Kuulin Norseman Extreme Triathlon-nimisestä kisasta ensimmäisen kerran joskus loppuvuodesta 2011. Paavo oli silloin pyöräilijä joka oli vähän kiinnostunut triathlonista ja kokeillut lajia osallistumalla edellisenä kesänä Joroisten puolimatkalle. Minä olin Tartossa opiskeleva entinen esteratsastaja ja aloitteleva triathlonharrastaja, osallistunut kesällä Kuopio Triathlonissa ensimmäiselle olympiamatkalleni. Poskeni olivat vähän pyöreämmät kuin nykyisin ja intoa ja kiinnostusta kestävyysurheilua kohtaan oli huomattavasti enemmän kuin tietoa, taitoa tai kuntoa. Juteltiin urheiluun liittyvistä unelmista. Mainitsin täysmatkan triathlonin ja Havaijin kisan sellaisina ultimaattisina elämyksinä, jotka olisi hienoa joskus päästä toteuttamaan. Paavo ei "isokokoisena skandinaavina" kokenut Havaijia omaksi jutukseen, mutta kertoi kiinnostuneensa triathlonista alunperin siksi, kun kuuli Norjassa kilpailtavasta Norseman Extreme Triathlonista. Kuuntelin huuli pyöreänä juttua kisasta, joka alkaa hyppäämällä autolautasta noin neljän metrin korkeudesta Hardangervuonon yleensä hyytävään 13-15-asteiseen veteen, josta uitaisiin 3,8km rantaan. Tämän jälkeen lähdetään pyöräilemään vuonoille 180km:m matka, johon sisältyy yli 3000m nousua. Pyöräilyn päätteeksi laskeudutaan lähes merenpinnan tasolle, josta alkaa 42,2km:n juoksuosuus, jonka viimeiset 17km edetään ylämäkeen ja viimeiset 5km on jyrkkää rakkakivinousua, jossa ajoittain edetään nelivedolla. Maali sijaitsee Gaustatoppen-nimisen vuoren huipulla 1800m:n korkeudessa. Mietin vain, että on se kyllä kova äijä kun uskaltaa tuollaisesta edes haaveilla ääneen ja vakuuttelin, että minä en ainakaan haluaisi ikinä osallistua moiseen.
 |
| Pic by Norseman Extreme Triathlon / Jan Sigurd Sorensen |
Meni muutama vuosi ja olin lähdössä ensimmäiselle täysmatkalleni Nastolassa. Jännitti ihan pirusti ja mietin automatkalla kohti kisapaikkaa, että mitenkä tätä hermoilua saisi vähän hillittyä. Tuli sitten mieleen se, kun esteratsastusaikoina osallistuin kerran Hartwall areenalla Helsinki International Horseshow:ssa järjestettyyn kilpailuun, johon pääsi koko kauden tulosten perusteella muistaakseni 16 poniratsastajaa ja yksi ns. "villi kortti", eli minä ja Jolly-niminen valkoinen poni. Jännitin ihan hirveästi, joten kisa-aamuna valmentajani vei minut omaa kilpailuani edeltävän, paljon korkeamman luokan rataan tutustumiseen. Kävelin siellä 14-vuotiaan itseni korkuisten esteiden välissä ja mietin että mitenkähän noista pääsisi yli. Sitten kun omaan luokkaani esteitä laskettiin reilusti, näyttivät ne jotenkin ihmeellisen matalilta. Kilpailu meni yli odotusten ja aika monen yllätykseksi voitimme sen Jollyn kanssa. Silloisen valmentajan psyykkaus toimi niin hyvin, että päätin käyttää samaa metodia lieventämään myös ensimmäisen täysmatkan jännitystä. Aloin lukea kisakertomuksia Norsemanista ja kuvittelin olevani osallistumassa siihen. Jonkin aikaa niitä juttuja luettuani, alkoi täysmatkan suorittaminen Norjan sijaan Nastolassa tuntua varsin kohtuulliselta ja tehtävissä olevanta hasteelta. Sekin kilpailu meni hyvin: selviydyin maaliin alle 11 tunnissa ja voitin naisten suomenmestaruuden.
 |
| Pic by Per-Eivind Syvertsen |
Norseman on sittemmin vilahdellut puheissa aina silloin tällöin ja kisavideoita on katseltu iltaisin useaan otteeseen. Useita urheiluun liittyviä juttuja on tehty sillä taka-ajatuksella, että koulutamme itseämme sitä varten, jos joskus arpaonni osuisikin kohdalle, jotta olisimme sitten mahdollisimman valmiita. Pitkään se oli se Paavon juttu, mutta pikkuhiljaa aloin aluksi kiinnostua kisasta itsekin ja leikitellä ajatuksella, että entäs jos... Ennen pitkää ajatusleikki muuttui astetta vakavammaksi ja aloin itsekin haluta Norsemaniin todella paljon. Viime vuonna kävi niin hyvin, että Paavo sai paikan arvonnasta ja pääsi toteuttamaan Norseman-unelmansa. Kumpikaan meistä ei pitänyt arpaonnea kovin todennäköisenä, joten olin jo ilmoittautunut samana päivänä käytävään IM Tallinnaan ja jouduin jättämään Norsemanin huoltohommat väliin, mikä oli minulle aika kova paikka. Siinä kävi kuitenkin sikäli hyvin, että onnistuin Tallinnassa Havaijin matkan järjestämisen lisäksi tekemään sellaisen tuloksen, jolla pystyin tänä vuonna hakemaan Norsemaniin elite selectionissä ja siten homma ei ollut enää kiinni arpaonnesta.
Nyt kävi sitten niin, että järjestäjät hyväksyivät hakemukseni ja hyppään 3.8.2019 Hardangerinvuonoon, josta alkaa kilpailu extremetriathlonin maailmanmestaruudesta. Tavoitteena olisi siis olla myös ensi vuonna elokuussa tähänastisen elämäni parhaassa kunnossa. Haasteena kilpailu on melkoinen ja suhtaudun siihen suurella kunnioituksella. Paavo lähtee huoltamaan ja totesi jo että "ei sulla oo mitään hätää kun mä pidän susta huolta. Sanon vaan että mene tuohon suuntaan ja sähän toteutat." Tähän voi varmastikin luottaa. Tuo on varmasti kuitenkin sellainen kisa, jossa aika herkästi tulee äitiä ikävä, joten siksipä äiti lähtee mukaan toiseksi osaksi huoltotiimiä. Vielä viisi vuotta sitten kuvittelin Norsemanin olevan minulle täysin ylitsepääsemätön haaste, mutta nyt kun pääsylippu kisaan on taskussa ja tulin vielä valituksi kisaan elite selectionissä, on varmaan pakko alkaa uskoa itsekin, että kyllä se ihan tehtävissä on. Kroonista lenkkeilyä näyttäisi siis olevan luvassa myös tulevana vuonna, mutta siitähän minä tykkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti