torstai 12. helmikuuta 2015

Tartu maraton avatud rada - kuinka ei kannata startata 63km massahiihtoon

Suunnitelmat ensi viikonloppuna järjestettävän Tartu maratonin hiihtämisestä vaihtuivat suksiteknisistä syistä viime viikonlopun avatud radaan, joka siis ei ole ihan virallinen kilpailu, mutta jolla hiihdetään sama reitti numerolappujen ja ajanottochipin kanssa ja tyyli on vapaa.

Vaikka hiihtokilsoja kertyi kuuden viikon joululoman aikana yli 500 ja olen alkanut tykätä siitä lajista ihan tosissani, minulle oli edelleen täysi arvoitus millaista on hiihtää "kisavauhdilla", mikä se mun kisavauhti on, kuinka kauan sitä kestän ja mitä tapahtuu kun hiihtämällä sippaa kunnolla. No sain nämä kaikki sunnuntaina aika hyvin selville, että sikäli oli ihan menestyksekäs reissu.  Koska kokemusta minulla oli oikeestaan pelkästä lenkkivauhtisesta läpsyttelyhiihdosta, ajattelin että on taktisesti ihan fiksu veto lähteä oikein reteellä vauhdilla liikkeelle, toivoa parasta ja sitten vain elää seurauksien kanssa. Älkää vaan nyt kukaan kysykö miten päädyin tällaiseen ajatukseen, en todellakaan tiedä.

Starttasin sitten ihan suunnitelman mukaan oikein rehvakkaalla vauhdilla ja yritin roikkua seurakaverini Vembun perässä. Riemua aiheutti se, että pääsin alamäet tämän minua jonkin verran tukevarakenteisemman Tarton suksienvoitelugurun kanssa samaa vauhtia, joten sukseni taisivat tosiaan luistaa aika hyvin. (Kiitos Paavo!) Ekat 10km menivät ihan hilpeissä merkeissä kun yritin pitää kaikki naiset takana, eikä mielessä käynyt kertaakaan että a) tämä ei ole oikea kisa b) olen hiihdossa ihan täysin keltanokka eikä ehkä kannattais höntyillä c) niillä naisilla on aikaa ohittaa minua vielä moneen kertaan kun tummumisen rajamailla keräilen itseäni. d) matkaa on tosiaan e 63km. Lapoin kovalla itseluottamuksella vaan menemään ja välillä kun vilkuilin sykemittaria, se näytti ihan jämäkästi yli 180:n olevia lukemia. En antanut tämän häiritä, vaikka ehkä olis pitänyt.
Tuossa kohti meni vielä ihan hyvin..
Ekan kympin jälkeen olo alkoi olla vähän pahaenteinen ja "53km" jäljellä - kyltit saivat hiihtelijän vähän mietteliääksi. Hapot kertyivät kiihtyvällä tahdilla ja aika nopeasti tajusin että nyt saatoin muuten sössiä tämä homma tyylikkäästi heti alkumetreillä. Eka huoltopiste tuli jossain 14km:n kohdalla ja olin vielä pienesti toiveikas että kofeiinigeeli potkaisisi kunnolla ja pääsisin uuteen nousuun. Huoltopisteellä oli paljon yleisöä, josta häkeltyneenä onnistuin jotenkin tökkäämän sauvani suksien väliin ja heittämään oikein kunnon pannut. Ei auttanut kuin nousta ylös, väläyttää nätein hymy minkä osaan ja jatkaa matkaa. Söin geelin, join pari mukia mustikkakeittoa ja lähdin valloittamaan Harimägeä, josta minua oli paljon peloteltu. Mäen alussa oli joku aivan muu kyltti, josta ajattelin sen olevan joku lämmittelynousu ja varsinaisen Härimäen tulevan vasta sen jälkeen. Kiipesin kaikessa rauhassa ja yhtäkkiä huomasin Vasemmalla puolellani Harimäen näkötornin ja edessäni huljakan laskun. Jahas, tässäkö se olikin. Puijon mäkiin tottuneelle vähän antikliimaksi.

Vaikka jo ennen Härimäen nousua olin joutunut rauhoittamaan tahtia aikalailla, reissun todellinen luonne alkoi selvitä jossain 20km:n kohdalla. Väsytti aivan karmeasti, kroppa tuntui täysin loppuun ajetulta, lunta pyrytti vaakasuoraan ja tajuntaan iski myös, että yhdensuuntaisella reitillä se vastatuuli ei tosiaankaan käänny missään vaiheessa. 43km maaliin ja hidaskin eteneminen on aivan tuskaisen työlästä, voihan prkle. Ihan oikeesti mietin jaksanko mitenkään hiihtää loppuun asti ja ajatus keskeyttämisestä alkoi houkutella tosissaan, mikä on mulle aika poikkeuksellista. Tästä alkoi sitten tiukka vuoropuhelu itseni kanssa miettiessäni argumentteja keskeyttämisen puolesta ja vastaan.
Tässä kohti ei tainnut mennä enää kovin hyvin
Puolesta:
-väsyttää, ketuttaa, hapottaa, itkettää, on nälkä, jano, ripsivärit leviää, hiihto on tyhmä laji, tästä ei urheilullista huippusuoritusta tule joka tapauksessa, oon surkea hiihtäjä, ryven itsesäälissä, hölmöilin heti alussa aivan käsittämättömällä tavalla, tällä tuloksella ei oo mulle mitään merkitystä, millään ei oo mitään väliä. Maaliin on vielä ihan julmetun pitkä matka. Tässä joutuu kärvistelemään vielä pari-kolme tuntia. Aikomuksena on ostaa uudet sauvat, että jos tämä nyt vaikka "vahingossa" katkeais, sais kunniallisen syyn jättää homma kesken?

Vastaan:
Lähtökohtaisesti paheksun keskeyttämistä aina, ellei kyse ole joko kropan tai välineiden merkittävästä hajoamisesta. En tosiaankaan kehtaa nyt ite keskeyttää ihan vaan siksi kun väsyttää, se ei kuulu kestävyysurheilun luonteeseen. Paavo nauraa mulle jos keskeytän enkä kestäis sitä kuittailun määrää. Ain on sanonut että oon henkisesti vahva. Keskeyttääkö henkisesti vahva siks kun väsyttää? Oon tankannut hiilareita ihan kunnolla ja jos keskeytän tähän, yli puolet jää käyttämättä ja lihon. Mitä Paavo tekis nyt? Irvistäis vähän enemmän, ruhjois menemään väkisin ja maalissa selittäis iloisena kuinka oli kyllä hirveetä raastoa. Pari-kolme tuntia elämästä pitää ihmisen kyetä kestämään epämukavuutta, miten paljon korpeaakaan jos luovutan tähän? Parhaat kisakertomuksethan tulee eeppisistä selviytymistarinoista ja jos mä hiihdän tän maaliin, tätä voi muistella joskus naureskellen että sellainenkin tuli koettua mutta selvisin. Jos mä keskeytän, koko homma vaan hävettää ja ketuttaa. Lisäks moisen alun hölmöilyn jälkeen on vähintäänki oikein joutua kärsimään loppuun asti, jottei varmasti tee samaa virhettä ainakaan vähään aikaan uudestaan ja oppii taas olemaan.

Eipä siinä tämän pohdinnan jälkeen voinut paljoa muuta kuin hiihtää loppuun asti. Loppumatkasta ei ole mitään kovin värikästä kerrottavaa kun ihan kauheen tarkasti en muista. Vihamieliseen vastatuuleen sai puskea ja yritin vain mennä kilometrin kerrallaan ja olla miettimättä jäljelläolevaa matkaa. Huoltopisteillä söin geeliä ja join useamman mukillisen kaikessa rauhassa. Välillä yritin vähän pitää vauhtia yllä ihan vaan jotta joskus pääsisin kotiinkin. Välillä meinas itkettää silkasta väsymyksestä.

Lopulta reilun neljän ja puolen tunnin hiihtämisen jälkeen maalisuora aukeni silmien edessä ja ai että tuntui helpottavalta. Maalista hain äkkiä kamani jotta sain lämmintä päälle ja pääsin täydentämään tyhjentyneitä energiavarastoja herkullisella hernekeittoaterialla. Kyllä tämän takia kannatti huhkia.
Maalissa ja ihan vähän vaan seisoo silmät päässä. :D
Näin jälkeenpäin oon oikein tyytyväinen että hiihdin maaliin, vaikkei tuo nyt varsinaisesti urheilullinen huippuveto ollutkaan. :D Tarinan opetus lienee se, että vaikka kuinka väsyttäis, niin aika pitkänkin matkan sitä on silti kykeneväinen taapertamaan kun vaan päättää niin. Ja että pitkän matkan hiihdossa ei kannata häröillä heti ekalla kympillä, koska siitä joutuu kärsimään myöhemmin. Ja hyvät pitkän matkan hiihtäjät on muuten ihan hillittömän kovia jannuja!