"Palauttelua" leiristä, eli Tartu-Viljandi Gran Fondo ja muuta höpinää

Enköhän minä pyöräleiristä ole kirjoitellut jo sen verran paljon, että totean nyt vain loppuleirin menneen melko rauhallisissa merkeissä. Pyöräjalat jäivät jonnekin päin Montsantin tai Montsenyn luonnonpuistoa, joten keskityin viiimeiset päivät lähinnä nautiskelemaan maisemista, auringosta, churroista ja hyvistä espressoista kesken lenkin.

Reissusta palatessa iskikin sitten elämää pahempi flunssa. Suunnittelin parantuvani vähintään kolmessa päivässä, mutta ihan ei sitten kuitenkaan mennyt käsikirjoituksen mukaan. Viikon lähinnä yskin, niistin nenää, opiskelin ja lepäsin. Loppuviikosta täytyi kuitenkin kasata itseni sen verran että lähdin ajamaan Hawaii ExpressTartu-Viljandi Gran Fondon. Kyseessä oli 155km pitkä kuntoajo Tartosta kiertoreittiä Viljandiin; kyseessä ei ollut kilpailu, vaan ennemminkin suurella porukalla tehty vimoisen päälle huollettu pyöräkarkelo. Keskinopeusryhmiä oli kolme: 25km/h, 30km/h ja 35km/h, joista jokaisella oli vetäjät ja huoltoauto josta sai tarvittaessa juotavaa, geeliä tai mekaanista apua. En ollut varma mihin ryhmään lähteä kun kunto tuntui suoraan sanottuna aika surkealta, mutta toisaalta ei myöskään kiinnostanut viettää hirveän paljon aikaa pyörän selässä. 30km/h on noin suuressa ryhmässä tasaisella vauhdilla ajettuna hyvin kevyttä, 35km/h taas vähän siinä ja rajoilla - hyvässä kunnossa ei mikään ongelma, mutta kun kunto tosiaan oli hyvinkin arvoitus.. Päätin aloittaa 35km/h ryhmästä ja mahdollisesti peruutella sieltä hitaampaan porukkaan jos ei tunnu hyvältä ja ilmoittaa aikeistani ryhmän vetäjille.

Startissa kun ryhmityin ainoana naisena kovimpaan porukkaan, sain parilta pyöräilijä-alfaurokselta aika pitkän katseen nenän vartta pitkin. Kun kerroin katselevani meininkiä hetken ja huonon päivän osuessa kohdalle tiputtaudun, nämä totesivat että "joo, no sä voit sit tiputtautua vain kahdesti, siinä 25km/h-ryhmässä sun pitää ainakin pysyä." Menin  ensin ihan hämilleni kun en ollut varma vitsailivatko nämä vai luulivatko ihan oikeasti etten yhtään tiennyt mihin olen lähdössä. Kohensin sitten kypärääni huomaamattomasti keskisormella, mietin mielessäni että sietäisitte hävetä ja päätin että mä en muuten todellakaan ole tippumassa täältä yhtään mihinkään - ihan sama miten pahalta tuntuu. Eräs viäräleuka tiedusteli annettiinko minulle lupa lähteä tähän ryhmään. Vastasin etten kysynyt. Seuraavaksi tuli leikkimielistä kommenttia suhteellisen kuluneesta ja paljon kilometrejä nähneestä skorppioonistani.

Lähdettiin sitten ajamaan ja tasaisella perusvauhti tuntui itseasiassa hyvinkin helpolta. Ekan oman vetovuoroni jälkeen tultiin 14km:n sivutuulipätkälle, jossa jouduin vähän tiristämään mutta ei ollut suurempia ongelmia. En kyllä tiedä miten helpolta näytti, kun aiemmin pyörästäni kuittaillut tarjosi puoliksi syödyn energiapatukan. Silloin tällöin vetämään meni joku joka näköjään halusi huhkia kunnolla ja jouduin ajamaan välejä kiinni vähän kiukkuisemmin. Sain niistää nenää aika ahkerasti ja suurin haaste olikin hoitaa se mahdollisimman huomaamattomasti ja kanssa-ajajia kunnioittaen. Yskänpuuskien yllättäessä taas sai keskittyä tosissaan ettei koko pyörä ala heilumaan. Johonkin 90km:n asti meni oikein mukavasti, kunnes innostuin vetovuorollani huhkimaan vähän liikaa ja liian pitkään, seuraava veturi päätti tehdä pienen kiihdytyksen ja kun olisi pitänyt siirtyä peesiin, huomasin katselevani loittonevaa takarengasta eikä väli pienentynyt vaikka kuinka kärsin. Kirosin mielessäni aika ankarasti että nytkö mä sitten tipun prkle. Huoltoautosta kyseltiin tarvitsenko juomaa, johon vastasin että en mutta tuonne porukkaan olisi kiva päästä. Pääsin sitten auton peesiin, (ei muuten uskoisi miten kevyeltä voi 40km/h tuntua kun on 10cm päässä henkilöauton takapuskurista) jossa otin lukua muutaman minuutin kunnes menin ihan muina naisina takaisin porukkaan toivoen ettei kukaan huomannut. 30km ennen maalia sattui vielä sellainen tilanne, että huomasin yhtäkkiä tankoni olevan aivan vinossa. Olin kasannut pyörän reissun jäljiltä ns. ihan ite ja todennäköisesti haahuillut jotain ihan muuta ja sanonut vaan "joo" kun Paavo yritti ohjeistaa. Eiku tien sivuun, huoltoautosta vähän mekaanikon apua, seuraavat 7km autopeesissä 45km/h ja takaisin porukkaan. Kyllä hävetti aika paljon ja päätin jatkossa kuunnella ohjeet todella tarkkaan jos täytyy vielä itse leikkiä omaa pyörämekaanikkoa.

Vähän ennen maalia noustiin Viljandin Kõrgemäe tõus, jossa Paavokin on kuulemma joskus kärsinyt Saaremaa velotuurilla ja silloin tällöin ammattimiehetkin joutuvat taluttamaan. No se olikin sellainen seinä että sai tosiaan ruhjoa aika kipakasti ettei jäänyt kammelle. Pientä haastetta toi myös se, kun n. 1/3 porukasta joutui taluttamaan ja siinä oli vähän väistelemistä. Maalissa kuulutettiin mun nimi että tässä porukassa tuli muuten yksi nainenkin mukana - ilmeisesti se ei täällä ole ihan niin tavallista kuin vaikka Suomessa että 35km/h ryhmässä voi aivan hyvin ajaa naisetkin. Startissa heitettyjen epäilevien kommenttien jälkeen tuntui kyllä ihan kivalta kun aika moni mies tuli kättelemään ja taputtamaan olalle todeten että aika tugev naine. (ei muuten tarkoita sitä miltä suomalaisen korvaan kuulostaa ) Ja vaikka vähän puolikuntoisena olinkin liikenteessä, niin oli muuten itseasiassa ihan tosi hauskaa ajaa pyörällä vähän vauhdikkaammin ja isommassa porukassa!

Koska olin suunnitellut uuden maantiepyörän hankkimista jo jonkin aikaa ja Hawaii Expressin korkealta taholta tuli siinä määrin kaverillista sanailua mun kuluneesta pyörästä, päätin tiedustella olisiko tällä joku hyvä idea miten tilanne korjautuisi. Tämä tiedustelu johti siihen, että Tartoon on nyt ensi viikolla saapumassa yksi tuliterä ja aika hieno Scott Foil 20, joka tulee viettämään minun kanssa vielä paljon hyviä hetkiä. En oikein malttaisi odottaa. :)