Se taisi olla joskus vuonna 2009 kun ensimmäisiä merkkejä alkoi olla ilmoilla. Tajuan sen toki vasta nyt jälkeenpäin, ei sitä silloin osannut ajatella että minusta muka voisi joskus tulla triathlonisti. Nehän oli aina ne muut, joilla se homma lähti käsistä. Ne muut vetivät Ironmaneja ja puhuivat jostain puolimatkasta aivan kuin se olisi täysin normaali ja arkinen juttu. Treenimäärätkin kertoivat jo aika kovasti toleranssista, enkä minä sellaiseen ollut varmastikaan ajautumassa. Kunhan nyt välillä hölkkäsin vitosen tai kympin. Ne muut olivat triathlonistejä, en minä. Tympi joka kerta, kun joku kyseli että pitäisköhän sun vähän vähentää tuota treenaamista, ettet vaan ajaudu triathlonistiksi. En kaikesta huolimatta kuitenkaan yrittänyt salailla ja piilotella treenimääriäni, eikä se kyllä taudinkuvaan varsinaisesti kuulukaan.
Osallistuin ensimmäiseen kisaani kesällä 2009. Se oli ihan harmiton pikamatka - sammakkoa uiden ja hybridipyörän rohjakkeella ajaen. Kunhan vain vähän kokeilisin. Siitä aukesi ihan uusi maailma - että tällaistakin euforiaa voi ihminen kokea! Halusin lisää. Näin jälkeenpäin ymmärrän, että tuo oli se hetki, kun triathlonismi tarttui minuun. Treenimäärät kasvoivat ja silloin kun en treenannut, ajattelin treenaamista. Käytin tolkuttomasti aikaa sen suunnitteluun, kuinka voisin treenata mahdollisimman paljon ilman, että lähipiiriä alkaa häiritä. Usein se kyllä häiritsikin, mutta eihän sitä triathlonisti tajunnut. Lenkille oli päästävä.
Treenaamisesta sai sellaisen hyvänolontunteen, jota halusi jatkuvasti enemmän ja enemmän. Keskivertoihminen treenaa, jotta saa itselleen hyvän olon; triathlonisti treenaa itsensä normaaliksi. Jos ei ole treenannut, näyttää koko maailma harmaalta ja olo on löysä. Kun keskivertokansalaiselle riittää tunti juoksua hyvänolontunteen saavuttamiseksi, tarvitsee triathlonisti pahimmillaan yli kolme tuntia liikuntaa päivässä. Se on myös loputon suo, koska mitä enemmän liikkuu, sitä enemmän liikuntaa tarvitsee. Työnsä triathlonisti hoitaa yleensä viimeiseen asti hyvin. Siinä vaiheessa kun työn ja triathlonismin yhteensovittaminen käy ylitsepääsemättömän vaikeaksi, tulee triathlonismiin sairastuneesta usein ammattiurheilija.
Triathlonismistä harva paranee täysin, mutta sen kanssa oppii kyllä elämään. Triathlonismi voi myös ottaa uudenlaisia muotoja - joskus sitä luulee parantuneensa triathlonismistä, mutta sitten tuleekin relapsi polkujuoksun tai swimrunin muodossa. Tämä relapsi saattaa johtaa siihen, että kummasti alkaa taas triathlonkisat kiinnostaa. Jos triathlonista luuleekin hetkeksi päässensä kuiville, repsahdus saattaa tulla milloin vain. Omalla kohdallani se alkoi harmittomista polkujuoksu- ja swimrunkisoista, eikä mennyt edes vuotta, kunnes löysin itseni Tahkolta SM-täysmatkan maalista antamassa haastattelua tuoreena suomenmestarina. Seuraavalla viikolla nimeni oli ilmestynyt vuoden 2018 Ironman Tallinnan lähtölistalle.
Tällä hetkellä pärjäilen triathlonismini kanssa melko hyvin, vaikka remissiosta ei varsinaisesti voida puhua. Olen käynyt Tallinnan kisan juoksureitin Google mapsin streetview:llä läpi, viimeistelytreenit pyörivät jatkuvasti mielessä ja laitoin juuri tälle kesälle pari muutakin ilmoittautumista triathlonkisoihin, kun en nyt mitenkään kestä odottaa vielä seuraavia neljää viikkoa siihen, että saan taas hypätä neopreenipuku päällä veteen, uida, jatkaa pyöräilyä märissä kalsareissa UCI-laittomalla pyörällä ja sitten juosta maaliin pyöräilystä tönköillä jaloilla ja leveä hymy naamalla.
Olen Iina, triathlonisti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti