tiistai 8. elokuuta 2017

SM-täysmatka - miten se meni ja miksi

Kilpailin viime lauantaina tämän kauden ensimmäisen ja ainoan triathlonstarttini. Parin alavireisemmän kauden jälkeen yleinen kiinnostus lajia kohtaan oli koko syksyn ja keväänkin aika pahasti kadoksissa, mutta jostain syystä täysmatka on kuitenkin jaksanut aina jollain tapaa kiehtoa. Lopullinen päätös täysmatkan SM-kilpailuun lähtemisestä syntyi vasta kesällä. Päätin, että jos kerran osallistun yhteen tri-kisaan tänä vuonna, olkoon matka sellainen, että triathlonismikiintiö tulee kerrasta täyteen. Kunnon olin todennut kesän aikana tehdyissä viimeistelytreeneissä yllättävänkin hyväksi, joten lähdin aika luottavaisena viivalle. Vahvuuteni ei täysmatkalla ole mikään ylivertainen suorituskyky, mutta olen aika hyvä välttelemään ongelmia, jotka jossain määrin kuuluvat lajin luonteeseen. Lähdin siis tekemään tasaisen varmaa suoritusta hölmöilyä ja komplikaatioita vältellen. Spekuloin etukäteen, että kilpailusta tulisi todennäköisesti tiukka ja mitalien väri ratkottaisiin lopulta Sonja Kallion ja Mira Leskisen kanssa vasta juoksuosuudella. En ole erityisen nopea juoksija, mutta kykenen vielä aika pahasti sipanneenakin säilyttämään toimintakykyni ja etenemään ihan kohtalaista vauhtia - ja tälle kyvylle on muuten täysmatkan viimeisillä 20km:llä käyttöä. Valmistautumisesta lisää myöhemmin, mutta ensin siihen miten kilpailu meni.

Uinti 3.8km, 1:13:37

Uinnissa en hätiköinyt, vaan se oli sitä perustekemistä melkolailla mukavuusalueella, itseäni pyöräosuudelle säästellen. Porukka meni edestäni poikki ja jäin n. 10:n hengen porukkaan. Peesissä tuntui vähän liiankin helpolta, joten yritin pari kertaa lähteä omille teilleni ihan vain todetakseni, että peesistä poistuttuani en edennyt juurikaan kovempaa, mutta jouduin tekemään huomattavasi enemmän töitä. Jäin siis joukon keskelle kuviokellumaan rennosti jalkoja perässä roikottaen.

T1

Vaihdossa märkäpuku pois päältä, geelit taskuun, kypärä ja lasit päähän. Kuulin Miran olevan odotetusti 15min edellä ja Paavon uineen hyvin. Homma eteni suunnitelman mukaan, pyöräily ja se todellinen hauskuus sai siis alkaa.

Pyörä 180km, 5:30:32

Kuva: Bullseye photography / Finntriathlon

Mira oli 15min edellä, Sonja 7min. Päätin ajaa pää kylmänä sitä omaa perusvauhtiani sykettä tarkkaillen. Tehomittaria en ole vieläkään saanut ostettua, se lienee projektina seuraavaksi.. Syke pysyi n. 5-10 lyöntiä alle aerobisen kynnyksen. Ajoin ylämäet ihan reilusti putkelta, jotta aeroasennossa kyhjöttänyt kroppa hieman vertyisi. Huudeltiin Paavon kanssa vastaantullessamme kannustuksia puolin ja toisin. Vettä satoi kaatamalla, mutta tämä ei haitannut tekemistä millään lailla.
100km:n kohdalla alkoi vähän tuntua ja samalla täysmatka alkoi näyttää todellista luonnettaan; siinä kohtaa kun alkaa väsyttää ja matka painaa, tilanne vain todetaan, hyväksytään se tosiasia että tältä tämä nyt sitten tuntuu seuraavat tunnit ja jatketaan hidastamatta vauhtia. Laskeskelin karkeita väliaikoja Sonjaan ja Miraan aina ennen kääntöpisteitä ja huomasin ilahduksekseni välimatkan pienenevän pikkuhiljaa. 150km:n kohdalla sain Sonjan kiinni ja pääsin vähän myöhemmin hieman karkuun. Miran selkä tuli näkyviin hieman ennen vaihtoaluetta. Päätin mennä ohi, koska se nyt vain on hauskaa tulla kärjessä vaihtoon. Tavoitteenani ei ollut vielä ohittaa kumpaakaan pyörällä, vaan lähinnä saada välimatkaa hieman kurottua kiinni ja iskeä vasta juoksuosuudella. Homma eteni tässä vaiheessa siis suunniteltua paremmin. Jalat eivät todellakaan tuntuneet siltä että niillä juoksisi enää yhtään mitään maratonia kilpaa, mutta tämä oli onneksi edellisistä kahdesta täysmatkasta tuttua, eikä sikäli huolestuttanut yhtään.

T2

Vaihdettiin Miran kanssa yhdessä lenkkareita jalkaan, vaihdettiin muutamat sanat, toivotettiin onnea ja lähdettiin liikkeelle.

Juoksu 3:48:07

Lähdin ekana juoksemaan ja mietin hetken aikaa olisinko jäänyt Miran peesiin antaen tämän päättää vauhdin ja sitten iskenyt sopivan tilaisuuden tullen. Jalat kuitenkin vertyivät yllättävän nopeasti ja tuntuivat häkellyttävän kevyiltä, joten lähdin lataamaan hyvältä tuntuvaa vauhtia, yrityksenä juosta itselleni heti kättelyssä vähän etumatkaa lopun vääjäämätöntä hidastumista silmälläpitäen. Ekat 15km menivät aivan hurmoksessa - koskaan ei ole kisassa juokseminen tuntunut näin hyvältä. Reitin varrella oli paljon tuttuja kannustamassa, tämä antoi paljon voimaa. Yllättäen löysin Lemmyn reitin varrelta jostain puolivälistä, häneltä tuli hyvää kommenttia ja kannustusta. Kertoi minun olevan tukevassa johdossa, mutta että nyt kannattaa taistella, koska harvoin on tilaisuutta tehdä näin hyvää aikaa ja rikkoa omaa ennätystä. (erittäin hyvä pointti ja muistutus siinä kohtaa, kun omat ajatukset ovat jo sumeina) Kuuluttajat Tuovinen&Pajunoja pitivät minut kisan aikana ajantasalla myös Paavon edesottamuksista, mikä lämmitti mieltä. Johonkin 26km:n kohdalle juoksu tuntui suhteellisen kivuttomalta, mutta siitä eteenpäin alkoi se todellinen uupumusta vastaan taistelu. Päähän tuli ne perinteiset ajatukset siitä, että eikö ihminen nyt saakeli parempaa harrastusta keksi ja mitä näitä nyt on.

Viimeiset 15km tuntuivat aivan karmealta, kuten asiaan kuuluu. Tiesin olevani hyvässä johdossa, voittavani ja tekeväni oman ennätyksen, jos vaan jaksaisin juosta maaliin asti enkä alkaisi kävellä. Silmissä näkyi lumisadetta ja mitään kovin järkeviä ajatuksia ei päässä enää ollut. Etenin kilometri kerrallaan, yritin kaikin tavoin pitää itseni toimintakykyisenä ja muistaa, että tässä ollaan jo voiton puolella eikä nyt saa kräkätä. Viimeisen kerran kisakeskuksen läpi juostessa tajusin että pääsen ihan oikeasti kohta maaliin eikä tämä kestä enää kauaa. Viimeiselle reilun kilometrin mittaiselle lenkille lammen ympäri lähtiessä heitin yläfemmat äidille, Paavolle ja Heidille joka käski fiilistellä nyt kunnolla viimeiset puolitoista kilometriä.

Viimeisten kilometrien aikana askel oli kevyt ja hymy korvissa. Tämä homma oli paketissa - sain paitsi Suomenmestaruuden ja oman ennätyksen, myös minulle henkilökohtaisesti hyvin tärkeän onnistumisen, joka palautti taas uskon siihen, että kyllä minusta on sittenkin tähän. Maalissa Paavo ja muut tärkeät ihmiset olivat ottamassa vastaan, fiilis oli sekoitus hillittöntä riemua ja pientä liikutusta. Aika oli 10:37:17. Paavo oli tehnyt jälleen hienon 9:31-vedon ja voittanut oman ikäsarjansa, ollen kokonaiskisassa 5. Olin myös Paavon puolesta iloinen ja ylpeä.

Kuva: Bullseye photography / Finntriathlon

Kuva: Bullseye photography / Finntriathlon

Sitten lyhyesti siihen, miksi tämä onnistuikin näin hyvin. Tultiin tavallaan Paavon kanssa molemmat vähän puskista viivalle, kun ei oltu kisattu yhtäkään starttia tänä vuonna tätä ennen. Syksyllä laajennettiin lajivalikoimaa Swimruniin ja minulle uutena lajina tuli polkujuoksu ja Vaarojen maraton. Näissä löytyi se kadoksissa ollut kilpailemisen ilo - juuri mitä olin kaivannut. Talvella harrastettiin kroonista lenkkeilyä hyvin monipuolisesti. Hiihdettiin paljon, uitiin siinä ohessa. Tekeminen oli jatkuvasti mielekästä ja vuodenaikaan sopivaa. Juuri mitään ei tehty pakottamalla. Tammi-helmikuun vietin työn puolesta Joensuussa, jossa kävin paikallisten triatleettejen ylikovissa uintitreeneissä kahdesti viikossa. Tämä toimi kuuriluontoisena oikein hyvin. Keväällä oltiin Mallorcalla kaksi viikkoa ja vedettiin aika huolelliset pyöräilyöverit. Tarkoitus oli hauskanpidon lisäksi karaista jalkoja, oppivat kyllä hyvin olemaan. Malloran reissun jälkeen pidin kuuden viikon lukuputken, jonka aikana valmistauduin Tarton lääkiksen lopputenttiin. Tuona aikana paukkuja treenaamiseen ei juuri jäänyt, vaan lenkkeilyllä pidin lähinnä huolta mielenterveydestäni. Lopputentti meni hyvin ja valmistuin lääkäriksi. Nyt jälkeenpäin voin todeta, että siinä putosi yksi aika suuri stressiä aiheuttanut apina harteilta. 

Treenaamisen suhteen ruuvi kiristyi kunnolla oikeastaan vasta kesäkuun puolivälissä, kun kaivettiin tempopyörät esiin ja aloitettiin triathlonismin harjoittaminen toden teolla. Tässä vaiheessa oltiin tuoreita ja hyvässä vireessä, treenaaminen oli hauskaa ja paukkuja vielä vaikka kuinka paljon käytettävissä. Avainharjoituksina oli pitkät pyörälenkit IM-taagilla ja 10min:n vuorovedoin, eikä kevyttä läpsyttelyä juuri harrastettu. Avovedessä uitiin paljon, sen kesätyöt Saimaan rannalla mahdollisti hyvin. Juoksukunto rakennettiin pitkälti metsäpoluilla, koska se on hauskaa ja paikat pysyy paremmin kunnossa. Tiejuoksu olisi varmasti ollut lajinomaisempaa, mutta priorisoimme tällä kertaa näin. Starttiviivalle mentiin lauantaina hyvässä iskussa, eikä eväitä oltu syöty jo etukäteen. Filosofiamme on jo pitkään ollut se, että treenaamisen tulee olla niin hauskaa, että vaikka kisat menisivät penkin alle, ei mitään ole silti mennyt hukkaan. Kilpailut eivät myöskään ole mitään projekteja, vaan urheiluharrastus on koko elämän pituinen jatkumo, jossa kisat ovat hyviä välietappeja.

Tämä oli nyt kyllä toistaiseksi onnistunein välietappi ikinä.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti