tiistai 26. toukokuuta 2015

Tahko Run, puolimaraton

Uhosin tuossa Jooksumaratonin jälkeen kovasti kuinka nyt muuten räjähtää pankki kun meitsi lähtee tekemään uutta puolimaratonin ennätystä. No ei räjähtänyt pankki, eikä näköjään myöskään jalat kun ovat olleet täysin tuoreet heti kisapäivän illasta saakka. Tiijä häntä olisko sitten pitänyt tiristää vielä enemmän vai mikä oli.. No, oma ennätys tuli kuitenkin tehtyä vaikka alkuperäisen reteän aikatavoitteeni edessä jouduinkin nöyrtymään. Valokuvia on paljon - kiitos Paavon - joten koittakaa kestää tämä kuvapläjäys.

Matkustin keskiviikkona illaksi Kuopioon hoitamaan ja lohduttamaan ranteensa murtanutta Paavoa. Alkuperäiinen suunnitelma oli mennä yhdessä juoksemaan Tahko Runiin - Paavo maratonia ja minä puolikasta. Nyt kun kohdalle sattui täysin turhaa epäonnea, juoksinkin vain minä. Torstaina oli pakko päästä fiilistelemään Puijolle ja tarkoitus oli tietysti ottaa ihan kevyesti. No yritäppä ottaa kevyesti siinä hillittömässä vuoristossa kun ylämäissä kävellenkin syke on yli 160. Joka tapauksessa oli älyttömän mukavaa juosta metsän keskellä pururadalla ja jotenkin ihan huomaamatta kilometrejä kertyi 15. En oo ihan varma oliko ihan oppikirjan mukainen veto kaksi päivää ennen puolimaratonia, mutta ainakin oli kivaa ja joskus se on kaikkein tärkeintä.
Yksi kauneimpia paikkoja Kuopiossa
Kisa-aamuna yritin toteuttaa Paavon teesejä siitä, kuinka huomio pitää olla pienissäkin yksityiskohdissa ja kaiken oltava mietitty loppuun asti. Ei päästy ihan täydelliseen yksimielisyyteen siitä, kuuluuko varpaankynsien lakkaus niihin olennaisiin yksityiskohtiin, mutta ehkä tämä on niitä juttuja joita miehen ei tarvitsekaan ymmärtää. Kisapaikalla tein vesisateessa huolelliset verryttelyt ja ihmettelin että mitenkäs tämä nyt jännittääkään näin paljon. Oli pieni aavistus, että epämukavaa raastoa olisi luvassa ja voi kuinka oikeassa olinkaan..
Vähän jännitti..
Nyt jo hymyilyttää
Starttipaukun pamahdettua lähdettiin aika hyvällä vauhdilla liikenteeseen. Olin asettanut tavoitteekseni olla kolmen parhaan naisen joukossa ja tietysti iloisesti unohdin että kympin juoksijat lähtivät samasta paukusta. Ihmettelin sitten että ei saakeli nää menee kovaa, ei sitten mitään jakoa pysyä mukana edes ensimmäisiä kilometrejä.
Startti
Jättäydyin omaan vauhtiini ja yritin latoa sen minkä jaloista lähti. Jos olin kuvitellut että Jooskumaratonin reitti oli mäkinen, se osoittautui suureksi harhaluuloksi. Tahkon reitti nimittäin oli mäkinen sanan varsinaisessa merkityksessä. Paavo oli mua siitä vähän varoitellut, mutta kuittasin nämä van toteamalla että "olis varmaan kannattanut käydä enemmän lenkillä" ja olin vakaasti päättänyt alittaa Paavon viime vuoden 1:38 ja risat - ajan näytösluonteisesti. Reissun todellinen luonne alkoi kuitenkin paljastua siinä 4km:n jälkeen kun yritin jotenkin edetä kovaan vastatuuleen ja ylämäkeen kun vettä tuli vaakasuorassa päin naamaa. Jalkoja hapotti, rentoudesta ei tietoakaan ja piti vaan jotenkin väkisin yrittää ruhjoa menemään. Se oli ihan syvältä.
Huolto pelasi ja huoltaja oli tosi kiva :)
Jonkin aikaa mietin ihan vakavasti että jaksanko mä ollenkaan juosta tätä maaliin kun tuntui niin pahalta ja vauhti oli pahimmillaan jotain 5:30/km. Sitten mietin että tällaiset olosuhteet voi olla joskus triathlonkisoissakin, ei se sielläkään aina tunnu hyvältä mutta silti on vaan edettävä sen hetkistä maksimivauhtia, koska kilpakumppanit hiillostaa. Hetken itseni kanssa keskusteltuani päätin että kehitetään nyt sitten henkistä kovuutta ja jatkoin tosissani juoksua. Näin Paavon taas 8km:n kohdalla ja kuulin olevani naisten 2. sijalla takana tulevan hiillostaessa 30s päässä. Nyt vasta syttyi valot päähän ja tajusin että kympin juoksijathan lähtivät samalla, hyvä minä.. Kilpailijaluonteeni pääsi valloilleen ja päätin tehdä kaikkeni pitääkseni 2. sijani.
Raastoilmeellä 
 Tässä vaiheessa ei enää paljoa kiinnostanut sykkeet, vauhdit tai loppuaika, vaan juoksin minkä pystyin jottei takaa-ajajani saisi minua kiinni. Seuraavan kerran näin paavoa jossain 13km:n kohdalla ja sain tietää välimatkan kasvaneen puoleentoista minuuttiin. Viimeiselle kympille sain jo jonkinlaisen raaston päälle ja askelluskin tuntui ajoittain suunnilleen siltä miltä sen varmaan kuuluisi.
Viimeisen nousun alussa
 Viimeisen vitosen alussa sai juosta hiihtolenkeiltä tutun porokahvilan nousun joka tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Nousua seurasi oikein terävän jyrkkä lasku ja viimeiset 2km olivat aivan tasaista. Viimeisillä kilsoilla pääsin jo aika hyvään flow:hun ja ja tuntui että tasamaata olisin jaksanut juosta vielä vähän pidempäänkin. Maaliin tulin naisten tokana ajassa 1:39:08, mikä on uusi puolimaratonennätykseni.
Jeee!
Alkuperäinen tavoite oli lähteä juoksemaan 1:35-suuntaista aikaa, mutta siihen ei lauantaina olisi paukut riittäneet millään. Aina voisi tietysti spekuloida mikä vaikutus oli reitillä, säällä ja valmistautumisella, mutta enpä taida viitsiä kun ei ketään kuitenkaan kiinnosta nämä kootut selitykset ja ainoastaan lopputuloksella on väliä. :) Se tuli ainakin todettua, että kisoissa todellisen raaston äärelle minua motivoi ensisijaisesti toiset kilpailijat. Huomattavasti mitään aikatavoitetta enemmän minua kiinnosta pitää kilpakumppanit takana tai päästä heistä ohi. Vaikka teoriassa kilpailen ensisijaisesti itseäni vastaan, niin käytännössä muita vastaan kilpaileminen taitaa kuitenkin olla se, josta todella sytyn ja joka saa minut menemään äärirajoille. Ehkä tähän omaan ennätykseen voi olla ihan tyytyväinen ainakin näissä olosuhteissa ja tällä reitillä. Sitä paitsi, tilastojen valossa olisin myös ihan luottavainen, että Joroisten juoksuosuudesta selviän vähintäänkin yhtä kovalla vauhdilla. :)
Sipsiä maalissa :)


lauantai 16. toukokuuta 2015

Kisakertomus Jooksumaratonilta

Noniin, vihdoin kerkeän kirjoittelemaan kisaraporttia sunnuntaina juostusta Tartu Jooksumaratonista. Oli tarkoitus tehdä se vähän enemmän tuoreeltaan kisan jälkeen, mutta maanantai meni elämää pahemman post-race bluesin kourissa ja siitä toivuttuani innostuin pyöräilystä ja sehän lähtikin sitten täysin käsistä kun olin edelliset pari viikkoa kurinalaisesti panostanut juoksemiseen. 

Olin juossut samaisen tapahtuman parina vuonna aiemminkin - ekana vuonna aikaan 2:08, tokana 1:58 ja nyt oli tarkoitus juosta 1:50 pintaan tai sen alle. Edellisillä kerroilla olin ollut suhteellisen huonossa juoksuvireessä, joten muistikuvat mäkisestä reilun 23km:n maastojuoksusta olivat hyvin epämukavat. Kuitenkin tapahtuma on tosi hieno ja se osallistujien määrä on aika käsittämätön kun ottaa huomioon minkä kokoinen maa Viro on: tuntuu kuin sinne olisi pyhiinvaeltanut suunnilleen kaikki jotka ovat joskus edes käyneet lenkillä ja myös osa heistä jotka eivät ole.  Reilun 4000 juoksijan kansanjuhla siis. 
Meditaatiota ennen starttia
Yleensä juoksutapahtumissa mun taktiikkana ei suinkaan ole aloittaa maltilla ja kiristää loppua kohti, vaan lähes aina aloitan kylmän viileästi sellaisella vauhdilla mitä todennäköisesti en kestä ihan loppuun asti ja toivon että vauhti hyytyisi vain mahdollisimman vähän. En suosittele varauksetta kaikille, mutta mulle se on vielä kestämättömämpi ajatus jos joudun maalissa pohtimaan olisko sittenkin voinut aloittaa kovempaa. Näpyttelin siis garminin virtual partneriin tavoitevauhdiksi reteän 4:37/km, koska tällä 1:50-alitus piti olla turvattu vaikka vähän joutuisikin mutkittelemaan ja juoksemaan ylimääräistä. 
Vielä hymyilyttää :)
Starttipaukun pamahdettua tajusin heti olevani aivan liian takana ihmismassan seassa ja alkoi ahistaa kun ensimmäiset kymmenet metrit edettiin kävellen. Siirryin sitten tien pientareelle ja otin kunnon sprintin jolla pääsin ainakin pahimman ryysiksen ohi ja sain jatkaa suunnilleen omaa vauhtia. Eka kilometri taittuikin aikaan 4:30, eli yllättävän nopeesti siinä kuitenkin sai vauhdin päälle. Ensimmäiset 3.5km juostiin maantien laitaa ja siinä sai kiivetä parin aika ison mäen päälle. Koska reitti on alamäkivoittoinen, yritin ottaa ylämäet maltilla ja alamäkiin rullata mahdollisimman rennon kovaa ja välttää turhaa jarruttelua viimeiseen asti. Ekat kilometrit menivät vielä ihan kivuttomasti, mutta jo 8km:n kohdalla alkoi hapottaa vähän huolestuttavasti. Reitillä on paljon pitkää ja hivuttavaa nousua jota ei muuten edes huomaa kuin vauhdin laskuna, joten kilometrivauhteja ei liikaa voinut tuijottaa. Yritin pitää sykkeen tasaisesti 180-pinnassa, eli vähän anaerobisen kynnyksen alapuolella. Ylämäissä ja tasaisella tämä onnistui, mutta jyrkähköissä alamäissä syke laski väkisinkin vaikka kuinka yritin pitää vauhtia yllä. Jossain 14km:n kohdalla keskittymiseni jotenkin herpaantui, jaloissa oli tapahtunut aivan käsittämätön kangistuminen ja vauhti tuntui hiipuvan väkisin. Menin letkan mukana, erityisesti ei edes ahdistanut, mutta reisi ei vaan liikkunut. En ole varma johtuiko tämä alamäkien jäykistämistä jaloista, vai annoinko vain itselleni siimaa enemmän kuin olisi suotavaa. Sykekäyrässäkin näkyy tässä kohti pieni taantuminen, mikä kieltämättä vähän korpeaa. 
Ekojen kilometrien ruuhkassa
17km:n jälkeen havahduin että eihän tässä enää pitkään olekaan jäljellä, pidin itselleni tiukan puhuttelun että tänne ei ole tultu sunnuntailenkkeilemään ja pakotin jalat takaisin hommiin. Selkiä alkoi tulla vastaan ihan mukavasti ja puolimaratonin väliaikapisteellä olin ajassa 1:39:59, epävirallinen ennätys siis. Siitä oli maaliin matkaa vielä n. 2.5km ja sain jo jonkinlaisen raaston päälle. Luulin jääneeni 1:50-aikatavoitteesta ihan reilusti ja maalissa yllätyinkin kun kello pysähtyi aikaan 1:50:20 ja garmin näytti keskivauhdiksi 4:42/km. Mietinpähän vaan, että jos olisi aloittanut loppuraaston aiemmin, olisiko se ollut alitettavissa.. Pian maalissa löysin onnistuneet juoksut tehneet Tarun ja Laurin ja yhdessä fiilisteltiin kuinka hauskaa oli. 
Viimeinen kilometri
Kokonaisuutena olen juoksuun ihan tyytyväinen ja 8min:n aikaparannus edellisvuoteen lupaa melko hyvää kesää ajatellen. Olin 495:n juoksuun startanneen naisen joukosta 24., mikä on noin suuressa massatapahtumassa ihan asiallinen sija.Viikon päästä juoksen Tahko Runissa puolimaratonin, jossa tavoitteena on pistää puolikkaan ennätys ihan kunnolla uusiksi ja olla itselleni täysin armoton eikä hyväksyä mitään hetkellisiä vauhdin ja sykkeen taantumisia. Siitä viikon päästä on Tartossa Rattaralli, eli 142km maantiepyöräilyä yhteislähtönä. Ajaminen siellä on harvoin erityisen hauskaa kun koko ajan pelottaa ja sattuu, mutta se on sellainen hyvä pään ja jalat karaiseva toimenpide, jonka jälkeen triathlonpyöräily yksin kun saa ihan ite määrätä vauhdin, tuntuu hyvin helpolta. :)