lauantai 12. joulukuuta 2015

Nousu ja uho

Olen tässä ollut kahden vaiheilla vähän koko syksyn siitä mikä mun ensi kauden pääkisa tulee olemaan. Heti Tahkon täysmatkan jälkeen päätin että pidän täysmatkalta yhden välivuoden, keskityn puolimatkaan ja lähden kuninkuusmatkalle kolmannen kerran esim. 2017. Jossain vaiheessa syksyä kun treenit alkoivat hetkellisesti kulkea, meinasin jo tulla toisiin ajatuksiin ja olin sormi enterillä laittamassa ilmoittautumista Tahkon täysmatkalle. Sitten sain tietää että Otepäässä järjestetään samana päivänä Ironman 70.3 kilpalilu, eli siis Ironman-brändin puolikas, jossa olisi vieläpä tarjolla paikkoja vuoden 2017 puolimatkan maailmanmestaruuskisoihin. Kävin aika kovaa kamppailua itseni kanssa että mitäs tässä nyt tekis, mutta päädyin lopulta eilen ilmoittautumaan Otepäähän puolikkaalle. Täysmatka on kyllä edelleen mulle se kaikista kiehtovin laji, jossa haluan vielä olla tosi hyvä. Nyt vaan tuntuu että tänä vuonna ihan puhtaasti ajankäytöllisistä syistä tason nosto täysmatkalla saattaisi olla aika mahdoton tehtävä. Varmaan se perus 11h veto onnistuisi kolmannenkin kerran nykyisellä treenimeiningillä, mutta kun seuraavan kerran täysmatkan lähtöviivalle mennessäni haluan olla siinä kunnossa että voin yrittää ennemminkin 10h suoritusta. Päätin sitten, että mielummin kilpailen kaksi kovaa puolikkaan kisaa - Finntriathlon Joroinen sekä IM70.3 Otepää ja yritän saada itseni mahdollisimman nopeaksi. Ja vaikuttaa muuten, että Otepäähän on tulossa aika hienot systeemit ja suuren maailman meininki!



Treenien tiettyjä vivahteitahan tämä tulee ihan lievästi muuttamaan. Puolimatkalla kun pitää uida 1.9km, pyöräillä 90km ja juosta 21.1km, ei ehkä koko päivän kestävät viikottaiset pitkikset ole ihan niin keskeinen juttu, vaan laatuun ja tehoihin panostaminen nousee entistäkin tärkeämpään rooliin. Täysmatkalla lähinnä taistellaan hidasta ja totaalista uupumusta vastaan, (missä minä olen muuten ihan hyvä) mutta puolikkaalla olennaista on kyetä vielä väsyneenäkin menemään ihan helevetin kovvaa. Tai tietysti kovat luut menevät täydenkin matkan alusta loppuun jäätävää vauhtia, mutta just se mulla vaatii vielä vähän kypsymistä. Oikeestaan olen nyt tästä puolimatkaan tähtäävästä treenaamisesta aika innoissani.

Koska Otepään kisa käydään 40km:n päässä nykyisestä kodistani, aion keväällä treenata kisareiteillä niin että yksikään pyöräreitin mäki ei hetkauta minua yhtään mihinkään. Koska jonkun itseäni kovemman takarenkaassa kärvistely tuntuu menevän mulla paremmin jalkoihin kuin yksin tiristäminen, aion järjestää itselleni ylivauhtisia peesitreenejä myös täällä. Paavo on muuten skootterin leikkimisessä aivan ylivertainen ja mun mielestä yksi elämän hauskimpia juttuja ihan oikeesti on roikkua tämän takarenkaassa ja huutaa 45km/h-vauhdista että voisitko nyt tsempata ja vetää edes vähän kovempaa. Saatanpa myös vihdoin hankkia sen tehomittarin avuksi yksin tehtäviin treeneihin. Alustavasti suunnitelmissa on myös tehdä keväällä muutama elämysretki oikeisiin pyöräkisoihin noin niinku luonteenkasvatusmielessä. Ja mitä siihen luonteenkasvatukseen tulee, niin aion tosiaan kouluttaa itseni vielä vähän entistäkin armottomampaan raastamisen kulttuuriin, niinku tähän tyyliin:
Raastoesikuvani Vaarojen maratonin loppunousussa


Talven pyörätreenien uutuutena on myös Estonian Cupin kuusinkertaisen voittajan vetämät "maratonspinningit", jotka eivät kyllä ole maratonia nähneetkään, vaan siellä tehdään ihan hitokseen erilaisia jumppaohjaajapelleilyitä, kuten mitä erilaisemmissa asennoissa ajoa 130-kadenssilla ja punnerruksia pyörän päällä. Kävin kyseisessä spinningissä kerran viime talvena ja järkytyin niin etten mennyt enää pitkään aikaan toiste. Ajattelin että se oli joku käytännön pila ja tämä pyöräilysuuruus halusi lähinnä nähdä minkälaisia hölmöyksiä ihmiset suostuvatkaan käskystä tekemään. Samainen spinningporukka sitten keväällä ihan sattumalta löysi mut lenkiltä ja tutustuttuani tarpeeks uskalsin kysyä että mikä ihmeen järki niissä kükkis sõitmisissa oikein on. No se perusteltiin mulle tarpeeks hyvin ja olen nyt sitten löytänyt itseni vaikka minkälaiselta mutkalta spinningpyörän päältä joka torstai. En ole vielä ihan täysin myynyt sieluani, mutta referenssit on sen verran hyvät että kiinnostaa kokeilla.

Nyt on kyllä ihan hyvä treenipöhinä päällä ja tuntuu hyvältä kun ekaa kertaa koko syksynä kroppa tuntuu taas omalta ja ottaa treeniä vastaan. Ja onhan tää nyt oikeesti ihan hillittömän hauskaa puuhaa!





tiistai 10. marraskuuta 2015

Panoksista

Ehdin harrastaa kestävyysurheilua nelisen vuotta ennen kuin opin konkreettisesti mitä tarkottaa käsite "huippukunnon ajoitus." En myöskään vielä esimerkiksi viime syksynä tajunnut minkä takia kovaa treenaamista ei muka pitäisi aloittaa liian aikaisin syksyllä, vaan kuvittelin että tietenkin mitä aikaisemmin aloittaa kisakauteen valmistautumisen, sitä parempaan kuntoon ehtii päästä. Mullahan oli viime syksynä treenien kanssa täysi rähinä päällä jo lokakuussa, Paavon seuratessa vierestä sipsejä syöden ja vähän naureskellen. Naljailin Paavolle kaverillisesti useampaankin otteeseen että katotaanpa kesällä kuka on kovassa kunnossa ja siinäpähän sitten valitat kun kaiken maailman "keijot" menee kovempaa - kannattais ehkä aloittaa jo nyt. 

Kisakautta avaamassa
Hommahan meni niin, että kun mun piti alkukesästä Valgassa avata kisakausi puolimatkalla vähän keskenkuntoisena, huomasinkin olevani siinä kaikista terävimmässä huippukunnossa. No se kisa oli hieno - alitin 5h, tein reilusti oman annätykseni ja voitin Viron ja Latvian mestaruuskisan 20min:n erolla seuraavaan. Siitä sitten kun olisi pitänyt alkaa "hioa timanttia" seuraavia ja niitä oikeasti tärkeitä kisoja varten, olinkin ihan sipissä enkä tainnut koko kesänä palautua Valgan kisasta. Huomasin hyvin konkreettisesti sen, kuinka oma huippukunto on tavalliselle harrastelijalle mahdollista rakentaa vain kerran- ehkä pari kertaa vuodessa. Sen kun kerran saa pulpautettua pintaan, on aivan välttämätöntä antaa kehon levätä ja aloittaa seuraavan kuntopiikin rakentaminen - jos ei täysin- niin ainakin vähän puhdistetulta pöydältä. Puhun nyt siis urheilun harrastajista, en ammatiurheilijoista, koska siitä maailmasta en tiedä yhtään mitään. Kun kesällä ihmettelin ettei oikein kulje, eräs minua viisaampi totesi että "no sä oot koko talven juoksennellut ympäriis ku joku bambi ajovaloissa, niin kai se nyt stna alkaa jossain vaiheessa vähän tuntua."

Lisää kuvateksti
Tuntuu että urheilijalla on olemassa tietty määrä panoksia jotka voi käyttää ns. "yhtä soittoa". Kun nämä panokset on käytetty, seuraavan satsin saa vasta levättyään tarpeeksi. On myös olemassa muutamia varapanoksia, joilla kyllä pärjää vähän aikaa kun ne oikeat on käytetty, mutta ne eivät koskaan ole yhtä hyviä. Panoksia on myös eri laatuisia - on henkisiä että fyysisiä paukkuja. Kun henkiset on käytetty loppuun, niistä fyysisitäkään ei paljoa ole iloa. Henkisiä paukkuja on siis käytettävä harkiten, koska kisassa niitä todella tarvitsee. On myös kevyempiä ja kovempia panoksia ja ne kovimmat kannattaa säästää siihen tärkeimpään kisaan. On silkkaa hölmöyttä käyttää ne loppuun jo treeneikauden aikana. 

Legendaarisen Lembitu Kuusen haastateltavana - en muuten muista yhtään mitä selitin :D

Viime vuodesta viisastuneena aloitan panosten käyttämisen vasta joulukuun puolella - tässä vaiheessa vasta latailen varastoja täyteen - etenkin henkisellä puolella. Kovimpiin paukkuihin en koskekaan ennen kevättä. Toistaiseksi olen tehnyt vain mielekkäältä tuntuvia juttuja ja lähinnä valmistellut kroppaa ja päätä siihen, kun se täysi treenirähinä alkaa. Valmistelua on tehty mm. kuntopiirin, polkuhölkän ja sauvakävelyn muodossa. Ajattelin nimittäin säästää ne kovimmat paukut siihen kun niitä oikeasta tarvitaan, eli elokuussa koittavaan Finntriathlon Tahkon täysmatkaan. 

Ainiin, mites sen Paavon kisakunnon kanssa kävi? Valgassa meno oli vielä hyvinkin keskenkuntoista, mutta kauden pääkisassa Tahkon täysmatkalla kunto oli jäätävä, posket lommolla, olkapäät säikeillä ja tossuhan liikkui. Täysmatka aikaan 9:22, koko kisan 6., oman ikäluokkansa ylivoimainen voitto ja koko kisan kovin pyöräaika (180km, 4:38). Näyttäis siltä että mulla on vähän opittavaa. 

Paavo ja Tahkon pyöräosuus


tiistai 6. lokakuuta 2015

Tartu Linnamaraton 2015

No pitihän se vielä maraton juosta näin kisakauden päätteeksi ja kun kerran kotikaupungissa järjestettiin ja pääsin starttaamaan käytännössä kotiovelta. Lisämotiivi oli se, että meillä on tosiaan Paavon kanssa ollut sellanen "leikkimielinen" kilpailu siitä, kummalla on hallussaan kovempi maratonennätys. Paavo juoksi reilu vuosi sitten Nastolassa täyden matkan triahtlonilla 3:30, jonka jälkeen minä nokitin myöhemmin syksyllä Tartu Linnamaratonilla ajalla 3:27:47. Ehkä saatoin mainita tästä hallussani olevasta kovemmasta ennätyksestä Paavolle pitkin talvea muutamaankin otteeseen, kun tämä oli heti alkukeväästä hyvin määrätietoisena lähdössä Tahko Runin sileähkölle maralle, ihan vaan jotta loppuu se rehvastelu. Tämän vesitti säpäleiksi mennyt radiuksen pää, mutta Tahkon täysmatkalla perheen sisäinen ennätys riistettiin hallustani näytösluontoisesti 180km:n pyöräilyn reittiennätyksen päälle juostulla 3:25-ajalla. (teknisesti ottaenhan tässä skabassa ei saa mitään lisäpisteitä sillä miten ennen juoksua lämmitellyt - esim. pyöräilemällä 180km, se on maraton mikä maraton) Ja tämäkös minua kaihersi. Koska kyseessä oli kuitenkin vain pari minuuttia, näin tilaisuuteni koittaneen Tartu linnamaratonilla ottaa valtikka takaisin haltuuni.

Koska kaikki blogien kisaraportithan pitää aloittaa vastuuvapauslausekkeilla kuinka ennen tätä ei siis todellakaan oltu treenattu, totean tähän että Tahkon täysmatkasta oli kulunut puolitoista kuukautta ja tällä välillä olin harrastanut liikuntaa hyvinkin höntsämielellä, sairastanut yhden flunssan ja oksennustaudin ja tehnyt varsinaista maratonharjoittelua neljän lenkin verran. Lähdin kuitenkin itseluottamusta puhkuen viivalle. Koska kesä oli mennyt urheilumielessä vähän sippauksen rajamailla ja tunsin nyt palautuneeni siitä kaikesta, päätin ihan piruuttani tehdä tästä maratonista elämäni raaston. Ja voi pojat kuinka hyvin se onnistuikaan..

Lähdin reteästi yrittämään sellasta 3:20-3:25-välille sijoittuvaa aikaa. Ajattelin että ennätystä täytyy ainakin yrittää, koska "perusvarma normiveto" ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Startti oli klo 9, joten siinä puolisen tuntia ennen starttia kähdin kotoa, käppäilin mäen alas, lämmittelin 20min, jututin tuttuja ja menin lähtökarsinaan. 3:30-jänikselle totesin että toivottavasti ei juoksun aikana nähdä, mutta lupasin liittyä seuraan jos hyydyn täysin. Tämä on tosiaan sen näköinen tapaus, että uskoisin ainakin 3:30-aikaa havittelevien naisjuoksijoiden olleen hyvinkin motivoituneita pitämään hänet näköpiirissään. :) Stardipaugun kajahdettua lähdin liikkeelle ihan fiiliksen mukaan sellasella mukavan lennokkaalla meiningillä. Sykepannan olin jättänyt kotiin, koska se ei vaikuta tekemiseen mitenkään ja ainoastaan häiritsee. 2km jälkeen ohitseni tuli 3h jänis (Hups!) ja mietin että aloitusvauhti on vähintäänkin riittävä. 4km:n kohdalla minut ohitti 3:15-tempomeister. (Oho) Päätin vähän höllätä, vielä kun reitin ensimmäinen puolisko on profiililtaan huomattavasti toista raskaampi. 10km:n kohdalla kello näytti 46:57 ja olo oli ihan hyvä.

12km:n kohdalla alkoi pitkä ja hivuttava nousu joka kestikin peräti 2-3km. Vuosi sitten juuri tämän nousun jälkeen meinasin hyytyä täysin ja ihan sama homma nytkin. Kilomterivauhti painui 5min/km huonommalle puolelle vaikka kuinka yritin takoa. Mietin että onkohan tuossa kohti vielä jonkinlainen "haamunousu", jonka huomaa vain vauhdin hiipumisena.. 15-16km:n paikkeilla meinas olla ihan tosissaan synkkää ja kävin jossain aika syvällä mielen syövereissä kun laskeskelin jäljellä olevia kilometrejä. Ennen puolimaratonin väliaikamattoa reitti tasoittui ja askel alkoi taas rullaamaan. Puolikkaan väliaika oli 1:41 ja risat, eli vain 2min mun puolikkaan ennätystä hitaammin ja juurikin suunnitelman mukaisessa aikataulussa.

28km asti etenin oikein hyvällä taagilla, parhaillaan olin 3:25-alitukseen vaadittavaa aikataulua 2min edellä ja homma vaikutti hyvältä. Sitten alkoi se klassinen maratonin kolmenkympin seinä hiipiä vastaan. En ollut sitä koskaan ennen kokenut, joten mietin että tästä ne ihmiset varmaan aina puhuu ja joo, onhan tää kieltämättä ihan pe*seestä. 30km:n kohdalla alkoi olla ihan tosissaan ikävät oltavat ja piti alkaa keskittyä vain pistämään jalkaa toisen eteen: päässä vähän surisi, jalkoja särki aika perusteellisesti jokaisella askeleella, voin vähän pahoin ja koko touhu alkoi tympiä. Hoin sitten mielessäni Paavolta opittuja mantroja "muista että oot lempiharrastukses parissa", "läpsytät vaan menemään" ja "minä noppeemmin sitä noppeemmin", mitkä tuntuivat siinä vaiheessa aika huonoilta vitseiltä. Lohduttauduin myös miettimällä että Paavo raastaa samaan aikaan Vaarojen maratonilla ja tämän raasto tulee kestämään vielä suunnilleen tunnin pidempään kuin minun. Etenin kilometri kerrallaan sellasta 5-5:30/km-vauhtia ja yritin myös fiilistellä Tarton kauneimpia paikkoja - reitin viimeinen kymppi on nimittäin aika hieno! Lopun huumoripläjäyksenä sai vielä kiivetä Toomemäelle, heittää siellä kierroksen ja laskeutua jyrkkää alamäkeä täysin räjähtäneillä jaloilla Raekoja Platsille ja maaliin. Viimeisellä kilsalla kramppas vielä pallea oikein kunnolla ja ihan tosissaan sattui hengittää, joten loppukiri jäi aika vaisuksi.

Kello pysähtyi aikaan 3:28 ja risat, eli omasta ennätyksestä jäin vajaan minuutin ja tavoitteesta reilut 3min. Ei tuo nyt mitenkään luokaton juoksu lopulta ollut ja olen tyytyväinen että ihan rohkeasti lähdin yrittämään minulle melko kovaa aikaa - se nyt vaan ei tällä kertaa onnistunut. Paavokin saa pitää maratonvaltikkansa - toistaiseksi. ;) Tuli todettua, että on tuo maraton kyllä oikeesti aika raaka laji. Sitä kuvittelis että kun on neljästi jo juossut sen 42km, joista 2 täysmatkan triathlonissa, sen homman jo jotenkin osaisi. Mutta ei, siltikin voi vielä sillä viimeisellä kympillä tulla ihan kunnolla turpiin. Ehkä se just siksi kiehtookin niin paljon, eli maratonnälkää jäi vielä aika paljon.

Tässä postauksessa ei muuten ole kuvia, koska minä juoksin enkä kerennyt kuvaamaan ja sportfoto.ee:n materiaali on lähinnä hyvä opettavainen tarina siitä, kuinka nainen EI ole hehkeimmillään kun se juoksee maratonia.

maanantai 31. elokuuta 2015

Tahkon täysmatka ja pohdintaa kisakaudesta 2015

Kisakausi saatiin jo reilut pari viikkoa sitten viimein päätökseen ja grande finalena toimi Finntriathlon Tahkon täysmatka. Olen nyt vähän kahden vaihella mitä tässä oikein pitäis omasta suorituksestani ajatella ja siksi kestikin näin kauan ennen kuin aloin kirjoittaa kisasta mitään.
Matkalla startiin
Kisa meni sijoituksen suhteen ihan hyvin kun olin naisten yleisen sarjan 3. Myönnettäköön että aikomuksenani oli yrittää voittaa, mutta Mira teki kyllä niin hienon suorituksen etten ole varma olisinko huippupäivänäkään mahtanut hänelle mitään. Aikani vuosi sitten Nastolassa oli 10:56 ja ajattelin yltiöoptimistisesti, että helpostihan tuosta lohkaisee puolisen tuntia pois ihan jo sillä, että uskaltaa lähteä rohkeammin liikenteeseen. No ei lohkaissut - aikani Tahkolla oli 11:00:06, eli oma ennätys jäi tekemättä ja sen myötä kevään aikana kuviteltu tason nousu jäi vaille mustaa valkoisella täydeltä matkalta.
Eka vaihto
Felt IA3 lähdössä liikenteeseen

En nyt ala ruotimaan koko kisan kulkua erityisen tarkkaan kronologisessa järjestyksessä, kun mitään ihmeellistä tai dramaattista ei tapahtunut. Uinti oli sitä perustekemistä aika kovassa aallokossa, mikä nyt ei minua juuri hetkauttanut - ainoastaan piti huolen että vauhti pysyy hyvin maltillisena. Pyöräily alkoi vähän nihkeästi, jossain 50km:n kohdalla alkoi kulkea oikein hyvin, tätä jatkui pyöräosuuden puoliväliin, jolloin aloin mossahtaa enkä oikein saanut kunnon tekemisen meininkiä päälle. Vaikka vauhti oli aika paljon suunniteltua hitaampi, jalat alkoivat pyöräilyn jälkeen olla siinä määrin loppuun ajetut, että juoksemaan lähteminen pelotti ihan julmetusti. Lähdin kuitenkin läpsimään ja eka puolisko meni yllättävänkin kivuttomasti lähinnä hidasta hyytymistä vältellessä. Erityisen pahalta ei edes tuntunut, mutta tuntui kuin olisi koko ajan ollut joku 5:30/km-vauhtiin asetettu rajoitin päällä joka piti huolen että kovempaa ei jalat liikkuneet. 26km:n kohdalla oli kisan ensimmäinen ihan tosissaan synkkä hetki, mutta tiesin että siitäkin saan kyllä itseni elvytettyä kun vain pääsen huoltopisteelle ja saan juotavaa ja geeliä. Niinhän se helpottikin, matka jatkui ja jälleen sain viimeiselle vitoselle jostain yli-inhimilliset voimat, jolla jaksoin lappaa menemään kuulemma häkellyttävän kevyen näköisellä askeleella.
"ihan hyvin menee"

Jeaaa!
Maaliin tulin iloisesti tuuletellen. Päällimmäinen tunne oli helpotus että kisakausi on nyt ohi, off-season alkaa ja saan hetken miettiä aivan muita juttuja kuin urheilua eikä tarvitse vähään aikaan pakata kisakassia. Koko suoritus oli oikeastaan sellaista "perusmättöä." Minkäänlaista kisaherkkyyttä ei ollut, eteneminen oli koko ajan melko työlästä ja vähän liian usein mietin, että eikö sitä ihminen ihan oikeesti keksi mitään järkevämpää harrastusta. Jo ennen kisaa oli ilmassa pientä henkisen fokuksen puutetta, josta sain kyllä itseni juuri lauantaiksi psyykattua siihen mielentilaan, että tämä täysmatka on nyt oikeesti hyvä juttu. Periaatteessahan tuo oli ihan onnistunut ja tasapainoinen veto ilman suurempia ongelmia, mutta jotenkin toisella kerralla siitä pelkästä selviytymisestä ei saa enää läheskään samanlaista hekumaa kuin ekalla kerralla; ja täysmatka on suorituksena aina sen verran rankka, että sitä hekumaa vähän niinku tarvitsisi. Toisaalta voi myös olla ihan tyytyväinen, että sillä perusmätölläkin kykenen tekemään tuollaisen suorituksen täydellä matkalla.
Paavo, 9:22, oman sarjan voitto ja Frodeno-tuuletus
Tässä taisi nyt käydä niin, että se kaikista terävin huippukunto ajoittui vähän vahingossa jo alkukesään ja Valgan kisaan. Olin vetänyt ihan hillittömän treenikauden ja opikeluiden takia oli pakko vähentää treenejä radikaalisti kesäkuussa. Tästä seurasi se, että se paras vire pulpahti pintaan vähän ennen aikojaan. Kun tulin Suomeen ja "kesälomalle", aloitin työt ja olen nyt ensimmäistä kertaa tehnyt töitä lääkärinä, mikä ei ole näin ensimmäisenä kesänä ihan kevyt juttu. Tämä on lisännyt kokonaiskuormitusta ihan merkittävästi ja tehnyt kokonaisuuden hallinnan aika haasteelliseksi.

Podium :)
 Tämän kesän puoliväliin asti mulla on ollut kokoajan sellainen palava halu treenata, kilpailla, raastaa ja antaa kaikkeni. Joroisten kisan kaaduttua huonosti ajoitettuun ja yllättävän sitkeäksi osoittautuneeseen flunssaan, on koko loppukesä mennyt enemmänkin hyytymistä ja kunnon laskua vältellen. Samalla on vähän ahdistanut kun kroppa ei ole tuntunut olevan ollenkaan siinä kunnossa, mitä kevään perusteella oletin sen kesällä olevan. Koskaan aiemmin mua ei ole ahdistanut mikään urheiluun liittyvä ja palaisin mielelläni siihen takaisin. Onneksi haasteellisen urheiluelämän vastapainoksi työ on ollut ihan hurjan mielenkiintoista ja palkitsevaa, vaikka hyvin usein tuntuukin etten osaa juuri mitään lähellekään niin hyvin kuin pitäisi ja koko ajan mennään osaamisen ja aivokapasiteetin äärirajoilla. Kuulunee kuvioon näin lääkäriyden alkutaipaleella.

Just nyt tuntuu että mun täytyy hetki vetää vähän henkeä ja ottaa etäisyyttä triathloniin ja koko tähän urheilijan leikkimiseen. En ole yhtään huolissani etteikö se palava halu ja into sieltä vielä löytyisi - en van tiedä meneekö siihen kaksi viikkoa, kuukautta vai mitä. Tämä laji on kuitenkin niin hieno, etten missään nimessä halua kyllästyä siihen lopullisesti. Ehdottomasti aion edelleen käydä lenkillä -tasan niin paljon tai vähän kuin huvittaa ja vain ja ainoastaan sen hauskuuden ja hyvän olon takia. Olen vielä pari viikkoa töissä ja sitten palaan viimeiseksi vuodeksi Tartoon (kiitos uuden opintosuunnitelman, saan kutosvuoden viettää Suomessa harjoitteluita ja töitä tehden) ja saan vielä hetkeksi taantua hyvillä mielin takaisin tietämättömäksi opiskelijanpahaiseksi joka on vastuussa vain omasta oppimisestaan.

Toivottavasti tästä tekstistä ei nyt saa sitä kuvaa, että olisin jotenkin tyytymätön elämääni, kun asia on oikeastaan päinvastoin: olen ihan hillittömän innoissani siitä, että olen huomannut tykkääväni työstäni ja tulevasta ammatistani tosi paljon, mulla on harrastus josta pidän, ihan huippuja kavereita ja poikaystävä joka on todellinen aarre. Just nyt vaan akuutisti vähän väsyttää ja täytyy hetkeksi vähän rauhoittaa tahtia. Eiköhän se aiemmin valloillaan oleva into urheiluunkin vielä löydy :)


Henry Grönholmille suurkiitos hienoista kuvista!




sunnuntai 9. elokuuta 2015

Kuopio Triathlon ja viimeistelyt täydelle matkalle

Yksi kesän kohokohdista koitti viime viikonloppuna kun pääsin kisaamaan oman seuran TT Aquaterran järjestämään Kuopio Triathloniin. Joku voisi pitää olympiamatkan vetäisyä vähän riskaabelina touhuna viikkoa ennen täysmatkaa, mutta tämä systeemi todettiin toimivaksi viime kesänäkin, joten päätin olla muuttamatta hyvää suunnitelmaa. Treenit ennen Kuopion kisaa olivat menneet vaihtelevasti - välillä on ollut oikein hyvää kulkua kun taas toisinaan töissä valvotun yön jälkeen en ole saanut peesiin iskenyttä jopokuskia tiputettua kyydistä. (näköjään yöunilla todella on merkitystä)

Lähdin viivalle hyvillä mielin ja ilman paineita, ajatuksena lasettaa uinti ja pyörä ihan reippaasti ja ottaa juoksu vähän rennommin. Koska olen edelleen luokattoman hidas uimari, eikä perusmatkalla tarvittava nopeus muutenkaan ole mun heiniä, lähdin suosiolla peesikieltoiseen ikäluokkasarjaan. Koska kilpailuviettini on kohtalaisen vahva, toivoin että juoksuosuudella olisin joko kunnolla kärjessä tai sitten ihan reilusti sen takana, jotten joutuisi käymään henkistä kamppailua itseni kanssa että raastaakko täysillä ensi lauantain täysmatkan kustannuksella vaiko ei. 

Uintiin startattiin kaikki ikäryhmäläiset samasta paukusta ja ihan hyvin siinä vilisi käsiä ja jalkoja ympärillä ekan suoran ajan. Yhtään kunnon iskua en onneksi saanut. Eniten jännitti alkaako lasit vuotaa, koska olin aamulla ajatuksissani meikannut silmät vesiliukoisilla meikeillä ihan huolella enkä muistanut pestä naamaa ennen kisaa. Onkohan tässä jonkinlaista henkisen fokuksen puutetta ilmassa? Joku laiva onnistui seilaamaan läheltä uintireittiä ja saatiin välillä painia ihan hyvässä aallokossa - sehän ei minua haitannut vaan itseasiassa aallokossa on minusta oikein hauskaa. Rantauduin ajassa 28min ja risat, mikä on jotakuinkin kelvollinen muttei hyvä. 

Pyörällä lähdin liikkeelle ankaralla taistelijan asenteella aikomuksena ottaa sarjani kärkipaikka haltuun ja saada mielellään vähän etumatkaa. Tykkään Kuopion pyöräreitistä kovasti - ei tule tylsää kun saa jatkuvasti kikkailla kortteli- ja neulansilmämutkissa ja kiihdyttää putkelta oikein kunnon raivolla. En ole koskaan ollut tiukkoihin kaarteisiin ajamisessa erityisen hyvä, mutta Paavo "korttelispesialisti" taas on niissä aivan elementissään. Harjoiteltiin sitten yksi ilta tyhjällä karting-radalla miten mutkiin kuuluu ajaa ja niitä oppeja yritin nyt soveltaa käytäntöön. Ekat pari kierrosta pyörä kulki hyvin ja ahisti sopivasti. Sitten jotenkin unohduin taivastelemaan ja miettimään että tuntuupas hyvältä ja piti vähän väliä muistuttaa itseäni että tän ei kuulu tuntua hyvältä, vaan pahalta. 

Juoksuun lähtiessä yritin tehdä mahdollisimman nopean vaihdon ja siinä rytäkässä unohdin napata geelit taskuun. En myöskään ollut ottanut geeliä pyöräosuuden lopussa, kuten suunnittelin. Juoksuosuus meni sitten Atkinsin low-carb metodia testaten ja oli sen verran epämiellyttävä kokemus, ettei tarvitse ottaa tavaksi. Lisäksi olin puoskaroinut ja itselääkinnyt piilevää väsymystilaani rautakuurilla ja tästä ei normaalisti teräksinen kisavatsani näköjään oikein tykännyt. Tämä aiheutti pientä epämukavuutta ja vauhdin hidastumista juoksuosuudella, mutta ei siitä nyt sen enempää. Onneksi tilanne ehtinee rauhoittua ennen Tahkon kisaa. Mulle huudeltiin että olen ihan selvässä 25-29-v naisten johdossa, joten en pitänyt erityistä kiirettä. Maalissa tosin selvisi, että toiseksi tullut oli päässyt 18s päähän, joten aika täpärälle meni. 
Tuuletukset podiumilla
Oman sarjan voittaminen on tietysti hauskaa ja ihan hyvä reissu tästä tuli, vaikka juoksuosuus ei ihan suunnitellulla kepeydellä taittunutkaan. Nyt vain lepäilen jalat katossa ja syön karkkia ens lauantaihin asti - ainakin silloin kun en ole töissä. Kuopion kisa oli jälleen hieno ku mikä ja onhan se nyt ihan huippua kilpailla kotikisassa ja tutuissa maisemissa! Teki myös hyvää saada yksi edes melko onnistunut kisa alle myös Suomessa ennen täysmatkaa - nyt alan jo olla lähestulkoon luottavainen kuntooni. 

Hyviä hetkiä hyvässä seurassa :)


tiistai 2. kesäkuuta 2015

Maantiepyöräleikkejä Rattarallissa

Osallistuin sunnuntaina parin vuoden tauon jälkeen maantiepyörällä massakuntotapahtumaan. Kyseessä oli siis Rattaralli, 142km:n kuntoajo, jonka kärjestä starttaa ihan oikeita ja tosissaan ajavia kisakuskeja ja näiden perästä parituhatta enemmän tai vähemmän tosissaan ajavaa kuntoilijaa. Olen kehittänyt yhteislähtöihin jonkinlaisen viha-rakkaussuhteen: tavallaan mua ihan jonkin verran pelottaa se ison (= n. 100 pyöräilijää) porukan keskellä kovaa ajaminen, (kun pyöräilijöitä on kosketusetäisyydellä oikealla, vasemmalla, edessä ja takana ja ajetaan yli 40km/h, ei parane liikaa alkaa pohtimaan mitä kävis jos nyt heilahtaisin, kaatuisin ja kaikki noi mun takana olevat tulis päälle) mutta kuitenkin saan juuri siitä jännityksestä ja vauhdin hurmasta aika suuret kicksit. Ja olen päättänyt olla antamatta sille pelolle periksi ja vaan mennä ajamaan - haluan pitää yllä edes kohtalaisen taidon ajaa yhteislähtöjä, enkä halua todeta joskus vuosien päästä että en muuten enää uskalla. Startissa olen joka kerta kauhusta jäykkänä, mutta heti kisan jälkeen ja koko seuraavan viikon hekumoin että olipas kyllä tosi hauskaa - niin myös tällä kertaa. Joku saattais tietysti nyt miettiä että miten järkevää tämä harrastaminen oikein onkaan, mutta ehkei kannata analysoida liikaa. :D

Koska edellisestä pyörätapahtumasta oli jo pari vuotta aikaa, jännitin Rattarallia aikalailla. Kuitenkin edellisvuosista tiesin, että heti liikkeelle päästyä se hermoilu helpottaa ja sitten sitä keskittyy vain olennaiseen. Kisapäivän aamuna sain justjust väkisinsyötyä aamupalan ja näpyttelin Paavolle hermostuneita viestejä viime hetken vinkkien toivossa. ("minkä aluspaidan mä laitan? montako geeliä mukaan? tarviinko renkaankorjausvälineet?" Vastaukset: "se ohuempi, 5 ja tarviit.") Paavo on oikeesti ihana ja ihan paras tuki ja turva tällaisissa. Kisapaikalla oli ilahduttavan paljon tuttuja - mm. Ain, jonka peesiin suunnittelin iskeväni kun tämä starttasi samasta lähtöryhmästä kanssani. Juuri ennen starttipaukkua oli se tuttu hetki kun todella tuntee elävänsä: hengitys salpautuu, kuulee vain oman sykkeen, jalat tärisee ja päässä lyö täysin tyhjää - se fiilis josta jotenkin kieroutuneella tavalla nautin.
Ekoilla kilometreillä
Kun vihdoin päästiin liikkelle, alkoi perinteinen kaaos ja maailmanlopun meininki kun ryhmiä ei vielä ole muodostunut ja kaikki haluavat päästä mahdollisimman kovavauhtiseen porukkaan. Poljin sen minkä pystyin, suuta kuivasi, porukkaa vilisi molemmilta puolilta ohi, haukoin henkeä ja syke oli varmaan aika lähellä maksimia. Välillä vilkaisin garminia ja se näytti useinkin tasaisella nopeudeksi 46km/h, enkä koko aikaa edes ollut kenenkään peesissä kun porukka oli täysin levällään. Jossain vaiheessa olin jo isommassa porukassa, mutta joku kaatui, pari muuta kaatui siihen samaan kasaan ja porukka levisi säpäleiksi. Ite sain onneksi väistettyä. 5km:n jälkeen muodostui ehkä 10:n pyöräilijän porukka ja edessä näkyi menevän paljon suurempi joukko johon tietysti kiinnosti päästä. Siinä yritettiin organisoida jonkinlaista vuorovetoa, mutta ei se oikein onnistunut. Kohta huomasin kun Ainin parimetrinen hahmo ampaisi takaa ohi ja lähti ajamaan edessä olevaa joukkoa kiinni. Päätin ampaista perään, mikä oli ehkä typerin idea ikinä, kun ottaa huomioon että kyseessä on tyyppi joka on joskus ajanut Havaijilla pro-miesten kovimman pyöräajan. Hetken aikaa koutsini takarenkaassa roikuttuani totesin että kyvyssämme tuottaa tehoa on vähän liian suuri ero, nyt ei enää pysty eikä kykene, syke on 193 ja jättäydyin kyydistä odottamaan takaa tulevia miehiä. Matka jatkui pienessä joukossa ja tuntemus oli sen verran paha, että epäilin tosissani mahdanko kestää sellaista vielä seuraavat kolme tuntia.
Todistetusti nappasin pullon vauhdista
25km:n jälkeen saatiin isompi peloton kiinni ja yhtäkkiä meno helpottui merkittävästi. Välillä oli peräti lenkkeilyfiilis ja siellä n. sadan pyöräilijän seassa vyöryi mukana kuin itsestään. Ekojen parin tunnin aikana oltiin edetty melkein 80km, eli ihan hyvää haipakkaa tultiin myötätuuleen. Ekalta huoltopisteeltä sain napattua pullon vauhdista, mihin olin siinä ryysiksessä oikein tyytyväinen. Huomasin lisäkseni kaksi naista samassa porukassa ja päätin vähän pitää näitä silmällä. Sivuvastaiseen tuuleen käännyttäessä ajo vaikeutui merkittävästi - sillä oli ihan tosissaan väliä millä puolella porukkaa on ja tietysti kaikki muutkin halusivat olla sillä puolella tuulta missä pääsee helpoimmalla. Minähän oon kyynärpäätaktikoinnissa aivan surkea nössö, joten kun pääsin hyvin peesiin ja tuulensuojaan, tuli aivan samantien joku herrasmies, kiilasi paikalleni ja kohta löysin itseni taas porukan reunasta tempomassa sivuvastaiseen. Tämä taktisen silmän puutos söi melko paljon voimia, mutta onneksi aina peesiin hetkeksi päästyäni sain palauteltua niin että hetken päästä jaksoi taas tiristää vastatuuleen kun paikkani vietiin. Reitille oli myös noin niinku huumoripläjäyksenä laitettu yksi parin kilometrin suhteellisen töyssyinen hiekkatiepäkä, jolla porukka levisi aika hyvin. Meikäläisen maastoajotaidoilla katsoin parhaaksi ottaa rauhallisesti, koska kuitenkin porukassa pysymistä enemmän kiinnosti säilyä hengissä. Heti asfaltille päästyäni sainkin tästä hyvästä ajaa muutamat hilpeät minuutit Paavon ohjeiden mukaan "niin että tuntuu ku jalat irtoais perseestä ja lepäät vasta kun oot takas peesissä."

Kun maaliin oli matkaa enää 25km, alkoi porukka häröillä tosissaan. Muutaman kerran koko joukko yhtäkkiä heittäytyi toiselle puolelle tietä (joku edestä yritti iskeä irti), välillä vauhti hidastui yhtäkkiä dramaattisesti, sitten taas kiihdyteltiin ja kaikenlaista epämääräistä heiluntaa oli ilmassa. Yritin kytätä missä muut naiset menee, jotten nyt ainakaan tulisi sen porukan viimeisenä naisena maaliin. Ehkä 5km ennen maalia olin huolestuttavan takana ja näin yhden naisen aika paljon edempänä. Yhtäkkiä näin tyhjän väylän tien keskellä vähän töyssyisten tiemerkintöjen kohdalla, joten vedin niitä pitkin muiden välistä itseni tämän takarenkaaseen kiinni. Jalat tuntuivat häkellyttävän hyvältä ja kaikkeenpystyvältä, joten loppuratkaisu vaikutti olevan silkasta taktisesta pelistä kiinni - ja siinä taktisessa pelissähän mä tunnetusti oon tunari mitä suurimmassa määrin. Sitä mukaa kun jäljelläolevat kilometrit hupenivat, vauhti kiihtyi ja minä kyttäsin sopivaa paikkaa mennä kilpakumppanista ohi. Ehkä 500m ennen maalia siihen tuli hyvä tilaisuus, pääsin helposti ohi, sain vähän etumatkaa, kunnes huomasin toisenkin naisen ihan edessäni. Lähdin hyvän tuntuisilla jaloilla ohittamaan just ennen maaliviivaa, mutta joku mies sattui eteeni ja jäin loppukamppailussa hyvin niukasti toiseksi. Maalissa kuulin olleeni 7. nainen sekunnilleen samalla ajalla kuudenneksi tulleen kanssa ja jääneeni palkintosijasta joitain sadasosia. Vähän manailin että palkinnoille pääseminen jäi noin pienestä kiinni vieläpä kun jalat tuntuivat että niillä olisi kyllä tehnyt vaikka mitä. Toisaalta, hyvän maantiepyöräilijän on osattava se taktinen peli ihan yhtälailla, eli turha selitellä.

Vaikka noin täpärästi menetetty kutossija jäi luonnollisestikin kaivelemaan, olen ajooni aika tyytyväinen. Ainakin suorituskyky pyörällä vaikuttaisi parantuneen ihan olennaisesti, kun 37.7km/h-keskivauhti tuntui enimmäkseen helpolta (kisan keskisyke 164, eli n. 10 pykälää vähemmän kun aiemmissa massapyöräilyissä) ja juurikin sen takia kykenin myös ajoittain tiristämään kunnolla enkä heti ensimmäisessä rykäisyssä tipahtanut porukasta. Oli myös aika hienoa tulla loppuusuoralle ja todeta että vaikka näillä jaloilla on jo ajettu yli 140km, ne edelleenkin tekevät ihan tasan mitä mä niiltä pyydän. Viimeisten 4km:n keskivauhti oli muuten 46km/h ja maaliviivalla vauhti 54.4km/h, eli ihan vauhdikas se loppu taisi ollakin. Kaikenkaikkiaan kokemus oli paljon vähemmän epämukava kuin mitä odotin - todennäköisesti juurikin parantuneen suorituskyvyn takia. Olin jo melkein vähän luovuttanut tän pyörällä kisaamisen ja yhteislähtöhomman suhteen ja sopeutunut ajatukseen itsestäni huonona yhteislähtökuskina, mutta nyt kun Rattaralli meni näinkin hyvin, aloin miettiä että pitäisköhän sittenkin ens keväänä vaikka ihan läpällä tehdä excursio johokin Tarton lähellä olevaan viron maantiekisaan.. ;)



tiistai 26. toukokuuta 2015

Tahko Run, puolimaraton

Uhosin tuossa Jooksumaratonin jälkeen kovasti kuinka nyt muuten räjähtää pankki kun meitsi lähtee tekemään uutta puolimaratonin ennätystä. No ei räjähtänyt pankki, eikä näköjään myöskään jalat kun ovat olleet täysin tuoreet heti kisapäivän illasta saakka. Tiijä häntä olisko sitten pitänyt tiristää vielä enemmän vai mikä oli.. No, oma ennätys tuli kuitenkin tehtyä vaikka alkuperäisen reteän aikatavoitteeni edessä jouduinkin nöyrtymään. Valokuvia on paljon - kiitos Paavon - joten koittakaa kestää tämä kuvapläjäys.

Matkustin keskiviikkona illaksi Kuopioon hoitamaan ja lohduttamaan ranteensa murtanutta Paavoa. Alkuperäiinen suunnitelma oli mennä yhdessä juoksemaan Tahko Runiin - Paavo maratonia ja minä puolikasta. Nyt kun kohdalle sattui täysin turhaa epäonnea, juoksinkin vain minä. Torstaina oli pakko päästä fiilistelemään Puijolle ja tarkoitus oli tietysti ottaa ihan kevyesti. No yritäppä ottaa kevyesti siinä hillittömässä vuoristossa kun ylämäissä kävellenkin syke on yli 160. Joka tapauksessa oli älyttömän mukavaa juosta metsän keskellä pururadalla ja jotenkin ihan huomaamatta kilometrejä kertyi 15. En oo ihan varma oliko ihan oppikirjan mukainen veto kaksi päivää ennen puolimaratonia, mutta ainakin oli kivaa ja joskus se on kaikkein tärkeintä.
Yksi kauneimpia paikkoja Kuopiossa
Kisa-aamuna yritin toteuttaa Paavon teesejä siitä, kuinka huomio pitää olla pienissäkin yksityiskohdissa ja kaiken oltava mietitty loppuun asti. Ei päästy ihan täydelliseen yksimielisyyteen siitä, kuuluuko varpaankynsien lakkaus niihin olennaisiin yksityiskohtiin, mutta ehkä tämä on niitä juttuja joita miehen ei tarvitsekaan ymmärtää. Kisapaikalla tein vesisateessa huolelliset verryttelyt ja ihmettelin että mitenkäs tämä nyt jännittääkään näin paljon. Oli pieni aavistus, että epämukavaa raastoa olisi luvassa ja voi kuinka oikeassa olinkaan..
Vähän jännitti..
Nyt jo hymyilyttää
Starttipaukun pamahdettua lähdettiin aika hyvällä vauhdilla liikenteeseen. Olin asettanut tavoitteekseni olla kolmen parhaan naisen joukossa ja tietysti iloisesti unohdin että kympin juoksijat lähtivät samasta paukusta. Ihmettelin sitten että ei saakeli nää menee kovaa, ei sitten mitään jakoa pysyä mukana edes ensimmäisiä kilometrejä.
Startti
Jättäydyin omaan vauhtiini ja yritin latoa sen minkä jaloista lähti. Jos olin kuvitellut että Jooskumaratonin reitti oli mäkinen, se osoittautui suureksi harhaluuloksi. Tahkon reitti nimittäin oli mäkinen sanan varsinaisessa merkityksessä. Paavo oli mua siitä vähän varoitellut, mutta kuittasin nämä van toteamalla että "olis varmaan kannattanut käydä enemmän lenkillä" ja olin vakaasti päättänyt alittaa Paavon viime vuoden 1:38 ja risat - ajan näytösluonteisesti. Reissun todellinen luonne alkoi kuitenkin paljastua siinä 4km:n jälkeen kun yritin jotenkin edetä kovaan vastatuuleen ja ylämäkeen kun vettä tuli vaakasuorassa päin naamaa. Jalkoja hapotti, rentoudesta ei tietoakaan ja piti vaan jotenkin väkisin yrittää ruhjoa menemään. Se oli ihan syvältä.
Huolto pelasi ja huoltaja oli tosi kiva :)
Jonkin aikaa mietin ihan vakavasti että jaksanko mä ollenkaan juosta tätä maaliin kun tuntui niin pahalta ja vauhti oli pahimmillaan jotain 5:30/km. Sitten mietin että tällaiset olosuhteet voi olla joskus triathlonkisoissakin, ei se sielläkään aina tunnu hyvältä mutta silti on vaan edettävä sen hetkistä maksimivauhtia, koska kilpakumppanit hiillostaa. Hetken itseni kanssa keskusteltuani päätin että kehitetään nyt sitten henkistä kovuutta ja jatkoin tosissani juoksua. Näin Paavon taas 8km:n kohdalla ja kuulin olevani naisten 2. sijalla takana tulevan hiillostaessa 30s päässä. Nyt vasta syttyi valot päähän ja tajusin että kympin juoksijathan lähtivät samalla, hyvä minä.. Kilpailijaluonteeni pääsi valloilleen ja päätin tehdä kaikkeni pitääkseni 2. sijani.
Raastoilmeellä 
 Tässä vaiheessa ei enää paljoa kiinnostanut sykkeet, vauhdit tai loppuaika, vaan juoksin minkä pystyin jottei takaa-ajajani saisi minua kiinni. Seuraavan kerran näin paavoa jossain 13km:n kohdalla ja sain tietää välimatkan kasvaneen puoleentoista minuuttiin. Viimeiselle kympille sain jo jonkinlaisen raaston päälle ja askelluskin tuntui ajoittain suunnilleen siltä miltä sen varmaan kuuluisi.
Viimeisen nousun alussa
 Viimeisen vitosen alussa sai juosta hiihtolenkeiltä tutun porokahvilan nousun joka tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Nousua seurasi oikein terävän jyrkkä lasku ja viimeiset 2km olivat aivan tasaista. Viimeisillä kilsoilla pääsin jo aika hyvään flow:hun ja ja tuntui että tasamaata olisin jaksanut juosta vielä vähän pidempäänkin. Maaliin tulin naisten tokana ajassa 1:39:08, mikä on uusi puolimaratonennätykseni.
Jeee!
Alkuperäinen tavoite oli lähteä juoksemaan 1:35-suuntaista aikaa, mutta siihen ei lauantaina olisi paukut riittäneet millään. Aina voisi tietysti spekuloida mikä vaikutus oli reitillä, säällä ja valmistautumisella, mutta enpä taida viitsiä kun ei ketään kuitenkaan kiinnosta nämä kootut selitykset ja ainoastaan lopputuloksella on väliä. :) Se tuli ainakin todettua, että kisoissa todellisen raaston äärelle minua motivoi ensisijaisesti toiset kilpailijat. Huomattavasti mitään aikatavoitetta enemmän minua kiinnosta pitää kilpakumppanit takana tai päästä heistä ohi. Vaikka teoriassa kilpailen ensisijaisesti itseäni vastaan, niin käytännössä muita vastaan kilpaileminen taitaa kuitenkin olla se, josta todella sytyn ja joka saa minut menemään äärirajoille. Ehkä tähän omaan ennätykseen voi olla ihan tyytyväinen ainakin näissä olosuhteissa ja tällä reitillä. Sitä paitsi, tilastojen valossa olisin myös ihan luottavainen, että Joroisten juoksuosuudesta selviän vähintäänkin yhtä kovalla vauhdilla. :)
Sipsiä maalissa :)


lauantai 16. toukokuuta 2015

Kisakertomus Jooksumaratonilta

Noniin, vihdoin kerkeän kirjoittelemaan kisaraporttia sunnuntaina juostusta Tartu Jooksumaratonista. Oli tarkoitus tehdä se vähän enemmän tuoreeltaan kisan jälkeen, mutta maanantai meni elämää pahemman post-race bluesin kourissa ja siitä toivuttuani innostuin pyöräilystä ja sehän lähtikin sitten täysin käsistä kun olin edelliset pari viikkoa kurinalaisesti panostanut juoksemiseen. 

Olin juossut samaisen tapahtuman parina vuonna aiemminkin - ekana vuonna aikaan 2:08, tokana 1:58 ja nyt oli tarkoitus juosta 1:50 pintaan tai sen alle. Edellisillä kerroilla olin ollut suhteellisen huonossa juoksuvireessä, joten muistikuvat mäkisestä reilun 23km:n maastojuoksusta olivat hyvin epämukavat. Kuitenkin tapahtuma on tosi hieno ja se osallistujien määrä on aika käsittämätön kun ottaa huomioon minkä kokoinen maa Viro on: tuntuu kuin sinne olisi pyhiinvaeltanut suunnilleen kaikki jotka ovat joskus edes käyneet lenkillä ja myös osa heistä jotka eivät ole.  Reilun 4000 juoksijan kansanjuhla siis. 
Meditaatiota ennen starttia
Yleensä juoksutapahtumissa mun taktiikkana ei suinkaan ole aloittaa maltilla ja kiristää loppua kohti, vaan lähes aina aloitan kylmän viileästi sellaisella vauhdilla mitä todennäköisesti en kestä ihan loppuun asti ja toivon että vauhti hyytyisi vain mahdollisimman vähän. En suosittele varauksetta kaikille, mutta mulle se on vielä kestämättömämpi ajatus jos joudun maalissa pohtimaan olisko sittenkin voinut aloittaa kovempaa. Näpyttelin siis garminin virtual partneriin tavoitevauhdiksi reteän 4:37/km, koska tällä 1:50-alitus piti olla turvattu vaikka vähän joutuisikin mutkittelemaan ja juoksemaan ylimääräistä. 
Vielä hymyilyttää :)
Starttipaukun pamahdettua tajusin heti olevani aivan liian takana ihmismassan seassa ja alkoi ahistaa kun ensimmäiset kymmenet metrit edettiin kävellen. Siirryin sitten tien pientareelle ja otin kunnon sprintin jolla pääsin ainakin pahimman ryysiksen ohi ja sain jatkaa suunnilleen omaa vauhtia. Eka kilometri taittuikin aikaan 4:30, eli yllättävän nopeesti siinä kuitenkin sai vauhdin päälle. Ensimmäiset 3.5km juostiin maantien laitaa ja siinä sai kiivetä parin aika ison mäen päälle. Koska reitti on alamäkivoittoinen, yritin ottaa ylämäet maltilla ja alamäkiin rullata mahdollisimman rennon kovaa ja välttää turhaa jarruttelua viimeiseen asti. Ekat kilometrit menivät vielä ihan kivuttomasti, mutta jo 8km:n kohdalla alkoi hapottaa vähän huolestuttavasti. Reitillä on paljon pitkää ja hivuttavaa nousua jota ei muuten edes huomaa kuin vauhdin laskuna, joten kilometrivauhteja ei liikaa voinut tuijottaa. Yritin pitää sykkeen tasaisesti 180-pinnassa, eli vähän anaerobisen kynnyksen alapuolella. Ylämäissä ja tasaisella tämä onnistui, mutta jyrkähköissä alamäissä syke laski väkisinkin vaikka kuinka yritin pitää vauhtia yllä. Jossain 14km:n kohdalla keskittymiseni jotenkin herpaantui, jaloissa oli tapahtunut aivan käsittämätön kangistuminen ja vauhti tuntui hiipuvan väkisin. Menin letkan mukana, erityisesti ei edes ahdistanut, mutta reisi ei vaan liikkunut. En ole varma johtuiko tämä alamäkien jäykistämistä jaloista, vai annoinko vain itselleni siimaa enemmän kuin olisi suotavaa. Sykekäyrässäkin näkyy tässä kohti pieni taantuminen, mikä kieltämättä vähän korpeaa. 
Ekojen kilometrien ruuhkassa
17km:n jälkeen havahduin että eihän tässä enää pitkään olekaan jäljellä, pidin itselleni tiukan puhuttelun että tänne ei ole tultu sunnuntailenkkeilemään ja pakotin jalat takaisin hommiin. Selkiä alkoi tulla vastaan ihan mukavasti ja puolimaratonin väliaikapisteellä olin ajassa 1:39:59, epävirallinen ennätys siis. Siitä oli maaliin matkaa vielä n. 2.5km ja sain jo jonkinlaisen raaston päälle. Luulin jääneeni 1:50-aikatavoitteesta ihan reilusti ja maalissa yllätyinkin kun kello pysähtyi aikaan 1:50:20 ja garmin näytti keskivauhdiksi 4:42/km. Mietinpähän vaan, että jos olisi aloittanut loppuraaston aiemmin, olisiko se ollut alitettavissa.. Pian maalissa löysin onnistuneet juoksut tehneet Tarun ja Laurin ja yhdessä fiilisteltiin kuinka hauskaa oli. 
Viimeinen kilometri
Kokonaisuutena olen juoksuun ihan tyytyväinen ja 8min:n aikaparannus edellisvuoteen lupaa melko hyvää kesää ajatellen. Olin 495:n juoksuun startanneen naisen joukosta 24., mikä on noin suuressa massatapahtumassa ihan asiallinen sija.Viikon päästä juoksen Tahko Runissa puolimaratonin, jossa tavoitteena on pistää puolikkaan ennätys ihan kunnolla uusiksi ja olla itselleni täysin armoton eikä hyväksyä mitään hetkellisiä vauhdin ja sykkeen taantumisia. Siitä viikon päästä on Tartossa Rattaralli, eli 142km maantiepyöräilyä yhteislähtönä. Ajaminen siellä on harvoin erityisen hauskaa kun koko ajan pelottaa ja sattuu, mutta se on sellainen hyvä pään ja jalat karaiseva toimenpide, jonka jälkeen triathlonpyöräily yksin kun saa ihan ite määrätä vauhdin, tuntuu hyvin helpolta. :)


sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Pyöräilykuuri ja finnish for triathletes

Olipas mukavat puolitoista viikkoa! Paavo lähti tänä aamuna klo 7 ajelemaan Tallinnan kautta kohti Kuopiota ja yritän nyt taas orientoitua siihen, että seuraavat muutaman viikon kotona on hiljaista ja treenit jatkuvat ilman apukuskia.

Paavo tosiaan tuli tänne viime torstaina ja viikonlopun sää vähän testasi meidän molempien huumorintajua: vuoronperään satoi vettä ja räntää. Torstaina lähdettiin sateen hetkeksi lakattua pyöräilemään ihan vaan jotta se sade alkoi uudestaan heti kun päästiin ovesta ulos ja kastuttiin läpimäriksi. Päätettiin sitten että tähän halpaan me ei enää mennä ja vietettiin viikonloppu pitkälti sisätiloissa mökkipöllöillen ja keksien mitä huonompia pääsiäismunavitsejä, joista ei nyt tässä sen enempää. Tämä toimettomuus tais kyllä ladata mun akut aika tehokkaasti kun edellisviikkojen pienimuotoinen sippaus oli vaihtunut oikein kunnon treeni-intoon.

Alatskivi loss
Samainen linna vähän lähempää
Kallaste
Kallaste

Kun aurinko alkoi maanantaina taas paistaa, pistettiin pienimuotoinen lähietelänleiri pystyyn - ajatuksena leikkiä olevamme Mallorcalla ja kerätä mahdollisimman paljon pyöräilykilsoja jalkoihin. Mun lyhyet koulupäivätkin mahdollistivat tämän oikein hyvin. Räntäsateen loputtua saatiin tilalle 10m/s tuuli ilostuttamaan lenkkejämme. Maanantaina ajeltiin ns. "turistilenkki, jolla kierreltiin osittain tuntemattomia teitä. Aika eksoottisia pikkukyliä löydettiinkin Peipsijärven rannalta! Tiistaina satoi vettä ja oltiin mukavuudenhaluisia, joten juoksemiseks meni. Keskiviikkona tuulipyöräilyt jatkui ja pyöriteltiin 97km tuulen puhistessa aika kiitettävästi. Vetovuorot jaettiin hyvinkin perinteisiä sukupuolirooleja kunnioittaen, eli Paavo sai vetää melkein koko ajan. Muutaman kerran tosin ihan huvikseen kokeili miten helppoa mut on tiputtaa sivutuuleen, helekatti. Kirosin pyörävalintaani kun olin lähtenyt Feltin sijaan liikkeelle maantiepyöränrohjakkeellani, josta ei ihan samalla tavalla ole vastaamaan wattikone-Paavon iskuihin. 
Torstaina tuuli on yltynyt vielä lisää ja nyt mentiin jo lähestulkoon myrskyssä. Päätin että nyt on hyvä tilaisuus testata Felt IA3:sta aikalailla äärimmäisissä tuuliolosuhteissa ja kaikista eri tuulenkulmista. Ekat 60km oli jatkuvaa erittäin kovaa suoraa tai sivuvastaista ja sai tehdä ihan tosissaan töitä että ylipäätään pääsi eteenpäin. Sen verran elegantisti Felt kuitenkin lipui vastatuulen läpi, että sain vetää yllättävänkin paljon. ;) Sivutuulessa sai mennä ihan kieli keskellä suuta ja ajelin enimmäkseen jarrukahvoilta, mutta ihan yhtälailla sai Paavokin pidellä maantiepyörästään kiinni kun tuuli meinas heittää ojaan. Viimeiset 40km päästiinkin oikein huljakkaan myötätuuleen ja vauhti nousi 45km/h kun vaan vähän heilutteli jalkoja. :D Matkaa kertyi 104km, vauhti eikä keskisyke ei päätä huimannut, mutta näköjään tuo tuulessa tempominen on aika kuluttavaa kun jalat räjähtivät totaalisesti ja olin kotiin päästessä aivan sippi.

Lähde. Tuli jano
Perjantai oli palauttelupäivä, joka vietettiin retkeillen Taevaskojan luonnonpuistossa. Käppäiltiin metsässä pari tuntia ja illalla pyöriteltiin vielä kevyesti parin tunnin lenkki - menomatka hulppeeseen myötätuuleen ja takaspäin nitkuteltiin vastaiseen Hyvin Hitaasti. Lisäks tankattiin lauantain pitkistä varten ja virittäydyttiin Mallorcalaiseen tunnelmaan juomalla espanjalaista punaviiniä.
Taevaskoja
Koska etelänleirin viimeisenä päivänä kuuluu aina ajaa ns. "sankarilenkki", päätettiin täälläkin polkasta Paavon reissun viimeisenä päivänä vähän pidempi siivu. Ekat 100km mentiin aika tarkkaan Rattarallin reitillä, mutta loppu tultiinkin Otepäästä Paluperan, Hellenurmen ja Elvan kautta Peeduun, josta koukattiin vielä Ilmatsalussa jotta saatiin 150km täyteen. Reitti on virolaisessa mittakaavassa yllättävän mäkinen kun nousua kertyi 1120m. Kelin suhteen kävi loistava tuuri, kun tuuli oli enää 4m/s ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Alkumatka mentiin aika leppoisaa lenkkivauhtia ja katseltiin maisemia. Yksi National Geographicin merkkaama kohde bongattiin vahingossa ja piti tietysti ottaa pakolliset kuvat. Pari kertaa Paavo iski mäkeen aika topakasti ja selitti suupielet korvissa kuinka "tässähän alkaa vanha pyöräilijä innostua...näillä jaloilla vois vaikka mennä kisoihin…ai että…on kyllä kivvaa…on kyllä aika hyvä nyt.":)

 Otepäässä avattiin ulkojätskikausi ja päätettiin ajaa loppumatka ns. "tosissaan." Paavo sai toimia vetojuhtana ja annoin tälle luvan mennä ihan niin kovvaa ku huvittaa ja sitähän huvitti. Vauhti pyöri kevyessä myötätuulessa välillä 35-52km/h ja minä roikuin hyvin tiukassa peesissä kiinni takarenkaassa. Ketä tahansa en muuten uskaltaisi peesata noin tiukasti aerotangoilta ajaen, mutta Paavon kyydissä on tullut roikuttua sen verran paljon että uskallan jo luottaa ettei tämä tee mitään äkkinäistä ja vauhti muuttuu nopeasti ainoastaan ylöspäin. Tiukassa peesissä ajaminenhan on triathlonistille useimmissa (=peesikieltoisissa) kisoissa täysin hyödytön taito, mutta siitä on paljon iloa kun lenkkeilee itseä kovempikuntoisessa seurassa. On nimittäin ihan hillittömän hauskaa ajaa paljon kovempaa kuin mihin oikeesti yksin pystyisi. Matkaa kertyi lopulta 153.6km, aikaa 4:53, keskari oli 31.3km/h ja keskisyke 10 lyöntiä alle aerobisen kynnyksen, ei paha tässä vaiheessa vuotta.

Viikon pyöräkuuri taisi tehdä aika hyvää - pyöräjalkojen sielunelämä on sillein vähän jännää, että niille on joskus suorastaan välttämätöntä että niitä kiusataan ja ajetaan monena päivänä peräkkäin aivan loppuun ja sitten viimeisenä niitä periaatteessa särkee kokoajan, mutta sitä huolimatta ne tottelee ja tekee ihan just mitä pyydetään. Tästä myllystä kun palautuu ja superkompensoituu, niin sitten muuten kulkee! Muutenkin pyöräkunto vaikuttaisi tässä vaiheessa vuotta ihan lupaavalta ja jaloissa on jo 1200km pyöräilyä. Uusi pyörä on osoittautunut ehkä vielä ennakko-odotuksianikin paremmaksi peliksi ja sai myös Paavolta vahvan hyväksynnän. Ainoana miinuksena Paavo piti sitä, että jos tämä ite ajaa maantiepyörällä ja minä Felt IA3:lla, mun tiputtaminen suoraan vetoon on käytännössä mahdotonta, tai ainakin se vaatii pitkällisen väsytystaistelun. :)

Pyöräleiri oli siis menestys, mutta jottei tämä teksti vieläkään loppuisi, niin on ihan pakko tehdä ihan lyhyt off-topic, eli suomeksi aiheeseen liittymätön avautuminen sellaisesta aiheesta kuin anglismit. Siis mikä juttu se on, että triathlonpiireissä on alettu suomen kielen seassa viljelemään englanninkielisiä sanoja silloinkin, kun olisi olemassa ihan täysin käyttökelpoinen suomen kielinen sana joka tarkoittaa täsmälleen samaa asiaa? Pahinta on se, jos suomen- ja englanninkielisiä sanoja on lauseessa yhtä paljon, eikä oikein edes tiedä kumpaa kieltä nyt olisi tarkoitus käyttää. Somessa triathlon-aiheisissa jutuissa vilahtelee suomenkielisessä tekstissä sanoja, kuten juoksuformi (=juoksuasento), base-kausi (=peruskuntokausi) zone (=sykealue), training camp (=harjoitusleiri), head coach/swim coach/run coach (=päävalmentaja/uintivalmentaja/juoksuvalmentaja), TT-bike (=aika-ajopyörä), race-recap (=kisaraportti), all in (=täysillä) ja lopuksi henkilökohtainen suosikkini: triathlete-urheilija. (veikkaisin että tässä on nyt haettu sanaa triathlonisti tai vaihtoehtoisesti triatleetti)

 Eikö voitais päättää että puhutaan tai kirjoitetaan joko suomea tai sitten ihan kokonaan englantia? Onko noita oikeesti ihan pakko sotkea noin härskisti keskenään?

Tai mikäs minä oon tällasesta päättämään. Whatever. 


torstai 12. helmikuuta 2015

Tartu maraton avatud rada - kuinka ei kannata startata 63km massahiihtoon

Suunnitelmat ensi viikonloppuna järjestettävän Tartu maratonin hiihtämisestä vaihtuivat suksiteknisistä syistä viime viikonlopun avatud radaan, joka siis ei ole ihan virallinen kilpailu, mutta jolla hiihdetään sama reitti numerolappujen ja ajanottochipin kanssa ja tyyli on vapaa.

Vaikka hiihtokilsoja kertyi kuuden viikon joululoman aikana yli 500 ja olen alkanut tykätä siitä lajista ihan tosissani, minulle oli edelleen täysi arvoitus millaista on hiihtää "kisavauhdilla", mikä se mun kisavauhti on, kuinka kauan sitä kestän ja mitä tapahtuu kun hiihtämällä sippaa kunnolla. No sain nämä kaikki sunnuntaina aika hyvin selville, että sikäli oli ihan menestyksekäs reissu.  Koska kokemusta minulla oli oikeestaan pelkästä lenkkivauhtisesta läpsyttelyhiihdosta, ajattelin että on taktisesti ihan fiksu veto lähteä oikein reteellä vauhdilla liikkeelle, toivoa parasta ja sitten vain elää seurauksien kanssa. Älkää vaan nyt kukaan kysykö miten päädyin tällaiseen ajatukseen, en todellakaan tiedä.

Starttasin sitten ihan suunnitelman mukaan oikein rehvakkaalla vauhdilla ja yritin roikkua seurakaverini Vembun perässä. Riemua aiheutti se, että pääsin alamäet tämän minua jonkin verran tukevarakenteisemman Tarton suksienvoitelugurun kanssa samaa vauhtia, joten sukseni taisivat tosiaan luistaa aika hyvin. (Kiitos Paavo!) Ekat 10km menivät ihan hilpeissä merkeissä kun yritin pitää kaikki naiset takana, eikä mielessä käynyt kertaakaan että a) tämä ei ole oikea kisa b) olen hiihdossa ihan täysin keltanokka eikä ehkä kannattais höntyillä c) niillä naisilla on aikaa ohittaa minua vielä moneen kertaan kun tummumisen rajamailla keräilen itseäni. d) matkaa on tosiaan e 63km. Lapoin kovalla itseluottamuksella vaan menemään ja välillä kun vilkuilin sykemittaria, se näytti ihan jämäkästi yli 180:n olevia lukemia. En antanut tämän häiritä, vaikka ehkä olis pitänyt.
Tuossa kohti meni vielä ihan hyvin..
Ekan kympin jälkeen olo alkoi olla vähän pahaenteinen ja "53km" jäljellä - kyltit saivat hiihtelijän vähän mietteliääksi. Hapot kertyivät kiihtyvällä tahdilla ja aika nopeasti tajusin että nyt saatoin muuten sössiä tämä homma tyylikkäästi heti alkumetreillä. Eka huoltopiste tuli jossain 14km:n kohdalla ja olin vielä pienesti toiveikas että kofeiinigeeli potkaisisi kunnolla ja pääsisin uuteen nousuun. Huoltopisteellä oli paljon yleisöä, josta häkeltyneenä onnistuin jotenkin tökkäämän sauvani suksien väliin ja heittämään oikein kunnon pannut. Ei auttanut kuin nousta ylös, väläyttää nätein hymy minkä osaan ja jatkaa matkaa. Söin geelin, join pari mukia mustikkakeittoa ja lähdin valloittamaan Harimägeä, josta minua oli paljon peloteltu. Mäen alussa oli joku aivan muu kyltti, josta ajattelin sen olevan joku lämmittelynousu ja varsinaisen Härimäen tulevan vasta sen jälkeen. Kiipesin kaikessa rauhassa ja yhtäkkiä huomasin Vasemmalla puolellani Harimäen näkötornin ja edessäni huljakan laskun. Jahas, tässäkö se olikin. Puijon mäkiin tottuneelle vähän antikliimaksi.

Vaikka jo ennen Härimäen nousua olin joutunut rauhoittamaan tahtia aikalailla, reissun todellinen luonne alkoi selvitä jossain 20km:n kohdalla. Väsytti aivan karmeasti, kroppa tuntui täysin loppuun ajetulta, lunta pyrytti vaakasuoraan ja tajuntaan iski myös, että yhdensuuntaisella reitillä se vastatuuli ei tosiaankaan käänny missään vaiheessa. 43km maaliin ja hidaskin eteneminen on aivan tuskaisen työlästä, voihan prkle. Ihan oikeesti mietin jaksanko mitenkään hiihtää loppuun asti ja ajatus keskeyttämisestä alkoi houkutella tosissaan, mikä on mulle aika poikkeuksellista. Tästä alkoi sitten tiukka vuoropuhelu itseni kanssa miettiessäni argumentteja keskeyttämisen puolesta ja vastaan.
Tässä kohti ei tainnut mennä enää kovin hyvin
Puolesta:
-väsyttää, ketuttaa, hapottaa, itkettää, on nälkä, jano, ripsivärit leviää, hiihto on tyhmä laji, tästä ei urheilullista huippusuoritusta tule joka tapauksessa, oon surkea hiihtäjä, ryven itsesäälissä, hölmöilin heti alussa aivan käsittämättömällä tavalla, tällä tuloksella ei oo mulle mitään merkitystä, millään ei oo mitään väliä. Maaliin on vielä ihan julmetun pitkä matka. Tässä joutuu kärvistelemään vielä pari-kolme tuntia. Aikomuksena on ostaa uudet sauvat, että jos tämä nyt vaikka "vahingossa" katkeais, sais kunniallisen syyn jättää homma kesken?

Vastaan:
Lähtökohtaisesti paheksun keskeyttämistä aina, ellei kyse ole joko kropan tai välineiden merkittävästä hajoamisesta. En tosiaankaan kehtaa nyt ite keskeyttää ihan vaan siksi kun väsyttää, se ei kuulu kestävyysurheilun luonteeseen. Paavo nauraa mulle jos keskeytän enkä kestäis sitä kuittailun määrää. Ain on sanonut että oon henkisesti vahva. Keskeyttääkö henkisesti vahva siks kun väsyttää? Oon tankannut hiilareita ihan kunnolla ja jos keskeytän tähän, yli puolet jää käyttämättä ja lihon. Mitä Paavo tekis nyt? Irvistäis vähän enemmän, ruhjois menemään väkisin ja maalissa selittäis iloisena kuinka oli kyllä hirveetä raastoa. Pari-kolme tuntia elämästä pitää ihmisen kyetä kestämään epämukavuutta, miten paljon korpeaakaan jos luovutan tähän? Parhaat kisakertomuksethan tulee eeppisistä selviytymistarinoista ja jos mä hiihdän tän maaliin, tätä voi muistella joskus naureskellen että sellainenkin tuli koettua mutta selvisin. Jos mä keskeytän, koko homma vaan hävettää ja ketuttaa. Lisäks moisen alun hölmöilyn jälkeen on vähintäänki oikein joutua kärsimään loppuun asti, jottei varmasti tee samaa virhettä ainakaan vähään aikaan uudestaan ja oppii taas olemaan.

Eipä siinä tämän pohdinnan jälkeen voinut paljoa muuta kuin hiihtää loppuun asti. Loppumatkasta ei ole mitään kovin värikästä kerrottavaa kun ihan kauheen tarkasti en muista. Vihamieliseen vastatuuleen sai puskea ja yritin vain mennä kilometrin kerrallaan ja olla miettimättä jäljelläolevaa matkaa. Huoltopisteillä söin geeliä ja join useamman mukillisen kaikessa rauhassa. Välillä yritin vähän pitää vauhtia yllä ihan vaan jotta joskus pääsisin kotiinkin. Välillä meinas itkettää silkasta väsymyksestä.

Lopulta reilun neljän ja puolen tunnin hiihtämisen jälkeen maalisuora aukeni silmien edessä ja ai että tuntui helpottavalta. Maalista hain äkkiä kamani jotta sain lämmintä päälle ja pääsin täydentämään tyhjentyneitä energiavarastoja herkullisella hernekeittoaterialla. Kyllä tämän takia kannatti huhkia.
Maalissa ja ihan vähän vaan seisoo silmät päässä. :D
Näin jälkeenpäin oon oikein tyytyväinen että hiihdin maaliin, vaikkei tuo nyt varsinaisesti urheilullinen huippuveto ollutkaan. :D Tarinan opetus lienee se, että vaikka kuinka väsyttäis, niin aika pitkänkin matkan sitä on silti kykeneväinen taapertamaan kun vaan päättää niin. Ja että pitkän matkan hiihdossa ei kannata häröillä heti ekalla kympillä, koska siitä joutuu kärsimään myöhemmin. Ja hyvät pitkän matkan hiihtäjät on muuten ihan hillittömän kovia jannuja!