Triathlonharrastajan harjoittelufilosofiasta

Muutaman kerran on tutut ihmetelleet, että mikä siinä on, kun minun ja Paavon urheiluprojekteilla on enimmäkseen tapana onnistua. Toki pohjanoteerauksiakin mahtuu kahdeksan vuoden triathlonharrastusajalle muutamia, mutta pääsääntöisesti olemme selvinneet tärkeistä kisoista ilman komplikaatioita. Ajattelin tässä nyt vähän avata sitä, että miten me tätä hommaa ajetaan. Disclaimerina nyt se, että emme ole ammattiurheilijoita eikä tätä touhua ole missään nimessä viritetty huippuunsa, vaan kyseessä on harrastus ja elämäntapa, jossa onnistumiset kisoissa ovat lähinnä se suola ja pippuri. En myöskään yritä kertoa miten kenenkään pitäisi triathlonia harrastaa, saatikka että tämä olisi se paras tai ainoa oikea tapa. Nämä on lähinnä niitä olennaisimpia kulmakiviä siinä systeemissä, millä me ollaan saatu tämä toimimaan siten, että harrastaminen on mielekästä, taso on pikkuhiljaa noussut molemmilla koko ajan, kisoissa harvoin tulee mitään katastrofeja mutta silloin tällöin ihan timanttia. 

Krooninen lenkkeily

Kestävyyspohjaa ei ole luotu pitkillä sankaritreeneillä, (vaikka niitäkin toki tehdään kun aika on sille otollinen) vaan jatkuvalla lenkkeilyllä. Lähtökohta on se, että vähintään kuutena päivänä viikossa pyritään liikkumaan. Oikeastaan ekat kolme harrastusvuotta vain "kävin lenkillä" ilman sen kummempaa suunnitelmaa, mutta pikkuhiljaa treeneihin alkoi tulla vähän enemmän ajatusta. Joskus on enemmän paukkuja harjoitella ajatuksella, mutta jos ei ole, riittää että vaan käy lenkillä ja juoksee vaikka tunnin. 

Ei treeniohjelmaa eikä valmentajaa

Jos joku kysyy minulta, että "mitä sulla on treeniohjelmassa huomenna?" en useinkaan osaa vastata, ellei sitten satu olemaan vaikka tri-seuran uintivuoro. Tietyt avainharjoitukset kyllä toistuvat viikosta toiseen, mutta usein treenit päätetään lennosta sen mukaan mikä on sää, väsymyksen tila, olo kropassa, paljonko aikaa on käytettävissä ja mitä tekee mieli tehdä. Jos en ole ihan varma, niin vedän lenkkarit tai sukset jalkaan ja lähden lenkille ilman sen kummempaa suunnitelmaa. Jos on kulkupäivä, juoksen tai hiihdän kovempaa tai pidempään, jos taas ei, ulkoilen vaikka tunnin kevyesti. Jos suunnitelma on olemassa, mutta lenkin aikana totean että se selvästikään ei tänään toimi, sitä muutetaan. Tällä tavalla kokonaiskuorma pysyy hallinnassa ja kovat treenit tulee tehtyä hyvässä vireystilassa. Sää vaikuttaa myös treeneihin hyvin paljon. Jos on hyvä hiihtokeli, silloin hiihdetään pitkää siivua ja sitten räntäsateessa ehtii kyllä ajamaan trainerilla niitä täsmätreenejä. Homma ei siis perustu paperilla olevaan ohjelmaan, vaain elämän muuttujiin ja hyvään oman kropan ja pään tuntemukseen. Ja toki siihen, että me molemmat tykätään lenkkeilystä aika paljon. 

Luonnollinen jaksotus

Kestävyysurheilun oppikirjoissa yleensä suositellaan jonkinlaista jaksotusta siten, että olisi esim. kaksi kovaa ja yksi kevyt viikko vuoronperään. Me sovellamme tätä käytännössä siten, että silloin kun on aikaa ja jaksamista, taotaan treeniä kunnolla, jotta sitten kun näistä jompaakumpaa ei ole, on mistä palautua. 

Hiihto

Talvella hiihdetään paljon, sekä vapaata että perinteistä. Aiemmin hiihdin vain vapaata, mutta aloin opetella perinteisen hiihtoa muutama vuosi sitten ja viime talvena se alkoi olla jo yhtä mukavaa kuin v-tyylikin. Kun vaihtelee kahden lajin välillä, saa kroppa hyvin monipuolista ärsykettä. Omistan kolme paria suksia - yhdet vapaalle, kahdet perinteiselle. (skinit ja voideltavat) Paavolla suksia on varmaan yli kymmenet. Aika monenlaisessa kelissä siis pystyy hiihtämään mielekkäästi. 

Starttaaminen myös muissa lajeissa kuin triathlonissa

NUTS Karhunkierros 2018

Vaikka me käydään triathlonkisoissa nykyisin aika vähän ja ne ovat viimeaikoina olleet enemmän sellaisia täsmäiskuja, startteja numerolapun kanssa kertyy kuitenkin pitkin vuotta. Se tekee hyvää joutua välillä ulos omalta mukavuusalueelta, omalla kohdallani esim. pertsan massahiihdon muodossa. En ole kovin kummoinen hiihtäjä, mutta silti yritän hiihtotapahtumissa kilpailla niin paljon kuin pystyn ja ottaa itsestäni kaiken irti - en koskaan lähde kisoihin samoilemaan. Myös swimrun- ja polkujuoksukisat ovat olleet hyödyllisiä startteja - sen lisäksi, että siellä on ollut tosi hauskaa. Se, että joutuu kilpailemaan itselle epäoptimaalisessa lajissa huomattavasti itseä kovempien kanssa ja usein myös ottamaan tauluun oikein kunnolla, opettaa nöyryyttä, itsetuntemusta niin fyysisessa kuin henkisessäkin mielessä ja myös sitä, että aina sitä jollain tapaa kuitenkin selviää maliin. Tämä kaikki on hyvää oppia kestävyysurheiluun. Sitten kun on se vuoden pääkisa ja jotain yllättävää tapahtuukin, tulee huomattavasti paremmin toimeen, kuin jos olisi vain hinkannut traineria vakioiduissa olosuhteissa erilaisia mittareita tuijotellen. 

Solvalla Swimrun 2016

Kisakunnon ajoitus

Tämä on äärimmäisen tärkeä seikka. Huippukunnossa ei voi olla koko vuotta, vaan se paras kuntopiikki kestää maksimissaan ehkä pari-kolme viikkoa. Siksi ruuvia ei missään nimessä kiristetä liian aikaisin, vaan vasta siinä 8-10 viikkoa ennen pääkisaa. Kun ruuvi kiristetään, luvassa on esim. seuraavanlaisia harjoituksia: 

-2x20min pyöräilyä FTP-tehoilla, toinen veto ehkä vähän yli FTP:n. 

-3h pyöräilyä Paavon kanssa 10min:n vuorovedoilla IM-tehoilla. Tämä on toki minulle vähän kovempi treeni kuin Paavolle ja vaatii myös paremman palauttelun. Päälle juoksua.

-1x150km pyöräilyä, päälle juoksua

-1,5h juoksua nousevalla vauhdilla siten, että viimeiset 15min tuntee ihan elävänsä

-2-3h kestävä juoksu poluilla 

-6-8x1000m juoksua radalla vk:ta, kävelypalautus, edeltävästi pyöräilyä 

-30-60min uintia avovedessä, yleensä yhdistettynä johonkin e.m. harjoituksista

Yleensä kun näitä alkaa tehdä, vaste tulee jo muutamassa viikossa ja omassa kyydissä alkaa hirvittää. Jos kuntopiikin rakentaa liian aikaisin ja erehtyy vielä käyttämään sen huippukunnon jossain kevään "B-kisassa", on sen uudelleenrakennus saman kesän aikana ainakin minulle käytännössä mahdotonta. Tuollaista myllyä en myöskään kestä työnteon ohessa kovin paljoa kahta kuukautta pidempään, joten ne paukut on joka vuosi käytettävä harkiten. 

Stravan piirtämä käppyrä siitä, miten treenimäärä on pikkuhiljaa kasvanut. Ensimmäinen korkea piikki on kevään Mallorcan pyöräleiri, jossa jalkoihin ajettiin kilometrejä ihan kunnolla. Sitten vähän kevennettiin, jonka jälkeen ruuvin kiristyminen näkyy pikkuhiljaa nousevana trendinä kohti IM Tallinnaa. Kolme viikkoa ennen Tallinnaa pidettiin oikein kova treeniviikonloppu, sitten jatkettiin myllytystä vielä keskiviikkoon saakka, kevennettiin pari päivää ja kilpailtiin Joroisten puolikkaalla. Sitten kevenneltiin kaksi viikkoa ja koko vuoden selkeästi terävin kunto oli molemmilla 3.8, kun sitä eniten tarvittiin. Viimeinen piikki on IM Havaiji kymmenen viikkoa IM Tallinnan jälkeen. 

Sitten se tärkein: Pilke silmäkulmassa 

Tässä harrastuksessahan ei lähtökohtaisesti ole juuri mitään järkeä ja ainoa syy harrastaa kestävyysurheilua on se, että se on kaikessa raastavuudessaan niin älyttömän hauskaa. Siksi tätä harrastusta ja itseä ei pidä ottaa ihan hirvittävän vakavasti, vaan heittäytyä, pistää itsensä kunnolla likoon ja ahtaalle, mutta tehdä se aina pieni pilke silmäkulmassa. Se on suuri etuoikeus, että saa harrastaa urheilua. Kun silloin tällöin pistää asioita vähän perspektiiviin, on helpompi käsitellä urheilullisia pettymyksiä ja kisoihin liittyvää epävarmuutta, mutta samalla myös osaa nauttia tästä paljon enemmän. 

Hyviä lenkkejä toivotellen,

Iina