Triathlonharrastajan harjoittelufilosofiasta

Muutaman kerran on tutut ihmetelleet, että mikä siinä on, kun minun ja Paavon urheiluprojekteilla on enimmäkseen tapana onnistua. Toki pohjanoteerauksiakin mahtuu kahdeksan vuoden triathlonharrastusajalle muutamia, mutta pääsääntöisesti olemme selvinneet tärkeistä kisoista ilman komplikaatioita. Ajattelin tässä nyt vähän avata sitä, että miten me tätä hommaa ajetaan. Disclaimerina nyt se, että emme ole ammattiurheilijoita eikä tätä touhua ole missään nimessä viritetty huippuunsa, vaan kyseessä on harrastus ja elämäntapa, jossa onnistumiset kisoissa ovat lähinnä se suola ja pippuri. En myöskään yritä kertoa miten kenenkään pitäisi triathlonia harrastaa, saatikka että tämä olisi se paras tai ainoa oikea tapa. Nämä on lähinnä niitä olennaisimpia kulmakiviä siinä systeemissä, millä me ollaan saatu tämä toimimaan siten, että harrastaminen on mielekästä, taso on pikkuhiljaa noussut molemmilla koko ajan, kisoissa harvoin tulee mitään katastrofeja mutta silloin tällöin ihan timanttia. 

Krooninen lenkkeily

Kestävyyspohjaa ei ole luotu pitkillä sankaritreeneillä, (vaikka niitäkin toki tehdään kun aika on sille otollinen) vaan jatkuvalla lenkkeilyllä. Lähtökohta on se, että vähintään kuutena päivänä viikossa pyritään liikkumaan. Oikeastaan ekat kolme harrastusvuotta vain "kävin lenkillä" ilman sen kummempaa suunnitelmaa, mutta pikkuhiljaa treeneihin alkoi tulla vähän enemmän ajatusta. Joskus on enemmän paukkuja harjoitella ajatuksella, mutta jos ei ole, riittää että vaan käy lenkillä ja juoksee vaikka tunnin. 

Ei treeniohjelmaa eikä valmentajaa

Jos joku kysyy minulta, että "mitä sulla on treeniohjelmassa huomenna?" en useinkaan osaa vastata, ellei sitten satu olemaan vaikka tri-seuran uintivuoro. Tietyt avainharjoitukset kyllä toistuvat viikosta toiseen, mutta usein treenit päätetään lennosta sen mukaan mikä on sää, väsymyksen tila, olo kropassa, paljonko aikaa on käytettävissä ja mitä tekee mieli tehdä. Jos en ole ihan varma, niin vedän lenkkarit tai sukset jalkaan ja lähden lenkille ilman sen kummempaa suunnitelmaa. Jos on kulkupäivä, juoksen tai hiihdän kovempaa tai pidempään, jos taas ei, ulkoilen vaikka tunnin kevyesti. Jos suunnitelma on olemassa, mutta lenkin aikana totean että se selvästikään ei tänään toimi, sitä muutetaan. Tällä tavalla kokonaiskuorma pysyy hallinnassa ja kovat treenit tulee tehtyä hyvässä vireystilassa. Sää vaikuttaa myös treeneihin hyvin paljon. Jos on hyvä hiihtokeli, silloin hiihdetään pitkää siivua ja sitten räntäsateessa ehtii kyllä ajamaan trainerilla niitä täsmätreenejä. Homma ei siis perustu paperilla olevaan ohjelmaan, vaain elämän muuttujiin ja hyvään oman kropan ja pään tuntemukseen. Ja toki siihen, että me molemmat tykätään lenkkeilystä aika paljon. 

Luonnollinen jaksotus

Kestävyysurheilun oppikirjoissa yleensä suositellaan jonkinlaista jaksotusta siten, että olisi esim. kaksi kovaa ja yksi kevyt viikko vuoronperään. Me sovellamme tätä käytännössä siten, että silloin kun on aikaa ja jaksamista, taotaan treeniä kunnolla, jotta sitten kun näistä jompaakumpaa ei ole, on mistä palautua. 

Hiihto

Talvella hiihdetään paljon, sekä vapaata että perinteistä. Aiemmin hiihdin vain vapaata, mutta aloin opetella perinteisen hiihtoa muutama vuosi sitten ja viime talvena se alkoi olla jo yhtä mukavaa kuin v-tyylikin. Kun vaihtelee kahden lajin välillä, saa kroppa hyvin monipuolista ärsykettä. Omistan kolme paria suksia - yhdet vapaalle, kahdet perinteiselle. (skinit ja voideltavat) Paavolla suksia on varmaan yli kymmenet. Aika monenlaisessa kelissä siis pystyy hiihtämään mielekkäästi. 

Starttaaminen myös muissa lajeissa kuin triathlonissa

NUTS Karhunkierros 2018

Vaikka me käydään triathlonkisoissa nykyisin aika vähän ja ne ovat viimeaikoina olleet enemmän sellaisia täsmäiskuja, startteja numerolapun kanssa kertyy kuitenkin pitkin vuotta. Se tekee hyvää joutua välillä ulos omalta mukavuusalueelta, omalla kohdallani esim. pertsan massahiihdon muodossa. En ole kovin kummoinen hiihtäjä, mutta silti yritän hiihtotapahtumissa kilpailla niin paljon kuin pystyn ja ottaa itsestäni kaiken irti - en koskaan lähde kisoihin samoilemaan. Myös swimrun- ja polkujuoksukisat ovat olleet hyödyllisiä startteja - sen lisäksi, että siellä on ollut tosi hauskaa. Se, että joutuu kilpailemaan itselle epäoptimaalisessa lajissa huomattavasti itseä kovempien kanssa ja usein myös ottamaan tauluun oikein kunnolla, opettaa nöyryyttä, itsetuntemusta niin fyysisessa kuin henkisessäkin mielessä ja myös sitä, että aina sitä jollain tapaa kuitenkin selviää maliin. Tämä kaikki on hyvää oppia kestävyysurheiluun. Sitten kun on se vuoden pääkisa ja jotain yllättävää tapahtuukin, tulee huomattavasti paremmin toimeen, kuin jos olisi vain hinkannut traineria vakioiduissa olosuhteissa erilaisia mittareita tuijotellen. 

Solvalla Swimrun 2016

Kisakunnon ajoitus

Tämä on äärimmäisen tärkeä seikka. Huippukunnossa ei voi olla koko vuotta, vaan se paras kuntopiikki kestää maksimissaan ehkä pari-kolme viikkoa. Siksi ruuvia ei missään nimessä kiristetä liian aikaisin, vaan vasta siinä 8-10 viikkoa ennen pääkisaa. Kun ruuvi kiristetään, luvassa on esim. seuraavanlaisia harjoituksia: 

-2x20min pyöräilyä FTP-tehoilla, toinen veto ehkä vähän yli FTP:n. 

-3h pyöräilyä Paavon kanssa 10min:n vuorovedoilla IM-tehoilla. Tämä on toki minulle vähän kovempi treeni kuin Paavolle ja vaatii myös paremman palauttelun. Päälle juoksua.

-1x150km pyöräilyä, päälle juoksua

-1,5h juoksua nousevalla vauhdilla siten, että viimeiset 15min tuntee ihan elävänsä

-2-3h kestävä juoksu poluilla 

-6-8x1000m juoksua radalla vk:ta, kävelypalautus, edeltävästi pyöräilyä 

-30-60min uintia avovedessä, yleensä yhdistettynä johonkin e.m. harjoituksista

Yleensä kun näitä alkaa tehdä, vaste tulee jo muutamassa viikossa ja omassa kyydissä alkaa hirvittää. Jos kuntopiikin rakentaa liian aikaisin ja erehtyy vielä käyttämään sen huippukunnon jossain kevään "B-kisassa", on sen uudelleenrakennus saman kesän aikana ainakin minulle käytännössä mahdotonta. Tuollaista myllyä en myöskään kestä työnteon ohessa kovin paljoa kahta kuukautta pidempään, joten ne paukut on joka vuosi käytettävä harkiten. 

Stravan piirtämä käppyrä siitä, miten treenimäärä on pikkuhiljaa kasvanut. Ensimmäinen korkea piikki on kevään Mallorcan pyöräleiri, jossa jalkoihin ajettiin kilometrejä ihan kunnolla. Sitten vähän kevennettiin, jonka jälkeen ruuvin kiristyminen näkyy pikkuhiljaa nousevana trendinä kohti IM Tallinnaa. Kolme viikkoa ennen Tallinnaa pidettiin oikein kova treeniviikonloppu, sitten jatkettiin myllytystä vielä keskiviikkoon saakka, kevennettiin pari päivää ja kilpailtiin Joroisten puolikkaalla. Sitten kevenneltiin kaksi viikkoa ja koko vuoden selkeästi terävin kunto oli molemmilla 3.8, kun sitä eniten tarvittiin. Viimeinen piikki on IM Havaiji kymmenen viikkoa IM Tallinnan jälkeen. 

Sitten se tärkein: Pilke silmäkulmassa 

Tässä harrastuksessahan ei lähtökohtaisesti ole juuri mitään järkeä ja ainoa syy harrastaa kestävyysurheilua on se, että se on kaikessa raastavuudessaan niin älyttömän hauskaa. Siksi tätä harrastusta ja itseä ei pidä ottaa ihan hirvittävän vakavasti, vaan heittäytyä, pistää itsensä kunnolla likoon ja ahtaalle, mutta tehdä se aina pieni pilke silmäkulmassa. Se on suuri etuoikeus, että saa harrastaa urheilua. Kun silloin tällöin pistää asioita vähän perspektiiviin, on helpompi käsitellä urheilullisia pettymyksiä ja kisoihin liittyvää epävarmuutta, mutta samalla myös osaa nauttia tästä paljon enemmän. 

Hyviä lenkkejä toivotellen,

Iina

It will freeze you to the bone

Kuulin Norseman Extreme Triathlon-nimisestä kisasta ensimmäisen kerran joskus loppuvuodesta 2011. Paavo oli silloin pyöräilijä joka oli vähän kiinnostunut triathlonista ja kokeillut lajia osallistumalla edellisenä kesänä Joroisten puolimatkalle. Minä olin Tartossa opiskeleva entinen esteratsastaja ja aloitteleva triathlonharrastaja, osallistunut kesällä Kuopio Triathlonissa ensimmäiselle olympiamatkalleni. Poskeni olivat vähän pyöreämmät kuin nykyisin ja intoa ja kiinnostusta kestävyysurheilua kohtaan oli huomattavasti enemmän kuin tietoa, taitoa tai kuntoa. Juteltiin urheiluun liittyvistä unelmista. Mainitsin täysmatkan triathlonin ja Havaijin kisan sellaisina ultimaattisina elämyksinä, jotka olisi hienoa joskus päästä toteuttamaan. Paavo ei "isokokoisena skandinaavina" kokenut Havaijia omaksi jutukseen, mutta kertoi kiinnostuneensa triathlonista alunperin siksi, kun kuuli Norjassa kilpailtavasta Norseman Extreme Triathlonista. Kuuntelin huuli pyöreänä juttua kisasta, joka alkaa hyppäämällä autolautasta noin neljän metrin korkeudesta Hardangervuonon yleensä hyytävään 13-15-asteiseen veteen, josta uitaisiin 3,8km rantaan. Tämän jälkeen lähdetään pyöräilemään vuonoille 180km:m matka, johon sisältyy yli 3000m nousua. Pyöräilyn päätteeksi laskeudutaan lähes merenpinnan tasolle, josta alkaa 42,2km:n juoksuosuus, jonka viimeiset 17km edetään ylämäkeen ja viimeiset 5km on jyrkkää rakkakivinousua, jossa ajoittain edetään nelivedolla. Maali sijaitsee Gaustatoppen-nimisen vuoren huipulla 1800m:n korkeudessa. Mietin vain, että on se kyllä kova äijä kun uskaltaa tuollaisesta edes haaveilla ääneen ja vakuuttelin, että minä en ainakaan haluaisi ikinä osallistua moiseen.

Pic by Norseman Extreme Triathlon / Jan Sigurd Sorensen

Meni muutama vuosi ja olin lähdössä ensimmäiselle täysmatkalleni Nastolassa. Jännitti ihan pirusti ja mietin automatkalla kohti kisapaikkaa, että mitenkä tätä hermoilua saisi vähän hillittyä. Tuli sitten mieleen se, kun esteratsastusaikoina osallistuin kerran Hartwall areenalla Helsinki International Horseshow:ssa järjestettyyn kilpailuun, johon pääsi koko kauden tulosten perusteella muistaakseni 16 poniratsastajaa ja yksi ns. "villi kortti", eli minä ja Jolly-niminen valkoinen poni. Jännitin ihan hirveästi, joten kisa-aamuna valmentajani vei minut omaa kilpailuani edeltävän, paljon korkeamman luokan rataan tutustumiseen. Kävelin siellä 14-vuotiaan itseni korkuisten esteiden välissä ja mietin että mitenkähän noista pääsisi yli. Sitten kun omaan luokkaani esteitä laskettiin reilusti, näyttivät ne jotenkin ihmeellisen matalilta. Kilpailu meni yli odotusten ja aika monen yllätykseksi voitimme sen Jollyn kanssa. Silloisen valmentajan psyykkaus toimi niin hyvin, että päätin käyttää samaa metodia lieventämään myös ensimmäisen täysmatkan jännitystä. Aloin lukea kisakertomuksia Norsemanista ja kuvittelin olevani osallistumassa siihen. Jonkin aikaa niitä juttuja luettuani, alkoi täysmatkan suorittaminen Norjan sijaan Nastolassa tuntua varsin kohtuulliselta ja tehtävissä olevanta hasteelta. Sekin kilpailu meni hyvin: selviydyin maaliin alle 11 tunnissa ja voitin naisten suomenmestaruuden.

Pic by Per-Eivind Syvertsen

Norseman on sittemmin vilahdellut puheissa aina silloin tällöin ja kisavideoita on katseltu iltaisin useaan otteeseen. Useita urheiluun liittyviä juttuja on tehty sillä taka-ajatuksella, että koulutamme itseämme sitä varten, jos joskus arpaonni osuisikin kohdalle, jotta olisimme sitten mahdollisimman valmiita. Pitkään se oli se Paavon juttu, mutta pikkuhiljaa aloin aluksi kiinnostua kisasta itsekin ja leikitellä ajatuksella, että entäs jos... Ennen pitkää ajatusleikki muuttui astetta vakavammaksi ja aloin itsekin haluta Norsemaniin todella paljon. Viime vuonna kävi niin hyvin, että Paavo sai paikan arvonnasta ja pääsi toteuttamaan Norseman-unelmansa. Kumpikaan meistä ei pitänyt arpaonnea kovin todennäköisenä, joten olin jo ilmoittautunut samana päivänä käytävään IM Tallinnaan ja jouduin jättämään Norsemanin huoltohommat väliin, mikä oli minulle aika kova paikka. Siinä kävi kuitenkin sikäli hyvin, että onnistuin Tallinnassa Havaijin matkan järjestämisen lisäksi tekemään sellaisen tuloksen, jolla pystyin tänä vuonna hakemaan Norsemaniin elite selectionissä ja siten homma ei ollut enää kiinni arpaonnesta.

Nyt kävi sitten niin, että järjestäjät hyväksyivät hakemukseni ja hyppään 3.8.2019 Hardangerinvuonoon, josta alkaa kilpailu extremetriathlonin maailmanmestaruudesta. Tavoitteena olisi siis olla myös ensi vuonna elokuussa tähänastisen elämäni parhaassa kunnossa. Haasteena kilpailu on melkoinen ja suhtaudun siihen suurella kunnioituksella. Paavo lähtee huoltamaan ja totesi jo että "ei sulla oo mitään hätää kun mä pidän susta huolta. Sanon vaan että mene tuohon suuntaan ja sähän toteutat." Tähän voi varmastikin luottaa. Tuo on varmasti kuitenkin sellainen kisa, jossa aika herkästi tulee äitiä ikävä, joten siksipä äiti lähtee mukaan toiseksi osaksi huoltotiimiä. Vielä viisi vuotta sitten kuvittelin Norsemanin olevan minulle täysin ylitsepääsemätön haaste, mutta nyt kun pääsylippu kisaan on taskussa ja tulin vielä valituksi kisaan elite selectionissä, on varmaan pakko alkaa uskoa itsekin, että kyllä se ihan tehtävissä on. Kroonista lenkkeilyä näyttäisi siis olevan luvassa myös tulevana vuonna, mutta siitähän minä tykkään.

Ironman World Championships

Palailimme eilen Paavon kanssa Havaijilta kotiin yli 30h matkustuksen jälkeen. Yhden nukutun yön jälkeen pienessä jet lagissa laitoin juuri pyykkejä kuivamaan ja käsiin osui Ironman-aiheinen t-paita, josta oma nimi löytyy kaikkien muiden osallistujien seasta. Havahduin, että niin joo - mä todella olin siellä. Uin, pyöräilin, juoksin ja tulin maaliin maailman arvostetuimmassa ja kovimpana pidetyssä täysmatkan triathlonkilpailussa. Koko reissu tuntuu tällä hetkellä vielä jotenkin unenomaiselta, mutta tapahtumat pyörivät silti vähän väliä mielessä, joten on aika kirjoittaa kisakertomus. Koska kerrottavaa on paljon ja minulla on paha tapa rönsyillä kertomuksissani niin puheessa kuin kirjoittaessanikin, varoitan jo nyt, että tästä voi tulla aika pitkä teksti.

Uintia Kailua Pierillä

Parade of Nations

Tropiikissa häviää kaikenlainen käsitys tyylistä ja tyylikkyydestä. Tässä ostamani lippis, jossa on kolme pinkkiä ananasta. 

Valmistautuminen kilpailuun sujui varsin hyvin, vaikka toki kaksi täysmatkaa kymmenen viikon aikavälillä ja toisen kuntopiikin teroittaminen heti ensimmäisen perään työssäkäynnin ohella hieman haastavaa onkin. Tuntuma oli, että uinti kulki ennen kisaa paremmin kuin koskaan ja juoksu suunnilleen yhtä hyvin kuin ennen Tallinnan kisaa, mutta pyöräkuntoa en saanut kovasta yrityksestä huolimatta IM Tallinnan jälkeen oikein entiselleen. Luotin kuitenkin, että kisapäivä on erikseen ja kyllä sen sitten saa tiristettyä. Erityisen hyvä juttu oli, että olen ollut keväästä saakka täysin terveenä, eikä edes perinteinen täysmatkan jälkeinen flunssa päässyt iskemään. Lähdettiin reissuun kaksi viikkoa ennen kilpailua, joten aikaa lämpötilaan tottumiseen oli riittävästi. Tuntui, että totuin kuumuuteen aikalailla viikossa ja saarella tehdyt treenit tuntuivat yllättävänkin hyviltä. Mielessä oli kuitenkin jatkuvasti itseäni viisaampien ja kokeneempien varoittelut liiasta höntyilystä kuumuudessa, joten otin valmistavien harjoitusten kanssa hyvin maltillisesti. Jännitysmomentin kilpailua edeltävään aikaan toi Paavon sairastuminen elämää pahempaan flunssaan siinä kymmenen päivää ennen kilpailua. Järjestettiin sitten hotellihuoneeseemme ennennäkemätön karanteeni, josta ei nyt tässä sen enempää. En sairastunut, joten great success. Paavokin onneksi suhtautui varotoimenpiteisiin kunnioitettavalla huumorintajulla.

Honu, eli Havaijilainen merikilpikonna

Sitten itse kisapäivään. Heräsin aamulla ilman kurkkukipua, joten juhlin päivän ensimmäistä pientä voittoa mielessäni jo aamukahvia hörppiessä. Mieli oli yllättävän rauhallinen. Kisapaikalla kävi jo kunnon kuhina ennen auringonnousua ja suuntasin suoraan body markingiin, jossa lätkäistiin leikkitatuoinnit käsiin, ettei oma kisanumero pääsisi unohtumaan. Seuraavaksi punnitukseen, jossa yksikkönä oli onneksi lb:t, joten jäin hiilaritankatusta painostani iloisen tietämättömäksi. Luulen punnituksen tarkoituksena olleen sen, että jos joutuisikin lääkintätelttaan, pystyttäisiin siellä painosta vähän päättelemään onko menettänyt nestettä paljonkin, vaiko esim saanut hyponatremian seurauksena kunnon nestelastin. Tämä on karkeaa, mutta melko olennaista tietoa sen kannalta, mitä nestettä laitetaan tippumaan ja pitääkö lähteä ihan oikeaan sairaalaan. Body markingista pääsin vaihtoalueelle, jossa pumppasin renkaat, kalibroin tehomittarin, laitoin garminin paikoilleen ja kiinnitin kengät valmiiksi polkimiin. Tämän jälkeen vedin swimskinin lanteille ja lähdin etsimään Paavoa. Siinä sitten viimeiset aurinkorasvaukset, pusut, onnentoivotukset, käsky pitää hauskaa ja toteamus että kaikki on kuten pitääkin. Lähdin starttialueelle hyvillä mielin.

<3

Ennen starttia

Uinti

Uinnin startti tapahtui vedestä ja ag-miehet starttasivat 15min aiemmin, jonka jälkeen naiset päästettiin veteen. Naisten agegroup lähdössä oli noin 680 naista, joiden kanssa kelluttiin starttiviivalla melko pitkältä tuntuva aika. Huomasi, että porukka oli täpinöissään, jatkuvasti tönittiin joka suunnasta ja joku takanani meinasi ilmaisesti alkaa hermostua, kun vähän väliä tarrasi minusta kiinni ikään kuin uppoamista vältelläkseen. Starttiin oli tässä vaiheessa vielä 10min, joten päätin ottaa oman tilani, heittäydyin ihan  tonnin setelillä selälleni kellumaan, katselin taivaalle, suljin mielestäni kaiken ympärillä olevan ja pidin ihan muina meritähtinä parin minuutin meditointituokion. Kanuunan kuullessani olin jo varsin zen. Sitä kuvittelisi, että kun naiset starttaavat keskenään, olisi se jotenkin rauhanomaisempaa kuin miesten kanssa uidessä, mutta vielä mitä. Heti alusta alkaen oli ihan kunnon kissatappelumeininki, jossa päti viidakon lait. Lasit potkaistiin ensimmäisten 100m aikana silmiltä, iskuja tuli joka puolelle ja vähän väliä joku yritti uida yli. Kun löysi hyvän peesin, yritti joku välittömästi kiilata paikalleni. Triathlonuintia sanan varsinaisessa merkityksessä siis. Normaalisti olen startissa se vähän arka nyhverö joka antaa heti tilaa kun joku tulee kylkeen kiinni, mutta nyt päätin että minun ylihän ei uida eikä minun peesiä viedä. Tällä tyylillä sitä tilaa alkoi kyllä kummasti löytymäänkin. Kääntöpoijulla vilkaisin kelloa ja se näytti 32min, joten suunnittelin jo mielessäni kaikkien aikojan täysmatkan uintia, mutta myös tänä vuonna matka takaisin oli huomattavasti hitaampi ja lopulta rantauduin ajassa 1:11min, johon oli syytä olla ihan tyytyväinen

Pyörä

Vaihtoalueella juoksu suihkun läpi, vaihtopussi mukaan, swimskin, lakki ja lasit pois, geelit taskuihin ja kisapuvun sisään, pussi pois, kypärä päähän, pyörä mukaan, hyppy pyörän päälle, vauhdista kengät jalkaan ja menoksi. Pyöräilyn ensimmäiset 10km pyörittiin keskustassa ja ruuhka oli kova. Yritin ajaa alun kaupunkipätkän vähän kovempaa, jotta Queen K:llä olisi vähemmän ohiteltavaa. Lopulta keskityin kaupunkipätkän lähinnä kolareiden välttelyyn, kun uinnin jäljiltä hoippuvia triathlonistejä oli tien täydeltä edessä, takana ja kolme rinnakkain. Olin helpottunut kun pääsin Queen K highway:lle ja laavakentällä ajettava osuus sai alkaa. Porukkaa riitti kyllä edelleen ja tuntui, että ohitettuani jonkun, tuli tämä hetken päästä uudestaan ohi ja jäi eteeni hidastelemaan. Ajettuani n. 20:n pyöräilijän letkan kiinni, en lähtenyt heti ohittamaan vaan jäin mielestäni asianmukaisen etäisyyden päähän perään. Tämän seurauksena takaa alkoi tulla aivan yhtenäisenä ketjuna aiemmin ohittamiani pyörälijöitä minun ja letkan väliin, jolloin sääntöjen mukaan oli minun tehtävä jättäytyä taas kuuden pyöränmitan päähän, tai olisi seurauksena 5min rangaistus peesauksesta. En ole koskaan saanut peesirangaistusta enkä halunnut aloitttaa uraa juuri tästä kisasta, joten ajoin pyöräosuuden ehkä tässä mielessä jopa vähän ylivarovaisesti. Pyöräjaloissa ei myöskään ollut tapahtunut toivomaani ihmeparannusta, joten kymmenen viikon takaista tekemisen meininkiä ei oikein löytynyt. Hawin nousussa oli pyöräosuuden heikoin hetki, kun energiat ja nesteet yrittivät jäädä loiskumaan mahaan joka oli turvonnut pinkeäksi ja kipeäksi palloksi. Pidin hetken tauon urheilujuomassa ja geelien syönnissä, otin 45min ajan pelkkää vettä ja tilanne helpotti tällä onneksi lähes täysin. Kokeneemmilta olin kuullut, että pyöräosuuden raskaimmat hetket olisivat Kawaihaessa 120-130km:n kohdalla, kun ollaan laskettu Hawilta alas ja lähdetään puskemaan vastatuuleen ylämäkivoittoista osuutta. Koska olo ei Hawin nousussakaan 70-90km:n kohdalla ollut kovin häävi, vähän hirvitti mitä tuleman pitäisi. Päivä oli pilvisen puoleinen eikä treenilenkeiltä tuttua tuulta tuulta ollut juurikaan. Kuuma toki oli ja pidin huolen viilennyksestä kaatamalla kylmää vettä päälleni säännöllisesti. Yllättäen Kawaihaeen päästessäni meno alkoikin parantua ihan merkittävästi ja oikeastaan vasta jossain 120km:n kohdalla alkoi varsinaisesti kulkea. Pyöräosuuteen käytin aikaa 5:25, mikä on toki ihan kelvollinen ja toisiksi nopein ajamani täysmatkan pyöräily. Kuitenkin olosuhteet olivat nyt poikkeuksellisen hyvät ja etenkin pyöräilyn ensimmäisen puoliskon vähäinen taistelutahto jäi pienesti kaivelemaan. Olin pyöräilyn lopussa harvinaisen hyvissä voimissa ja ajattelin, että nytpä kompensoin maltillista pyöräilyä juoksemalla oikein vahvan maratonin tähän päälle.

Palanin nousussa

Juoksu:

Vaihtoalueella(kin) talkoolaisten toiminta oli aivan mahtavaa: vaihtopussista ojenneltiin kamoja käteen, kaadettiin jäävettä niskaan ja autettiin kaikin mahdollisin tavoin.  Lähdin juoksemaan kohtuullisen hyvän tuntuisilla jaloilla ja näin Paavon 1,5km:n kohdalla. Ensimmäiset 12km juostiin Ali'i Drivea rannan tuntumassa kunnon karnevaalimeiningeissä. Vaikka pyöräilyssä kuumuus oli vielä maltillista, niin heti juoksun alussa alkoi kyllä keittää ja kunnolla. Ensimmäinen huoltopiste tuli 2km:n kohdalla ja jo siinä vaiheessa sai käyttää kaikki mahdolliset viilennyskeinot. Otin mm. trucker-mallisen lippiksen täyteen jääpaloja, joista puolet kaadoin kisapuvun sisään ja toisen puolen jätin lippisen sisään päätä viilentämään. Tästä eteenpäin huoltopisteitä oli mailin välein, mutta kumman pitkältä se väli kieltämättä tuntui. Alun kaupunkipätkän sain vielä naputeltua vähän päälle 5min/km vauhtia, mitä nyt huoltopisteillä oli käveltävä pätkä, mutta siinä 12km:n kohdalla kun lähdettiin Palani Roadin mäkeä ylös laavakentälle, alkoi myös selvitä että mikä tässä kisassa on homman nimi. Jalat kangistuivat pikkuhiljaa, se normaali Ironmaniin kuuluva kokonaisvaltainen väsymys iski päälle huomattavasti tavallista voimakkaammin ja tässä tilassa lähdettiin juoksemaan loputtoman pitkältä näyttävää loivasti nousevaa moottoritietä ylös. Varjopaikkoja ei ollut, aurinko poltti joka suunnasta, pienikin tuulenvire puuttui ja musta asfaltti hohkasi lämpöä vielä lisää. Tätä herkkua olisi luvassa vielä yli 27km:n ajan, voihan v*tun v*ttu, sanoisi Paavo. No, ei auttanut kuin taapertaa. Mielikuvissani toki olin juossut Queen K:tä vitosen vauhtia, ryhdikkäänä ja vahvan näköisellä askeleella. Todellisuudessa laahustin lantio pudonneena, polvet koukussa, lumisadetta silmissä ja hurrasin mielessäni aina kun olin hölkännyt kilometrin alle kuuteen minuuttiin. Päällimmäinen tavoite oli, että en kävele muulloin kuin huoltopisteillä ja pääsääntöisesti tämä toteutuikin. Luistin tästä kerran Palanin mäessä ja toisen kerran Energy Labilla, kun mahassa muljahti siihen malliin, että oli pikaisesti etsittävä lähin bajamaja. Tästäkin matka jatkui sitä samaa laahustamista. Juoksuosuuden paras hetki oli kun pääsin Energy Labista ulos, olin noussut Queen K:ta reitin korkeimmalle kohdalle ja matkaa maaliin oli enää 12km. Maisema oli hieno, meri näkyi ja annoin itselleni luvan ihan hetken ajan fiilistellä että kyllähän täältä vielä tullaan maaliin. Oli se kyllä yllättävän pitkällinen laahustus vielä siitä eteenpäinkin. Lopulta koitti kauan odottamani hetki, kun sain kääntyä moottoritieltä Palani roadia alas keskustaan ja luvassa oli enää 2km:n kunniakierros keskustassa. Aurinko alkoi laskea ja tiesin etten ihan ehtisi valoisan aikaan maaliin. Sijoitus oli luokkaa ynnä muut, alle 11h menisi helposti, joten kaupunkipätkän lähinnä fiilistelin ja nautin, vaikka fyysisesti olo olikin aika kaamea. Paavo antoi maailman kauneimman lipun kannettavaksi ja tästä sain voimaa napsia kuitenkin vielä pari päänahkaa loppusuoralla. :)

Maalissa tarkoitus oli tuuletella jotenkin näyttävästi jotta tulisi hienoja kuvia, mutta oikeasti olin vain niin loppu ja onnellinen että meinasi itkettää, enkä oikein kyennyt enää mihinkään. Haaveilin heittäytyväni maalissa selälleni hetkeksi, mutta pari talkoolaista nappasikin minua välittömästi kainaloista kiinni ja taluttivat elpymisalueelle. Maalissa ensitöikseni soitin äitille, joka oli ennen kisaa valitellut kuinka on taas sydän syrjällään kun tytär joutuu taas hirveään rääkkiin. Nyt hän itki vuolaasti liikutuksesta ja minä onnittelin että tämä oli muuten viimeinen kerta kun joutuu olemaan sydän syrjällään, koska en aio tehdä tätä enää koskaan. Itse ehkä uskoinkin tähän, äiti ei. Seuraavaksi etsin Paavon, hankkiuduin suihkuun ja seuraavat muutama tunti menikin jossain kuumehorkalta tuntuvassa peiton alla täristen.

Kohti laavakenttää

Loppukaneetti

Sanotaan, että laavakentällä ei pääse pakoon itseään ja siellä joutuu kohtaamaan sen, kuka todella on. Mitä se sitten paljasti minusta? No, ainakin sen, että en ole vielä niin hyvä triathlonjuoksija kuin haluaisin ja sitä täytyy kehittää. Lisäksi sen, että olen aika sitkeä enkä anna periksi ennen kuin homma on viety loppuun. Se Havaijin Ironmanissa on hienoa, että sitä voi suunnitella aina kaikenlaista, kuten vaikka maratonin juoksemista johonkin tiettyyn aikaan. Sitten kun lähdetään Palani Roadia pitkin laavakentälle, totuus kyllä paljastuu että mihin pystyy ja mihin ei. Sitten jos ei ne villit haaveet unelmasuorituksesta toteudukaan, voi joko antaa periksi ja keskeyttää, tai sitten vain päättää että joka leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön, nöyrtyä ja laahustaa maaliin, vaikka tyylipisteitä ei juuri sillä kertaa saisikaan. Tämän opin kyllä oikeastaan jo Tarton lääkiksessä.

Maalissa!

Kisan jälkeen olin niin väsynyt ja pää sekaisin, että oikein osannut hahmottaa, että miten tämä nyt niinkuin meni. Tiesin (luulin) vain, etten halua tehdä tätä enää koskaan. Nyt ajatukset ovat vähän selkiytyneet. Havaijille lähtiessä minulla oli tavoitteena a) tulla maaliin b) tehdä se kunniallisella ja tasaisella suorituksella ja c) tehdä se alle yhdessätoista tunnissa. Jokainen näistä toteutui, joten näin Kona-ensikertalaisena on ehdottomasti syytä olla tyytyväinen. Kilpailu oli brutaali ja se imi kyllä ihmisestä kaikki voimanrippeet erittäin kokonaisvaltaisella tavalla. Silti, jäi tunne että tämä ei vielä ollut parasta mihin voin tässä kisassa pystyä. Voi hyvinkin olla, että yritän vielä joskus hankkiutua Konalle takaisin - en ehkä vielä ensi vuonna, enkä ehkä sitä seuraavanakaan. Sen tiedän, että jos joskus pääsen kilpailemaan Konalla uudestaan, teen sen huomattavasti nykyistä kestävämpänä ja vahvempana.

Paavoa täytyy nyt kiittää ja kehua täälläkin aivan mahtavasta huoltajana ja matkaseuralaisena toimisesta. Minulla oli kyllä monessa asiassa äärimmäisen helppoa, kun Paavo huolehti käytännön asioista: kuskasi, antoi pyörälenkeillä juomapulloja, suunnitteli logistiikat, pesi pyyykkiä, kannusti, ymmärsi, eli mukana, sanoi oikeat sanat, hillitsi ja käski lepäämään kun meinasin höyrytä liikaa. En olisi yksin selvinnyt läheskään näin hyvin.

Tämä oli äärimmäisen hieno kokemus, olen kiitollinen että sain kokea tämän ja taas yhtä urheiluelämystä rikkaampi. Silti, haluan revanssin.

Mekko päällä, palkintolei kaulassa

Kisaa edeltävänä päivänä piti käydä katsomassa merta ja rauhoittumassa

Konan auringonlasku

Burning for Kona

IM Tallinnasta on kulunut viisi viikkoa ja sama aika on edessä ennen Havaijilla järjestettäviä Ironmanin maailmanmestaruuskilpailuja. Muutama viikko Tallinnan kisan jälkeen meni melko sumuisissa merkeissä. Ekat pari viikkoa oli tunne, että mikään määrä unta tai ruokaa ei riitä. Siitä kun pääsin yli, alkoi olla vain löysä ja treenaamaton olo, mutta silti ei ollut sitten minkäänlaista intoa lähteä lenkille. Ihan perussettiä täysmatkan jälkeen siis. Lomailin viikon kisan jälkeen, kunnes oli aika palata takaisin töihin. Ekat kaksi työviikkoa vietin melko tiukasti joko työpaikalla tai kotona ja tienasin reissukassaa ylimääräisillä työvuoroilla. Jos tällaista elämää pitäisi viettää yhtään pidempään, iskisi muuten sen tason eksistentiaalinen kriisi ettei pahemmasta väliä. Pidän työstäni - vieläpä hyvin paljon - mutta silti tarvitsen sen vastapainoksi jotain ihan muuta. Työpäivästä täytyy palautua siinä missä treeneistäkin ja minulta se ei onnistu kotona rötväämällä ja tv:tä katsomalla. On päästävä ulos raikkaasen ilmaan tai vaihtoehtoisesti uimahalliin ja rasitettava välillä myös kehoa pään sijaan.

Neljännellä post-op viikolla aloin varovaisesti kokeilla miltä treenin tapainen tuntuisi ja kummasti muuten alkoi olo helpottaa. Ensimmäisellä juoksulenkillä jalat vastustelivat ihan kunnolla, mutta toinen lenkki meni jo lähes normaalilla fiiliksellä. Pyörälenkillä jalat tuntuivat alkuun siltä kuin niillä ei olisi koskaan pyöräilty, joten lähdin kouluttamaan niitä Puijon mäkeen. Kuudesti kun ajoi 5-6min kestävän mäen oikein äkäisesti ylös, niin johan alkoivat totella - sekä jalat että tehomittari. Tällä viikolla harjoittelu on jo tuntunut aikalailla siltä kuin ennen Tallinnan kisaa. Yleensä tähän aikaan vuodesta kunto lähtee laskuun ja paino nousuun, mutta nyt näyttäisi siltä, että nämä on saatu käännettyä toisin päin ja painokin on pudonnut lähes takaisin elokuun alun lukemiin. Painonhallinnassa olen muuten todennut toimivimmaksi taktiikaksi sen, että viettää niin paljon aikaa lenkillä, ettei edes ehdi syömään kotona liikaa.

Havaijin kisasta ja reissusta olen niin innoissani, etten oikein tiedä miten päin tässä pitäisi olla. Lähdemme reissuun Paavon kanssa pari viikkoa ennen kisaa ja paluulento lähtee kisan jälkeisenä keskiviikkona. Kaksi viikkoa pitäisi olla riittävä aika totutella ilmastoon - tai siis jos ei siinä ajassa totu, ei tilanne kuulemma pidemmälläkään oleilulla juuri parane. Vaikka urheilureissusta onkin ensisijaisesti kyse, aion kyllä triathlonismin lisäksi harjoittaa myös vähän turismia - toki niissä rajoissa missä se on kilpailun kannalta järkevää. Noin kauas ei välttämättä tule reissattua kovin montaa kertaa elämän aikana, joten täytyy ottaa siitä nyt maksimaalinen ilo irti.

Mitä taas itse kilpailuun tulee, niin olen 90% innosta piukeena ja 10%:sti suhtaudun pelon sekaisella kunnioituksella. Kaikenlaisia myyttisiä tarinoitahan Havaijin Ironmanista liikkuu ja osa varmastikin pitää ihan paikkaansa. Ensikertalaisena ei parane paljoa henkseleitä paukutella etukäteen, koska kisareitillä ja olosuhteilla on varmasti yksi jos toinenkin ässä hihassa, joilla pyritään hidastamaan kalpean ja persjalkaisen savolaisen laavakentällä etenemistä. Kaikki Havaijin kisasta kuultu ja luettu toki herättää kunnioitusta, mutta tällä hetkellä fiilis on kuitenkin ihmeen luottavainen. Vahvuuteni triathlonissa ei oikeastaan ole niinkään pyöräilyssä tai juoksussa - eikä varsinkaan uinnissa -  vaan ennemminkin siinä, että olen hyvä kilpailemaan. Erityisesti täysmatkalla olen tähän saakka onnistunut varsin hyvin välttelemään ongelmia ja ulosmittaamaan sen kunnon mikä nyt kulloinkin on ollut - välillä parempi, toisinaan heikompi. Hyvää tuuria on varmasti ollut matkassa, mutta väitän myös osaavani kisan aikana lukea kroppaani hyvin - tiedän mitä se kulloinkin tarvitsee ja mihin se kykenee. Tälle ominaisuudelle on varmasti laavakentällä käyttöä.

Tavoitteena Konalla on ensisijaisesti tulla maaliin. Kaikki muu mikä onnistuu, on plussaa. Kuulin kuitenkin erittäin luotettavasta lähteestä, ettei Havaijin kisaan tule suhtautua minään yliviritettynä retkenä, vaan se on kilpailu siinä missä muutkin täysmatkat. Lähde oli luotettavimmasta päästä mitä Suomesta löytyy, joten minähän uskon. Lähestyn siis Havaijin Ironmania kunnioittavasti, mutta selkä suorana ja pää pystyssä. Hyvä tästä tulee.

Ironman Tallinn

Noniin. Kirjoitin tänne 5.12.2017, että minkälaista projektia tässä aletaan viemään läpi. Nyt on aika kertoa että miten meni. Mitä treenivuoteen tulee, niin se oli onnistunut. Muuttujana oli alkutalvesta muutto Kuopiosta Joensuuhun ja uusi työpaikka, siten siis TT Aquaterran treenit vaihtuivat osittain karmean paikan leiriksi Joensuulaisten triatleettien kanssa. Pilke pysyi silmäkulmassa ja enimmäkseen oli mukavaa, mutta hommassa oli kyllä huomattavasti enemmän järkeä kuin keskimäärin aikaisempina vuosina. Varsinaista treeniohjelmaa ei ollut, vaan päivän treeni päätettiin enimmäkseen sen mukaan mikä on sää, väsymyksen tila, mitä huvittaa tehdä ja oliko rankka työpäivä. Usein kuitenkin mietittiin muutama päivä eteenpäin että mitä tehdään. Tietyt avainharjoitukset kuitenkin toistuivat viikosta toiseen - niistä luistin harvoin ja vain erittäin hyvällä syyllä. Mainittakoon nyt, että erinomainen hiihtokeli oli usein erittäin hyvä syy. Kesä-heinäkuussa kunto alkoi vaikuttaa jotakuinkin sellaiselta, jollainen olin toivonutkin sen olevan. Lähdin siis Tallinnaan hyvillä mielin. Pienen lisäjännityksen viikonloppuun toi se, että samaan aikaan Paavo oli toteuttamassa pitkäaikaista unelmaansa ja osallistumassa Norseman Extreme Triathloniin.

Matkustin Tallinnaan itsekseni torstaina Paavon suunnatessa huoltoporukkansa kanssa samana päivänä Osloon. Vanhemmat tulivat myöhemmin kannustamaan ja katsomaan minun kisaa, mutta olimme sopineet että kaiken kilpailuun liittyvän hoidan täysin yksin. Perjantai-iltana ennen nukkumaanmenoa juteltiin Paavon kanssa puhelimessa, todettiin asioiden olevan molemmilla oikein hyvin, toivotettiin toisillemme onnea matkaan ja sovittiin että huomenna muuten vedetään kumpikin elämämme kisat. 

Kisa-aamuna 5:30 kerrottiin  meriveden olevan 15,4 asteista, joka sai osan porukasta kevyesti hätääntymään. Olin toivonut jonkinlaista haastetta kisapäivään olosuhteiden puolesta ja sain mitä toivoin. Tiesin kyllä pärjääväni ongelmitta viileässäkin vedessä, joten startissa lähinnä myhäilin tyytyväisenä neopreenilakkini alla. Uinti kulki alusta saakka hyvin, etsin hyviä peesejä sen minkä kerkesin ja tunne oli voimakkaan rauhallinen. Vesi tuntui iholla kylmältä, mutta kylmyys ei missään vaiheessa päässyt pintaa syvemmälle ja hengitys toimi koko ajan. Rantauduin ajassa 1:09, mikä on toistaiseksi paras täysmatkan uintini. Uidessa muistin, että unohdin muuten pistää kofeiinigeelit kisapuvun taskuun ja joutuisin pärjäämään pyöräosuuden ilman niitä.

Uinnin jälkeen

Pyörällä aloin heti ajamaan sarjani kärkeä kiinni ja taisin sen saavuttaakin jo n. 50km:n ajamisen jälkeen. Tavoitteena oli pitää tehot 200w:n pinnassa ja puoliväliin saakka tämä toimikin hyvin. Ajettuani kiinni N30-34 sarjan kärjen kiinni, jatkoimme matkaa vuorovedolla pysytellen sallitun 12m:n päässä jossa kuitenkin jo saa peesihyötyä. Ajoimme jossain vaiheessa myös 30-34 sarjassa kilpailevan Maria Kasurisen kiinni ja jatkoimme matkaa kolmen naisen porukalla. Muutamia härskejä peesiporukoita näkyi ja välillä joku mies tuli ohi, veti kammen suoraksi heti ohi päästyään ja siinä sitten sain jarrutella etten ajautuisi liian lähelle. Sitten kun menin itse uudestaan ohi, iski tämä peesiin ja heti kohta ohitti taas ihan vain jotta voisi taas blokata minun tien. Kun erään sankarin kanssa tämä oli toistunut jo kolmannen kerran, loppui minulta huumorintaju ja läksytin häntä asiasta kovaan ääneen. Viesti meni onneksi kerrasta perille. Jossain 120km:n kohdalla Maria ja toinen nainen karkasivat ja minä aloin mossahtaa. Tehot tippuivat ja samalla reitillä alkoi olla niin paljon porukkaa, että oli vaikeaa ajaa omaa tasaista ajoa, kun eteen ilmestyi porukkaa. Vaihtoehtona oli usein joko jäädä sallitun etäisyyden päähän rullailemaan kevyesti tai sitten nostaa tehoja reilusti ja mennä ohi. Valitsin usein jälkimmäisen ihan vain huomatakseni, että ohitettu jäi peesiin, ohitti minut kohta uudestaan ja siinä sitten taas rullailtiin. Tästä aiheutunut ärtymys yhdistettynä ihan rehelliseen väsymykseen vähän meinasi laskea taistelutahtoa. Pyöräosuuden lopussa jalat alkoivat jo olla aika loppuun ajetut ja viimeiset 50km jouduin pakottamaan ihan kunnolla.  Luotin kuitenkin siihen, että juoksujalat on erikseen ja kyllä se sitten kulkee, kun on kulkenut kolmella aiemmallakin täysmatkalla vaikkei olo silloinkaan ole pyöräilyn jälkeen ollut kovin häävi.  Pyöräaika oli 5:05, mikä oli erittäin nopealla reitillä suunnilleen sitä mitä odotinkin.

Vaihtoon

Juoksemaan lähtiessä odotin toiveikkaana niitä aiemmilta täysmatkoilta tuttuja ekojen 10km:n kevyitä juoksujalkoja. Päädyin lopulta odottamaan niitä koko maratonin verran, eikä niitä missään vaiheessa näkynyt. Juokseminen tuntui juuri niin hyvältä kuin nyt voi juoksemisen kuvitella tuntuvan kun on edeltävästi ajanut 180km ihan railakasta vauhtia. Juoksureitille oli löydetty ne Tallinnan molemmat mäet, joita sitten sahattiin edestakaisin. Jos pyöräreitti oli sileä, nopea ja yksinkertainen, sai juoksussa kikkailla senkin edestä. Lähes jatkuvasti juostiin ylä- tai alamäkeen, joten kilometrivauhdit menettivät jossain vaiheessa merkityksensä. Usein juuri alamäkien juokseminen on väsyneille reisille myrkkyä, mutta minun jalat näyttivät lähinnä tuoreutuvan niissä. Sain rullattua alamäet rennosti, ohiteltua porukkaa ja tasaiselle päästyä jalat tuntuivat aina vähän paremmilta. Tajusin jossain vaiheessa, että vaikka nyt tuntuukin aivan kamalalta, taitaa tämä reitti itseasiassa sopia minulle melko hyvin. Juoksun alussa olin 15min edellä seuraavaa sarjani kilpailijaa ja väli kapeni koko ajan. Toinen ja kolmas kierros olivat henkisesti vaikeimmat, kuten aina. Mietin että tämä on muuten viimeinen täysmatkani ja suorastaan toivoin, että joku tulisi nyt äkkiä ohi, jottei tätä samaa lystiä olisi edessä heti kymmenen viikon päästä uudestaan. Kuitenkin oli pieni aavistus, että sub 10 saattaa olla tässä työn alla, joten en oikein voinut hidastaakaan. Viimeiselle kierrokselle lähtiessä kuulin, että Paavo lähti juuri myös juoksemaan viimeistä kymppiään ja Norjassa menee hyvin. Sain siitä yllättävän paljon voimaa ja viimeinen kierros meni erittäin kivuliaasti, mutta onnellisen tietoisena siitä, että kohta tämä piina loppuu. Juoksuun käytin lopulta aikaa 3:33 ja risat.

Digging deep

Vettä satoi ihan kunnolla

Lopulta olin juossut viimeisen kerran Toompean päälle ja lähdin rullaamaan alas kohti kisakeskusta. Yhtäkkiä kivut katosivat ja tilalle tuli silkka euforia. Minna ja Tatu huusivat muutama sata metriä ennen maalia, että menee helposti alle kympin ja nauti tästä nyt. Maaliintulo on aina täysmatkan jälkeen hieno hetki - erityisen hienoa se on silloin, kun takana on onnistunut kisa. Kello pysähtyi aikaan 9:53:44, voitin oman sarjani ja pro-naisten puuttuessa olin kaikista naisista 2. nopein, vain kolmisen minuuttia voittajalle hävinneenä. Tavoitteet täyttyivät reilusti ja yksi unelma sub 10-kerhoon pääsystä oli toteutunut. Olo oli kuitenkin ristiriitainen, sillä olin aivan loppu ja lauantainen kokemus oli ollut niin rankka, että ajatus reissusta Havaijille ja uudesta täysmatkasta noin pian ja vielä erittäin brutaaleissa olosuhteissa lähinnä ahdisti. Päätin suunnata hotellille katsomaan miten Paavolla on mennyt, nukkua yön yli ja miettiä asiaa aamulla vähän tuoreemmilla aivoilla.

Maalissa!

Hotellille päästyä avasin läppärin ja näin Paavon olleen Norsemanissa 13. hurjalla 11:16-ajalla. Oikeastaan saman tien Paavo soittikin Gaustatoppenin huipulta. Puhelu meni jotakuinkin siten, että ensin minä huusin puhelimeen että ei vitsit minkä teit ja Paavo yritti keskeyttää ja kysyä että "joojoo mutta mites sulla meni?" Kun sain tämän kerrottua, eskaloitui homma siihen, että itkettiin molemmat liikutuksesta, että me oikeesti tehtiin tämä. Vedettiin vuoden mittaiset projektit onnistuneesti maaliin ja toteutettiin unelmamme. Paavo oli vuoren huipulla, minä hotellihuoneessa hikinen kisapuku päällä finisher-mitali kaulassa. Molemmat onnellisina, mutta ehkä väsyneempinä kuin koskaan. Illalla olo oli niin huono, että harkitsin vakavasti jättäväni tämän viimeiseksi täysmatkakseni. Reissu Konalle tuntui lähinnä ylitsepääsemättömältä ajatukselta, eikä ajatus toisesta täysmatkasta houkutellut yhtään. On se jännä mitä kunnon väsymys ja uupumus tekee ihmismielelle.  Onneksi yön yli nukuttuani alkoi maailma näyttää jo varsin erilaiselta. Edelleen kroppa tuntui täysin runnellulta ja epäilin että mahdanko palautua tästä koskaan - saatikka kymmenessä viikossa. Päätin kuitenkin ottaa paikan vastaan ja olettaa, että kyllä se mieli muuttuu ja tästä tulee vielä huikea juttu.



Kisasta on kulunut nyt melkein viikko ja koko juttu alkaa pikkuhiljaa hahmottua, että mitä oikein tuli tehtyä. Olen ostanut lennot Konalle, Paavo samoin. Hotelli on varattu kahdeksi ja puoleksi viikoksi. 13.10. luvassa on tähänastisen elämäni kovin kestävyyskoe. Havaijin Ironmanilla kilpaileminen on ollut suuri unelmani jo useiden vuosien ajan ja tunnen olevani etuoikeutettu päästessäni nyt toteuttamaan sitä. Itse kilpailuun suhtaudun toki pienen pelon sekaisella kunnioituksella, mutta sitä varten tässä on harjoiteltu lajia jo neljän täysmatkan ja kymmenien lyhyempien matkojen verran. Lisäksi tietynlaista henkistä kovuutta ja robustia otetta tekemiseen on haettu swimruneista sekä polkujuoksu- ja hiihtotapahtumista, altistamalla itseni toistuvasti epämukavuusalueelle numerolappu rinnassa ja pakottamalla jotenkin vain selviytymään. Konan ensikertalainen ei varmasti voi koskaan olla oikeasti valmis laavakentille, mutta uskon silti, että nyt on juuri oikea tehdä tämä ja edellytykset selviytyä Ironman Hawaii:ssa kunniallisesti maaliin ovat olemassa. 

Jännittää, hirvittää, olen innoissani. Jälkimmäistä kuitenkin ehdottomasti eniten.



Aloha.

Triathlonismistä

Se taisi olla joskus vuonna 2009 kun ensimmäisiä merkkejä alkoi olla ilmoilla. Tajuan sen toki vasta nyt jälkeenpäin, ei sitä silloin osannut ajatella että minusta muka voisi joskus tulla triathlonisti. Nehän oli aina ne muut, joilla se homma lähti käsistä. Ne muut vetivät Ironmaneja ja puhuivat jostain puolimatkasta aivan kuin se olisi täysin normaali ja arkinen juttu. Treenimäärätkin kertoivat jo aika kovasti toleranssista, enkä minä sellaiseen ollut varmastikaan ajautumassa. Kunhan nyt välillä hölkkäsin vitosen tai kympin. Ne muut olivat triathlonistejä, en minä. Tympi joka kerta, kun joku kyseli että pitäisköhän sun vähän vähentää tuota treenaamista, ettet vaan ajaudu triathlonistiksi. En kaikesta huolimatta kuitenkaan yrittänyt salailla ja piilotella treenimääriäni, eikä se kyllä taudinkuvaan varsinaisesti kuulukaan.

Osallistuin ensimmäiseen kisaani kesällä 2009. Se oli ihan harmiton pikamatka - sammakkoa uiden ja  hybridipyörän rohjakkeella ajaen. Kunhan vain vähän kokeilisin. Siitä aukesi ihan uusi maailma - että tällaistakin euforiaa voi ihminen kokea! Halusin lisää. Näin jälkeenpäin ymmärrän, että tuo oli se hetki, kun triathlonismi tarttui minuun. Treenimäärät kasvoivat ja silloin kun en treenannut, ajattelin treenaamista. Käytin tolkuttomasti aikaa sen suunnitteluun, kuinka voisin treenata mahdollisimman paljon ilman, että lähipiiriä alkaa häiritä. Usein se kyllä häiritsikin, mutta eihän sitä triathlonisti tajunnut. Lenkille oli päästävä.

Treenaamisesta sai sellaisen hyvänolontunteen, jota halusi jatkuvasti enemmän ja enemmän. Keskivertoihminen treenaa, jotta saa itselleen hyvän olon; triathlonisti treenaa itsensä normaaliksi. Jos ei ole treenannut, näyttää koko maailma harmaalta ja olo on löysä. Kun keskivertokansalaiselle riittää tunti juoksua hyvänolontunteen saavuttamiseksi, tarvitsee triathlonisti pahimmillaan yli kolme tuntia liikuntaa päivässä. Se on myös loputon suo, koska mitä enemmän liikkuu, sitä enemmän liikuntaa tarvitsee.  Työnsä triathlonisti hoitaa yleensä viimeiseen asti hyvin. Siinä vaiheessa kun työn ja triathlonismin yhteensovittaminen käy ylitsepääsemättömän vaikeaksi, tulee triathlonismiin sairastuneesta usein ammattiurheilija.

Triathlonismistä harva paranee täysin, mutta sen kanssa oppii kyllä elämään. Triathlonismi voi myös ottaa uudenlaisia muotoja - joskus sitä luulee parantuneensa triathlonismistä, mutta sitten tuleekin relapsi polkujuoksun tai swimrunin muodossa. Tämä relapsi saattaa johtaa siihen, että kummasti alkaa taas triathlonkisat kiinnostaa. Jos triathlonista luuleekin hetkeksi päässensä kuiville, repsahdus saattaa tulla milloin vain. Omalla kohdallani se alkoi harmittomista polkujuoksu- ja swimrunkisoista, eikä mennyt edes vuotta, kunnes löysin itseni Tahkolta SM-täysmatkan maalista antamassa haastattelua tuoreena suomenmestarina. Seuraavalla viikolla nimeni oli ilmestynyt vuoden 2018 Ironman Tallinnan lähtölistalle.

Tällä hetkellä pärjäilen triathlonismini kanssa melko hyvin, vaikka remissiosta ei varsinaisesti voida puhua. Olen käynyt Tallinnan kisan juoksureitin Google mapsin streetview:llä läpi, viimeistelytreenit pyörivät jatkuvasti mielessä ja laitoin juuri tälle kesälle pari muutakin ilmoittautumista triathlonkisoihin, kun en nyt mitenkään kestä odottaa vielä seuraavia neljää viikkoa siihen, että saan taas hypätä neopreenipuku päällä veteen, uida, jatkaa pyöräilyä märissä kalsareissa UCI-laittomalla pyörällä ja sitten juosta maaliin pyöräilystä tönköillä jaloilla ja leveä hymy naamalla.

Olen Iina, triathlonisti.