perjantai 18. elokuuta 2017

Tuurista

"Hei. Jos sä haluat olla hyvä kirurgi, sulla pitää olla hyvä tuuri." Näin totesi eräs minua enemmän elämänkokemusta omaava kaveri. Ei mennä kirurgiaan tässä sen enempää, mutta jäin kuitenkin miettimään asiaa ja tajusin, että tämähän pätee myös triathloniin - tai oikeastaan elämään yleensäkin. Myös hyvällä urheilijalla on hyvä tuuri. Ja jos tarkkoja ollaan, en ole oikea urheilija, vaan ennemminkin kilpaurheilua harrastava kuntoilija.

Triathlonissa tai missä vaan kestävyysurheilussa voi sattua yhtä sun toista, joka usein pistetään tuurin piikkiin. Näistä tyypillisimpiä on se, jos maha menee sekaisin, energia ei imeydy tai krampit iskee ja joutuu kävelemään. Myös erilaiset välineongelmat kuuluvat tähän sarjaan. Kaikille sattuu näitä joskus, joillekin useammin kuin toisille. Usein kuulee kuinka porukka selittelee, että "olin kyllä siis parhaassa kunnossa ikinä ja olis kyllä tullut kova aika, mutta kun tapahtui x, y ja z." Oli siis huono tuuri. Minäkin teen tätä välillä. Joskus kyse onkin silkasta tuurista, sanoisin kuitenkin että enimmäkseen ei.

Jos maha menee sekaisin, on todennäköisesti tehty jotain ravitsemuspuolella väärin. Syöty liikaa ennen kisaa, liian lähellä kisaa tai vääriä asioita. Tai sitten on syöty kisan aikana liikaa tai itselle sopimattomia geelejä. Minulla on kolmesti ollut tällä tavalla huono tuuri: ensimmäinen oli Tahkon täysmatkalla 2015, kun nesteet eivät oikein imeytyneet pyöräosuudella ja lähdin juoksemaan aika heikossa hapessa. Oikeasti unohdin omat geelit vaihtoalueelle, jouduin syömään järjestäjän tarjoamia geelejä, joista kaikki oli kofeiinillisia ja aika tehokkaan tärinän ja diureesinhan se aiheutti. Toinen oli Vierumäen olympiamatkalla, kun en katsonut sääennustetta ja lähdin 40km:n pyöräosuudelle yhdellä juomapullolla. No, tuli +28c:n helle ja tuli nestehukka. Juoksuosuus ei varsinaisesti kulkenut. Joroisten puolikkaalla jouduin kerran viettämään juoksuosuudella huomattavan paljon aikaa bajamajoissa. Myös pyöräosuudella krampannut pakara hidasti vauhtia. Selittelin tätä pari päivää itselleni huonolla tuurilla, kunnes katsoin peiliin ja totesin, että ne kisaa edeltävänä iltana klo 22 jälkeen syödyt puoli kiloa irtokarkkia oli ehkä huono veto. Pakara varmaan myös kramppaa, jos ei koko kesänä ole paljoa huvittanut ajaa tri-pyörällä aeroasennossa, vaan on pyöritellyt leppoisasti maantiepyörällä.

Selittämätön nitkahdus, krampit tai kivut ovat myös aika yleinen selitys. "Olis kyllä tullut enkka ja hyvä aika, mutta kun juoksun ekalla tai vikalla kympilla alkoi jalka tai selkä tai sielu kramppaamaan." Krampillekin on joku syy. Ei ole nautittu tarpeeksi suolaa, on aloitettu liian kovaa, pyörän ajoasentoon ei ole totuteltu (=harjoiteltu) tarpeeksi pitkillä lenkeillä, tai pyörän ajoasento on vaan vääränlainen. Osallistuin kerran 63km:n massahiihtoon luistelutyylillä. Kräkkäsin siinä ekan kympin jälkeen, koska iski täysin selittämätön kokovartalokipu. Lunta pyrytti vaakasuoraan, toisen sauvan remmi alkoi rispaantua auki ja erityisesti vasen ranne kipeytyä toimintakyvyttömäksi. Manailin surkeaa tuuriani koko viimeiset 53km ja kirosin koko universumin, joka on minua, minun suksia ja koko urheiluharrastusta vastaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisin ehkä kuitenkin voinut vaikuttaa asiaan parhaiten esim. aloittamalla siten, ettei syke ole maksimin ja anakynnyksen välissä koko ensimmäistä tuntia, katsomalla sääennusteen ja toimimalla sen mukaan, sekä korjaamalla sen sauvan remmin. En tehnyt mitään näistä ja sen takia sitten oli aika epämukavat oltavat muutaman tunnin ajan.

Renkaan puhkeamisessa tuurilla on ehkä näistä suurin rooli, mutta onneksi senkin todennäköisyyttä voi omalla toiminnallaan ainakin pienentää tuntuvasti. Joskus kuulin ihmeteltävän, miksi rengas puhkesi, vaikka oli kisaa varten vaihtanut tuliterät ulkorenkaat. Näissähän kumi on kaikista pehmeintä ja huokoisinta, joten suunnilleen ekat 100km rengas on kaikista herkin ottamaan osumaa. Käytettäessä kumi kovettuu, eikä siihen mikään terävä uppoa enää niin herkästi. Ulkokumin täytyy siis kisaan lähtiessä olla mielellään aika paljon ajettu. Rengaspaineilla on luonnollisesti myös aivan olennainen merkitys, sekä sillä miten rehvakkaasti ajaa töyssyihin ja pitkittäisiin railoihin  asfaltissa. Pyöräongelmiin liittyen minulla ei ole toistaiseksi hauskoja kommelluksia kerrottavana, koska Paavo on huolehtinut pyörästäni aina suvereenisti. Olen siitä hyvin kiitollinen.

"Ei vaan kulkenut kisapäivänä, vaikka treeneissä kulkee aina tosi hyvin." Tähänkin voi onneksi itse vaikuttaa. Kunto toki rakennetaan jo kuukausia ja vuosia ennen kisaa, mutta se viimeinen terä hiotaan viimeisten kolmen viikon aikana. Sen voi helposti tuhota jo ennen kilpailua joko treenaamalla liikaa tai liian vähän. 2015-kesänä minulla ei kulkenut, koska vedin treenien kanssa oikein kunnolla yli - siitä oli vähän vaikeaa repiä minkäänlaista herkkyyttä. 2016 taas ei kulkenut, koska vedin treenien suhteen ihan kunnolla ali. Siinä vaiheessa kun Paavo kyseli että lähdettäiskö lenkille, makasin sohvalla sikiöasennossa ja söin voisilmäpullaa. Sitten kisapäivänä ihmettelin kun oli jotenkin voimatonta.

Keskimäärin minulla on kuitenkin ihan hyvä tuuri ja edellämainituista kommelluksistakin olen ottanut opiksi. Luulisin, että osaan nykyään jo aika hyvin vältellä komplikaatioita ja ulosmitata suorituskykyni - mikä se sitten sattuu kulloinkin olemaan - kisoissa. Varmaan taas joskus jos meinaa liian moni kisa putkeen mennä hyvin, palaa näpit ainakin kerran, jotta muistan taas olla huolellinen.  Se taitaa kuulua kestävyysurheilussa lajin luonteeseen.







tiistai 8. elokuuta 2017

SM-täysmatka - miten se meni ja miksi

Kilpailin viime lauantaina tämän kauden ensimmäisen ja ainoan triathlonstarttini. Parin alavireisemmän kauden jälkeen yleinen kiinnostus lajia kohtaan oli koko syksyn ja keväänkin aika pahasti kadoksissa, mutta jostain syystä täysmatka on kuitenkin jaksanut aina jollain tapaa kiehtoa. Lopullinen päätös täysmatkan SM-kilpailuun lähtemisestä syntyi vasta kesällä. Päätin, että jos kerran osallistun yhteen tri-kisaan tänä vuonna, olkoon matka sellainen, että triathlonismikiintiö tulee kerrasta täyteen. Kunnon olin todennut kesän aikana tehdyissä viimeistelytreeneissä yllättävänkin hyväksi, joten lähdin aika luottavaisena viivalle. Vahvuuteni ei täysmatkalla ole mikään ylivertainen suorituskyky, mutta olen aika hyvä välttelemään ongelmia, jotka jossain määrin kuuluvat lajin luonteeseen. Lähdin siis tekemään tasaisen varmaa suoritusta hölmöilyä ja komplikaatioita vältellen. Spekuloin etukäteen, että kilpailusta tulisi todennäköisesti tiukka ja mitalien väri ratkottaisiin lopulta Sonja Kallion ja Mira Leskisen kanssa vasta juoksuosuudella. En ole erityisen nopea juoksija, mutta kykenen vielä aika pahasti sipanneenakin säilyttämään toimintakykyni ja etenemään ihan kohtalaista vauhtia - ja tälle kyvylle on muuten täysmatkan viimeisillä 20km:llä käyttöä. Valmistautumisesta lisää myöhemmin, mutta ensin siihen miten kilpailu meni.

Uinti 3.8km, 1:13:37

Uinnissa en hätiköinyt, vaan se oli sitä perustekemistä melkolailla mukavuusalueella, itseäni pyöräosuudelle säästellen. Porukka meni edestäni poikki ja jäin n. 10:n hengen porukkaan. Peesissä tuntui vähän liiankin helpolta, joten yritin pari kertaa lähteä omille teilleni ihan vain todetakseni, että peesistä poistuttuani en edennyt juurikaan kovempaa, mutta jouduin tekemään huomattavasi enemmän töitä. Jäin siis joukon keskelle kuviokellumaan rennosti jalkoja perässä roikottaen.

T1

Vaihdossa märkäpuku pois päältä, geelit taskuun, kypärä ja lasit päähän. Kuulin Miran olevan odotetusti 15min edellä ja Paavon uineen hyvin. Homma eteni suunnitelman mukaan, pyöräily ja se todellinen hauskuus sai siis alkaa.

Pyörä 180km, 5:30:32

Kuva: Bullseye photography / Finntriathlon

Mira oli 15min edellä, Sonja 7min. Päätin ajaa pää kylmänä sitä omaa perusvauhtiani sykettä tarkkaillen. Tehomittaria en ole vieläkään saanut ostettua, se lienee projektina seuraavaksi.. Syke pysyi n. 5-10 lyöntiä alle aerobisen kynnyksen. Ajoin ylämäet ihan reilusti putkelta, jotta aeroasennossa kyhjöttänyt kroppa hieman vertyisi. Huudeltiin Paavon kanssa vastaantullessamme kannustuksia puolin ja toisin. Vettä satoi kaatamalla, mutta tämä ei haitannut tekemistä millään lailla.
100km:n kohdalla alkoi vähän tuntua ja samalla täysmatka alkoi näyttää todellista luonnettaan; siinä kohtaa kun alkaa väsyttää ja matka painaa, tilanne vain todetaan, hyväksytään se tosiasia että tältä tämä nyt sitten tuntuu seuraavat tunnit ja jatketaan hidastamatta vauhtia. Laskeskelin karkeita väliaikoja Sonjaan ja Miraan aina ennen kääntöpisteitä ja huomasin ilahduksekseni välimatkan pienenevän pikkuhiljaa. 150km:n kohdalla sain Sonjan kiinni ja pääsin vähän myöhemmin hieman karkuun. Miran selkä tuli näkyviin hieman ennen vaihtoaluetta. Päätin mennä ohi, koska se nyt vain on hauskaa tulla kärjessä vaihtoon. Tavoitteenani ei ollut vielä ohittaa kumpaakaan pyörällä, vaan lähinnä saada välimatkaa hieman kurottua kiinni ja iskeä vasta juoksuosuudella. Homma eteni tässä vaiheessa siis suunniteltua paremmin. Jalat eivät todellakaan tuntuneet siltä että niillä juoksisi enää yhtään mitään maratonia kilpaa, mutta tämä oli onneksi edellisistä kahdesta täysmatkasta tuttua, eikä sikäli huolestuttanut yhtään.

T2

Vaihdettiin Miran kanssa yhdessä lenkkareita jalkaan, vaihdettiin muutamat sanat, toivotettiin onnea ja lähdettiin liikkeelle.

Juoksu 3:48:07

Lähdin ekana juoksemaan ja mietin hetken aikaa olisinko jäänyt Miran peesiin antaen tämän päättää vauhdin ja sitten iskenyt sopivan tilaisuuden tullen. Jalat kuitenkin vertyivät yllättävän nopeasti ja tuntuivat häkellyttävän kevyiltä, joten lähdin lataamaan hyvältä tuntuvaa vauhtia, yrityksenä juosta itselleni heti kättelyssä vähän etumatkaa lopun vääjäämätöntä hidastumista silmälläpitäen. Ekat 15km menivät aivan hurmoksessa - koskaan ei ole kisassa juokseminen tuntunut näin hyvältä. Reitin varrella oli paljon tuttuja kannustamassa, tämä antoi paljon voimaa. Yllättäen löysin Lemmyn reitin varrelta jostain puolivälistä, häneltä tuli hyvää kommenttia ja kannustusta. Kertoi minun olevan tukevassa johdossa, mutta että nyt kannattaa taistella, koska harvoin on tilaisuutta tehdä näin hyvää aikaa ja rikkoa omaa ennätystä. (erittäin hyvä pointti ja muistutus siinä kohtaa, kun omat ajatukset ovat jo sumeina) Kuuluttajat Tuovinen&Pajunoja pitivät minut kisan aikana ajantasalla myös Paavon edesottamuksista, mikä lämmitti mieltä. Johonkin 26km:n kohdalle juoksu tuntui suhteellisen kivuttomalta, mutta siitä eteenpäin alkoi se todellinen uupumusta vastaan taistelu. Päähän tuli ne perinteiset ajatukset siitä, että eikö ihminen nyt saakeli parempaa harrastusta keksi ja mitä näitä nyt on.

Viimeiset 15km tuntuivat aivan karmealta, kuten asiaan kuuluu. Tiesin olevani hyvässä johdossa, voittavani ja tekeväni oman ennätyksen, jos vaan jaksaisin juosta maaliin asti enkä alkaisi kävellä. Silmissä näkyi lumisadetta ja mitään kovin järkeviä ajatuksia ei päässä enää ollut. Etenin kilometri kerrallaan, yritin kaikin tavoin pitää itseni toimintakykyisenä ja muistaa, että tässä ollaan jo voiton puolella eikä nyt saa kräkätä. Viimeisen kerran kisakeskuksen läpi juostessa tajusin että pääsen ihan oikeasti kohta maaliin eikä tämä kestä enää kauaa. Viimeiselle reilun kilometrin mittaiselle lenkille lammen ympäri lähtiessä heitin yläfemmat äidille, Paavolle ja Heidille joka käski fiilistellä nyt kunnolla viimeiset puolitoista kilometriä.

Viimeisten kilometrien aikana askel oli kevyt ja hymy korvissa. Tämä homma oli paketissa - sain paitsi Suomenmestaruuden ja oman ennätyksen, myös minulle henkilökohtaisesti hyvin tärkeän onnistumisen, joka palautti taas uskon siihen, että kyllä minusta on sittenkin tähän. Maalissa Paavo ja muut tärkeät ihmiset olivat ottamassa vastaan, fiilis oli sekoitus hillittöntä riemua ja pientä liikutusta. Aika oli 10:37:17. Paavo oli tehnyt jälleen hienon 9:31-vedon ja voittanut oman ikäsarjansa, ollen kokonaiskisassa 5. Olin myös Paavon puolesta iloinen ja ylpeä.

Kuva: Bullseye photography / Finntriathlon

Kuva: Bullseye photography / Finntriathlon

Sitten lyhyesti siihen, miksi tämä onnistuikin näin hyvin. Tultiin tavallaan Paavon kanssa molemmat vähän puskista viivalle, kun ei oltu kisattu yhtäkään starttia tänä vuonna tätä ennen. Syksyllä laajennettiin lajivalikoimaa Swimruniin ja minulle uutena lajina tuli polkujuoksu ja Vaarojen maraton. Näissä löytyi se kadoksissa ollut kilpailemisen ilo - juuri mitä olin kaivannut. Talvella harrastettiin kroonista lenkkeilyä hyvin monipuolisesti. Hiihdettiin paljon, uitiin siinä ohessa. Tekeminen oli jatkuvasti mielekästä ja vuodenaikaan sopivaa. Juuri mitään ei tehty pakottamalla. Tammi-helmikuun vietin työn puolesta Joensuussa, jossa kävin paikallisten triatleettejen ylikovissa uintitreeneissä kahdesti viikossa. Tämä toimi kuuriluontoisena oikein hyvin. Keväällä oltiin Mallorcalla kaksi viikkoa ja vedettiin aika huolelliset pyöräilyöverit. Tarkoitus oli hauskanpidon lisäksi karaista jalkoja, oppivat kyllä hyvin olemaan. Malloran reissun jälkeen pidin kuuden viikon lukuputken, jonka aikana valmistauduin Tarton lääkiksen lopputenttiin. Tuona aikana paukkuja treenaamiseen ei juuri jäänyt, vaan lenkkeilyllä pidin lähinnä huolta mielenterveydestäni. Lopputentti meni hyvin ja valmistuin lääkäriksi. Nyt jälkeenpäin voin todeta, että siinä putosi yksi aika suuri stressiä aiheuttanut apina harteilta. 

Treenaamisen suhteen ruuvi kiristyi kunnolla oikeastaan vasta kesäkuun puolivälissä, kun kaivettiin tempopyörät esiin ja aloitettiin triathlonismin harjoittaminen toden teolla. Tässä vaiheessa oltiin tuoreita ja hyvässä vireessä, treenaaminen oli hauskaa ja paukkuja vielä vaikka kuinka paljon käytettävissä. Avainharjoituksina oli pitkät pyörälenkit IM-taagilla ja 10min:n vuorovedoin, eikä kevyttä läpsyttelyä juuri harrastettu. Avovedessä uitiin paljon, sen kesätyöt Saimaan rannalla mahdollisti hyvin. Juoksukunto rakennettiin pitkälti metsäpoluilla, koska se on hauskaa ja paikat pysyy paremmin kunnossa. Tiejuoksu olisi varmasti ollut lajinomaisempaa, mutta priorisoimme tällä kertaa näin. Starttiviivalle mentiin lauantaina hyvässä iskussa, eikä eväitä oltu syöty jo etukäteen. Filosofiamme on jo pitkään ollut se, että treenaamisen tulee olla niin hauskaa, että vaikka kisat menisivät penkin alle, ei mitään ole silti mennyt hukkaan. Kilpailut eivät myöskään ole mitään projekteja, vaan urheiluharrastus on koko elämän pituinen jatkumo, jossa kisat ovat hyviä välietappeja.

Tämä oli nyt kyllä toistaiseksi onnistunein välietappi ikinä.




tiistai 1. elokuuta 2017

Täysmatkan triathlonista opittua

1. Matkaa täytyy kunnioittaa, muttei pelätä. Sitä tulee lähestyä selkä suorana ja hyvin valmistautuneena, nöyrästi muttei nöyristellen.

2. Etukäteen voi kyllä kuvitella, miltä ne viimeiset kolme-neljä tuntia tuntuu, mutta kuvitelmat eivät koskaan pidä paikkaansa. Vaikka sen olisi tehnyt aikaisemminkin, aika kultaa muistot. Se nimittäin tuntuu joka tapauksessa pahemmalta kuin etukäteen oli kuvitellut. Se ei ole edes pelkkää kipua, vaan sellainen kokonaisvaltainen pahanolon tunne, jota vastaan ei pysty taistelemaan. Se vain täytyy hyväksyä ja sen kanssa elää minuutti ja tunti kerrallaan.

3. Viimeistään viikko ennen kisaa alkaa huonoimmat kisahermot omaavat selitellä, kuinka ei siis todellakaan ole treenattu tarpeeksi ja hyvä jos nyt edes maaliin pääsen. Epäonnistuminen nimittäin kirpaisee vähän vähemmän, jos on vastuuvapauslauseke mietittynä jo etukäteen valmiiksi.

4. Jos retostelee ennen täysmatkaa sillä kuinka vähän on treenannut, joko valehtelee tai on vaan vähän hölmö.

5. Täysmatkan kilpailu voi epäonnistua monella tapaa. Pyörä voi hajota, pyörällä voi kaatua, jalat hiertyä, jalat krampata, vatsa mennä sekaisin, nesteet ei imeydy, tulee ajaneeksi pyörällä jalat alta, aloittaa juoksemaan liian kovaa, saa paniikkikohtauksen uinnissa... Lista on loputon ja mikä tahansa näistä voi tapahtua kenelle tahansa.

6. Edellämainitut liittyvät joskus huonoon tuuriin, mutta useimmiten kertovat vain joltain osin epäonnistuneesta valmistautumisesta, vauhdinjaosta tai suunnitelman huonosta toteutuksesta.

7. Täysmatkan läpäisy on huomattavasti helpompaa kuin täysmatkalla kilpaileminen.

8. Jos ekalla kerralla läpäisee sen suhteellisen kivuttomasti esim. vähän alle 11h ajassa, sitä helposti kuvittelee että tuostahan napsii puolisen tuntia helposti pois, kun vähän vaan pistää reippaammin tossua toisen eteen. Se ei todellisuudessa ole ihan niin helppoa, koska sillä pienellä vauhdinnostolla aiemmin suhteellisen kivuttomasta etenemisestä tuleekin todella kivuliasta.

9. Myöskään seuraavan päivän olotilaa ei pysty kuvittelemaan etukäteen. Se olo on paljon pahempi. Kokovartalokipu yhdistettynä elämää pahempaan krapulaan.

10. Täysmatka on kaikessa armottomuudessaan hieno laji. Se kai siinä kiehtookin.

Starttaan tosiaan ensi lauantaina Finntriathlon Tahkolla kolmatta kertaa täydelle matkalle. Nykyinen ennätys on 10:56. Kilpailen naisten yleisessä sarjassa, jossa harmillisesti on lisäkseni vain kaksi naista. Olen valmistautunut hyvin ja olen ehkä paremmassa kunnossa kuin koskaan. Jos tämä ei menekään kuten tässä vaiheessa suunnittelen, minulla ei ole minkäänlaista vastuuvapauslauseketta, vaan se on sitten ihan rehellinen epäonnistuminen. Uskon että kuka tahansa meistä kolmesta voi voittaa ja toivon mahdollisimman tiukkaa ja jännittävää kisaa.