maanantai 18. tammikuuta 2016

Havaintoja virolaisesta kuntohiihtokulttuurista

Olen tässä joitain vuosia seurannut positiivisen hämmennyksen vallassa meininkiä Tarton hiihtoladuilla ja nyt päätin että tämä ansaitsee ihan oman kirjoituksensa blogiin. Suomessa olen aina pitänyt hiihtoa jollain tavalla vaikeasti lähestyttävänä lajina - on tuntunut että pitäisi olla vimosen päälle varusteet ja oikeanlaiset sukset moneen erilaiseen keliin, puhumattakaan kauniista ja eleettömästä hiihtotekniikasta, jotta uskaltaisi edes mennä ladulle. Kuopiossa Puijolla hiihtäessä ympärillä vilisee vaikka kuinka paljon maajoukkuehiihtäjiä tai vähintäänkin vahvan kilpahiihtotaustan omaavia, joten siellä on hiihdosta pitävä wannabe-triatleetti välillä vähän ihmeissään ja alemmuuskompleksin kourissa. Olen myös joskus aiemmin selittänyt monelle tartolaiselle kaverille etten siis todellakaan ole mikään hyvä hiihtäjä, mutta se on minusta tosi kivaa silti.

Täällä kun olen nyt hiihdellyt enemmänkin, olen havahtunut siihen etten itseasiassa erotu ladulla lainkaan hitaalla vauhdilla enkä välttämättä edes erityisen huonolla tekniikalla, vaan itseasiassa enemmistö liikkujista on kilpahiihtäjien sijaan hyvinkin tavallisia kuntoilijoita. Täällä on sosiaalisesti täysin hyväksyttyä hiihtää Tehvandin maailmancupladulla kävelypertsaa ja luisteluhiihto tarkoittaa useimmiten ihan reteetä kuokkaa sisäkantiin nojaillen. Tästä voisi tietysti vetää johtopäätöksen etteivät virolaiset keskimäärin osaa hiihtää. Suurin ero on kuitenkin se, että täällä ladulla sitä porukkaa on ihan hillittömästi, siis oikeesti ladun täydeltä. Hyviä hiihtäjiä näyttäisi olevan suunnilleen yhtä paljon kuin Suomessakin, mutta sukkahousutyyppien lisäksi siellä on iloisena joukon jatkona aika käsittämättömän monta höntsäkuntoilijaa - ja kaikki menee siellä sulassa sovussa ja vaikuttaisi olevan hauskaa.

Mistä tämä sitten johtuu?

No tietysti täällä on Tartu Maraton - 63km:n hiihtokilpailu, johon osallistuu joka vuosi n. 6000 hiihtäjää, eli kovien hiihtäjien lisäksi suunnilleen jokainen virolainen joka on edes joskus vähän hiihtänyt ja myös osa heistä jotka eivät ole - ulkomailta tulevien osallistujien lisäksi.

Nyt kun olen pitänyt silmäni vähän paremmin auki, olen havahtunut siihen että täällä on myös jos jonkinlaista hiihtokarkeloa suunnilleen joka viikko. Esimerkiksi Lemeks Suusasari on viikkokilpailujen sarja, jonka osakilpailuja on maaliskuulle asti joka keskiviikko. Osallistuminen on kaikille alle 16-vuotiaille ilmaista, sitä vanhemmille ennakkoon ilmoittautumalla 3e. Ja tähän tosiaan kuuluu suksien voitelu ennen kisaa (!), sähköinen ajanotto, maalissa kuumaa teetä, mustikkakeittoa ja lihapiirakoita sekä 30min hiihto-opetusta, joka viikko eri teemalla. Kisareitti on auki neljän tunnin ajan ja sen saa käydä kellottamassa milloin haluaa, muuten voi hiihtää lenkkiä ja fiilistellä ihan suuren urheilujuhlan tuntumaa. Kilpailu on avoin kaikille ja siellä on osallistujia hyvinkin laidasta laitaan - ja kaikilla vaikuttaa olevan hyvä meininki. Vaikkei kilpailemisesta niin välittäisi, on vaan kivaa mennä paikalle vaikka vaan treenaamaan ja fiilistelemään.

Viime sunnuntaina olin Tartu Maratonin ühistreeningussa, eli ilmaisessa yhteistreenissä joka järjestettiin Tartu maratonin reitin loppuosassa. Siellä oli ajettu 4.5km:n pätkä latua jota sai hiihtää niin paljon kuin sielu sieti ja tarjolla oli teetä ja pikkupurtavaa. Erityisesti lapsiin oli panostettu kunnolla ja näille oli paikanpäällä hiihtokoulua, temppurataa ja ties mitä ohjelmaa. Siellä sitten vipelsi ladun täydeltä vaahtosammuttimen kokoisia hiihtäjiä jotka vähän väliä muksahtelivat nollavauhdista maahan, mutta suupielet oli korvissa. Ainakin minä olisin ollut 5v:nä tällaisesta hyvinkin liekeissä.

Eräs kaveri päätti joitain vuosia sitten alkaa vetämään joka sunnuntai klo 9 hiihtotreenejä joihin kaikki on tervetulleita. Hannese suusatunneilla on nykyisin joka viikko parikymmentä innokasta joko hiihtämässä tai sauvakävelemässä ja saamassa hiihto-optetusta aika hyvältä hiihtäjältä. Hannes kertoi tekevänsä tätä ihan vaan koska se on kivaa ja on sitä kautta tutustunut mukaviin ihmisiin. Omistautuneisuudesta kertoo jotain se, että tämä tuli paikalle mm. juostuaan edellisenä päivänä maratonin ja oltuaan yökerhossa aamuun asti, sekä 100km:n ultajuoksun jälkeisenä päivänä, koska treeniä ei peruta.

Jotenkin tuntuu, että täällä kuntourheilua arvostetaan paljon enemmän kuin Suomessa ja siihen panostetaan ihan eri tavalla. Tämähän taas ei suinkaan vähennä niiden oikeiden urheilijoiden arvostusta, vaan oikeastaan päin vastoin. Tuntuu että kun suunnilleen kaikki ovat vähintään kerran elämässä hiihtäneet sen Tartu Maratonin 63km, niin he oikeasti tajuavat mistä on kyse ja miten kovia jannuja ne kärkihiihtäjät sitten vielä ovatkaan ja kuinka suuri ero siinä on keskivertokuntoilijaan. Jos Suomessa hiihtoa helposti pitää vähän vaikeasti lähestyttävänä oikeiden urheilijoiden juttuna, niin täällä siitä on todellakin onnistuttu tekemään koko kansan juttu - ja ne kovat hiihtäjät on sitten sitäkin suurempia sankareita.  Esim. Tartu maratonista ja monista muistakin karkeloista tehdään tunnin TV-lähetys ja maalissa haastatellaan kärkikolmikon lisäksi myös satunnaisotannalla vaikka kuinka montaa kuntoilijaa. Sanomalehdessä julkaistaan jokaikisen 6000:n osallistujan nimi ja tulos, ei pelkästään esim. kärkikymmenikön.

Näin kestävyyskuntoiluun hurahtaneen näkökulmasta tämä on aika hieno kulttuuri.






tiistai 12. tammikuuta 2016

Hiihtohommia

Moi taas!

Mähän oon heittäytynyt suorastaan villiksi tän bloginkirjoittelutahdin kanssa, joten täältä pesee:

Viikko on vietetty Tartossa ja elämä täällä alkaa taas mennä ihan rutiinilla. Olen nauttinut kunnon talvesta ihan täysillä eikä edes yli parinkympin pakkaset ole juuri häirinneet. En tiedä olenko tullut vanhaksi, mutta olen useastikin kävellyt pokkana kouluun toppahousuissa ja untuvatakissa ja suorastaan odottanut että pääsen kiskaisemaan talvitamineet niskaan. Siinä on jotain hauskaa mennä -26C kelissä ulos niin paljon vaatetta päällä ettei palella yhtään ja myhäillä että "hähää pakkanen, etpäs pääse mun luihin ja ytimiin."

Hiihdin viime viikolla peräti kolme kertaa, kerran Lähtessä 1.5km:n latua ympäri ja kahdesti Otepäässä Tehvandi staadionilla, kun pääsin sinne kavereiden kyydillä. Keskiviikon Tehvandin reissulla kokoonpano oli sellainen, että yksi on lähdössä Spartathlonille, toinen juossut jonkun 169km reissun, kolmas suunnittelee kuukauden mittaista Siperian halki pyöräilyä ja neljäs, eli minä, tunsin itseni ihan nössöksi kun kovinta mitä olin tehnyt oli pari täysmatkan triathlonia. Oli hauskaa hiihtää ja -14C tuntui suorastaan lauhalta!

Sunnuntaina kävi taas tuuri ja pääsin jälleen autokyydillä Otepäähän, tällä kertaa Ainin mukana. Tuli näköjään taas itseäni kovemmassa seurassa joku hillitön tarve vaikuttaa kovempikuntoiselta kuin olenkaan ja yritin väkisin roikkua peesissä 3km:n maailmancupladulla. Puijon latuihin tottuneelle Otepään kierros tuntui suorastaan kotoisalta, mutta kyllä siinä sai ylämäkiin huhkia ihan hyvin. Hiihtelin ihan fiilispohjalta omalla hyvinkin vapaalla tyylilläni ja siitä tuli sitten vahingossa ihan räväkkä vk-hiihto, kun ylämäkeen syke paukutti melkein aina jossain anakynnyksen tietämillä ja alamäessä ehti vähän hengähtää ja palautua. 19.5km:n ja 1h 20min:n jälkeen oli sen verran mukavaksi hiihdätetty olo, että oli oikein miellyttävää päästä ennen Tartoon ajamista hetkeksi saunaan sulattelemaan itseäni. Huomasin muuten tällä reissulla sellaisen velmun ilmiön, että mun kyky puhua viroa huononee progressiivisesti sitä mukaa kun syke nousee ja happoa kertyy reiteen ja silloin alkaa aina tulla vahingossa suomea, englantia ja savvoo sinne sekaan.

Se on muuten jännä, että mä oon ehkä Tartossa ottanut koululta potkuja päähän vähän keskivertolääkisläistäkin enemmän ja joskus alkuvuosina tuli rämmittyä oikein kunnolla ja kirottua tänne muuttaminen moneen kertaan jonnekin syviin syövereihin. Nyt kun koulu on alkanut sujua suorastaan erittäin hyvin, olen viimeisten parin vuoden aikana kotiutunut tänne paljon perusteellisemmin kuin osasin koskaan edes haaveilla. Suurimmat syyt kotiutumiselle on varmasti viimeisten parin vuoden aikana merkittävästi parantunut kielitaito ja se, että nykyään mulla on täällä ihan elämä, kavereita ja sosiaalisia ympyröitä myös täysin koulun ulkopuolella. Aiemmin oli sellainen olo etten oikein kuulunut täällä mihinkään, mutta nyt olen ehkä jotenkin löytänyt paikkani. Olen tästä tosi iloinen, koska nyt tänne on jatkossakin varmasti ihan erityisen kivaa palata.