Rattaralli - triatleetti epämukavuusalueella

Ajoinpa tuossa toissapäivänä Tartu Rattarallin neljännen kerran. Todetaan nyt ihan ensimmäisenä, että minä olen aina jonkin verran pelännyt yhteislähtöjä pyörällä. En myöskään ole koskaan pitänyt itseäni kovinkaan hyvänä yhteislähtökuskina ja kokeiltuani Suomessa ihan oikeita maantiepyöräkisoja muutama vuosi sitten, totesin että vielä ei kunto eikä taidot riitä siihen hommaan. En kuitenkaan ole koskaan ollut täysin valmis luovuttamaan sen suhteen, koska jokin siinä vain kiehtoo ja kaikesta huolimatta haluaisin oppia ajamaan yhteislähtöä niin että kisoihin osallistuminen olisi mielekästä. Olen siis pyrkinyt pitämään yllä jonkinlaista tatsia osallistumalla vähintään kerran vuodessa johonkin suureen kuntotapahtumaan, kuten Rattaralliin. Toinen syy on se, että en ole halunnut antaa sille pelolle niin paljoa periksi etten osallistuisi ollenkaan. Rattarallin kaltaiset massapyöräilythän eroavat naisten pyöräkisoista aika paljon: ensinnäkin startissa on parinkymmenen naisen sijaan parituhatta ajajaa, joista alle 10% on naisia. Naisten kilpailu siis ratkeaa lähinnä sillä, kuka pääsee kovimpaan miesten porukkaan ja pysyy siellä. Sitten jos samassa porukassa on useampi nainen, täytyy käydä loppukirikamppailu siellä miesten seassa. Tavallaan tämä sopii minulle hyvin, koska vauhti on aika kova, kyttäilyä ei juuri harrasteta ja jos tippuu porukasta, tulee aina seuraava porukka johon voi lyöttäytyä eikä tarvitse ajaa yksin.

Mä ja mun Scott Foil - värikoodaus onnistui hyvin :) 

Olin tänä vuonna ajanut ihan vauhdikkaita porukkalenkkejä enemmän kuin koskaan ja ehdin ennen Rattarallia jopa kiinnittää parikin kertaa numerolapun pyörääni sekä Canyon Cambrils Park Gran Fondossa, että Tartu Viljandi Gran Fondossa. Tuliterä Scott Foil 20 oli myös lisännyt kiinnostusta pyöräilyyn aikalailla ja pyöräkunto tuntui lupaavalta. Koska viime vuonna olin 7. ja jäin palkinnoilta maaliviivalla puolikkaan eturenkaan verran, päätin tällä kertaa ajaa vähän fiksummin, päättäväisemmin ja pelottomammin kuin edellisenä vuonna. Pyrin pitämään kirkkaana mielessä Paavolta saadut ohjeet: "Ajat vaan kokoajan suoraan. Ja jos on alle puoli metriä väliä edelläajavaan, menee ihan hyvin. Jos on yli 2m, ajat sen välin kiinni niin että tuntuu pahalta. Jos on yli 5m, sitten täytyy ajaa niin että jalat irtoaa perseestä kunnes olet takas peesissä."

Startti tapahtui tutusti paukusta Riiamäkeen, eli ensimmäiset 3km sai ajaa melko eläimellisellä tyylillä ylämäkeen. Starttasin kolmannesta lähtöryhmästä, joten hieman jännitti miten hyvin sieltä pääsee etenemään. Alku oli odotetusti aivan hirveää. Keuhkoihin sattui, jalkoihin sattui, sieluun sattui ja porukkaa tuntui lappavan oikealta ja vasemmalta ohi. Mäen päällä alkoi muodostua isompi porukka ehkä 50m päässä minusta jota ajoin kiinni just sillä tietyllä tyylillä. Sain kuin sainkin porukan kiinni ja aivan saman tien elämä helpotti. Põlva maanteelle kääntyessä tuli n. 20km:n sivutuulipätkä, jolla onnistuin aika hyvin olemaan koko ajan juuri oikealla puolella porukkaa tuulen suojassa. Normaalisti olen aivan surkea nyhverö jonka hyvä peesipaikka viedään aivan saman tien, mutta nyt olin siellä vain mahdollisimman pienenä ja huomaamattomana tonnin seteli-ilmeellä enkä päästänyt ketään mun paikalle vaikka vähän yrittivätkin. Postiteellä sai vähän kiivetä pientä jyrkähköä mäennyppylää, mutta mäet ajettiin edellisvuosista tuttuun tapaan aika varovaisesti enkä ollut edes tiukilla. Huomasin myös ilahtuneena, että enää ei itseasiassa ahdistanut yhtään olla melkein 100:n hengen porukan keskellä vaikka ajettiin mutkaista alamäkeä 60km/h ja ajajia oli edessä, takana ja molemmilla sivuilla alle puolen metrin etäisyydellä, vaan olin suorastaan zen. 

Kanepin huoltopisteellä 60km:n kohdalla jännitti saanko napattua pullon vauhdista tippumatta porukasta. Sain pullon, mutta se oli niin iso että sain survoa ihan tosissani että sain sen mahtumaan juomapullotelineeseen. Sillä välin porukka pääsi karkaamaan ensin 5m, sitten 10m päähän ja senhän taas tiesi kuinka täytyi ajaa. Onneks pudonneita oli muutama muukin, joten päästiin yhteistyöllä porukkaan takaisin. Ensimmäinen kaatuminen sattui postiteellä, toinen Otepäässä terviseradan nousussa. Joku heilahti vähän jonkin matkaa edessäni ja porukkaa alkoi kaatua dominoefektillä. Se onneksi päättyi juuri niin, että sain tehtyä äkkijarrutuksen, laitettua jalan maahan, väistettyä ja pääsin vielä takaisin porukkaankin. Jotakuinkin tällainen tilanne toistui ajon aikana kolmesti, mutta selvisin jokaisesta läheltä piti-tilanteesta kaatumatta.

20km ennen maalia tajusin että ei helkkarihelkkari tällä porukassa on lisäkseni toinenkin nainen. Piti siis alkaa suunnitella missä vaiheessa alan varmistella asemia lopun kaaoottista kiriä silmälläpitäen. Olisi vähän houkutellut vaan lymyillä porukan perällä, mutta laskelmoin että tässä saatetaan kilpailla kolmossijasta, jonka olin asettanut salaiseksi tavoitteekseni, eli täytyi ainakin yrittää tosissaan päästä ensimmäisenä maalilinjan yli. Kyseessä oli muuten myös suhteellisen kokenut pyöräilijä, joten kuvittelin olevani pahasti altavastaajana. Aloin nousta porukassa ylös, kunnes pääsin kilpakumppanini peesiin. Hyvän tilaisuuden tullen pääsin ohi ja vähän alkoi häiritsemään kun en enää voinut tarkkailla tilannetta ja nähdä missä tämä menee. Onneksi ohitin, koska ei mennyt kauaakaan kun edessäni kaaduttiin taas ja sain tehdä päivän kolmannen äkkijarrutuksen ja laittaa jalan maahan. Selvisin jälleen täpärästi, porukka meni puoliksi ja minä pääsin siihen ensimmäiseen. Onnistuttiin vielä ajamaan yksi irti lähtenyt porukka kiinni. En tiennyt missä ohittamani nainen menee, mutta päätin olla katsomatta taakseni ja sain ajaa lopun mahdollisimman ylhäällä niin paljon kuin lähtee. Tämä oli jälleen hyvä ratkaisu, koska viimeisen kilometrin olin tiukasti nalkissa miesten ja mellakka-aidan välissä 47km/h vauhdissa, eikä sieltä olisi kukaan päässyt yhtään mistään ohi. 

Maalissa kuulin olleeni kolmas maaliin tullut nainen ja siitähän se riemu repesikin! Olin etukäteen laskelmoinut että kaiken mennessä nappiin voisi kolmossija olla mahdollinen ja nyt kyllä aikalailla meni. Olin myös pienesti huojentunut etten taaskaan kaatunut - se kun on tuolla ihan täysin mahdollista vaikkei itse mitään hölmöilisikään. Rattaralli oli 2011 keväällä ensimmäinen pyörätapahtumani ikinä ja juuri siellä innostuin koko touhusta ihan todella. Siksi oli aika hienoa nyt viimeisenä Tarton keväänä päästä siellä podiumille. Jotain kehitystä lienee ajotaidoissa ja kunnossakin tapahtuneen, kun 2011 vietin reitillä aikaa 4:45 keskivauhdin ollessa 28km/h nyt aikaa meni 3:28 ja keskari oli 38.8km/h. Erityisen mukavaa oli onnistua ajamaan Rattaralli näin hyvin ja päästä podiumille juurikin Trismilen paita päällä, koska Trismilen kavereiden kanssa on tullut vietettyä Tartossa paljon hyviä hetkiä joita tulen vielä ikävöimään.

Hyvä hetki

Tämä alkaa nyt näyttää vähän siltä, että ehkä ensi keväänä Suomessa asuessa annan ihan oikeille naisten maantiepyöräkisoille toisen mahdollisuuden.