Ironman Tallinn

Noniin. Kirjoitin tänne 5.12.2017, että minkälaista projektia tässä aletaan viemään läpi. Nyt on aika kertoa että miten meni. Mitä treenivuoteen tulee, niin se oli onnistunut. Muuttujana oli alkutalvesta muutto Kuopiosta Joensuuhun ja uusi työpaikka, siten siis TT Aquaterran treenit vaihtuivat osittain karmean paikan leiriksi Joensuulaisten triatleettien kanssa. Pilke pysyi silmäkulmassa ja enimmäkseen oli mukavaa, mutta hommassa oli kyllä huomattavasti enemmän järkeä kuin keskimäärin aikaisempina vuosina. Varsinaista treeniohjelmaa ei ollut, vaan päivän treeni päätettiin enimmäkseen sen mukaan mikä on sää, väsymyksen tila, mitä huvittaa tehdä ja oliko rankka työpäivä. Usein kuitenkin mietittiin muutama päivä eteenpäin että mitä tehdään. Tietyt avainharjoitukset kuitenkin toistuivat viikosta toiseen - niistä luistin harvoin ja vain erittäin hyvällä syyllä. Mainittakoon nyt, että erinomainen hiihtokeli oli usein erittäin hyvä syy. Kesä-heinäkuussa kunto alkoi vaikuttaa jotakuinkin sellaiselta, jollainen olin toivonutkin sen olevan. Lähdin siis Tallinnaan hyvillä mielin. Pienen lisäjännityksen viikonloppuun toi se, että samaan aikaan Paavo oli toteuttamassa pitkäaikaista unelmaansa ja osallistumassa Norseman Extreme Triathloniin.

Matkustin Tallinnaan itsekseni torstaina Paavon suunnatessa huoltoporukkansa kanssa samana päivänä Osloon. Vanhemmat tulivat myöhemmin kannustamaan ja katsomaan minun kisaa, mutta olimme sopineet että kaiken kilpailuun liittyvän hoidan täysin yksin. Perjantai-iltana ennen nukkumaanmenoa juteltiin Paavon kanssa puhelimessa, todettiin asioiden olevan molemmilla oikein hyvin, toivotettiin toisillemme onnea matkaan ja sovittiin että huomenna muuten vedetään kumpikin elämämme kisat. 

Kisa-aamuna 5:30 kerrottiin  meriveden olevan 15,4 asteista, joka sai osan porukasta kevyesti hätääntymään. Olin toivonut jonkinlaista haastetta kisapäivään olosuhteiden puolesta ja sain mitä toivoin. Tiesin kyllä pärjääväni ongelmitta viileässäkin vedessä, joten startissa lähinnä myhäilin tyytyväisenä neopreenilakkini alla. Uinti kulki alusta saakka hyvin, etsin hyviä peesejä sen minkä kerkesin ja tunne oli voimakkaan rauhallinen. Vesi tuntui iholla kylmältä, mutta kylmyys ei missään vaiheessa päässyt pintaa syvemmälle ja hengitys toimi koko ajan. Rantauduin ajassa 1:09, mikä on toistaiseksi paras täysmatkan uintini. Uidessa muistin, että unohdin muuten pistää kofeiinigeelit kisapuvun taskuun ja joutuisin pärjäämään pyöräosuuden ilman niitä.

Uinnin jälkeen

Pyörällä aloin heti ajamaan sarjani kärkeä kiinni ja taisin sen saavuttaakin jo n. 50km:n ajamisen jälkeen. Tavoitteena oli pitää tehot 200w:n pinnassa ja puoliväliin saakka tämä toimikin hyvin. Ajettuani kiinni N30-34 sarjan kärjen kiinni, jatkoimme matkaa vuorovedolla pysytellen sallitun 12m:n päässä jossa kuitenkin jo saa peesihyötyä. Ajoimme jossain vaiheessa myös 30-34 sarjassa kilpailevan Maria Kasurisen kiinni ja jatkoimme matkaa kolmen naisen porukalla. Muutamia härskejä peesiporukoita näkyi ja välillä joku mies tuli ohi, veti kammen suoraksi heti ohi päästyään ja siinä sitten sain jarrutella etten ajautuisi liian lähelle. Sitten kun menin itse uudestaan ohi, iski tämä peesiin ja heti kohta ohitti taas ihan vain jotta voisi taas blokata minun tien. Kun erään sankarin kanssa tämä oli toistunut jo kolmannen kerran, loppui minulta huumorintaju ja läksytin häntä asiasta kovaan ääneen. Viesti meni onneksi kerrasta perille. Jossain 120km:n kohdalla Maria ja toinen nainen karkasivat ja minä aloin mossahtaa. Tehot tippuivat ja samalla reitillä alkoi olla niin paljon porukkaa, että oli vaikeaa ajaa omaa tasaista ajoa, kun eteen ilmestyi porukkaa. Vaihtoehtona oli usein joko jäädä sallitun etäisyyden päähän rullailemaan kevyesti tai sitten nostaa tehoja reilusti ja mennä ohi. Valitsin usein jälkimmäisen ihan vain huomatakseni, että ohitettu jäi peesiin, ohitti minut kohta uudestaan ja siinä sitten taas rullailtiin. Tästä aiheutunut ärtymys yhdistettynä ihan rehelliseen väsymykseen vähän meinasi laskea taistelutahtoa. Pyöräosuuden lopussa jalat alkoivat jo olla aika loppuun ajetut ja viimeiset 50km jouduin pakottamaan ihan kunnolla.  Luotin kuitenkin siihen, että juoksujalat on erikseen ja kyllä se sitten kulkee, kun on kulkenut kolmella aiemmallakin täysmatkalla vaikkei olo silloinkaan ole pyöräilyn jälkeen ollut kovin häävi.  Pyöräaika oli 5:05, mikä oli erittäin nopealla reitillä suunnilleen sitä mitä odotinkin.

Vaihtoon

Juoksemaan lähtiessä odotin toiveikkaana niitä aiemmilta täysmatkoilta tuttuja ekojen 10km:n kevyitä juoksujalkoja. Päädyin lopulta odottamaan niitä koko maratonin verran, eikä niitä missään vaiheessa näkynyt. Juokseminen tuntui juuri niin hyvältä kuin nyt voi juoksemisen kuvitella tuntuvan kun on edeltävästi ajanut 180km ihan railakasta vauhtia. Juoksureitille oli löydetty ne Tallinnan molemmat mäet, joita sitten sahattiin edestakaisin. Jos pyöräreitti oli sileä, nopea ja yksinkertainen, sai juoksussa kikkailla senkin edestä. Lähes jatkuvasti juostiin ylä- tai alamäkeen, joten kilometrivauhdit menettivät jossain vaiheessa merkityksensä. Usein juuri alamäkien juokseminen on väsyneille reisille myrkkyä, mutta minun jalat näyttivät lähinnä tuoreutuvan niissä. Sain rullattua alamäet rennosti, ohiteltua porukkaa ja tasaiselle päästyä jalat tuntuivat aina vähän paremmilta. Tajusin jossain vaiheessa, että vaikka nyt tuntuukin aivan kamalalta, taitaa tämä reitti itseasiassa sopia minulle melko hyvin. Juoksun alussa olin 15min edellä seuraavaa sarjani kilpailijaa ja väli kapeni koko ajan. Toinen ja kolmas kierros olivat henkisesti vaikeimmat, kuten aina. Mietin että tämä on muuten viimeinen täysmatkani ja suorastaan toivoin, että joku tulisi nyt äkkiä ohi, jottei tätä samaa lystiä olisi edessä heti kymmenen viikon päästä uudestaan. Kuitenkin oli pieni aavistus, että sub 10 saattaa olla tässä työn alla, joten en oikein voinut hidastaakaan. Viimeiselle kierrokselle lähtiessä kuulin, että Paavo lähti juuri myös juoksemaan viimeistä kymppiään ja Norjassa menee hyvin. Sain siitä yllättävän paljon voimaa ja viimeinen kierros meni erittäin kivuliaasti, mutta onnellisen tietoisena siitä, että kohta tämä piina loppuu. Juoksuun käytin lopulta aikaa 3:33 ja risat.

Digging deep

Vettä satoi ihan kunnolla

Lopulta olin juossut viimeisen kerran Toompean päälle ja lähdin rullaamaan alas kohti kisakeskusta. Yhtäkkiä kivut katosivat ja tilalle tuli silkka euforia. Minna ja Tatu huusivat muutama sata metriä ennen maalia, että menee helposti alle kympin ja nauti tästä nyt. Maaliintulo on aina täysmatkan jälkeen hieno hetki - erityisen hienoa se on silloin, kun takana on onnistunut kisa. Kello pysähtyi aikaan 9:53:44, voitin oman sarjani ja pro-naisten puuttuessa olin kaikista naisista 2. nopein, vain kolmisen minuuttia voittajalle hävinneenä. Tavoitteet täyttyivät reilusti ja yksi unelma sub 10-kerhoon pääsystä oli toteutunut. Olo oli kuitenkin ristiriitainen, sillä olin aivan loppu ja lauantainen kokemus oli ollut niin rankka, että ajatus reissusta Havaijille ja uudesta täysmatkasta noin pian ja vielä erittäin brutaaleissa olosuhteissa lähinnä ahdisti. Päätin suunnata hotellille katsomaan miten Paavolla on mennyt, nukkua yön yli ja miettiä asiaa aamulla vähän tuoreemmilla aivoilla.

Maalissa!

Hotellille päästyä avasin läppärin ja näin Paavon olleen Norsemanissa 13. hurjalla 11:16-ajalla. Oikeastaan saman tien Paavo soittikin Gaustatoppenin huipulta. Puhelu meni jotakuinkin siten, että ensin minä huusin puhelimeen että ei vitsit minkä teit ja Paavo yritti keskeyttää ja kysyä että "joojoo mutta mites sulla meni?" Kun sain tämän kerrottua, eskaloitui homma siihen, että itkettiin molemmat liikutuksesta, että me oikeesti tehtiin tämä. Vedettiin vuoden mittaiset projektit onnistuneesti maaliin ja toteutettiin unelmamme. Paavo oli vuoren huipulla, minä hotellihuoneessa hikinen kisapuku päällä finisher-mitali kaulassa. Molemmat onnellisina, mutta ehkä väsyneempinä kuin koskaan. Illalla olo oli niin huono, että harkitsin vakavasti jättäväni tämän viimeiseksi täysmatkakseni. Reissu Konalle tuntui lähinnä ylitsepääsemättömältä ajatukselta, eikä ajatus toisesta täysmatkasta houkutellut yhtään. On se jännä mitä kunnon väsymys ja uupumus tekee ihmismielelle.  Onneksi yön yli nukuttuani alkoi maailma näyttää jo varsin erilaiselta. Edelleen kroppa tuntui täysin runnellulta ja epäilin että mahdanko palautua tästä koskaan - saatikka kymmenessä viikossa. Päätin kuitenkin ottaa paikan vastaan ja olettaa, että kyllä se mieli muuttuu ja tästä tulee vielä huikea juttu.



Kisasta on kulunut nyt melkein viikko ja koko juttu alkaa pikkuhiljaa hahmottua, että mitä oikein tuli tehtyä. Olen ostanut lennot Konalle, Paavo samoin. Hotelli on varattu kahdeksi ja puoleksi viikoksi. 13.10. luvassa on tähänastisen elämäni kovin kestävyyskoe. Havaijin Ironmanilla kilpaileminen on ollut suuri unelmani jo useiden vuosien ajan ja tunnen olevani etuoikeutettu päästessäni nyt toteuttamaan sitä. Itse kilpailuun suhtaudun toki pienen pelon sekaisella kunnioituksella, mutta sitä varten tässä on harjoiteltu lajia jo neljän täysmatkan ja kymmenien lyhyempien matkojen verran. Lisäksi tietynlaista henkistä kovuutta ja robustia otetta tekemiseen on haettu swimruneista sekä polkujuoksu- ja hiihtotapahtumista, altistamalla itseni toistuvasti epämukavuusalueelle numerolappu rinnassa ja pakottamalla jotenkin vain selviytymään. Konan ensikertalainen ei varmasti voi koskaan olla oikeasti valmis laavakentille, mutta uskon silti, että nyt on juuri oikea tehdä tämä ja edellytykset selviytyä Ironman Hawaii:ssa kunniallisesti maaliin ovat olemassa. 

Jännittää, hirvittää, olen innoissani. Jälkimmäistä kuitenkin ehdottomasti eniten.



Aloha.