Canyon Cambrils Park, Costa Daurada

Kirjoittelinkin jo aiemmin, miten nimeni jotenkin puolivahingossa päätyi espanjalaisen kuntoajon lähtölistalle. Viikon aikana tuli ajettua aikalailla, mutta jalat tuntuivat vaativan juurikin kovia keinoja ja väkisinsopeuttamista espanjalaisen mäkiseen meininkiin. Starttiin menin siis jokseenkin ajetuilla, mutta melko hyvin tottelevilla jaloilla.

Startti tapahtui Cambrilsissa klo 8, joten lähdettiin matkaan Lloret de Marista aamulla klo 5, eikä siinä tietenkään ehtinyt mitään aamupalaa syödä tai kahvia juoda. Koska perjantai oli Trismilen leirin viimeinen päivä, tarina kertoo että yksi kolmasosa seurueestamme oli palaillut Lloretin yöelämästä vasta hyvinkin pikkutunneilla. Oltiin kisapaikalla vähän ennen seitsämää ja porukan junnulle eli minulle meinasi iskeä pieni paniikki että mitenkä tässä voi mitenkään ehtiä starttiin kun ei ole ajovaatteetkaan päällä eikä aamupalaa syöty. Muut taas eivät voineet ymmärtää että mitä se Iina taas hötkyilee. 50min ennen starttia päästiin aamupalalle ja 30min ennen lähtöä alettiin vaihtaa vaatteita siinä parkkipaikalla. (lähtöviivalla sain tietää että startti olikin 15min myöhemmin kuin olin luullut)

Naljailivat että näytin muka jotenkin jännittyneeltä startissa..

Vaikka kyseessä ei ollut kilpailu, vaan ennemminkin huollettu porukkalenkki/kuntoajo, minua jännitti ihan hillittömästi. En yhtään tiennyt miten siellä lähdetään ajamaan, minkä tasoista porukka on, enkä kyllä sen enempää reittiprofiilistakaan muuta kuin että mäkeä olisi ihan riittävästi. Ja ajattelin vielä  silloin että mahdollisimman isossa porukassa olisi hyvä pysyä.

Ekassa mäessä

Ensimmäiset 10km ajettiin turva-auton perässä ja siinä oli tiellä vähän kaikenlaista terävistä hidastetöyssyistä tien keskelle poikittain vedettyyn poliisiautoon joka väistettiin täpärästi espanjankielisen mölinän saattelemana - ihan perussettiä ilmeisesti. Ensimmäinen mäki alkoi siinä heti sen 10km:n jälkeen ja sitähän kestikin seuraavat 12km ja aika ylös noustiin. Heti mäen alkaessa selvisi persjalkaiselle savolaiselle kuinka mäkeä kuuluu ajaa: ympärillä vilisi sheivattuja, ruskettuneita ja säikeisiä pohkeita ja iloista puheensorinaa kun itse lähinnä murikoin pienimmällä vaihteella ja mietin että miten täältä ikinä pääsee ylös asti. Pääsin kuitenkin, mutta jo tässä vaiheessa kaikki porukat olivat levinneet täysin, koska sellaisessa nousukulmassa peesistä on enää hyvin vähän hyötyä. Lasku meni yllättävän hyvin ja pysyin ihan täysin muiden vauhdissa - liekkö Paavon pyöräkoulu tehnyt tehtävänsä. Mäen jälkeen luulin olevani tasaisella, ihmettelin miksi en pääse mihinkään, kunnes huomasin että ai kappas, tässähän on taas noustu aika korkealle. Nousuhan jatkui tiukkenevalla trendillä ja kohta huohotin taas pienin vaihde silmässä ja kampesin sen minkä kykenin. Mäen päällä oli huoltopiste, jolla oli veden ja urheilujuoman lisäksi jotain pullaa, nutellaleipiä, tomaattisalsaleipiä ja appelsiinejä jotka on täällä ehkä parhaita ikinä. Kiedoin niitä siinä sen minkä maltoin - maistui hyvältä.

Iloinen pyöräilijä

Taas lähdettiin laskemaan, jotta voitaisiin taas nousta. Ja voi pojat sitä nousua muuten sitten riitti! 30km sai taas murikoida pienimmällä tai toisiksi pienimmällä vaihteella. Jossain vaiheessa tie haarautui, enkä ollut varma minne pitäisi mennä kun kolme eri matkaa starttasi samaan aikaan. Kysyin sitten eräältä kanssapyöräilijältä ja keskustelu meni näin:
Excuse me, is this the longest distance, the 184km? Or should I have turned left?
-Yes there are three different, small medium and large.
-Is this the 184km?
-Yes, this is the hundred and eighteen, or less
Hundred and eighteen, or eighty?
-I don't know!
Päätin jatkaa matkaa ja toivoa parasta. Nousu kesti pienen ikuisuuden, mutta maisemat oli jotain niin käsittämätöntä mahtavuutta, että en kykene edes kuvailemaan. Googlatkaa vaikka Montsant Parc Natural, sieltä saa jotain käsitystä. Kiipesin enimmäkseen yksin, mitä nyt välillä ajettiin parin-kolmen hengen porukassa.

Nousun jälkeen laskettiin vähän alas, jotta voisi taas kiivetä yhden terävän 10km pitkän nyppylän ylös. Tämän mäen päällä oli ajoa takana 120km ja olin jotenkin saanut sen kuvan, että loppumatka olisi tasaista/alamäkivoittoista. No ei se kyllä tasaista ollut: vielä seuraavat 30km sahattiin vuoristossa ylös alas. Pienten nyppylöiden lomassa oli pari n. 5km pitkään nousua jossa kulmaa oli taas sen verran, että pienin vaihde oli käytössä ja silti teki tiukkaa. Maisemat oli edelleenkin upeat, mutta jotenkin enää ei oikein olisi voinut vähempää kiinnostaa vaikka vieressä näkyikin joku vuori, koska todennäköisesti sen joutui kohta kiipeämään ylös. Viimeinen nousu loppui siinä 150km:n kohdalla ja tässä vaiheessa aloin jo olla ihan kunnolla väsynyt. Huipulla oli taas huoltopiste ja elvytin siinä itseäni appelsiineillä ja nutellaleivillä kaikessa rauhassa, koska ajattelin että lopun laskussa olisi hyvä ajatuksen ihan pelata. Lasku olikin silkkaa hupia - juuri niin mukavan loivia kaarteita että jarruja tarvitsi lähinnä silloin tällöin hipaista ja pääsi hyvään vuoristoratafiilikseen.

Laskussa

Viimeiset 20km tultiin vähän alas viettävää melkein tasamaata. Sain seurakseni viiden miehen porukan joilla olikin ihan hyvä taagi päällä. Vaikka kyseessä ei ollut kilpailu, niin 7h alittajille oli luvassa kultainen mitali, sitä hitaammille joku muun värinen. Positiivista oli se, että vaikka 150km:n kohdalla luulin olevani aivan loppu, löysin jostain vielä oikein kelvolliset ajojalat viimeisille 20km:lle. En ollut vähälläkään tippua porukasta ja tein vetohommista oman osuuteni oikein mielelläni. Maaliin tultiin ajassa 6:59, eli täpärästi korkeimman kategorian loppuajalla. Keskivauhti 26km/h on melko vaatimaton, mutta tuolla reittiprofiililla, ja enimmäkseen yksin ajettuna 184km:n ja 2900 nousumetrin reissulla lienee syytä olla ihan tyytyväinen. (esim. viime kevään Rattarallissa 142km:n keskivauhtini oli 38km/h, eli reitin voinee katsoa olleen vähän eri maailmasta) Ain ja Mäx ehtivät odottaa minua maalissa melkein tunnin, joten syömisen, suihkun ja jälikipuintien jälkeen lähdettiin takaisin kohti Lloretia.

Viiemisen mäen päällä, 150km ja 2900m nousua jaloissa, enää 30km alamäkeä jäljellä

Oli kyllä melkoinen elämys niin maisemien kuin fyysisen rankkuudenkin suhteen. Hieno reissu kaikin puolin, taas opin jotain itsestäni tiukoilla ollessa ja olen yhtä urheilukokemusta ja hienoa ajamalla ansaittua ajopaitaa rikkaampi. Näiden kokemusten takia kannattaa käydä lenkillä!

Kisasivuilta löytyi muuten ihmeen paljon kuvia joita sai ostaa itselleen - niistä vähän saa suuntaa millaisissa maisemissa ajeltiin. :)