Konan jälkipuinnit

Havaijin reissusta ja Ironmanin maailmanmestaruuskisasta alkaa olla kulunut lähes viisi kuukautta. Päädyin katselemaan reissukuvia tässä yksi päivä ja yllätyin itsekin kun huomasin, että nyt ensimmäistä kertaa niitä katsellessa mietin vain ja ainoastaan sitä, kuinka eeppisen hieno matka se oli - ihan kaikissa merkityksissä - eikä mielessä käynyt kertaakaan, että kyllä pitää vielä joskus päästä takaisin ottamaan revanssi. Huomasin Havaijin kisaan liittyvien ajatusteni ihan huomaamatta selkiytyneen aikalailla. Olin saanut mielenrauhan.

Vielä monta viikkoa kisan jälkeen olo oli jotenkin pöllämystynyt, olin vähän sekaisin enkä oikein tiennyt mitä koko hommasta pitäisi ajatella. Kun työkaverit kyselivät että miten meni, vastasin savolaisittain jotain epämääräisen ympäripyöreää mumisten hienosta reissusta, mutta että "ei se nyt ihan tyylipuhdas veto ollut..." Olin tehnyt kisassa kaiken sen, minkä etukäteen asetin tavoitteekseni, enkä oikein ymmärtänyt miksi en osannut olla siitä heti jälkeenpäin niin liekeissä, kuin olin etukäteen kuvitellut. Mieleeni jäi, kun Pauli Kiuru kirjoitti Konaporukan facebook-ryhmään kilpailun jälkeen, että muistot muuttuvat ajan kanssa ja yleensä parempaan suuntaan. Kisan jälkeisessa hämmennyksessä halusin ehdottomasti uskoa niihin sanoihin. 

Tiesin kyllä jo etukäteen, että Havaijin Ironmanissa kilpaileminen olisi projektina aikamoinen spektaakkeli, joka taatusti veisi kaikki fyysiset ja aika paljon myös henkisiä voimavaroja. Tämä toki realisoitui vielä projektin edetessä lisää, mutta silti olen alkanut hahmottaa projektin suuruuden vasta näin muutaman kuukauden viiveellä. Ehkä ihan hyvä niin. 

Hommahan lähti alunperin liikkeelle siitä, kun ensimmäistä kertaa kuulin triathlonista lajina ja suunnilleen samassa lauseessa Havaijilla käytävästä teräsmiekisasta. Siitä lähtien Havaijin Ironman - nykyisin nimellä Ironman World Championship - on ollut minulle se triathlonin täysmatkan määritelmä. Tästä meni monta vuotta ennen kuin aloitin lajin harrastamisen ja vielä lisää vuosia, että aloin suhtautua Havaijilla kilpailemiseen enemmän tavoitteena kuin kaukaisena haaveena. 

2017 syksyllä IM Tallinnaan ilmoittautuessani päätin, että tämä olisi se ensimmäinen kerta kun pistän itseni kunnolla likoon juurikin Havaijihaaveen vuoksi. Tietenkin lähtökohta oli se, että paikkaa haluaa moni muukin ja kuka tahansa mistä päin maailmaa tahansa voi tulla sitä yrittämään. Jos joku on yksinkertaisesti kovempi, niin ei voi mitään. Treenikauden edetessä alkoi näyttää siltä, että kisapäivän kunto tulee olemaan hyvä ja mahdollisuus elämäni täysmatkan suoritukseen on olemassa. Pitäisi vain pysyä terveenä ja olla hölmöilemättä. Tallinnan kisaan sattui lopulta se toivomani "pöljä päivä," kovempia ei sinä päivänä sarjassani ollut viivalla ja pääsylippu Konalle oli minun. Projektin ensimmäinen osa suoritettu. Enää piti vain saada täysin tyhjennetty ja runneltu kroppa palautumaan pikavauhtia, rakentaa ja teroittaa uusi kuntopiikki, haalia loputkin rahat matkakassaan, järjestää lennot ja majoitukset sekä pysyä terveenä ja jälleen olla hölmöilemättä. Aiemmin olin tarvinnut jo pelkästään kahteen ensimmäiseen vähintään vuoden. Nyt aikaa oli kymmenen viikkoa.

Hypätään tässä kohtaa siihen, kun oltiin Paavon kanssa päästy Big Islandille - toistaiseksi molemmat terveinä. Ensimmäisenä lentokoneesta ulos astuessa luulimme, että joku moottori puhaltaa kuumaa ilmaa naamalle. Sitten tajuttiin että eikäku täällä on tosiaan näin kuuma. Myös illalla klo 20, kun on jo pilkkopimeää. Keskipäivän paahtava aurinko oli toki sitten vielä asia erikseen, kun jo 15min:ssa paikalla ollessani tuli tukala olo. Ensimmäistä kertaa Tyynessä meressä uidessa löysin myös itsestäni viimeiset viitisen puolessa visusti piilossa olleita vesipelkoisen piirteitä, kun mainingit kuljettivat minne sattuu ja vedessä näkyi kaikenlaisia kaloja ja eläimiä. Alkoi suorastaan pelottaa, enkä uskaltanut ekalla kerralla uida kuin 5min yhteen suuntaan ja kääntyä takaisin. Pikkuhiljaa alkoi hahmottua, että tässä on jos jonkinlaista täysin vierasta elementtiä, mitä olisi lähiaikoina otettava haltuun. Tehtävänä oli siis totutella lämpöön, toipua jetlagista, virittää kisakunto huippuunsa sekä totutella ajatukseen että starttaan primääristi pientä pelkoa aiheuttavassa meressä samasta paukusta 600:n muun kanssa 3,8km:n matkalle ilman kelluttavaa märkäpukua. Niin ja tietysti piti pysyä terveenä ja olla hölmöilemättä. Aikaa kaksi viikkoa. 

Ensimmäinen viikko saarella meni vielä varsin rauhallisissa tunnelmissa, mutta kun kisaviikko koitti, sirkus todellakin saapui kaupunkiin. Siitä härdellistä oli kyllä puhuttu: kuinka kaikkialla näkee rasvattomia kehoja, säikeisiä pohkeita, kalliita pyöriä ja kaikki tuntuvat treenaavan toinen toistaan kovempaa. Olin luullut olevani henkisesti jokseenkin vahva tyyppi ja ettei tuo hetkauttaisi minua mihinkään suuntaan, mutta luulin väärin. Kyselin Paavolta varmasti ärsyttävyyteen asti, että "pitäiskö mun oikeasti edes olla täällä? näytänkö mä paljon pehmeämmältä kuin muut? Onko nää muut jotenkin ihan eri maailmasta?" Paavo jaksoi joka kerta virnistää ja todeta jotain että "oot ihan tosi pelottavan näköisessä kunnossa!" Koko Konan kylä eli yhdessä suuressa Ironman-kuplassa, joka ei kisaan valmistautuessa ole erityisen rauhoittava paikka. Vaikka majoituimme vähän Konan ulkopuolella ja pyrin välttelemään kisakeskusta kaikin tavoin, jännitys kasvoi välillä niin sietämättömäksi, etten oikein tiennyt miten päin olla. Kävin tahtomattani jatkuvasti mielessäni läpi erilaisia skenaarioita, mitkä voisivat kisapäivänä pysäyttää matkanteon siten, etten mahtaisi asialle yhtään mitään. Myös jatkuva olotilan ja kehon kuulostelu oli aika raastavaa, kun huippukunnossa (tarkoitan nyt itselle parasta mahdollista, viritettyä kisakuntoa) sairastuu normaalia herkemmin ja yksi flunssa tai mahatauti voi pahimmillaan estää starttaamisen kokonaan. 

Tässä kohtaa meinasi ns. mennä kuppi nurin. 

Tärkein tavoitteeni kisassa oli päästä maaliin. En ollut asettanut mitään grandioottisia tavoitteita tietysta loppuajasta tai sijoituksesta, vaan lähdin matkaan aika nöyränä - toki omaa parasta mahdollista suoritusta tavoitellen. Se maaliinpääsy oli kuitenkin sen verran tärkeä juttu, että ensimmäistä kertaa oikeastaan ikinä triathlonkisassa pelkäsin epäonnistumista. Ja epäonnistumisella tarkoitan nyt sitä, ettei pääse maaliin - en sitä, jos joku tasatuntiluku jää alittamatta tai puukuppi saamatta. Jos kotimaan kisassa tapahtuu jotain odottamatonta ja hommat menevät katastrofaalisesti pieleen, se on vain yksi kisa muiden joukossa ja "vain urheilua." Jos se taas tapahtuu Havaijilla - missä se on vieraissa olosuhteissa huomattavasti todennäköisempää - on se aika paljon kovempi isku. Ensinnäkin, se jää ikuisesti mieleen "ensimmäisenä Konan reissuna." Myös taloudelliset satsaukset Havaijin kisareissussa ovat vähän toista luokkaa kuin lähikisoissa, joten pohjanoteerauksia ei halua sinne sitäkään vähää kuin yleensä. Lisäksi ei ole minkäänlaista varmuutta siitä, pääseekö revanssia ottamaan koskaan. Epäonnistuminen ei siis varsinaisesti kiinnosta. 

Sitten vihdoin siihen itse kisapäivään. Kisakertomus löytyy täältä, joten ei siitä sen enempää. Vaikken yleensä ole kovin paha jännittäjä, oli Konan IM-startti taatusti tiukin paikka missä olen urheilumielessä ollut. Se lataus ja sähköinen tunnelma kisa-aamuna oli jotain käsittämätöntä, enkä ole vastaavaa kokenut vielä missään. En oikein osaa kuvailla sitä sanoin. Sitten kun kaikkien kisaa edeltävien välivaiheiden jälkeen vihdoin pääsee liikkeelle, imee se reitti, kilpailu ja kuumuus ihmisestä päivän mittaan aivan kaiken. Ne viimeisetkin fyysiset ja henkiset voimanrippeet jäävät jonnekin laavakentälle ja maaliin tulee varsin onnellisena ja endorfiinihuuruissa olevana ihmisrauniona, kunnes hetken päästä huomaa tärisevänsä peiton alla kuumehorkassa finisher-mitali kaulassa. Kaipa sitä on vähemmästäkin jonkin aikaa hieman desorientoitunut. 

Muutama kuukausi siinä näköjään meni toipua tästä kaikesta, mutta nyt kun asiaa ajattelen, niin tämähän meni itseasiassa oikein hyvin. Joo, juoksuosuudella piti välillä kävellä, maratonissa meni yli neljä tuntia ja sijoituskin mitä suurimmassa määrin "ynnä muut"-kategoriaa. Mutta entäs sitten? Äärimmäisen harva pystyy tuossa paikassa tekemään lähellekään omaa absoluuttista parasta suoritusta vielä ensimmäisellä kerralla, eikä se oikeastaan taida kuntoilijoilla edes olla koko homman pointti. Tärkein juttu taisi oli projekti ja matka kokonaisuudessaan. Sen hienoutta ei olisi yhtään lisännyt vähän nopeampi loppuaika, alle neljän tunnin maraton tai hieman parempi sijoitus. Reissu oli huikea ja kisa oli urheiluelämyksenä unohtumaton - juuri sitä mitä lähdin hakemaan ja vielä paljon enemmän. Päällimmäisenä tunteena Havaijia ajatellessa ei enää ole, että jotain olisi jäänyt hampaankoloon ja se pitäisi päästä korjaamaan, vaan lähinnä suuri kiitollisuus siitä, että pääsin kokemaan kaiken sen. Jos nyt joku kysyisi, että haluaisinko joskus kilpailla Konalla uudestaan, vastaisin kyllä, ehdottomasti. Erona muutaman kuukauden takaiseen vain on se, että en haluaisi kilpailla Konalla uudestaan siksi, että ensimmäistä vetoa pitäisi jotenkin parantaa, (vaikka luonnollisestikin sitä kovasti yrittäisin) vaan siksi, että siellä oli aivan eeppistä ja mahtavaa.

Savon Sanomat 1/2015.