Kevyt feministinen ärtymyksenpurkaus

Olen enimmäkseen oikein tyytyväinen että olen syntynyt varmaan yhteen maailman tasa-arvoisimmista maailmankolkista enkä keskimäärin ole kokenut tulleeni millään lailla kohdelluksi väärin pelkän sukupuolen takia. Kuitenkin nyt on ihan lyhyen ajan sisällä sattunut sen verran monta aika korkean tason ärtymystä aiheuttavaa tilannetta, että on aivan pakko avautua aiheesta tänne blogiin.

Ensimmäinen sattui Tartu-Viljandi Gran fondossa josta kirjoitinkin jo aiemmin. Startissa mennessäni nopeimpaan 35km/h ryhmään minua opetettiin että "sä voit sit tippua vaan kahdesta porukasta, siinä 25km/h on ainakin pysyttävä kun se on viimeinen." Ihan kuin olisivat luulleet että tuo pikkutyttö ei nyt ollenkaan tiedä mihin ja miten kovaa menevään ryhmään on lähdössä. No, tiesin aivan tasan tarkkaan mihin olin lähdössä ja että terveenä ja normipäivänä 35km/h ei isossa porukassa ajettuna ole edes vielä lähelläkään mun äärirajaa. No, pysyin loppuun asti eli miesten huoli oli aiheeton

Seuraava tilanne oli kun pyysin että pyörästäni otettaisiin yksi spaceri pois jotta tankoa saataisiin alemmaksi ja asentoa vähän urheilullisemmaksi. Sain silmien pyöräytyksen ja kommentin "mä nyt en tiedä että miten kovaa sä sitä pyörää oikein ajat..." Joo, koska olen tyttö, ajelen saletisti vain selkä pystyssä mummopyöräasennossa ja katselen maisemia, stna.

Samaisena päivänä porukkalenkillä oli mukana joku mies joka kovaan ääneen neuvoi aika kokeneillekin kuskeille miten heidän pitäisi tai ei pitäisi ajaa. Jossain vaiheessa päädyin tämän kanssa parijonoon vierekkäin ja ihan ensimmäisenä päätti sitten kommentoida että "sun stemmi on liian pitkä." Vähän ihmettelin kun minulla on tapana tuntemattomien ihmisten kanssa ensin heittää ihan jotain small talkia ja vähän tutustua ennen kuin alan arvostella näiden pyörää ja ajoasentoa - enkä tekisi sitäkään ellei oikein kovasti pyydetä ja siinäkin tapauksessa ohjaisin jonkun minua paremmin tietävän luo. No totesin vain että stemmi on oikein hyvä kiitos kysymästä. Kun oltiin vetovuorossa, tämä totesi että "kerro sitten kun et enää jaksa." Taas vähän ihmettelin että mistäköhän hän nyt olettaa että se olen minä jolta loppuu jalat ekana. Vedettiin sellaista reippaahkoa lenkkivauhtia jossa nyt en ollut millään muotoa tiukilla. Ehkä kilometrin jälkeen tämä sanaakaan sanomatta työnsi minua selästä ja sprinttasi itse porukasta kauemmaksi, eli ilmeisesti halusi vaihtaa vetovuoroa. Tiedustelin ensin ihan kohteliaasti miksi koki selästä työntämiseni mitenkään tarpeelliseksi. "ihan vaan ettet jää jalkoihin, kun siitä pitää kiihdyttää pois tieltä kun vaihdetaan vetovuoroa." No sitten multa paloi pelihousut ja avauduin niin terävin sanankääntein kuin viroksi vain osaan, että en edes ollut tiukilla, sovittiin että minä kerron kun en enää jaksa ja haluan vaihtaa, en sanonut yhtään mitään joten luonnollisestikaan en edes tiennyt että siitä pitäisi kiihdyttää pois jonkun tieltä. Jos hän olisi kertonut että haluaa vaihtaa koska ei enää jaksa vetää, olisin ollut täysin kykeneväinen kiihdyttämään itsekin. Äijä vain pyöräytteli silmiään että älä nyt pahastu.

Lenkin lopussa oltiin taas vetovuorossa, minulle tuli pienet pirunsarvet päähän ja päätin ihan vastaisen varalle tehdä selväksi että tarvitseeko vaiko eikö tarvitse työntää minua selästä. Totesin että "kerro sitten kun et enää jaksa," nostin pikkuhiljaa vauhdin yli 40km/h ja pidin huolen että olin koko ajan puolikkaan eturenkaan verran tätä miestä edellä. Kun vierellä ajava alkoi silminnähden kärsiä, nostin vauhtia vielä vähän. Kohta tämä puhisten alkoi valittaa ettei tämä ole mikään kisa. Hymyillen totesin ettei olekaan, vaan hän voi ihan milloin vain kertoa ettei jaksa niin mä hidastan tai vaihdetaan. Vaihdossa pidin huolen että kiihdytän saletisti kovempaa ja tämä onnistuikin. Loppulenkin äijä oli porukan perällä jojossa hyvin kärsivän näköisenä eikä puhunut minulle sanaakaan. Jos olisin ollut vielä vähän ärtyneempi, olisin kysynyt että tarviiskohan mun työntää selästä ettet nyt vaan tipu peesistä.

Viimeisin tilanne oli yhden toisen porukan lenkillä jolle sattui mukaan eräs Postimehen urheilutoimittaja jonka blogia luen silloin tällöin. Päädyttiin tekemään telaketjuvetoa ns. puoduspelimeiningillä, jonka aikana porukka väheni 15:sta 5:een, minä ainoana naisena viimeisten selvinneiden joukossa. Lenkin loppupuolella menin jututtamaan tätä toimittajaa ja kerroin lukevani tämän blogia, että hyviä juttuja siellä. Tämä vaikutti ensin ilahtuneelta, kunnes alkoi vähän säikähtäneenä selittää että "ne jutut on sitten ihan läppää, en minä oikeesti ihan sillein ajattele!!" En ihan ymmärtänyt mistä oli kyse, kunnes menin lukemaan blogia illalla ja huomasin että siellä oli hiljattain julkaistu teksti jossa perustellaan miksi pyöräily ei sovi naisille. Agumentit olivat niinkin hyviä, kuin se että pyöräilyssä voi kaatua ja murtaa luita ja se tekee reisistä paksut ja miehekkäät. Voi olla, että kielen takia minulta meni joku pieni humoristinen vivahde vähän ohi, mutta olis nyt edes keksinyt parempaa läppää.

Jos lenkeillä oletetaan että naiset ei kuitenkaan jaksa, niin kisoissa taas mukaan tulee se pelko että entäs jos se kuitenkin jaksaa ja jos vaikka häviää naiselle! Kerran rattarallissa olin pudonnut porukasta, minut ajoi kiinni kaksi miestä jotka istahtivat tiukasti peesiin. Hetken vedettyäni kyselin että kiinnostaisiko heitäkin tehdä osuutensa vetohommista. Eivät kuulemma millään jaksa. Vedin sitten viehkeästi kammen suoraksi ja ilmoitin että ilmainen kyyti loppui nyt, jolloin näiden jalat kokivat ihmetoipumisen ja iskivät niin kovaa ettei mulla ollut mitään toivoakaan jäädä peesiin kun olin käyttänyt jalkani näiden alfaurosten vetämiseen. Ihan sillein vähän nousi savua päästä kun katselin loittonevia selkiä. Paavolta olen myös kuullut että jos Rattamaratonilla on samassa porukassa 5 miestä ja 1 nainen, niin se on nainen joka vetää eniten ja miehet kuittaavat viimeisellä kilometrillä peesistä ohi, vaikkeivät he edes taistele samoista sijoituksista - ihan ettei nyt vaan häviä naiselle.

Noniin. Yleensä viihdyn kyllä porukkalenkeillä oikein hyvin, siellä suhtaudutaan kivasti ja tutut nyt jo aika hyvin tietävätkin etten tosiaan halua minkäänlaista erityiskohtelua, vaan treenata sulavasti porukan mukana - ja että mä oikein hyvin pystyn siihen. Silti vähän liian usein törmää siihen että ihmiset jotka eivät tiedä minusta juuri mitään muuta kuin sukupuolen, olettavat että olen varmasti lenkkiporukan heikoin. Olisko se nyt oikeesti niin vaikeeta olla olettamatta lähtökohtaisesti yhtään mitään - kyllä se aina siinä vaiheessa selviää kun aletaan ajaa sitä pyörää että kuka kykenee ja mihin.