Hiihtohommia

Moi taas!

Mähän oon heittäytynyt suorastaan villiksi tän bloginkirjoittelutahdin kanssa, joten täältä pesee:

Viikko on vietetty Tartossa ja elämä täällä alkaa taas mennä ihan rutiinilla. Olen nauttinut kunnon talvesta ihan täysillä eikä edes yli parinkympin pakkaset ole juuri häirinneet. En tiedä olenko tullut vanhaksi, mutta olen useastikin kävellyt pokkana kouluun toppahousuissa ja untuvatakissa ja suorastaan odottanut että pääsen kiskaisemaan talvitamineet niskaan. Siinä on jotain hauskaa mennä -26C kelissä ulos niin paljon vaatetta päällä ettei palella yhtään ja myhäillä että "hähää pakkanen, etpäs pääse mun luihin ja ytimiin."

Hiihdin viime viikolla peräti kolme kertaa, kerran Lähtessä 1.5km:n latua ympäri ja kahdesti Otepäässä Tehvandi staadionilla, kun pääsin sinne kavereiden kyydillä. Keskiviikon Tehvandin reissulla kokoonpano oli sellainen, että yksi on lähdössä Spartathlonille, toinen juossut jonkun 169km reissun, kolmas suunnittelee kuukauden mittaista Siperian halki pyöräilyä ja neljäs, eli minä, tunsin itseni ihan nössöksi kun kovinta mitä olin tehnyt oli pari täysmatkan triathlonia. Oli hauskaa hiihtää ja -14C tuntui suorastaan lauhalta!

Sunnuntaina kävi taas tuuri ja pääsin jälleen autokyydillä Otepäähän, tällä kertaa Ainin mukana. Tuli näköjään taas itseäni kovemmassa seurassa joku hillitön tarve vaikuttaa kovempikuntoiselta kuin olenkaan ja yritin väkisin roikkua peesissä 3km:n maailmancupladulla. Puijon latuihin tottuneelle Otepään kierros tuntui suorastaan kotoisalta, mutta kyllä siinä sai ylämäkiin huhkia ihan hyvin. Hiihtelin ihan fiilispohjalta omalla hyvinkin vapaalla tyylilläni ja siitä tuli sitten vahingossa ihan räväkkä vk-hiihto, kun ylämäkeen syke paukutti melkein aina jossain anakynnyksen tietämillä ja alamäessä ehti vähän hengähtää ja palautua. 19.5km:n ja 1h 20min:n jälkeen oli sen verran mukavaksi hiihdätetty olo, että oli oikein miellyttävää päästä ennen Tartoon ajamista hetkeksi saunaan sulattelemaan itseäni. Huomasin muuten tällä reissulla sellaisen velmun ilmiön, että mun kyky puhua viroa huononee progressiivisesti sitä mukaa kun syke nousee ja happoa kertyy reiteen ja silloin alkaa aina tulla vahingossa suomea, englantia ja savvoo sinne sekaan.

Se on muuten jännä, että mä oon ehkä Tartossa ottanut koululta potkuja päähän vähän keskivertolääkisläistäkin enemmän ja joskus alkuvuosina tuli rämmittyä oikein kunnolla ja kirottua tänne muuttaminen moneen kertaan jonnekin syviin syövereihin. Nyt kun koulu on alkanut sujua suorastaan erittäin hyvin, olen viimeisten parin vuoden aikana kotiutunut tänne paljon perusteellisemmin kuin osasin koskaan edes haaveilla. Suurimmat syyt kotiutumiselle on varmasti viimeisten parin vuoden aikana merkittävästi parantunut kielitaito ja se, että nykyään mulla on täällä ihan elämä, kavereita ja sosiaalisia ympyröitä myös täysin koulun ulkopuolella. Aiemmin oli sellainen olo etten oikein kuulunut täällä mihinkään, mutta nyt olen ehkä jotenkin löytänyt paikkani. Olen tästä tosi iloinen, koska nyt tänne on jatkossakin varmasti ihan erityisen kivaa palata.