Noniin, seuraa lisää kertomusta pyöräleiristä. Lauantaista kirjoittelinkin jo ihan perusteellisesti, mutta täytyy kyllä vielä lisätä, että se reissu jotenkin kaikkine eeppisine maisemineen teki minuun ihan poikkeuksellisen vaikutuksen. Tuli jotenkin entistä vahvemmin sellainen tunne, että haluan vielä koluta paljon hienoja ja korkeita maailmankolkkia pyörän kanssa ja tehdä siistejä juttuja. Samalla mietin taas että on se ihan hienoa olla sellaisessa kunnossa että voi lähteä tekemään tuollaisen reissun viiden päivän varoitusajalla. Aloin myös haaveilemaan erilaisista eeppisistä kuntoajoista maailmalla - esim. l'Etape do Tour, eli kuntoajo Ranskan ympäriajon etapilla, tai Trans Alp... Mutta nyt vielä juttua viimeisimmästä reissusta:
8. päivä. Palauttelua
Sain Paavolta tiukan kehoituksen ajaa pyörää edes vähän, koska mikäli keho tajuaa että nyt saa levätä, se menee palautumistilaan eikä nouse sieltä ainakaan viikkoon ja siinä sitä sitten ollaan kun leiriä olisi vielä viikko jäljellä. Kävin siis pyörittelemässä 70km kevyesti. Jalat eivät olleet lauantaisesta yhtään kipeät, mutta lähinnä sellainen massiivinen energiahukka ja väsymys tuntui. Evästähän sitten meni ihan kiitettävästi, jalat eivät juuri suostuneet laittamaan painetta polkimiin vaikka kuinka olisin käskenyt ja kesken lenkin tuli niin kova nälkä että päätin pysähtyä syömään ihan kunnollisen jäätelöannoksen. Voin kertoa, että maistui muuten ihan todella hyvältä!
9. päivä. Montsenyn valloitus
Mietiskelin aamupalapöydässä että mihinkäs sitä tänään lähtisi ja yritin kysellä viimeisiä Trismilen paikallaolijoita lenkkiseuraksi. Eivät lähteneet, mutta heittivät ehdotuksen että käy kiipeämässä Gironan korkeimmalle vuorelle Montsenylle, jonka huippu on 1700m korkeudessa. Totesin että no minäpä käyn. Päätin lähestyä huippua pidempää ja loivempaa kautta ihan vain jotta hypoteettisen väsähdyksen tapahtuessa matka kotiin olisi mahdollisimman lyhyt. Starttasin merenpinnan tasolta ja ensimmäiset 30km oli jokseenkin tasaista. Tasainen muuttui pikkuhiljaa "nytkytysnousuksi" (Paavon termi), eli sellaiseksi vaihvihkaa hivuttavasti nousevaksi mäeksi joka periaatteessa tuntuu tasaiselta, mutta mihinkään ei vaan pääse. Tätä jatkui jonkun 15km, kunnes alettiin olla ihan rehellisessä mäessä, jota muuten kesti. Jossain vaiheessa tajusin nousseeni samaa mäkeä jota edellisellä Sant Hilarin reissulla laskettiin, kun tulin Coll de Revelille, jossa silloin räpsittiin maisemakuvia. Tuolloin Coll de Revelillä tuntui kuin olisi jotenkin tosi korkealla, mutta vähänpä tiesin miten paljon korkeammalle siitä vielä nousisinkaan.
 |
| Coll de Reveliä lähestyessä |
Ihmeesti siinä pääsi sellaiseen espanjalaiseen mäennousumoodiin, jossa keskittyy vain pyörittämään jalkoja, hengittämään, miettimään kivoja asioita ja elämään sen asian kanssa että tämä nousu ei muuten tule ihan hetkeen loppumaan. Jossain vaiheessa tien toisella puolella alkoi avautua aika käsittämätön maisema ja mietin ihan tosissani että mitä ihmettä mä teen näin korkealla ja miten mä olen onnistunut hilaamaan itseni tänne ihan pelkällä lihasvoimalla?
 |
| Jossain päin Montsenytä, tuosta noustiin vielä aikalailla |
Vuoren huipun kohdalla oli aika tumma pilvi, keli alkoi kylmetä uhkaavasti ja tajusin ottaneeni aivan liian vähän vaatetta mukaan. Se oli oikeastaan aika jännä tunne miten pieneksi sitä itsensä tunsikaan siellä vuoren kyljessä. Mietin vähän että mitäs jos nyt vaikka pyörä hajoaa, alkaa sataa lunta tai jotain, mites mä pääsen täältä pois. Sitten tuli kyltti että Turo de l'Home vasemmalla. Tie pieneni ja jyrkkeni, sitä jatkui vielä pari-kolme kilometriä, kunnes tulin parin TV-maston kohdalle joita olin jostain alempaa tiiraillut. Tästä tie lähti laskemaan toiselle puolelle alas ja risteyksestä lähti vielä kapeampi ja jyrkempi tie vielä ylöspäin. En ollut täysin varma että onko tämä nyt se korkein kohta mihin pyörällä pääsee, vai pitäisikö mennä vielä risteyksestä ylös. Siinä kohti iski pieni nysväily, kun hirvitti että kohta yläpuolella olevasta tummasta pilvestä alkaa sataa, jäädyn laskussa ja tuli aika voimakas tarve päästä äkkiä alas ja ihmisten ilmoille täältä.
 |
| 6 vuotta palvellut Skorppiooni, josta on muuten tullut jo melekonen maailmanmatkaaja :D |
Laskussa palelsi aika julmetusti, kunnes pääsin sen verran alas että aurinko lämmitti. Se on muuten jännä, kun siinä vaiheessa kun tuntui että olin laskenut jo vaikka kuinka pitkään, olin edelleen tosi korkealla. Nyt sitten jäi kaihertamaan että olisiko sittenkin pitänyt mennä vielä se pieni pätkä ihan ylös asti, täytynee vielä palata Gironaan ihan tämän takia. Mietin myös sitä, että näille vuorenvalloitusreissuille olisi ehkä hyvä lähteä kaverin kanssa, koska siinä nousussa väsyttää itsensä aika perusteellisesti ja jos esim. pyörä hajoaa, juomat tai eväät loppuu tai väsähtää täysin, sieltä on aika pitkä matka takaisin ihmisten ilmoille.
Hieno reissu joka tapauksessa ja hotellille palatessa olin jotenkin ihan liekeissä siitä millainen lenkki tuli heitettyä. Kilometrejä kertyi 133 ja aikaa meni joku 5:30. Vaikka siellä ylhäällä olikin jotenkin oudon yksinäinen ja turvaton olo, niin tuli sellainen fiilis että haluan tehdä tällaista vielä paljon lisää ja mieluiten Paavon kanssa. Siinä on vaan jotain aika hienoa kun kiipeää polkupyörällä vuorelle ja pääsee katselemaan maisemia sieltä ylhäältä ihan kirjaimellisesti pää pilvissä. Pääsishän sinne tietysti asfalttitietä autollakin, mutta pyörällä se on vaan jotenkin paljon siistimpää, koska nyt voi ajaa myös pyörällä.
...ilmeisesti juttua riittää vielä kolmannenkin blogitekstin verran, joten palataanpa asiaan taas jossain vaiheessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti