Tahkon täysmatka ja pohdintaa kisakaudesta 2015

Kisakausi saatiin jo reilut pari viikkoa sitten viimein päätökseen ja grande finalena toimi Finntriathlon Tahkon täysmatka. Olen nyt vähän kahden vaihella mitä tässä oikein pitäis omasta suorituksestani ajatella ja siksi kestikin näin kauan ennen kuin aloin kirjoittaa kisasta mitään.

Matkalla startiin

Kisa meni sijoituksen suhteen ihan hyvin kun olin naisten yleisen sarjan 3. Myönnettäköön että aikomuksenani oli yrittää voittaa, mutta Mira teki kyllä niin hienon suorituksen etten ole varma olisinko huippupäivänäkään mahtanut hänelle mitään. Aikani vuosi sitten Nastolassa oli 10:56 ja ajattelin yltiöoptimistisesti, että helpostihan tuosta lohkaisee puolisen tuntia pois ihan jo sillä, että uskaltaa lähteä rohkeammin liikenteeseen. No ei lohkaissut - aikani Tahkolla oli 11:00:06, eli oma ennätys jäi tekemättä ja sen myötä kevään aikana kuviteltu tason nousu jäi vaille mustaa valkoisella täydeltä matkalta.

Eka vaihto

Felt IA3 lähdössä liikenteeseen

En nyt ala ruotimaan koko kisan kulkua erityisen tarkkaan kronologisessa järjestyksessä, kun mitään ihmeellistä tai dramaattista ei tapahtunut. Uinti oli sitä perustekemistä aika kovassa aallokossa, mikä nyt ei minua juuri hetkauttanut - ainoastaan piti huolen että vauhti pysyy hyvin maltillisena. Pyöräily alkoi vähän nihkeästi, jossain 50km:n kohdalla alkoi kulkea oikein hyvin, tätä jatkui pyöräosuuden puoliväliin, jolloin aloin mossahtaa enkä oikein saanut kunnon tekemisen meininkiä päälle. Vaikka vauhti oli aika paljon suunniteltua hitaampi, jalat alkoivat pyöräilyn jälkeen olla siinä määrin loppuun ajetut, että juoksemaan lähteminen pelotti ihan julmetusti. Lähdin kuitenkin läpsimään ja eka puolisko meni yllättävänkin kivuttomasti lähinnä hidasta hyytymistä vältellessä. Erityisen pahalta ei edes tuntunut, mutta tuntui kuin olisi koko ajan ollut joku 5:30/km-vauhtiin asetettu rajoitin päällä joka piti huolen että kovempaa ei jalat liikkuneet. 26km:n kohdalla oli kisan ensimmäinen ihan tosissaan synkkä hetki, mutta tiesin että siitäkin saan kyllä itseni elvytettyä kun vain pääsen huoltopisteelle ja saan juotavaa ja geeliä. Niinhän se helpottikin, matka jatkui ja jälleen sain viimeiselle vitoselle jostain yli-inhimilliset voimat, jolla jaksoin lappaa menemään kuulemma häkellyttävän kevyen näköisellä askeleella.

"ihan hyvin menee"

Jeaaa!

Maaliin tulin iloisesti tuuletellen. Päällimmäinen tunne oli helpotus että kisakausi on nyt ohi, off-season alkaa ja saan hetken miettiä aivan muita juttuja kuin urheilua eikä tarvitse vähään aikaan pakata kisakassia. Koko suoritus oli oikeastaan sellaista "perusmättöä." Minkäänlaista kisaherkkyyttä ei ollut, eteneminen oli koko ajan melko työlästä ja vähän liian usein mietin, että eikö sitä ihminen ihan oikeesti keksi mitään järkevämpää harrastusta. Jo ennen kisaa oli ilmassa pientä henkisen fokuksen puutetta, josta sain kyllä itseni juuri lauantaiksi psyykattua siihen mielentilaan, että tämä täysmatka on nyt oikeesti hyvä juttu. Periaatteessahan tuo oli ihan onnistunut ja tasapainoinen veto ilman suurempia ongelmia, mutta jotenkin toisella kerralla siitä pelkästä selviytymisestä ei saa enää läheskään samanlaista hekumaa kuin ekalla kerralla; ja täysmatka on suorituksena aina sen verran rankka, että sitä hekumaa vähän niinku tarvitsisi. Toisaalta voi myös olla ihan tyytyväinen, että sillä perusmätölläkin kykenen tekemään tuollaisen suorituksen täydellä matkalla.

Paavo, 9:22, oman sarjan voitto ja Frodeno-tuuletus

Tässä taisi nyt käydä niin, että se kaikista terävin huippukunto ajoittui vähän vahingossa jo alkukesään ja Valgan kisaan. Olin vetänyt ihan hillittömän treenikauden ja opikeluiden takia oli pakko vähentää treenejä radikaalisti kesäkuussa. Tästä seurasi se, että se paras vire pulpahti pintaan vähän ennen aikojaan. Kun tulin Suomeen ja "kesälomalle", aloitin työt ja olen nyt ensimmäistä kertaa tehnyt töitä lääkärinä, mikä ei ole näin ensimmäisenä kesänä ihan kevyt juttu. Tämä on lisännyt kokonaiskuormitusta ihan merkittävästi ja tehnyt kokonaisuuden hallinnan aika haasteelliseksi.

Podium :)

 Tämän kesän puoliväliin asti mulla on ollut kokoajan sellainen palava halu treenata, kilpailla, raastaa ja antaa kaikkeni. Joroisten kisan kaaduttua huonosti ajoitettuun ja yllättävän sitkeäksi osoittautuneeseen flunssaan, on koko loppukesä mennyt enemmänkin hyytymistä ja kunnon laskua vältellen. Samalla on vähän ahdistanut kun kroppa ei ole tuntunut olevan ollenkaan siinä kunnossa, mitä kevään perusteella oletin sen kesällä olevan. Koskaan aiemmin mua ei ole ahdistanut mikään urheiluun liittyvä ja palaisin mielelläni siihen takaisin. Onneksi haasteellisen urheiluelämän vastapainoksi työ on ollut ihan hurjan mielenkiintoista ja palkitsevaa, vaikka hyvin usein tuntuukin etten osaa juuri mitään lähellekään niin hyvin kuin pitäisi ja koko ajan mennään osaamisen ja aivokapasiteetin äärirajoilla. Kuulunee kuvioon näin lääkäriyden alkutaipaleella.

Just nyt tuntuu että mun täytyy hetki vetää vähän henkeä ja ottaa etäisyyttä triathloniin ja koko tähän urheilijan leikkimiseen. En ole yhtään huolissani etteikö se palava halu ja into sieltä vielä löytyisi - en van tiedä meneekö siihen kaksi viikkoa, kuukautta vai mitä. Tämä laji on kuitenkin niin hieno, etten missään nimessä halua kyllästyä siihen lopullisesti. Ehdottomasti aion edelleen käydä lenkillä -tasan niin paljon tai vähän kuin huvittaa ja vain ja ainoastaan sen hauskuuden ja hyvän olon takia. Olen vielä pari viikkoa töissä ja sitten palaan viimeiseksi vuodeksi Tartoon (kiitos uuden opintosuunnitelman, saan kutosvuoden viettää Suomessa harjoitteluita ja töitä tehden) ja saan vielä hetkeksi taantua hyvillä mielin takaisin tietämättömäksi opiskelijanpahaiseksi joka on vastuussa vain omasta oppimisestaan.

Toivottavasti tästä tekstistä ei nyt saa sitä kuvaa, että olisin jotenkin tyytymätön elämääni, kun asia on oikeastaan päinvastoin: olen ihan hillittömän innoissani siitä, että olen huomannut tykkääväni työstäni ja tulevasta ammatistani tosi paljon, mulla on harrastus josta pidän, ihan huippuja kavereita ja poikaystävä joka on todellinen aarre. Just nyt vaan akuutisti vähän väsyttää ja täytyy hetkeksi vähän rauhoittaa tahtia. Eiköhän se aiemmin valloillaan oleva into urheiluunkin vielä löydy :)

Henry Grönholmille suurkiitos hienoista kuvista!