tiistai 23. elokuuta 2016

Seikkailufiilis

Moi taas.


Unohdin taas kirjoittaa blogiin kun tekemistä on riittänyt oikeassakin elämässä. Triathlonkausi oli ja meni, siitä ei oikein ole muuta kerrottavaa kuin että ei kulkenut - kertaakaan koko kesänä. En nyt ala tässä koottuja selityksiä vatuloimaan, mutta suurin syy oli silkka treenin puute. Pohjat oli kyllä alkukeväästä ihan hyvät, mutta kun olisi pitänyt alkaa hifistellä ja virittää terävää kuntopiikkiä, ei oikein riittänyt henkisiä paukkuja muuhun kuin fiilispohjaiseen lenkkeilyyn ja töissäkäymiseen. Lienee sanomattakin selvää, että fiilispohjaisella lenkkeilyllä rakennettu kuntopiikki ei ole kovin terävä. Ongelma ei varsinaisesti ole ollut ajanpuute - olen minä Tartossa opiskellessakin treenannut ihan kunnolla. Ennemminkin puuttui tietty henkinen fokus. Tuntuu että jos voin vain urheilla ilman paljoakaan muuta ajateltavaa, voin urheilla melko paljonkin ennen kuin alkaa tosissaan tuntua. Sitten kuitenkin kun urheilu+työ-yhdistelmän lisäksi tulee vähänkin muuta mietittävää ja murehdittavaa, se vie sippiin hyvin nopeasti. Tämä tietysti kuuluu vain elämään.
Kesälomareissulla

Koska triathlon ei ole oikein kulkenut, olen taas pohtinut suhdettani urheiluun aika perinpohjaisesti. Haluaisin taas löytää sen saman ilon tekemiseen mikä oli harrastuksen alkuaikoina. Kisat on fyysisesti sen verran raskaita ja epämukavia kokemuksia, että siitä tavallaan toivoisi myös saavansa jotain. Joko jonkinlaisen itsensäylittämisen, oman ennätyksen tai hyvän sijoituksen. Silloin kun ei kulje mihinkään, suoriutuu reilusti entista omaa tasoa huonommin ja silti kärsii fyysisesti niin maan perusteellisesti, sitä on vähän vaikeaa hyväksyä. Sitä haluaisi voittaa joko kilpakumppanin, itsensä tai vaikka molemmat - edes silloin tällöin.
Turisti Kitzsteinhornilla
Haluan silti edelleen urheilla ja pitää siitä ja saada niitä hyviä itseniylittämisen fiiliksiä. Lenkkeily on kivaa, mutta silläkin täytyy olla joku tarkoitus. Onneksi syksyllä on luvassa ihan uudenlaisia haasteita, kuten Solvalla Swimrun Paavon kanssa sekajoukkueena sekä Vaarojen maraton. Ne on ainakin molemmat minulle sellaisia juttuja että saan varmasti sen hyvän itseniylittämisen fiiliksen jo maaliinpääsystä. Luulen että tulen jatkossakin nyt vähän laajentamaan lajirepertuaariani muihinkin kestävyysurheilujuttuihin. Triathlonia en ole lopettamassa, mutta nyt kaipaan jotain muutakin. Ehkä tätä kautta se hyvä tekemisen meininki ihan huomaamatta tulee takaisin myös triathloniin - ja peruskunto nyt ei ainakaan ole huononemaan päin.
Alexander Enzinger Weg
Reitin alkua
Muutenkin nyt on iskenyt jonkinlainen eräjormailuvimma, jota en oikein ymmärrä. Lähdin kesälomareissulla Zell am Seehen patikoimaan vuorille, tulin toissapäivänä takaisin. Oli ihan parasta vain käveleskellä vuorilla tarvitsematta miettiä mitään sen kummempaa. Reissua varten tuli ostettua vaelluskengät ja kuorivaatteet, joten niille on tietysti järjestettävä muutakin käyttöä. Ollaan nyt sitten lähdössä ensi viikonloppuna Paavon kanssa Tiilikkaan telttaretkelle(!). Olen jotenkin alkanut haaveilla ihan kunnon pidemmästä vaelluksesta lappiin. Ajateltiin kuitenkin ensin testata näin vähän pienempimuotoisella parin yön telttaretkellä olisiko minusta olemaan eräolosuhteissa pidempäänkin vai olenko siihen ihan liian mukavuudenhaluinen kermaperse. Paavo on onneksi vanha partiopoika ja vaeltanut ties kuinka hirveästi vaikka missä, joten ainakin minulla on tuollaiseen reissuun ihan parasta mahdollista ja luotettavinta seuraa.

Maailmassa on aika paljon hienoja paikkoja, saa nähdä minkälaisiin seikkailuihin tässä vielä päädynkään.


Reitin hienoin ja pelottavin kohta :D
Löysin vapaana chillaavan hevosen. Kävin moikkaamassa, oikein mukava tyyppi. :)
Schmittenhöhen huipulla
Zell am See illalla

Krimmlin vesiputoukset



sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Kesä on alkanut

Taas on tapahtunut aika paljon sitten viimeisimmän blogikirjoittelun, enimmäkseen oikein hyviä juttuja. Ensinnäkin, muutin Tartosta Suomeen. Viidennen lääkisvuoden viimeinenkin tentti tuli tehtyä onnistuneesti ja nyt on enää jäljellä kuudennen vuoden harjoittelut jotka suoritan Suomessa ja ensi keväänä Tartossa tehtävä lopputentti. Luvassa on siis 2kk kirurgiaa, 2kk sisätauteja, 2kk tk:ssa, 2kk päivystystä ja 1kk jotain vapaavalintaista. Viimeinen tentti oli heti Rattarallin jälkeisenä perjantaina, iltapäivällä tyhjennettiin Paavon kanssa mun kämppä, (on muuten ihan hyvä että molemmat harrastetaan kestävyysurheilua, koska siinä tuli ihan hyvä hiki kun ramppasi portaita monta tuntia 4. kerrokseen ja alas milloin minkäkinlaisten kantamusten kanssa) illalla käytiin ulkona syömässä ja nauttimassa tältä erää viimeisestä illasta Tartossa, kunnes lauantaina homma jatkui taas siivoamisella ja siirtymällä Tartosta Kuopioon, jossa oltiin joskus aika paljon puolen yön jälkeen. Maanantaina alkoi työt ja samalla kutosvuoden kirurgian harjoittelu - onneksi sentään samassa tutussa paikassa Savonlinnassa jossa vietin viime kesän. Erona viime vuoteen on muuten se että Paavo on samassa paikassa töissä, joten sairaalakämpässä on nyt yhden pyörän sijaan kaksi tai kolme. :) Viikonlopuiksi tulee kyllä enimmäkseen matkustettua Kuopioon, mutta mukavaa kun saadaan olla viikotkin yhdessä - luksusta jota en edelleenkään osaa pitää mitenkään itsestäänselvyytenä.
Viimeinen ilta Tartossa
Pönötyskuva yliopiston päärakennuksella
En oikein vieläkään ole täysin käsittänyt että olen nyt tullut Kuopioon jäädäkseni, enkä enää palaa syksyllä Tartoon koulun penkille. Tartosta oli kyllä vähän haikeaa lähteä, mutta kyllä minä Savossa viihdyn niin hyvin että kotiin päästessä haikeudet helpottivat. Heti ekana viikonloppuna pääsin polkujuoksemaan ensin Neulamäkeen ja sitten Puijolle ja hihkuin kyllä moneen kertaan miten siistiä tämä on kun tällaisia paikkoja on ihan lähellä. Tartoon kuitenkin pääsee aika helposti viikonloppureissulle ja luulen että tulen tekemään niitä reissuja erilaisten urheilutapahtumien varjolla vielä aika paljonkin. :)

Kuopio ja Kallavesi
Savonlinnakin on muuten aika kiva paikka viettaa viikot. Asunto on käytännössä sairaalarakennuksessa, joten työmatkaa ei juuri ole ja ikkunasta näkyy Saimaa. Iltaisin ollaan käyty "takapihan" rantakallioilla katselemassa auringonlaskua ja rantasaunottu kandiporukalla - kesätyöläisen asiat voisivat olla huonomminkin. Viime kesänä urheiluelämästäni teki ajoittain hieman raskasta eräs kovan tri-taustan omaava kokeneempi kollega joka keikalle tullessaan juoksutti kesäkandia vielä illalla lenkkipolullakin, yleensä ihan reipasta vauhtia. No nyt juoksutettavana on myös Paavo, joten lenkit eivät taida olla ainakaan kevenemään päin. Viime keskiviikkona katselin heti alkulenkistä kun seuralaiseni katosivat pyörineen kauas horisonttiin selvittääkseen keskinäisen paremmuusjärjestyksensä. (amanuenssi taisi viedä ekan erän) Sama tapahtui myös juostessa ja mietin että tästä taisi tulla vielä vähän edellistäkin raskaampi kesä. Tulipa kuitenkin tehtyä ryhmäpaineen alla vuoden eka yhdistelmätreeni ja oli itseasiassa tosi hauskaa! Kisakunto on vielä hieman keskeneräinen erityisesti juoksun osalta, mutta onhan tässä vielä neljä viikkoa aikaa ennen Joroista ja sen jälkeen vielä kolme viikkoa ennen IM70.3 Otepäätä, jossa on tarkoitus olla siinä terävimmässä kunnossa. Pohjat on kuitenkin kevään jäljiltä hyvät, joten se on nyt vain hienosäätöä ja vauhdin hakemista.
Neulamäessä, eli Nepalissa

Kaikenkaikkiaan elämässä on just nyt aika monta juttua hyvällä mallilla, vaikka pieni väsymys meinaakin painaa. On ihanaa asua Paavon kanssa, ihan vaan olla yhdessä eikä tuskailla pätkiviä skype- tai facetime puheluita. Toisen vierestä herääminen ihan rutiinisti, aamukahvit yhdessä, se että voi höpöttää pitkin päivää mitä mieleen juolahtaa ja mennä yhdessä lenkille kun huvittaa - näitä pieniä mutta oikeastaan tosi suuria juttuja. Vaikka selvittiinkin suhteellisen pitkästä ajanjaksosta eri maissa asuen ihan häkellyttävän kivuttomasti, niin kyllä nyt on tosi hyvä näin.

Juoksutuntumaa hakemassa
Myös töiden suhteen on jotenkin kiva fiilis. Lääkäriksi valmistuminen alkaa tuntua ihan todelliselta enkä oikeasti osaa kuvitella ammattia jossa viihtyisin paremmin. Tämä on hurjan mielenkiintoista ja sen lisäksi voi auttaa ihmisiä ihan konkreettisesti. Tietenkin välillä ahdistaa kun ei osaa tai tiedä, mutta sekin kuulunee asiaan - etenkin näin alkutaipaleella. Tähän pisteeseen pääsy kyllä vaati aika paljon rämpimistä, kasvamista ja pari potkua päähän koulun alkuvaiheessa, mutta ehkä siksi tästä nyt osaa olla sitäkin onnellisempi.

Että sellasta tänne. Nyt lähinnä odottelen josko tuo sade lakkaisi ja pääsisin juoksemaan. Paavo oli yön Jukolan viestissä ja palailee varmaan kohta kotiin. Osti kuulemma mun puolesta mulle uudet maastojuoksukengät ja juomarepun Vaarojen maratonia varten. ("mää tarjoon, sää maksat" :D) Sitten pitäisi vaan päättää menenkö tänään juoksemaan polulle vai radalle. Nyt on muuten paljon hyviä urheilusuunnitelmia ja vähän uusia lajivaltauksiakin luvassa, joten yritän kirjoitella niistä blogiin vähän useamminkin. En tosin takaa  mitään, kun elämää on tällä hetkellä internetin ulkopuolellakin aika paljon. :D 



maanantai 30. toukokuuta 2016

Rattaralli - triatleetti epämukavuusalueella

Ajoinpa tuossa toissapäivänä Tartu Rattarallin neljännen kerran. Todetaan nyt ihan ensimmäisenä, että minä olen aina jonkin verran pelännyt yhteislähtöjä pyörällä. En myöskään ole koskaan pitänyt itseäni kovinkaan hyvänä yhteislähtökuskina ja kokeiltuani Suomessa ihan oikeita maantiepyöräkisoja muutama vuosi sitten, totesin että vielä ei kunto eikä taidot riitä siihen hommaan. En kuitenkaan ole koskaan ollut täysin valmis luovuttamaan sen suhteen, koska jokin siinä vain kiehtoo ja kaikesta huolimatta haluaisin oppia ajamaan yhteislähtöä niin että kisoihin osallistuminen olisi mielekästä. Olen siis pyrkinyt pitämään yllä jonkinlaista tatsia osallistumalla vähintään kerran vuodessa johonkin suureen kuntotapahtumaan, kuten Rattaralliin. Toinen syy on se, että en ole halunnut antaa sille pelolle niin paljoa periksi etten osallistuisi ollenkaan. Rattarallin kaltaiset massapyöräilythän eroavat naisten pyöräkisoista aika paljon: ensinnäkin startissa on parinkymmenen naisen sijaan parituhatta ajajaa, joista alle 10% on naisia. Naisten kilpailu siis ratkeaa lähinnä sillä, kuka pääsee kovimpaan miesten porukkaan ja pysyy siellä. Sitten jos samassa porukassa on useampi nainen, täytyy käydä loppukirikamppailu siellä miesten seassa. Tavallaan tämä sopii minulle hyvin, koska vauhti on aika kova, kyttäilyä ei juuri harrasteta ja jos tippuu porukasta, tulee aina seuraava porukka johon voi lyöttäytyä eikä tarvitse ajaa yksin.

Mä ja mun Scott Foil - värikoodaus onnistui hyvin :) 
Olin tänä vuonna ajanut ihan vauhdikkaita porukkalenkkejä enemmän kuin koskaan ja ehdin ennen Rattarallia jopa kiinnittää parikin kertaa numerolapun pyörääni sekä Canyon Cambrils Park Gran Fondossa, että Tartu Viljandi Gran Fondossa. Tuliterä Scott Foil 20 oli myös lisännyt kiinnostusta pyöräilyyn aikalailla ja pyöräkunto tuntui lupaavalta. Koska viime vuonna olin 7. ja jäin palkinnoilta maaliviivalla puolikkaan eturenkaan verran, päätin tällä kertaa ajaa vähän fiksummin, päättäväisemmin ja pelottomammin kuin edellisenä vuonna. Pyrin pitämään kirkkaana mielessä Paavolta saadut ohjeet: "Ajat vaan kokoajan suoraan. Ja jos on alle puoli metriä väliä edelläajavaan, menee ihan hyvin. Jos on yli 2m, ajat sen välin kiinni niin että tuntuu pahalta. Jos on yli 5m, sitten täytyy ajaa niin että jalat irtoaa perseestä kunnes olet takas peesissä."

Startti tapahtui tutusti paukusta Riiamäkeen, eli ensimmäiset 3km sai ajaa melko eläimellisellä tyylillä ylämäkeen. Starttasin kolmannesta lähtöryhmästä, joten hieman jännitti miten hyvin sieltä pääsee etenemään. Alku oli odotetusti aivan hirveää. Keuhkoihin sattui, jalkoihin sattui, sieluun sattui ja porukkaa tuntui lappavan oikealta ja vasemmalta ohi. Mäen päällä alkoi muodostua isompi porukka ehkä 50m päässä minusta jota ajoin kiinni just sillä tietyllä tyylillä. Sain kuin sainkin porukan kiinni ja aivan saman tien elämä helpotti. Põlva maanteelle kääntyessä tuli n. 20km:n sivutuulipätkä, jolla onnistuin aika hyvin olemaan koko ajan juuri oikealla puolella porukkaa tuulen suojassa. Normaalisti olen aivan surkea nyhverö jonka hyvä peesipaikka viedään aivan saman tien, mutta nyt olin siellä vain mahdollisimman pienenä ja huomaamattomana tonnin seteli-ilmeellä enkä päästänyt ketään mun paikalle vaikka vähän yrittivätkin. Postiteellä sai vähän kiivetä pientä jyrkähköä mäennyppylää, mutta mäet ajettiin edellisvuosista tuttuun tapaan aika varovaisesti enkä ollut edes tiukilla. Huomasin myös ilahtuneena, että enää ei itseasiassa ahdistanut yhtään olla melkein 100:n hengen porukan keskellä vaikka ajettiin mutkaista alamäkeä 60km/h ja ajajia oli edessä, takana ja molemmilla sivuilla alle puolen metrin etäisyydellä, vaan olin suorastaan zen. 

Kanepin huoltopisteellä 60km:n kohdalla jännitti saanko napattua pullon vauhdista tippumatta porukasta. Sain pullon, mutta se oli niin iso että sain survoa ihan tosissani että sain sen mahtumaan juomapullotelineeseen. Sillä välin porukka pääsi karkaamaan ensin 5m, sitten 10m päähän ja senhän taas tiesi kuinka täytyi ajaa. Onneks pudonneita oli muutama muukin, joten päästiin yhteistyöllä porukkaan takaisin. Ensimmäinen kaatuminen sattui postiteellä, toinen Otepäässä terviseradan nousussa. Joku heilahti vähän jonkin matkaa edessäni ja porukkaa alkoi kaatua dominoefektillä. Se onneksi päättyi juuri niin, että sain tehtyä äkkijarrutuksen, laitettua jalan maahan, väistettyä ja pääsin vielä takaisin porukkaankin. Jotakuinkin tällainen tilanne toistui ajon aikana kolmesti, mutta selvisin jokaisesta läheltä piti-tilanteesta kaatumatta.

20km ennen maalia tajusin että ei helkkarihelkkari tällä porukassa on lisäkseni toinenkin nainen. Piti siis alkaa suunnitella missä vaiheessa alan varmistella asemia lopun kaaoottista kiriä silmälläpitäen. Olisi vähän houkutellut vaan lymyillä porukan perällä, mutta laskelmoin että tässä saatetaan kilpailla kolmossijasta, jonka olin asettanut salaiseksi tavoitteekseni, eli täytyi ainakin yrittää tosissaan päästä ensimmäisenä maalilinjan yli. Kyseessä oli muuten myös suhteellisen kokenut pyöräilijä, joten kuvittelin olevani pahasti altavastaajana. Aloin nousta porukassa ylös, kunnes pääsin kilpakumppanini peesiin. Hyvän tilaisuuden tullen pääsin ohi ja vähän alkoi häiritsemään kun en enää voinut tarkkailla tilannetta ja nähdä missä tämä menee. Onneksi ohitin, koska ei mennyt kauaakaan kun edessäni kaaduttiin taas ja sain tehdä päivän kolmannen äkkijarrutuksen ja laittaa jalan maahan. Selvisin jälleen täpärästi, porukka meni puoliksi ja minä pääsin siihen ensimmäiseen. Onnistuttiin vielä ajamaan yksi irti lähtenyt porukka kiinni. En tiennyt missä ohittamani nainen menee, mutta päätin olla katsomatta taakseni ja sain ajaa lopun mahdollisimman ylhäällä niin paljon kuin lähtee. Tämä oli jälleen hyvä ratkaisu, koska viimeisen kilometrin olin tiukasti nalkissa miesten ja mellakka-aidan välissä 47km/h vauhdissa, eikä sieltä olisi kukaan päässyt yhtään mistään ohi. 

Maalissa kuulin olleeni kolmas maaliin tullut nainen ja siitähän se riemu repesikin! Olin etukäteen laskelmoinut että kaiken mennessä nappiin voisi kolmossija olla mahdollinen ja nyt kyllä aikalailla meni. Olin myös pienesti huojentunut etten taaskaan kaatunut - se kun on tuolla ihan täysin mahdollista vaikkei itse mitään hölmöilisikään. Rattaralli oli 2011 keväällä ensimmäinen pyörätapahtumani ikinä ja juuri siellä innostuin koko touhusta ihan todella. Siksi oli aika hienoa nyt viimeisenä Tarton keväänä päästä siellä podiumille. Jotain kehitystä lienee ajotaidoissa ja kunnossakin tapahtuneen, kun 2011 vietin reitillä aikaa 4:45 keskivauhdin ollessa 28km/h nyt aikaa meni 3:28 ja keskari oli 38.8km/h. Erityisen mukavaa oli onnistua ajamaan Rattaralli näin hyvin ja päästä podiumille juurikin Trismilen paita päällä, koska Trismilen kavereiden kanssa on tullut vietettyä Tartossa paljon hyviä hetkiä joita tulen vielä ikävöimään.
Hyvä hetki
Tämä alkaa nyt näyttää vähän siltä, että ehkä ensi keväänä Suomessa asuessa annan ihan oikeille naisten maantiepyöräkisoille toisen mahdollisuuden.