maanantai 30. toukokuuta 2016

Rattaralli - triatleetti epämukavuusalueella

Ajoinpa tuossa toissapäivänä Tartu Rattarallin neljännen kerran. Todetaan nyt ihan ensimmäisenä, että minä olen aina jonkin verran pelännyt yhteislähtöjä pyörällä. En myöskään ole koskaan pitänyt itseäni kovinkaan hyvänä yhteislähtökuskina ja kokeiltuani Suomessa ihan oikeita maantiepyöräkisoja muutama vuosi sitten, totesin että vielä ei kunto eikä taidot riitä siihen hommaan. En kuitenkaan ole koskaan ollut täysin valmis luovuttamaan sen suhteen, koska jokin siinä vain kiehtoo ja kaikesta huolimatta haluaisin oppia ajamaan yhteislähtöä niin että kisoihin osallistuminen olisi mielekästä. Olen siis pyrkinyt pitämään yllä jonkinlaista tatsia osallistumalla vähintään kerran vuodessa johonkin suureen kuntotapahtumaan, kuten Rattaralliin. Toinen syy on se, että en ole halunnut antaa sille pelolle niin paljoa periksi etten osallistuisi ollenkaan. Rattarallin kaltaiset massapyöräilythän eroavat naisten pyöräkisoista aika paljon: ensinnäkin startissa on parinkymmenen naisen sijaan parituhatta ajajaa, joista alle 10% on naisia. Naisten kilpailu siis ratkeaa lähinnä sillä, kuka pääsee kovimpaan miesten porukkaan ja pysyy siellä. Sitten jos samassa porukassa on useampi nainen, täytyy käydä loppukirikamppailu siellä miesten seassa. Tavallaan tämä sopii minulle hyvin, koska vauhti on aika kova, kyttäilyä ei juuri harrasteta ja jos tippuu porukasta, tulee aina seuraava porukka johon voi lyöttäytyä eikä tarvitse ajaa yksin.

Mä ja mun Scott Foil - värikoodaus onnistui hyvin :) 
Olin tänä vuonna ajanut ihan vauhdikkaita porukkalenkkejä enemmän kuin koskaan ja ehdin ennen Rattarallia jopa kiinnittää parikin kertaa numerolapun pyörääni sekä Canyon Cambrils Park Gran Fondossa, että Tartu Viljandi Gran Fondossa. Tuliterä Scott Foil 20 oli myös lisännyt kiinnostusta pyöräilyyn aikalailla ja pyöräkunto tuntui lupaavalta. Koska viime vuonna olin 7. ja jäin palkinnoilta maaliviivalla puolikkaan eturenkaan verran, päätin tällä kertaa ajaa vähän fiksummin, päättäväisemmin ja pelottomammin kuin edellisenä vuonna. Pyrin pitämään kirkkaana mielessä Paavolta saadut ohjeet: "Ajat vaan kokoajan suoraan. Ja jos on alle puoli metriä väliä edelläajavaan, menee ihan hyvin. Jos on yli 2m, ajat sen välin kiinni niin että tuntuu pahalta. Jos on yli 5m, sitten täytyy ajaa niin että jalat irtoaa perseestä kunnes olet takas peesissä."

Startti tapahtui tutusti paukusta Riiamäkeen, eli ensimmäiset 3km sai ajaa melko eläimellisellä tyylillä ylämäkeen. Starttasin kolmannesta lähtöryhmästä, joten hieman jännitti miten hyvin sieltä pääsee etenemään. Alku oli odotetusti aivan hirveää. Keuhkoihin sattui, jalkoihin sattui, sieluun sattui ja porukkaa tuntui lappavan oikealta ja vasemmalta ohi. Mäen päällä alkoi muodostua isompi porukka ehkä 50m päässä minusta jota ajoin kiinni just sillä tietyllä tyylillä. Sain kuin sainkin porukan kiinni ja aivan saman tien elämä helpotti. Põlva maanteelle kääntyessä tuli n. 20km:n sivutuulipätkä, jolla onnistuin aika hyvin olemaan koko ajan juuri oikealla puolella porukkaa tuulen suojassa. Normaalisti olen aivan surkea nyhverö jonka hyvä peesipaikka viedään aivan saman tien, mutta nyt olin siellä vain mahdollisimman pienenä ja huomaamattomana tonnin seteli-ilmeellä enkä päästänyt ketään mun paikalle vaikka vähän yrittivätkin. Postiteellä sai vähän kiivetä pientä jyrkähköä mäennyppylää, mutta mäet ajettiin edellisvuosista tuttuun tapaan aika varovaisesti enkä ollut edes tiukilla. Huomasin myös ilahtuneena, että enää ei itseasiassa ahdistanut yhtään olla melkein 100:n hengen porukan keskellä vaikka ajettiin mutkaista alamäkeä 60km/h ja ajajia oli edessä, takana ja molemmilla sivuilla alle puolen metrin etäisyydellä, vaan olin suorastaan zen. 

Kanepin huoltopisteellä 60km:n kohdalla jännitti saanko napattua pullon vauhdista tippumatta porukasta. Sain pullon, mutta se oli niin iso että sain survoa ihan tosissani että sain sen mahtumaan juomapullotelineeseen. Sillä välin porukka pääsi karkaamaan ensin 5m, sitten 10m päähän ja senhän taas tiesi kuinka täytyi ajaa. Onneks pudonneita oli muutama muukin, joten päästiin yhteistyöllä porukkaan takaisin. Ensimmäinen kaatuminen sattui postiteellä, toinen Otepäässä terviseradan nousussa. Joku heilahti vähän jonkin matkaa edessäni ja porukkaa alkoi kaatua dominoefektillä. Se onneksi päättyi juuri niin, että sain tehtyä äkkijarrutuksen, laitettua jalan maahan, väistettyä ja pääsin vielä takaisin porukkaankin. Jotakuinkin tällainen tilanne toistui ajon aikana kolmesti, mutta selvisin jokaisesta läheltä piti-tilanteesta kaatumatta.

20km ennen maalia tajusin että ei helkkarihelkkari tällä porukassa on lisäkseni toinenkin nainen. Piti siis alkaa suunnitella missä vaiheessa alan varmistella asemia lopun kaaoottista kiriä silmälläpitäen. Olisi vähän houkutellut vaan lymyillä porukan perällä, mutta laskelmoin että tässä saatetaan kilpailla kolmossijasta, jonka olin asettanut salaiseksi tavoitteekseni, eli täytyi ainakin yrittää tosissaan päästä ensimmäisenä maalilinjan yli. Kyseessä oli muuten myös suhteellisen kokenut pyöräilijä, joten kuvittelin olevani pahasti altavastaajana. Aloin nousta porukassa ylös, kunnes pääsin kilpakumppanini peesiin. Hyvän tilaisuuden tullen pääsin ohi ja vähän alkoi häiritsemään kun en enää voinut tarkkailla tilannetta ja nähdä missä tämä menee. Onneksi ohitin, koska ei mennyt kauaakaan kun edessäni kaaduttiin taas ja sain tehdä päivän kolmannen äkkijarrutuksen ja laittaa jalan maahan. Selvisin jälleen täpärästi, porukka meni puoliksi ja minä pääsin siihen ensimmäiseen. Onnistuttiin vielä ajamaan yksi irti lähtenyt porukka kiinni. En tiennyt missä ohittamani nainen menee, mutta päätin olla katsomatta taakseni ja sain ajaa lopun mahdollisimman ylhäällä niin paljon kuin lähtee. Tämä oli jälleen hyvä ratkaisu, koska viimeisen kilometrin olin tiukasti nalkissa miesten ja mellakka-aidan välissä 47km/h vauhdissa, eikä sieltä olisi kukaan päässyt yhtään mistään ohi. 

Maalissa kuulin olleeni kolmas maaliin tullut nainen ja siitähän se riemu repesikin! Olin etukäteen laskelmoinut että kaiken mennessä nappiin voisi kolmossija olla mahdollinen ja nyt kyllä aikalailla meni. Olin myös pienesti huojentunut etten taaskaan kaatunut - se kun on tuolla ihan täysin mahdollista vaikkei itse mitään hölmöilisikään. Rattaralli oli 2011 keväällä ensimmäinen pyörätapahtumani ikinä ja juuri siellä innostuin koko touhusta ihan todella. Siksi oli aika hienoa nyt viimeisenä Tarton keväänä päästä siellä podiumille. Jotain kehitystä lienee ajotaidoissa ja kunnossakin tapahtuneen, kun 2011 vietin reitillä aikaa 4:45 keskivauhdin ollessa 28km/h nyt aikaa meni 3:28 ja keskari oli 38.8km/h. Erityisen mukavaa oli onnistua ajamaan Rattaralli näin hyvin ja päästä podiumille juurikin Trismilen paita päällä, koska Trismilen kavereiden kanssa on tullut vietettyä Tartossa paljon hyviä hetkiä joita tulen vielä ikävöimään.
Hyvä hetki
Tämä alkaa nyt näyttää vähän siltä, että ehkä ensi keväänä Suomessa asuessa annan ihan oikeille naisten maantiepyöräkisoille toisen mahdollisuuden. 


torstai 19. toukokuuta 2016

Kevyt feministinen ärtymyksenpurkaus

Olen enimmäkseen oikein tyytyväinen että olen syntynyt varmaan yhteen maailman tasa-arvoisimmista maailmankolkista enkä keskimäärin ole kokenut tulleeni millään lailla kohdelluksi väärin pelkän sukupuolen takia. Kuitenkin nyt on ihan lyhyen ajan sisällä sattunut sen verran monta aika korkean tason ärtymystä aiheuttavaa tilannetta, että on aivan pakko avautua aiheesta tänne blogiin.

Ensimmäinen sattui Tartu-Viljandi Gran fondossa josta kirjoitinkin jo aiemmin. Startissa mennessäni nopeimpaan 35km/h ryhmään minua opetettiin että "sä voit sit tippua vaan kahdesta porukasta, siinä 25km/h on ainakin pysyttävä kun se on viimeinen." Ihan kuin olisivat luulleet että tuo pikkutyttö ei nyt ollenkaan tiedä mihin ja miten kovaa menevään ryhmään on lähdössä. No, tiesin aivan tasan tarkkaan mihin olin lähdössä ja että terveenä ja normipäivänä 35km/h ei isossa porukassa ajettuna ole edes vielä lähelläkään mun äärirajaa. No, pysyin loppuun asti eli miesten huoli oli aiheeton

Seuraava tilanne oli kun pyysin että pyörästäni otettaisiin yksi spaceri pois jotta tankoa saataisiin alemmaksi ja asentoa vähän urheilullisemmaksi. Sain silmien pyöräytyksen ja kommentin "mä nyt en tiedä että miten kovaa sä sitä pyörää oikein ajat..." Joo, koska olen tyttö, ajelen saletisti vain selkä pystyssä mummopyöräasennossa ja katselen maisemia, stna.

Samaisena päivänä porukkalenkillä oli mukana joku mies joka kovaan ääneen neuvoi aika kokeneillekin kuskeille miten heidän pitäisi tai ei pitäisi ajaa. Jossain vaiheessa päädyin tämän kanssa parijonoon vierekkäin ja ihan ensimmäisenä päätti sitten kommentoida että "sun stemmi on liian pitkä." Vähän ihmettelin kun minulla on tapana tuntemattomien ihmisten kanssa ensin heittää ihan jotain small talkia ja vähän tutustua ennen kuin alan arvostella näiden pyörää ja ajoasentoa - enkä tekisi sitäkään ellei oikein kovasti pyydetä ja siinäkin tapauksessa ohjaisin jonkun minua paremmin tietävän luo. No totesin vain että stemmi on oikein hyvä kiitos kysymästä. Kun oltiin vetovuorossa, tämä totesi että "kerro sitten kun et enää jaksa." Taas vähän ihmettelin että mistäköhän hän nyt olettaa että se olen minä jolta loppuu jalat ekana. Vedettiin sellaista reippaahkoa lenkkivauhtia jossa nyt en ollut millään muotoa tiukilla. Ehkä kilometrin jälkeen tämä sanaakaan sanomatta työnsi minua selästä ja sprinttasi itse porukasta kauemmaksi, eli ilmeisesti halusi vaihtaa vetovuoroa. Tiedustelin ensin ihan kohteliaasti miksi koki selästä työntämiseni mitenkään tarpeelliseksi. "ihan vaan ettet jää jalkoihin, kun siitä pitää kiihdyttää pois tieltä kun vaihdetaan vetovuoroa." No sitten multa paloi pelihousut ja avauduin niin terävin sanankääntein kuin viroksi vain osaan, että en edes ollut tiukilla, sovittiin että minä kerron kun en enää jaksa ja haluan vaihtaa, en sanonut yhtään mitään joten luonnollisestikaan en edes tiennyt että siitä pitäisi kiihdyttää pois jonkun tieltä. Jos hän olisi kertonut että haluaa vaihtaa koska ei enää jaksa vetää, olisin ollut täysin kykeneväinen kiihdyttämään itsekin. Äijä vain pyöräytteli silmiään että älä nyt pahastu.

Lenkin lopussa oltiin taas vetovuorossa, minulle tuli pienet pirunsarvet päähän ja päätin ihan vastaisen varalle tehdä selväksi että tarvitseeko vaiko eikö tarvitse työntää minua selästä. Totesin että "kerro sitten kun et enää jaksa," nostin pikkuhiljaa vauhdin yli 40km/h ja pidin huolen että olin koko ajan puolikkaan eturenkaan verran tätä miestä edellä. Kun vierellä ajava alkoi silminnähden kärsiä, nostin vauhtia vielä vähän. Kohta tämä puhisten alkoi valittaa ettei tämä ole mikään kisa. Hymyillen totesin ettei olekaan, vaan hän voi ihan milloin vain kertoa ettei jaksa niin mä hidastan tai vaihdetaan. Vaihdossa pidin huolen että kiihdytän saletisti kovempaa ja tämä onnistuikin. Loppulenkin äijä oli porukan perällä jojossa hyvin kärsivän näköisenä eikä puhunut minulle sanaakaan. Jos olisin ollut vielä vähän ärtyneempi, olisin kysynyt että tarviiskohan mun työntää selästä ettet nyt vaan tipu peesistä.

Viimeisin tilanne oli yhden toisen porukan lenkillä jolle sattui mukaan eräs Postimehen urheilutoimittaja jonka blogia luen silloin tällöin. Päädyttiin tekemään telaketjuvetoa ns. puoduspelimeiningillä, jonka aikana porukka väheni 15:sta 5:een, minä ainoana naisena viimeisten selvinneiden joukossa. Lenkin loppupuolella menin jututtamaan tätä toimittajaa ja kerroin lukevani tämän blogia, että hyviä juttuja siellä. Tämä vaikutti ensin ilahtuneelta, kunnes alkoi vähän säikähtäneenä selittää että "ne jutut on sitten ihan läppää, en minä oikeesti ihan sillein ajattele!!" En ihan ymmärtänyt mistä oli kyse, kunnes menin lukemaan blogia illalla ja huomasin että siellä oli hiljattain julkaistu teksti jossa perustellaan miksi pyöräily ei sovi naisille. Agumentit olivat niinkin hyviä, kuin se että pyöräilyssä voi kaatua ja murtaa luita ja se tekee reisistä paksut ja miehekkäät. Voi olla, että kielen takia minulta meni joku pieni humoristinen vivahde vähän ohi, mutta olis nyt edes keksinyt parempaa läppää.

Jos lenkeillä oletetaan että naiset ei kuitenkaan jaksa, niin kisoissa taas mukaan tulee se pelko että entäs jos se kuitenkin jaksaa ja jos vaikka häviää naiselle! Kerran rattarallissa olin pudonnut porukasta, minut ajoi kiinni kaksi miestä jotka istahtivat tiukasti peesiin. Hetken vedettyäni kyselin että kiinnostaisiko heitäkin tehdä osuutensa vetohommista. Eivät kuulemma millään jaksa. Vedin sitten viehkeästi kammen suoraksi ja ilmoitin että ilmainen kyyti loppui nyt, jolloin näiden jalat kokivat ihmetoipumisen ja iskivät niin kovaa ettei mulla ollut mitään toivoakaan jäädä peesiin kun olin käyttänyt jalkani näiden alfaurosten vetämiseen. Ihan sillein vähän nousi savua päästä kun katselin loittonevia selkiä. Paavolta olen myös kuullut että jos Rattamaratonilla on samassa porukassa 5 miestä ja 1 nainen, niin se on nainen joka vetää eniten ja miehet kuittaavat viimeisellä kilometrillä peesistä ohi, vaikkeivät he edes taistele samoista sijoituksista - ihan ettei nyt vaan häviä naiselle.

Noniin. Yleensä viihdyn kyllä porukkalenkeillä oikein hyvin, siellä suhtaudutaan kivasti ja tutut nyt jo aika hyvin tietävätkin etten tosiaan halua minkäänlaista erityiskohtelua, vaan treenata sulavasti porukan mukana - ja että mä oikein hyvin pystyn siihen. Silti vähän liian usein törmää siihen että ihmiset jotka eivät tiedä minusta juuri mitään muuta kuin sukupuolen, olettavat että olen varmasti lenkkiporukan heikoin. Olisko se nyt oikeesti niin vaikeeta olla olettamatta lähtökohtaisesti yhtään mitään - kyllä se aina siinä vaiheessa selviää kun aletaan ajaa sitä pyörää että kuka kykenee ja mihin.

lauantai 14. toukokuuta 2016

Ohjeita itselleni

Olen viime aikoina (oikeastaan viimeiset pari vuotta) miettinyt aika paljon ns. urheiluidentiteettiäni ja sitä millä tavalla haluan tätä urheiluhommaa tehdä ja harrastaa. Olen tehnyt tätä koko ajan tavallaan jonkinlaisella välimallin konseptilla - vakavasta kilpaurheilusta ei ole kyse, vaan teen tätä ihan vain harrastuksena ja omaksi ilokseni. Kuitenkin kilpaileminen on ihan huippua ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin saan kiksit ihan yhtä lailla toisia kuin itseänikin vastaan kilpailemisesta ja haluan kehittyä näillä resursseilla mahdollisimman hyväksi. Olen silloin tällöin ollut jonkinlaisessa urheilullisessa identiteettikriisissä, mutta nyt alan ehkä pikkuhiljaa hahmottaa minkälaisella meiningillä haluan tätä harrastaa. Vaikka pääsääntöisesti urheilen suhteellisen kevytmielisesti ja olen tyytyväinen tekemiseeni, iskee toisinaan ahdistus kun alan verrata itseäni kilpakumppaneihin ja kavereihin, kyseenalaistaa kaikki mielestäni siistit jutut joita olen tehnyt - koska joku on kuitenkin vielä kovempi - ja miettiä onko tällä harrastamisella tai millään muullakaan oikeastaan mitään väliä. Ahdistuksen iskiessä käyn joka kerta itseni kanssa perusteellisesti läpi mistä tässä oikeastaan on kyse, miksi tätä teen ja kannattaako sittenkään ahdistua. Joka kerta se helpottaa. Jotta seuraavalla kerralla tämä tapahtuisi mahdollisimman sujuvasti, ajattelin kirjoittaa urheiluharrastukseni kulmakivet ihan kirjallisena ylös:

- Koska toimeentuloni tai ihmisarvoni ei ole mitenkään sidonnainen urheilumenestykseen, ei pidä koskaan kuvitella että yksittäisellä kisatuloksella olisi suuremmassa mittakaavassa yhtään mitään väliä. Sillä on väliä vain minulle henkilökohtaisesti ja voin ihan itse päättää kuinka paljon.

- tavoitteena on harrastaa kestävyysurheilua jossain muodossa koko elämän ajan. Tämä on siis lähinnä loputon jatkumo ja elämäntapa, eikä mikään yksittäinen tavoite joka täytysi saavuttaa. Tavoitteita on tietysti monenlaisia, mutta ne ovat pikemminkin tärkeitä lisämausteita sen jatkumon aikana, ei koko harrastuksen tarkoitus.

- Itseä ei saa ottaa liian vakavasti ja omille käsittämättömille sähellyksile täytyy kyetä nauramaan.

- 80% tekemisestä on oltava hauskaa ja mielekästä, loput 20% taas saa tarvittaessa olla väkisin puurtamista. Tämä oikeastaan siksi että pidän triathlonista, uinti kuuluu siihen ihan olennaisena osana ja selviän vedestä pyörän päälle mielelläni edes jotenkin säädylliseen aikaan. Kuitenkaan uintitreeneistä en läheskään aina oikein perusta ja joudun usein vähän pakottamaan itseäni hallille. Jos treenaaminen olisi aina hauskaa, en juuri koskaan menisi uimaan ja kärsisin siitä kisoissa vielä enemmän kuin kärsin siitä että tunnollisesti menen ja uin tarvittavat treenit, oli hauskaa tai ei.

- Kilpailut saa ottaa tosissaan, niihin voi käyttää juuri niin paljon paukkuja ja hifistelyä kuin huvittaa ja kisoissa voi raastaa hampaat irvessä, pistää kaiken peliin eikä kaverille anneta minkäänlaista armoa. Kuitenkin tämä kaikki tulee aina tehdä pieni pilke silmäkulmassa ja iloisella mielellä, ei ryppyotsaisesti mörköillen.

-Kisoihin valmistautumisen täytyy olla sen verran mukavaa, että mikäli kaikki menee pieleen tai en pääsisi viivalle ollenkaan, voin kuitenkin ajatella että ainakin oli kivaa treenata ja valmistautua, eikä tarvitse surkutella että nyt kaikki nämä uhraukset meni ihan hukkaan. Huonosti mennyt kisa saa kyllä harmittaa, mutta siitä on kuitenkin päästävä yli ja palattava maan pinnalle suhteellisen nopeasti.

-Tätä tehdään siksi koska tämä on hienoa ja koska voi, ei siksi että tarvitsisi todistella kenellekään yhtään mitään.

-Aina tulee joku joka on vielä kovempi. Jos vertailun linjalle lähtee, se on loputon suo ja elämä menee aika raskaaksi.

-Epämukavuusalue on ihan hyvä paikka jota ei pidä liikaa pelätä ja vältellä

-Tärkein syy pysyä monipuolisessa ja hyvässä kunnossa on se, että voi tehdä siistejä juttuja enempiä miettimättä.

-Hienot urheilukokemukset menevät lähtökohtaisesti järkevän treenaamisen edelle, eikä niistä kieltäydytä ilman todella hyvää syytä. Hyvään urheilutapahtumaan osallistumiseen riittää indikaatioksi se, että se järjestetään. Jos vaikka tulee tilaisuus lähteä viiden päivän varoitusajalla treenileirin puolivälissä tuhoamaan jalat 184km:n ja 2900 nousumetrin pyöräreissulla numerolapun kanssa, on täysin itsestäänselvää että sinne lähdetään - silläkin uhalla että jalat savuaa seuraavat kolme viikkoa. Hyvä kisakunto on helppoa heittää vahingossa hukkaan, mutta hienot kokemukset ovat ikuisia.

-Täysin pätevä syy tehdä ihan mitä vain urheiluun liittyvää on "koska mä voin."

-Jos kisoissa tai kovaa treeniä tehdessä tuntuu pahalta, täytyy muistaa että olen lempiharrastukseni parissa.

-Tämä ei ole kovin vakavaa. :)

lauantai 7. toukokuuta 2016

"Palauttelua" leiristä, eli Tartu-Viljandi Gran Fondo ja muuta höpinää

Enköhän minä pyöräleiristä ole kirjoitellut jo sen verran paljon, että totean nyt vain loppuleirin menneen melko rauhallisissa merkeissä. Pyöräjalat jäivät jonnekin päin Montsantin tai Montsenyn luonnonpuistoa, joten keskityin viiimeiset päivät lähinnä nautiskelemaan maisemista, auringosta, churroista ja hyvistä espressoista kesken lenkin.

Reissusta palatessa iskikin sitten elämää pahempi flunssa. Suunnittelin parantuvani vähintään kolmessa päivässä, mutta ihan ei sitten kuitenkaan mennyt käsikirjoituksen mukaan. Viikon lähinnä yskin, niistin nenää, opiskelin ja lepäsin. Loppuviikosta täytyi kuitenkin kasata itseni sen verran että lähdin ajamaan Hawaii ExpressTartu-Viljandi Gran Fondon. Kyseessä oli 155km pitkä kuntoajo Tartosta kiertoreittiä Viljandiin; kyseessä ei ollut kilpailu, vaan ennemminkin suurella porukalla tehty vimoisen päälle huollettu pyöräkarkelo. Keskinopeusryhmiä oli kolme: 25km/h, 30km/h ja 35km/h, joista jokaisella oli vetäjät ja huoltoauto josta sai tarvittaessa juotavaa, geeliä tai mekaanista apua. En ollut varma mihin ryhmään lähteä kun kunto tuntui suoraan sanottuna aika surkealta, mutta toisaalta ei myöskään kiinnostanut viettää hirveän paljon aikaa pyörän selässä. 30km/h on noin suuressa ryhmässä tasaisella vauhdilla ajettuna hyvin kevyttä, 35km/h taas vähän siinä ja rajoilla - hyvässä kunnossa ei mikään ongelma, mutta kun kunto tosiaan oli hyvinkin arvoitus.. Päätin aloittaa 35km/h ryhmästä ja mahdollisesti peruutella sieltä hitaampaan porukkaan jos ei tunnu hyvältä ja ilmoittaa aikeistani ryhmän vetäjille.

Startissa kun ryhmityin ainoana naisena kovimpaan porukkaan, sain parilta pyöräilijä-alfaurokselta aika pitkän katseen nenän vartta pitkin. Kun kerroin katselevani meininkiä hetken ja huonon päivän osuessa kohdalle tiputtaudun, nämä totesivat että "joo, no sä voit sit tiputtautua vain kahdesti, siinä 25km/h-ryhmässä sun pitää ainakin pysyä." Menin  ensin ihan hämilleni kun en ollut varma vitsailivatko nämä vai luulivatko ihan oikeasti etten yhtään tiennyt mihin olen lähdössä. Kohensin sitten kypärääni huomaamattomasti keskisormella, mietin mielessäni että sietäisitte hävetä ja päätin että mä en muuten todellakaan ole tippumassa täältä yhtään mihinkään - ihan sama miten pahalta tuntuu. Eräs viäräleuka tiedusteli annettiinko minulle lupa lähteä tähän ryhmään. Vastasin etten kysynyt. Seuraavaksi tuli leikkimielistä kommenttia suhteellisen kuluneesta ja paljon kilometrejä nähneestä skorppioonistani.

Lähdettiin sitten ajamaan ja tasaisella perusvauhti tuntui itseasiassa hyvinkin helpolta. Ekan oman vetovuoroni jälkeen tultiin 14km:n sivutuulipätkälle, jossa jouduin vähän tiristämään mutta ei ollut suurempia ongelmia. En kyllä tiedä miten helpolta näytti, kun aiemmin pyörästäni kuittaillut tarjosi puoliksi syödyn energiapatukan. Silloin tällöin vetämään meni joku joka näköjään halusi huhkia kunnolla ja jouduin ajamaan välejä kiinni vähän kiukkuisemmin. Sain niistää nenää aika ahkerasti ja suurin haaste olikin hoitaa se mahdollisimman huomaamattomasti ja kanssa-ajajia kunnioittaen. Yskänpuuskien yllättäessä taas sai keskittyä tosissaan ettei koko pyörä ala heilumaan. Johonkin 90km:n asti meni oikein mukavasti, kunnes innostuin vetovuorollani huhkimaan vähän liikaa ja liian pitkään, seuraava veturi päätti tehdä pienen kiihdytyksen ja kun olisi pitänyt siirtyä peesiin, huomasin katselevani loittonevaa takarengasta eikä väli pienentynyt vaikka kuinka kärsin. Kirosin mielessäni aika ankarasti että nytkö mä sitten tipun prkle. Huoltoautosta kyseltiin tarvitsenko juomaa, johon vastasin että en mutta tuonne porukkaan olisi kiva päästä. Pääsin sitten auton peesiin, (ei muuten uskoisi miten kevyeltä voi 40km/h tuntua kun on 10cm päässä henkilöauton takapuskurista) jossa otin lukua muutaman minuutin kunnes menin ihan muina naisina takaisin porukkaan toivoen ettei kukaan huomannut. 30km ennen maalia sattui vielä sellainen tilanne, että huomasin yhtäkkiä tankoni olevan aivan vinossa. Olin kasannut pyörän reissun jäljiltä ns. ihan ite ja todennäköisesti haahuillut jotain ihan muuta ja sanonut vaan "joo" kun Paavo yritti ohjeistaa. Eiku tien sivuun, huoltoautosta vähän mekaanikon apua, seuraavat 7km autopeesissä 45km/h ja takaisin porukkaan. Kyllä hävetti aika paljon ja päätin jatkossa kuunnella ohjeet todella tarkkaan jos täytyy vielä itse leikkiä omaa pyörämekaanikkoa.

Vähän ennen maalia noustiin Viljandin Kõrgemäe tõus, jossa Paavokin on kuulemma joskus kärsinyt Saaremaa velotuurilla ja silloin tällöin ammattimiehetkin joutuvat taluttamaan. No se olikin sellainen seinä että sai tosiaan ruhjoa aika kipakasti ettei jäänyt kammelle. Pientä haastetta toi myös se, kun n. 1/3 porukasta joutui taluttamaan ja siinä oli vähän väistelemistä. Maalissa kuulutettiin mun nimi että tässä porukassa tuli muuten yksi nainenkin mukana - ilmeisesti se ei täällä ole ihan niin tavallista kuin vaikka Suomessa että 35km/h ryhmässä voi aivan hyvin ajaa naisetkin. Startissa heitettyjen epäilevien kommenttien jälkeen tuntui kyllä ihan kivalta kun aika moni mies tuli kättelemään ja taputtamaan olalle todeten että aika tugev naine. (ei muuten tarkoita sitä miltä suomalaisen korvaan kuulostaa ) Ja vaikka vähän puolikuntoisena olinkin liikenteessä, niin oli muuten itseasiassa ihan tosi hauskaa ajaa pyörällä vähän vauhdikkaammin ja isommassa porukassa!

Koska olin suunnitellut uuden maantiepyörän hankkimista jo jonkin aikaa ja Hawaii Expressin korkealta taholta tuli siinä määrin kaverillista sanailua mun kuluneesta pyörästä, päätin tiedustella olisiko tällä joku hyvä idea miten tilanne korjautuisi. Tämä tiedustelu johti siihen, että Tartoon on nyt ensi viikolla saapumassa yksi tuliterä ja aika hieno Scott Foil 20, joka tulee viettämään minun kanssa vielä paljon hyviä hetkiä. En oikein malttaisi odottaa. :)