Tahko Run, puolimaraton

Uhosin tuossa Jooksumaratonin jälkeen kovasti kuinka nyt muuten räjähtää pankki kun meitsi lähtee tekemään uutta puolimaratonin ennätystä. No ei räjähtänyt pankki, eikä näköjään myöskään jalat kun ovat olleet täysin tuoreet heti kisapäivän illasta saakka. Tiijä häntä olisko sitten pitänyt tiristää vielä enemmän vai mikä oli.. No, oma ennätys tuli kuitenkin tehtyä vaikka alkuperäisen reteän aikatavoitteeni edessä jouduinkin nöyrtymään. Valokuvia on paljon - kiitos Paavon - joten koittakaa kestää tämä kuvapläjäys.

Matkustin keskiviikkona illaksi Kuopioon hoitamaan ja lohduttamaan ranteensa murtanutta Paavoa. Alkuperäiinen suunnitelma oli mennä yhdessä juoksemaan Tahko Runiin - Paavo maratonia ja minä puolikasta. Nyt kun kohdalle sattui täysin turhaa epäonnea, juoksinkin vain minä. Torstaina oli pakko päästä fiilistelemään Puijolle ja tarkoitus oli tietysti ottaa ihan kevyesti. No yritäppä ottaa kevyesti siinä hillittömässä vuoristossa kun ylämäissä kävellenkin syke on yli 160. Joka tapauksessa oli älyttömän mukavaa juosta metsän keskellä pururadalla ja jotenkin ihan huomaamatta kilometrejä kertyi 15. En oo ihan varma oliko ihan oppikirjan mukainen veto kaksi päivää ennen puolimaratonia, mutta ainakin oli kivaa ja joskus se on kaikkein tärkeintä.

Yksi kauneimpia paikkoja Kuopiossa

Kisa-aamuna yritin toteuttaa Paavon teesejä siitä, kuinka huomio pitää olla pienissäkin yksityiskohdissa ja kaiken oltava mietitty loppuun asti. Ei päästy ihan täydelliseen yksimielisyyteen siitä, kuuluuko varpaankynsien lakkaus niihin olennaisiin yksityiskohtiin, mutta ehkä tämä on niitä juttuja joita miehen ei tarvitsekaan ymmärtää. Kisapaikalla tein vesisateessa huolelliset verryttelyt ja ihmettelin että mitenkäs tämä nyt jännittääkään näin paljon. Oli pieni aavistus, että epämukavaa raastoa olisi luvassa ja voi kuinka oikeassa olinkaan..

Vähän jännitti..

Nyt jo hymyilyttää

Starttipaukun pamahdettua lähdettiin aika hyvällä vauhdilla liikenteeseen. Olin asettanut tavoitteekseni olla kolmen parhaan naisen joukossa ja tietysti iloisesti unohdin että kympin juoksijat lähtivät samasta paukusta. Ihmettelin sitten että ei saakeli nää menee kovaa, ei sitten mitään jakoa pysyä mukana edes ensimmäisiä kilometrejä.

Startti

Jättäydyin omaan vauhtiini ja yritin latoa sen minkä jaloista lähti. Jos olin kuvitellut että Jooskumaratonin reitti oli mäkinen, se osoittautui suureksi harhaluuloksi. Tahkon reitti nimittäin oli mäkinen sanan varsinaisessa merkityksessä. Paavo oli mua siitä vähän varoitellut, mutta kuittasin nämä van toteamalla että "olis varmaan kannattanut käydä enemmän lenkillä" ja olin vakaasti päättänyt alittaa Paavon viime vuoden 1:38 ja risat - ajan näytösluonteisesti. Reissun todellinen luonne alkoi kuitenkin paljastua siinä 4km:n jälkeen kun yritin jotenkin edetä kovaan vastatuuleen ja ylämäkeen kun vettä tuli vaakasuorassa päin naamaa. Jalkoja hapotti, rentoudesta ei tietoakaan ja piti vaan jotenkin väkisin yrittää ruhjoa menemään. Se oli ihan syvältä.

Huolto pelasi ja huoltaja oli tosi kiva :)

Jonkin aikaa mietin ihan vakavasti että jaksanko mä ollenkaan juosta tätä maaliin kun tuntui niin pahalta ja vauhti oli pahimmillaan jotain 5:30/km. Sitten mietin että tällaiset olosuhteet voi olla joskus triathlonkisoissakin, ei se sielläkään aina tunnu hyvältä mutta silti on vaan edettävä sen hetkistä maksimivauhtia, koska kilpakumppanit hiillostaa. Hetken itseni kanssa keskusteltuani päätin että kehitetään nyt sitten henkistä kovuutta ja jatkoin tosissani juoksua. Näin Paavon taas 8km:n kohdalla ja kuulin olevani naisten 2. sijalla takana tulevan hiillostaessa 30s päässä. Nyt vasta syttyi valot päähän ja tajusin että kympin juoksijathan lähtivät samalla, hyvä minä.. Kilpailijaluonteeni pääsi valloilleen ja päätin tehdä kaikkeni pitääkseni 2. sijani.

Raastoilmeellä 

 Tässä vaiheessa ei enää paljoa kiinnostanut sykkeet, vauhdit tai loppuaika, vaan juoksin minkä pystyin jottei takaa-ajajani saisi minua kiinni. Seuraavan kerran näin paavoa jossain 13km:n kohdalla ja sain tietää välimatkan kasvaneen puoleentoista minuuttiin. Viimeiselle kympille sain jo jonkinlaisen raaston päälle ja askelluskin tuntui ajoittain suunnilleen siltä miltä sen varmaan kuuluisi.

Viimeisen nousun alussa

 Viimeisen vitosen alussa sai juosta hiihtolenkeiltä tutun porokahvilan nousun joka tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Nousua seurasi oikein terävän jyrkkä lasku ja viimeiset 2km olivat aivan tasaista. Viimeisillä kilsoilla pääsin jo aika hyvään flow:hun ja ja tuntui että tasamaata olisin jaksanut juosta vielä vähän pidempäänkin. Maaliin tulin naisten tokana ajassa 1:39:08, mikä on uusi puolimaratonennätykseni.

Jeee!

Alkuperäinen tavoite oli lähteä juoksemaan 1:35-suuntaista aikaa, mutta siihen ei lauantaina olisi paukut riittäneet millään. Aina voisi tietysti spekuloida mikä vaikutus oli reitillä, säällä ja valmistautumisella, mutta enpä taida viitsiä kun ei ketään kuitenkaan kiinnosta nämä kootut selitykset ja ainoastaan lopputuloksella on väliä. :) Se tuli ainakin todettua, että kisoissa todellisen raaston äärelle minua motivoi ensisijaisesti toiset kilpailijat. Huomattavasti mitään aikatavoitetta enemmän minua kiinnosta pitää kilpakumppanit takana tai päästä heistä ohi. Vaikka teoriassa kilpailen ensisijaisesti itseäni vastaan, niin käytännössä muita vastaan kilpaileminen taitaa kuitenkin olla se, josta todella sytyn ja joka saa minut menemään äärirajoille. Ehkä tähän omaan ennätykseen voi olla ihan tyytyväinen ainakin näissä olosuhteissa ja tällä reitillä. Sitä paitsi, tilastojen valossa olisin myös ihan luottavainen, että Joroisten juoksuosuudesta selviän vähintäänkin yhtä kovalla vauhdilla. :)

Sipsiä maalissa :)