keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Costa Bravan pyöräleiri, retki Montsenylle

Noniin, seuraa lisää kertomusta pyöräleiristä. Lauantaista kirjoittelinkin jo ihan perusteellisesti, mutta täytyy kyllä vielä lisätä, että se reissu jotenkin kaikkine eeppisine maisemineen teki minuun ihan poikkeuksellisen vaikutuksen. Tuli jotenkin entistä vahvemmin sellainen tunne, että haluan vielä koluta paljon hienoja ja korkeita maailmankolkkia pyörän kanssa ja tehdä siistejä juttuja. Samalla mietin taas että on se ihan hienoa olla sellaisessa kunnossa että voi lähteä tekemään tuollaisen reissun viiden päivän varoitusajalla. Aloin myös haaveilemaan erilaisista eeppisistä kuntoajoista maailmalla - esim. l'Etape do Tour, eli kuntoajo Ranskan ympäriajon etapilla, tai Trans Alp... Mutta nyt vielä juttua viimeisimmästä reissusta:

8. päivä. Palauttelua

Sain Paavolta tiukan kehoituksen ajaa pyörää edes vähän, koska mikäli keho tajuaa että nyt saa levätä, se menee palautumistilaan eikä nouse sieltä ainakaan viikkoon ja siinä sitä sitten ollaan kun leiriä olisi vielä viikko jäljellä. Kävin siis pyörittelemässä 70km kevyesti. Jalat eivät olleet lauantaisesta yhtään kipeät, mutta lähinnä sellainen massiivinen energiahukka ja väsymys tuntui. Evästähän sitten meni ihan kiitettävästi, jalat eivät juuri suostuneet laittamaan painetta polkimiin vaikka kuinka olisin käskenyt ja kesken lenkin tuli niin kova nälkä että päätin pysähtyä syömään ihan kunnollisen jäätelöannoksen. Voin kertoa, että maistui muuten ihan todella hyvältä!

9. päivä. Montsenyn valloitus



Mietiskelin aamupalapöydässä että mihinkäs sitä tänään lähtisi ja yritin kysellä viimeisiä Trismilen paikallaolijoita lenkkiseuraksi. Eivät lähteneet, mutta heittivät ehdotuksen että käy kiipeämässä Gironan korkeimmalle vuorelle Montsenylle, jonka huippu on 1700m korkeudessa. Totesin että no minäpä käyn. Päätin lähestyä huippua pidempää ja loivempaa kautta ihan vain jotta hypoteettisen väsähdyksen tapahtuessa matka kotiin olisi mahdollisimman lyhyt. Starttasin merenpinnan tasolta ja ensimmäiset 30km oli jokseenkin tasaista. Tasainen muuttui pikkuhiljaa "nytkytysnousuksi" (Paavon termi), eli sellaiseksi vaihvihkaa hivuttavasti nousevaksi mäeksi joka periaatteessa tuntuu tasaiselta, mutta mihinkään ei vaan pääse. Tätä jatkui jonkun 15km, kunnes alettiin olla ihan rehellisessä mäessä, jota muuten kesti. Jossain vaiheessa tajusin nousseeni samaa mäkeä jota edellisellä Sant Hilarin reissulla laskettiin, kun tulin Coll de Revelille, jossa silloin räpsittiin maisemakuvia. Tuolloin Coll de Revelillä tuntui kuin olisi jotenkin tosi korkealla, mutta vähänpä tiesin miten paljon korkeammalle siitä vielä nousisinkaan.

Coll de Reveliä lähestyessä
Ihmeesti siinä pääsi sellaiseen espanjalaiseen mäennousumoodiin, jossa keskittyy vain pyörittämään jalkoja, hengittämään, miettimään kivoja asioita ja elämään sen asian kanssa että tämä nousu ei muuten tule ihan hetkeen loppumaan. Jossain vaiheessa tien toisella puolella alkoi avautua aika käsittämätön maisema ja mietin ihan tosissani että mitä ihmettä mä teen näin korkealla ja miten mä olen onnistunut hilaamaan itseni tänne ihan pelkällä lihasvoimalla?


Jossain päin Montsenytä, tuosta noustiin vielä aikalailla
Vuoren huipun kohdalla oli aika tumma pilvi, keli alkoi kylmetä uhkaavasti ja tajusin ottaneeni aivan liian vähän vaatetta mukaan. Se oli oikeastaan aika jännä tunne miten pieneksi sitä itsensä tunsikaan siellä vuoren kyljessä. Mietin vähän että mitäs jos nyt vaikka pyörä hajoaa, alkaa sataa lunta tai jotain, mites mä pääsen täältä pois. Sitten tuli kyltti että Turo de l'Home vasemmalla. Tie pieneni ja jyrkkeni, sitä jatkui vielä pari-kolme kilometriä, kunnes tulin parin TV-maston kohdalle joita olin jostain alempaa tiiraillut. Tästä tie lähti laskemaan toiselle puolelle alas ja risteyksestä lähti vielä kapeampi ja jyrkempi tie vielä ylöspäin. En ollut täysin varma että onko tämä nyt se korkein kohta mihin pyörällä pääsee, vai pitäisikö mennä vielä risteyksestä ylös. Siinä kohti iski pieni nysväily, kun hirvitti että kohta yläpuolella olevasta tummasta pilvestä alkaa sataa, jäädyn laskussa ja tuli aika voimakas tarve päästä äkkiä alas ja ihmisten ilmoille täältä.


6 vuotta palvellut Skorppiooni, josta on muuten tullut jo melekonen maailmanmatkaaja :D 
Laskussa palelsi aika julmetusti, kunnes pääsin sen verran alas että aurinko lämmitti. Se on muuten jännä, kun siinä vaiheessa kun tuntui että olin laskenut jo vaikka kuinka pitkään, olin edelleen tosi korkealla. Nyt sitten jäi kaihertamaan että olisiko sittenkin pitänyt mennä vielä se pieni pätkä ihan ylös asti, täytynee vielä palata Gironaan ihan tämän takia. Mietin myös sitä, että näille vuorenvalloitusreissuille olisi ehkä hyvä lähteä kaverin kanssa, koska siinä nousussa väsyttää itsensä aika perusteellisesti ja jos esim. pyörä hajoaa, juomat tai eväät loppuu tai väsähtää täysin, sieltä on aika pitkä matka takaisin ihmisten ilmoille.


Hieno reissu joka tapauksessa ja hotellille palatessa olin jotenkin ihan liekeissä siitä millainen lenkki tuli heitettyä. Kilometrejä kertyi 133 ja aikaa meni joku 5:30. Vaikka siellä ylhäällä olikin jotenkin oudon yksinäinen ja turvaton olo, niin tuli sellainen fiilis että haluan tehdä tällaista vielä paljon lisää ja mieluiten Paavon kanssa. Siinä on vaan jotain aika hienoa kun kiipeää polkupyörällä vuorelle ja pääsee katselemaan maisemia sieltä ylhäältä ihan kirjaimellisesti pää pilvissä. Pääsishän sinne tietysti asfalttitietä autollakin, mutta pyörällä se on vaan jotenkin paljon siistimpää, koska nyt voi ajaa myös pyörällä.


...ilmeisesti juttua riittää vielä kolmannenkin blogitekstin verran, joten palataanpa asiaan taas jossain vaiheessa.


maanantai 25. huhtikuuta 2016

Costa Bravan pyöräleiri, osa 1.

Palailin toissapäivänä Espanjasta ja nyt täältä niitistä ja montun pohjalta on hyvä palata fiilistelemään reissua. Ja olipahan muuten reissu!

1. Patikointipäivä

Trismilelaiset olivat olleet leirillä jo viikon ja viettivät kevyttä päivää, joten ohjelmassa oli patikointia jalan Lloret de Marista 12km:n päähän Tossa de Mariin. Pyöräily olisi poltellut, mutta päätin kuitenkin olla heti feidaamatta yhteisestä ohjelmasta ja olla mukana. Vielä edellisenä päivänä oli tuntunut siltä, että pää on jotenkin liian täynnä kaikkea lääketieteeseen liittyvää ja raskasta, mutta kyllä muuten olo keveni kun pääsi aurinkoon katselemaan turkoosia merta kallioilta käsin!
Joukossa oli myös kivoja uusia tuttavuuksia, mukaanlukien kaksi Suomessa työskentelevää lääkärikollegaa. Ilahduin kovasti kun selvisi että on ainakin pari kaveria joiden kanssa voin silloin tällöin jutella suomeksi jos meinaisi jatkuva viron puhuminen käydä liian raskaaksi. Kävin illalla pyörittelemässä tunnin kevyesti.


2. Pyöräilyyn totuttautumista

Vieläkin leiriläisillä oli "kevyt päivä" ja minä meinasin olla jo ihan hiilenä että mitäs ihmeen nössöilyä tämä tällainen on kun ei ole tarkoituskaan olla lenkillä esim. koko päivää. Ohjelmassa oli kevyt 2h lenkki, mutta kahvitauolla muodostui pieni porukka jotka päättivät ajaa vähän pidempään. Jatkoin vielä omatoimisesti matkaa Costa Bravan rannikkoa pitkin ja päästessäni E682-tielle alkoi suupielet nousta leveään virneeseen. Palasin lenkiltä sen verran nollat taulussa, että yksi leirin vastaavista kysyi aika huolestuneena että onhan mulla kaikki hyvin. No voi kyllä, nyt oli asiat erittäin hyvin oli kun olin juuri saanut nauttia raikkaasta ulkoilmasta 115km:n ja neljän ja puolen tunnin ajan pyörän satulasta käsin. Lähinnä mulla oli aika kova nälkä. :D Lenkin jälkeisistä tapahtumista ja mitä siitä seurasi kirjoittelinkin jo aiemmin.

3. Ensimmäinen kunnon ajopäivä: 135km, 4:55, n. 2000m nousua + aamu-uinti



Aamu alkoi 3km uinnilla ennen aamupalaa ja aamukahvia, mikä oli minulle vähän kova paikka. Vielä kun joutui uimaan 3x3x100m kiihtyvällä lähdöllä. Mitä taas pyöräilyyn tulee, niin sanotaan vaikka niin, että jos vielä edellisenä päivänä olin jotenkin huolissani että löytyykö täältä tarpeeksi kovia ajomiehiä joiden peesissä saisi tiristää, niin tämän päivän jälkeen ei huolestuttanut enää yhtään. Piti ajaa 4h, mutta siitä tulikin 5h. Reitti oli vielä hieman mäkiin tottumattomille jaloille aika paha rasti, varsinkin kun mäet ajettiin tiukasti porukassa eikä suinkaan omaa vauhtia ja minut oli ainoana naisena määrätty siihen kovimpaan pyöräporukkaan. Viimeisessä nousussa olin jo ihan tosissani tiukilla ja aiheutin aika hyvän naurunremakan myöntämällä tämän varovaisesti. Selvisi etten todellakaan ollut ainoa, vaan siellä ilmeisesti miehet kärsivät yhtälailla, mutta enhän minä sitä voinut tietää. Kahvitauon jälkeen piti olla 30km hotellille, joten laskelmoin että jäätelö-kokistankkauksen jälkeen en enää tarvitsisi syödä. No se olikin 45km ja armottomaan vastatuuleen koko matka. Romahdin siinä 10km ennen hotellia aika täydellisesti ja siitä eteenpäin ihan kirjaimellisesti itkin ja ajoin. Piti kyllä nyyhkyttäen selittää että älkää antako tän häiritä, ihan normaali reaktio kun verensokeri laskee ja kyllä mä pärjään eikä oo ees eka kerta kun näin käy. En tiedä mitä tästä lenkistä Ainille kerrottiin, kun illalla minut käskettiin hotellin aulasta nukkumaan ja vähän äkkiä eikä aamulenkille kuulemma ollut mitään asiaa.

4. Sant Hilari: 4:53, 142km
Peesipaikalla
Oma jaksaminen hieman huolestutti edellisen päivän sippauksen jäljiltä ja pakkasin taskut täyteen mercadonan suklaa"croissantteja"/mitä lie pullia ja tein jämäkän päätöksen syödä niitä tarpeeksi ja jo ennen kuin tulee nälkää. Ainin mielestä mun eväät olivat tosi hassut, koska geelejä kuulemma pitäisi syödä. No minähän en lenkillä geelejä syö ja tein tämän hyvin selväksi. "No, katotaan kumpi sippaa ekana ja ketä joutuu lopussa työntämään selästä." Tässä vaiheessa oli vähän pahaenteinen olo kun tajusin että minkäänlaisia väsymyksen merkkejä ei paranisi näyttää jos haluaisin syödä suklaacroissantteja lenkkievääksi jatkossakin. Jaksoinkin ilahduttavan hyvin - 23km pitkä ja 1100m korkea nousukin taittui melko kivuttomasti ja yhdessä lopun jyrkässä kohdassa kykenin vielä ohittamaan miehet ja ottamaan selfien. Minua kyllä kehotettiin olemaan riehumatta, koska saisin kuulemma vielä ajaa itseni väsyksiin. Tuli myös ehdoton kielto laittaa facebookiin kuvaa jossa porukan ainoa nainen veti, joten sehän oli selvää mitä tein heti hotellille päästyä. :)  Laskussa ei paljoa jarruteltu, porukka meni puoliksi, minä jäin iloiseksi yllätyksekseni siihen ensimmäiseen puoliskoon. Viimeiset 50km oli enimmäkseen tasamaata ja ryhmän johtajalle iski keskivauhtineuroosi että 30km/h pitää saada keskariks. (miehet menivät nousun ekat 23km edeltä ja omaa vauhtiaan, loppu noustiin yhdessä)Sehän tarkoitti loppumatkaksi tiukahkoa vuorovetoa jossa ketju ei juuri päässyt löystymään. Viimeiseen pitkään ja loivaan mäkeen 1km ennen hotellia iskettiin jo ihan kunnolla, enkä tässä vaiheessa enää kyennyt vastaamaan. Ain sitten paloiteltuaan porukan osiin peruutti minun luo ja työnsi mäen viimeisen puoliskon selästä samalla kun minä yritin rimpuilla että ei prkle tarvii mä en oo vielä sipannut! Ja voi sitä naljailun määrää, kun "taas Iinaa piti työntää selästä kun ei se syö geelejä." Kaikenkaikkiaan ihan mahtava lenkki ja hyvä meininki kun ei liikaa hyssytellä. :D


Coll de Revell

5. "Rattamatk" , 153km, 6:30

No tuota noin. Lähdettiin kaikki samalla porukalla "erittäin rauhalliselle pitkälle lenkille." Se olikin sitten kyllä niin rauhallinen etten ollut edes tiennyt että pyörää voi ajaa niinkin hitaasti. Persus tuli lähinnä kipeäksi siitä satulassa istumisesta ja päätettiin yhden kollegan kanssa ottaa vimeisillä 35km:lle hatkat, jossa jalat alkoivat vähän heräillä.

6. Kevyt päivä

Kävin aamulla uimassa rauhallisesti, jonka jälkeen vietin lepopäivää. Tein bussilla päivämatkan Gironaan, joka osoittautui oikein kivaksi kaupungiksi! Piti myös käydä La Fabricassa, jonka kerrotaan olevan mm. Jan Frodenon kantapaikka. Kahvi ja avocado toast maistuivat auringossa hyvältä!

Loppupäivä altaalla, jossa minua piristettiin kaatamalla vähän kylmää vettä päälle.. 
Aika hyvää jäätelöä..
Se oli sellainen ensimmäinen melkein viikko leirillä. Vaikka Trismilen porukka oli ihan huippu, niin silti aika usein kaipasin Paavoa seura- ja vetomieheksi lenkeille. Oli kuitenkin kivaa aina iltaisin päivittäisillä skypetreffeillä puida lenkkejä, reittejä ja juonia seuraavan päivän kuvioita. Mietin kyllä myös aika moneen otteeseen, että on Paavo mut kyllä ihan hyvin opettanut tuohon pyöräleirihommaan, koska pärjäsin lopulta ihan mukavasti ja minulla oli peräti oikein hauskaa siinä kovimmassa pyöräporukassa. Ilman Paavon pyöräkoulua tilanne ei välttämättä olisi ihan näin vahva. :D Sitä muuten vähän säikähdin, että näin runsas viron puhuminen meinasi saada minut ihan tosissaan sekoittamaan sanoja ja selitin vällillä skypessä ihan sujuvasti kuinka lähdettiin nousun sijaan tõusemaan. 

Leirin toisesta puoliskosta kirjoittelen lisää heti kun ehdin ja jaksan, to be continued..


tiistai 19. huhtikuuta 2016

Canyon Cambrils Park, Costa Daurada

Kirjoittelinkin jo aiemmin, miten nimeni jotenkin puolivahingossa päätyi espanjalaisen kuntoajon lähtölistalle. Viikon aikana tuli ajettua aikalailla, mutta jalat tuntuivat vaativan juurikin kovia keinoja ja väkisinsopeuttamista espanjalaisen mäkiseen meininkiin. Starttiin menin siis jokseenkin ajetuilla, mutta melko hyvin tottelevilla jaloilla.

Startti tapahtui Cambrilsissa klo 8, joten lähdettiin matkaan Lloret de Marista aamulla klo 5, eikä siinä tietenkään ehtinyt mitään aamupalaa syödä tai kahvia juoda. Koska perjantai oli Trismilen leirin viimeinen päivä, tarina kertoo että yksi kolmasosa seurueestamme oli palaillut Lloretin yöelämästä vasta hyvinkin pikkutunneilla. Oltiin kisapaikalla vähän ennen seitsämää ja porukan junnulle eli minulle meinasi iskeä pieni paniikki että mitenkä tässä voi mitenkään ehtiä starttiin kun ei ole ajovaatteetkaan päällä eikä aamupalaa syöty. Muut taas eivät voineet ymmärtää että mitä se Iina taas hötkyilee. 50min ennen starttia päästiin aamupalalle ja 30min ennen lähtöä alettiin vaihtaa vaatteita siinä parkkipaikalla. (lähtöviivalla sain tietää että startti olikin 15min myöhemmin kuin olin luullut)
Naljailivat että näytin muka jotenkin jännittyneeltä startissa..
Vaikka kyseessä ei ollut kilpailu, vaan ennemminkin huollettu porukkalenkki/kuntoajo, minua jännitti ihan hillittömästi. En yhtään tiennyt miten siellä lähdetään ajamaan, minkä tasoista porukka on, enkä kyllä sen enempää reittiprofiilistakaan muuta kuin että mäkeä olisi ihan riittävästi. Ja ajattelin vielä  silloin että mahdollisimman isossa porukassa olisi hyvä pysyä.
Ekassa mäessä
Ensimmäiset 10km ajettiin turva-auton perässä ja siinä oli tiellä vähän kaikenlaista terävistä hidastetöyssyistä tien keskelle poikittain vedettyyn poliisiautoon joka väistettiin täpärästi espanjankielisen mölinän saattelemana - ihan perussettiä ilmeisesti. Ensimmäinen mäki alkoi siinä heti sen 10km:n jälkeen ja sitähän kestikin seuraavat 12km ja aika ylös noustiin. Heti mäen alkaessa selvisi persjalkaiselle savolaiselle kuinka mäkeä kuuluu ajaa: ympärillä vilisi sheivattuja, ruskettuneita ja säikeisiä pohkeita ja iloista puheensorinaa kun itse lähinnä murikoin pienimmällä vaihteella ja mietin että miten täältä ikinä pääsee ylös asti. Pääsin kuitenkin, mutta jo tässä vaiheessa kaikki porukat olivat levinneet täysin, koska sellaisessa nousukulmassa peesistä on enää hyvin vähän hyötyä. Lasku meni yllättävän hyvin ja pysyin ihan täysin muiden vauhdissa - liekkö Paavon pyöräkoulu tehnyt tehtävänsä. Mäen jälkeen luulin olevani tasaisella, ihmettelin miksi en pääse mihinkään, kunnes huomasin että ai kappas, tässähän on taas noustu aika korkealle. Nousuhan jatkui tiukkenevalla trendillä ja kohta huohotin taas pienin vaihde silmässä ja kampesin sen minkä kykenin. Mäen päällä oli huoltopiste, jolla oli veden ja urheilujuoman lisäksi jotain pullaa, nutellaleipiä, tomaattisalsaleipiä ja appelsiinejä jotka on täällä ehkä parhaita ikinä. Kiedoin niitä siinä sen minkä maltoin - maistui hyvältä.
Iloinen pyöräilijä
Taas lähdettiin laskemaan, jotta voitaisiin taas nousta. Ja voi pojat sitä nousua muuten sitten riitti! 30km sai taas murikoida pienimmällä tai toisiksi pienimmällä vaihteella. Jossain vaiheessa tie haarautui, enkä ollut varma minne pitäisi mennä kun kolme eri matkaa starttasi samaan aikaan. Kysyin sitten eräältä kanssapyöräilijältä ja keskustelu meni näin:
Excuse me, is this the longest distance, the 184km? Or should I have turned left?
-Yes there are three different, small medium and large.
-Is this the 184km?
-Yes, this is the hundred and eighteen, or less
Hundred and eighteen, or eighty?
-I don't know!
Päätin jatkaa matkaa ja toivoa parasta. Nousu kesti pienen ikuisuuden, mutta maisemat oli jotain niin käsittämätöntä mahtavuutta, että en kykene edes kuvailemaan. Googlatkaa vaikka Montsant Parc Natural, sieltä saa jotain käsitystä. Kiipesin enimmäkseen yksin, mitä nyt välillä ajettiin parin-kolmen hengen porukassa.

Nousun jälkeen laskettiin vähän alas, jotta voisi taas kiivetä yhden terävän 10km pitkän nyppylän ylös. Tämän mäen päällä oli ajoa takana 120km ja olin jotenkin saanut sen kuvan, että loppumatka olisi tasaista/alamäkivoittoista. No ei se kyllä tasaista ollut: vielä seuraavat 30km sahattiin vuoristossa ylös alas. Pienten nyppylöiden lomassa oli pari n. 5km pitkään nousua jossa kulmaa oli taas sen verran, että pienin vaihde oli käytössä ja silti teki tiukkaa. Maisemat oli edelleenkin upeat, mutta jotenkin enää ei oikein olisi voinut vähempää kiinnostaa vaikka vieressä näkyikin joku vuori, koska todennäköisesti sen joutui kohta kiipeämään ylös. Viimeinen nousu loppui siinä 150km:n kohdalla ja tässä vaiheessa aloin jo olla ihan kunnolla väsynyt. Huipulla oli taas huoltopiste ja elvytin siinä itseäni appelsiineillä ja nutellaleivillä kaikessa rauhassa, koska ajattelin että lopun laskussa olisi hyvä ajatuksen ihan pelata. Lasku olikin silkkaa hupia - juuri niin mukavan loivia kaarteita että jarruja tarvitsi lähinnä silloin tällöin hipaista ja pääsi hyvään vuoristoratafiilikseen.

Laskussa
Viimeiset 20km tultiin vähän alas viettävää melkein tasamaata. Sain seurakseni viiden miehen porukan joilla olikin ihan hyvä taagi päällä. Vaikka kyseessä ei ollut kilpailu, niin 7h alittajille oli luvassa kultainen mitali, sitä hitaammille joku muun värinen. Positiivista oli se, että vaikka 150km:n kohdalla luulin olevani aivan loppu, löysin jostain vielä oikein kelvolliset ajojalat viimeisille 20km:lle. En ollut vähälläkään tippua porukasta ja tein vetohommista oman osuuteni oikein mielelläni. Maaliin tultiin ajassa 6:59, eli täpärästi korkeimman kategorian loppuajalla. Keskivauhti 26km/h on melko vaatimaton, mutta tuolla reittiprofiililla, ja enimmäkseen yksin ajettuna 184km:n ja 2900 nousumetrin reissulla lienee syytä olla ihan tyytyväinen. (esim. viime kevään Rattarallissa 142km:n keskivauhtini oli 38km/h, eli reitin voinee katsoa olleen vähän eri maailmasta) Ain ja Mäx ehtivät odottaa minua maalissa melkein tunnin, joten syömisen, suihkun ja jälikipuintien jälkeen lähdettiin takaisin kohti Lloretia.
Viiemisen mäen päällä, 150km ja 2900m nousua jaloissa, enää 30km alamäkeä jäljellä
Oli kyllä melkoinen elämys niin maisemien kuin fyysisen rankkuudenkin suhteen. Hieno reissu kaikin puolin, taas opin jotain itsestäni tiukoilla ollessa ja olen yhtä urheilukokemusta ja hienoa ajamalla ansaittua ajopaitaa rikkaampi. Näiden kokemusten takia kannattaa käydä lenkillä!

Kisasivuilta löytyi muuten ihmeen paljon kuvia joita sai ostaa itselleen - niistä vähän saa suuntaa millaisissa maisemissa ajeltiin. :)



tiistai 12. huhtikuuta 2016

Pyöräleirillä!

Terveiset Costa Bravalta! Täällä on meneillään leirin kolmas päivä ja tässä alkaa pikkuhiljaa päästä ns. treenaamisen makuun. Tulin paikalle myöhään lauantai-iltana kun Trismilelaiset olivat leireilleet jo viikon verran. Sunnuntaina oli sitten lepopäivä, eli lenkkeiltiin 12k jalkaisin Lloret de Marista erittäin hienoa ja mäkistä rannikkoa pitkin Tossa de Mariin, josta tultiin laivalla takaisin. Pyöräily olisi poltellut kovasti, mutta päädyin lähtemään patikoinnille jotta tulee paikka vähän tutusksi ja pääsen paremmin porukkaan sisään. Illalla kävin kuitenkin kevyellä pyörittelyllä. Ensimmäisenä aamuna muuten kolme eri kaveria tuli kertomaan että minua olisi jo odotettukin vetonaiseksi siihen kovimpaan pyöräryhmään

Maanantainakin muut vielä pitivät kevyttä päivää ja minä kerkesin jo huolestua että näinköhän täällä näillä on aikomustakaan reenata tosissaan. Ajoin sitten itsekseni vähän sakkolenkkiä ja lopulta siitä tuli 115km lenkki mukavan jylhissä maisemissa. Lenkiltä palatessani olin pahemman luokan sipissä ja törmätessäni muihin leiriläisiin, pyysin ettei kukaan kyselisi minulta mitään kovin vaikeita kysymyksiä, koska tuntui että ajatus vaan pätkii ja silmät seisoo päässä. Eiköhän juuri silloin paikalle pärähtänyt Ain, joka pyysi minut sivummalle. Keskustelu meni vapaasti käännettynä jotakuinkin näin:
-16. huhtikuuta olis yks pitkä pyörätapahtuma, se ei ole kisa, siinä ajetaan 184km, kiinnostaisko?
minä: Ai milloin? Tartossako? Ai se Tartu-Viljandi Gran Fondo? 
- Ei, vaan täällä Espanjassa ens lauantaina, siis viiden päivän päästä. Lähetkö ajamaan mun ja Mäxin kanssa?
-Joo voin mä lähtee. (en ihan hirveesti edes ymmärtänyt kysymystä saatikka ajatellut asiaa kovin pitkälle, mietin lähinnä että milloin saan ruokaa kun on hirvee nälkä)
-Hyvä, kerro sun hetu, puhelinnumero, sähköposti ja paidan koko.
....
3s päästä mun nimi oli listassa, kunnes tajusin kysyä millainen reitti se on. "En muista." Aha ok.

Illalla aloin varsinaisesti muistella käytyä keskustelua ja miettiä että mihinkähän oikein lupauduinkaan. Googlailin vähän ja selvisi että kyseessä on tosiaan 184km:n Gran Fondo-tyylinen ajo, jolla tosiaan nousua tulee vaatimattomat 2900m. Kyseessä on siis ihan ehdottomasti kovin pyörälenkki mitä olen koskaan ajanut. Asiaa ei helpota se, että lähden matkaan mm. Ainin kanssa, joka on kuitenkin joskus ollut maailman kovin täysmatkan triathlonpyöräilijä ja tälläkin hetkellä habitus on ruskettunut, lommoposkinen ja pohkeet säikeillä. Se jäi epäselväksi onko minun tarkoitus pysytellä siinä kolmen poppoossa vai menenkö omaa vauhtiani. Kuitenkin luvattiin ettei minun tarvitse vetää metriäkään. En ole ihan täysin varma, onko tämä ihan mahtava, vai ihan todella huono idea. Kävi niin tai näin, niin eiköhän siitä ainakin saa hyvän jutun kerrottavaksi. Sekin on edelleen täysi mysteeri miksi juuri minut pyydettiin mukaan - varmaan tämä on taas joku juttu että "me tarvitaan yks nainen mukaan ja kukaan muu ei kuitenkaan suostu paitsi Iina, kysytään siltä."

Tänään ajettiin sitten aamu-uinnin jälkeen ihan hyvä lenkki. 133km, 5h ja joku 1300 nousumetriä. En muistanutkaan miten kauan yksi mäki voi kestää, mutta eiköhän nämä jalat vielä seuraavien päivien aikana saada oikein hyvään Espanjalaiseen mäennousumoodiin. Tai olisi ainakin ihan hyvä saada.

Tässä tekstissä ei muuten ole kuvia, koska täkäläisellä nettiyhteydellä kesti tuskallinen pitkään ladata niitä. Lisäilen ehkä myöhemmin. :)