, eikä sekajoukkueita olisi kovin lähellä edessä eikä takana. Suureksi harmituksekseni juuri tuolloin saimme näkökontrollin edessä menevään sekajoukkueeseen, jota olimme pikkuhiljaa onnistuneet saavuttamaan. Paavo ilmoitti että minuutin ero, nyt aloitetaan loppunaulaus ja otetaan nuo kiinni, johon minä vastasin luettelemalla kaikki kirosanat joita osaan. Sain käskyn syödä kaikki vielä mukana olevat eväät, joita kaivaessa huomasin unohtaneeni märkäpuvun taskun uinnin ajaksi auki. Eväitä ei siis enää ollut. Onneksi pian tuli huoltopiste, jossa oli tarjolla banaaneja sekä redbull-cocacola sekoitusta, jota join kolme mukillista tietäen, ettei sellaista monttua vielä ole tullut vastaan josta ei kofeiinilla ja sokerilla noustaisi. Sitten vaan väkisinnostettiin vauhti nelosella alkaviin lukemiin ja minä jäin toivomaan, että huoltopisteen antimet alkaisivat potkia. Ja alkoivathan ne - tossu alkoi liikkua ja selät edellä lähestyä lupaavasti. Kun saimme joukkueen kiinni, oli demonstratiivisesti nostettava vauhtia vielä vähän lisää, jotteivät edes yrittäisi lähteä peesiin. Viimeiseen uintiin lähtiessä oltiin taottu ehkä parinkymmenen sekunnin kaula, jota yrittivät pirulaiset vielä uida kiinni ja melkein onnistuivatkin. Ei onneksi tarvinnut ihan ottaa loppukirikamppailua viimeisessä 300m:n juoksussa, joten tultiin maaliin sekasarjan 6. sijalla aikaan 5:20, lopulta yllättävänkin hyvävoimaisina.

Hyvissä voimissa maaliin
Sijoitus ei ollut ihan sitä mitä lähdettiin hakemaan, mutta kun nyt nähtiin miten kova taso noissa karkeloissa maailmalla on, voi tähän kuitenkin olla tyytyväinen. Kilpailu oli raskas sekä henkisesti että fyysisesti, eikä vahvasta lopusta huolimatta oltaisi oikein mitenkään päästy merkittävästi kovempaa. Sen sijaan matkan ollessa pidempi, oltaisiin ehkä pysytty tarvittaessa toimintakykyisinä vielä jonkin aikaa. Kestävyysurheilusta tuli taas arvokasta oppia. Hyödyllisin asia mitä olen pitkissä kisoissa oppinut on se, että vaikka jossain kohtaa tuntuisi kuinka pahalta, ei se tarkoita että sitä pahaa oloa kestäisi loppuun saakka. Tilanne voi muuttua hyvinkin nopeasti ja dramaattisesti, eikä koskaan kannata luovuttaa. Toisaalta tilanne voi myös muuttua erittäin hyvästä meiningistä yhtäkkiä elämän pahimpaan sippaukseen - siksi jatkuvasti on oltava valppaana ja toimittava tilanteen mukaan. Jos väsyttää tai paleltaa, pitää ensin syödä ja juoda ja vasta sitten hidastaa vauhtia. Jos taas tulee ihan oikeasti paha tilanne, pitää tehdä kunnon kofeiinilataus. Jos ei sekään auta, sitten täytyy mennä pahalla sisulla loppuun. Nämä tuli todettua jälleen kerran.

Swimrunin opettelu ja Ötillö World Championship paikan metsästys jatkuu - 1000 lakes toimi nyt siihen projektiin hyvänä lähtötasotestinä.

Teesejä matkan aikana:
-aivan älytön vauhti!
-naru kiinni!
-kohta tää loppuu!
-mä en oikein tykkää tällaisesta swimrunista.
-nyt kyllä oikeesti alkaa tuntua.
-tyypin 2 hauskaa
-tää loppuu vielä tänään
-mitä noppeemmin, sitä noppeemmin
-ei me nyt voida sille mitään, mennään vaan.
-näkyykö takana?
-näkyy vihreetä!
-ota mössöö
-yhyhyy
-mä en pysty
-minuutin ero!
-mitäs jos vähän taisteltais?
-lähestyy!
-nyt naulataan!
-tippuu!!!



maanantai 11. syyskuuta 2017

Aloittelevan triathlonharrastajan muistelmat

Oli kesä 2009. Takana oli muutama vähän hankalampi kausi esteratsastuksessa, olin monestakin syystä jäähdyttelemässä sitä lajia, saanut opiskelupaikan Tartosta ja keksinyt että lenkkeilemällä saa mukavasti sisältöä elämään täyttämään melko vakavan esteratsastuksen jättämää aukkoa. Kuopiossa järjestettiin triathlonkisa ihan kotini lähellä, joten olin tietoinen lajin olemassaolosta, vaikka se olikin silloin aika pienen porukan touhua verrattuna nykyiseen triathlonbuumiin. Tutun työkaveri jotain kautta kyseli haluaisinko tulla kokeilemaan triathlonia TT Aquaterran triahtlonkouluun, että heillä olisi vielä yksi treeni ennen Kuopio Triahtlonia. No halusinhan minä. Jonkinlainen uteliaisuus heräsi ja päätin ottaa lajista selvää ilmoittautumalla heti kättelyssä Kuopio Triahtlonin pikamatkan kuntosarjaan. Varusteet olivat mielestäni hyvinkin kunnossa, olihan minulla polkupyörä, (etujousitettu leveärenkainen maastopyöränrotisko, ei lukkopolkimia) lenkkarit ja uikkarit. Uintitaidonkin suhteen itsetunto oli ihan kohdillaan, koska olin viettänyt lapsuuteni kesät hyppien hinaajan kannelta järveen ja pysyin ihan hyvin pinnalla. Pyöräillä ja juostahan taas osaa kuka vaan.

Menin siis triahtlonkoulun treeneihin ihan luottavaisena ja uteliaana. Selvisi, että kyseessä oli viimeinen vaihtoharjoitus ennen kisaa ja se porukka oli tosiaan harjoitellut pikamatkaa varten tammikuusta lähtien. No minä en ollut, mutta ei se mitään. Näin ensimmäistä kertaa märkäpuvun ja varmaan maantiepyöränkin. Ensin uitiin Sammakkolammella hapettimen ympäri, n. 300m. Siinä iski ihan aito hukkumisen pelko, kun en ollutkaan puolivälissä enää yhtään varma jaksanko uida 150m:n matkan takaisin rannalle. Nousin vedestä aika hapoilla, jonka jälkeen piti pyöräillä autotietä Sammakkolammen ympäri, n. 2km. Lopuksi juostiin noin kilometri lammen ympäri. Vedin muistaakseni aika kovalla raastolla ja silmät sumeana.

Seuraavan kerran menin triathlonkoulun pyörälenkille. Ei kuulemma tarvinnut maantiepyörää. Muilla sellaiset kuitenkin oli. Muistan vain sen pahanolontunteen, verenmaun suussa ja kuinka en uskaltanut vauhdissa kaivaa juomapulloani vyötärölaukusta. Muuta en oikeastaan muistakaan. Kävin kerran myös pyöräseuran viikkotempossa, jonka päälle halukkaat saivat juosta. Se oli siis samalla triahtlonkoulun harjoituskisa. Ei kuulemma tarvinnut maantie- eikä tempopyörää. Minä olin taas se ainoa hyväuskoinen hölmö joka meni siihen lankaan. Kaikilla muilla oli tempopyörät, minulla se oranssi Crescentin maastopyörä. Matkana oli Kurkimäen tempo, eli 40km ja päälle juostiin 12km. Saapuessani paikalle joku kyseli hieman huvittuneena, että "ai tulitko ajamaan tempoa?" Vastasin reippaasti, että kyllä tulin. Olin onneksi googlannut ennen lähtöä että mitä tempo tarkoittaa, joten ei tarvinnut sitä kysellä heti ensimmäisenä. Sitten samainen tyyppi osoitti sivulla seisoskelevaa jannua kertoi että tuossa on muuten Jarmo Rissanen, tempoajon suomenmestari. Silloin näin ensimmäistä kertaa aika-ajopyörän ja levykiekon.

Minut laitettiin ekana matkaan, koska epäilivät että viettäisin ehkä reitillä eniten aikaa. Ei ollut garminia, ei sykemittaria eikä itseasiassa minkäänlaista rannekelloakaan. Vedin vain silmät sumussa niin kovaa kuin pääsin, enkä muuten vielä nykyäänkään ole kovin usein pistänyt iseäni niin ahtaalle kuin tuolloin. Motiivina oli lähinnä se, etteivät ajanottajat olisi menneet vielä kotiin kun tulen maaliin. Hyvin siellä jaksettiin minua odottaa, sain vielä juostakin sen kympin. Juoksin sen aika väsyneillä jaloilla tuntiin, mikä oli mielestäni ihan haamuveto. Sitten valvoin koko yön, koska jalkoja särki niin paljon etten saanut nukuttua. Seuraavan kerran koin vastaavanlaisen olotilan vasta Nastolan täysmatkan jälkeen vuonna 2014.

Kuopio triathlonin pikamatka meni varmaan ihan hyvin, tai ainakin minulla oli tosi hauskaa. Pysyin myös uidessa pinnalla, mikä oli ekojen treenien uintikokemuksen jälkeen oikein mukava juttu. Jonkinlainen kipinä siitä jäi, koska osallistuin samanlaisella varuste set-upilla pikamatkalle vielä seuraavanakin kesänä. 2011 osallistuin ensimmäiselle olympiamatkalleni, 2012 ekalle puolimatkalle. 2014 menin ensimmäisen täysmatkan. Meno on muuttunut ensimmäisistä kuntoiluvuosista aika paljon, mutta yritän itseasiassa edelleen pitää kiinni siitä samasta ennakkoluulottomasta tyhmänrohkeastakin tyylistä heittäytyä uusin urheilujuttuihin. Harvoin siinä kovin paljoa menettää, mutta joskus saa hauskoja tarinoita kerrottavaksi.