Kokemuksia montusta

Elokuu 2015

Juoksen Finntriathlon Tahkon juoksuosuutta, meneillään on täysmatkan viimeinen 10km. Olen jäänyt kisaa johtavalle Miralle puoli tuntia. Tavoitteenani oli voittaa tämä kisa tai ainakin taistella voitosta kovasti. Vuosi sitten suoritin ensimmäisen täysmatkani Nastolassa aikaan 10:56 ja nyt näyttää siltä, etten tule alittamaan sitä. Tämän piti olla se vuosi, kun nostan tasoani oikein kunnolla ja lohkaisen vuoden takaisesta täysmatkan ajastani ainakin puoli tuntia pois. Nyt vain juoksen väkisin ja sitä on vaikeaa perustella itselleni. Fyysinen kärsimys on helppoa perustella joko itsensä tai kilpakumppaneiden voittamisella, tai vähintäänkin oikein hyvällä yrityksellä. Jos ei ole realistisia mahdollisuuksia mihinkään näistä, jää jäljelle lähinnä kipu myöhemmin ja tyytyväisyys siitä, että se loppuu. Tulen maaliin ja mietin, että olipas ne pitkät 11 tuntia epämukavuusalueella. Täysmatka taitaa sittenkin olla vähän vaikeampi laji, kuin mitä ensimmäisen kerran perusteella luulin. 

Heinäkuu 2016

Pakkailemme Paavon kanssa pyöriä autoon Finntriathlon Joroisten puolimatkan jälkeen. Molempia korpeaa vietävästi. Paavo on tehnyt ns. "kunnon mukaisen normivedon" häviten ikäsarjansa kärkeen reilusti, minä taas yrittänyt edellisenä iltana korvata tekemättä jääneitä treenejä viimehetken hiilaritankkauksella ja kietaissut pussillisen irtokarkkeja klo 22, mikä oli virhe. Suoritukseni on myös ollut kunnon mukainen, eli aika kehno. Lisäksi ne illalla syödyt irtokarkit ovat pitäneet huolen, että juoksuosuudella ei ainakaan olisi liian hauskaa. Toteamme yhteistuumin, että eiköhän tämä ollut tässä. Luultiin vaan olevamme ihan hyviäkin age groupereita, mutta näköjään triathlonin taso on noussut niin, että me ei enää pärjätä näissä skaboissa. Päätetään alkaa samoilemaan, unohtaa verenmaku suussa kilpaileminen hetkeksi ja siirtyä toistaiseksi polkujuoksuun ja swimruniin - siellä voi vaan rymytä menemään ilman minkäänlaisia sijoitus- tai aikapaineita. Olen tyytyväinen etten ole tänä vuonna ilmoittautunut täydelle matkalle. Toisaalta mietin, olisinko harjoitellut paremmin, jos täysmatka olisi ollut tiedossa ns. pelotteena? Puolimatka ei vain herätä minussa sitä samaa pelonsekaista kunnioitusta. 

Syyskuu 2016 

Ollaan Paavon kanssa lähdetty Solvalla Swimruniin "ihan läpällä" ja "ihan vaan kokeilemaan." Paahdetaan sekasarjan toiseksi, molemmilla on alusta loppuun saakka irvistyksensekainen hymy naamalla ja ihan hillittömän hauskaa. Ei anneta kolmanneksi tulleelle joukkueelle tuumaakaan periksi ja nautitaan kilpailuasetelmasta. Epämukavuusalue taitaa sittenkin olla ihan hyvä paikka. 

Heinäkuu 2017

Olen läpi talven lenkkeillyt tasan fiiliksen mukaan ja hiihtänyt aika paljon. Koulu on paketissa ja elämä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kokonaan Suomessa. Kesällä teen muutaman lenkin tempopyörällä ja huomaan sen olevan yllättäen aika hauskaa, vaikka niska-hartiaseutu vähän vastusteleekin. Hengästyminenkin tuntuu kivalta. En ole suunnitellut yhtäkään triathlonkilpailua koko vuodelle, mutta jostain syystä ajatus Tahkon täysmatkalla kilpailemisesta alkaa kutkutella mukavasti. En halua puolikkaalle saatikka millekään vielä lyhyemmälle. Jos kilpailen yhdenkin kisan, sen on oltava täysmatka. Ilmoittaudun kisaan ensin ikäluokkaan, mutta vaihdan sarjan yleiseen, koska huomaan että siellä on vain kaksi osallistujaa ja kolmannelle luvassa 750e:n rahapalkinto. Lasken, että pelkästään maaliin tulemalla jään 500e plussalle, mikäli osallistujia ei yleiseen tule lisää. Toivon kuitenkin, että tulisi. 

Elokuu 2017

Startissa olen epätavallisen rauhallinen, zen suorastaan. Mitään menetettävää ei ole eikä kukaan odota mitään Iinalta, jota ei ole koko vuonna näkynyt yhdessäkään triathlonkisassa. Nousen vedestä 16min kärkeä perässä ja alan ajaa pyörällä niin kovaa kuin uskallan. Kun huomaan välin kaventuvan minuutti minuutilta, alan jostain syystä uskoa, että minä tulen voittamaan tämän kisan. En oikein tiedä miksi, mutta luotan jalkoihini täysin. Matkaa on vielä paljon jäljellä, mutta käännän mieleni siihen asentoon, että loppupäivä toimitaan sen mukaisesti, että olen ensimmäinen nainen maalissa. Lopulta juoksen sitä viimeistä kymppiä 20min etumatkalla toisena olevaan, koko vartaloon sattuu ja tiedän voittavani yleisen sarjan suomenmestaruuden, jos vain jaksan juosta maaliin. Oma täysmatkan ennätyksenikin on menossa uusiksi. Itken vähän liikutuksesta mustien aurinkolasieni takana, koska olen todistanut itselleni, että pystyn sittenkin edelleen kehittymään enkä olekaan vielä törmännyt omiin rajoihini. Minusta taitaa sittenkin olla tähän. 

Tahkon kisasta alkoi jonkinlainen positiivinen kierre, josta seurasi vielä paljon parempia ja ainakin paperilla isompia juttuja. Nyt kun asiaa katson jälkiviisaana, niin se taitaa kestävyysurheilussa olla vähän vääjäämätöntä, että kukaan ei pysty kehittymään koko aikaa. Välillä on uskomaton flow ja tuntee pystyvänsä mihin vain ja vauhdit paranee kuukausi kuukaudelta, kunnes jossain kohtaa kehittyminen hetkellisesti tyssää ja tuleekin takapakkia. Sitten sieltä taas ennemmin tai myöhemmin nousee - ainakin jos ei ehdi luovuttaa ja lopetta koko lajia ennen sitä. Väitän, että jos ei ole ikinä käynyt pienessäkään montussa ja kömpinyt sieltä ylös, ei ole vielä kovin kokenut kestävyysurheilija. Jos kehityskäyrä on ollut alusta saakka täysin lineaarinen, se selittyy todennäköisesti sillä, ettei vain ole urheillut vielä kovin kauaa. Onneksi monttuun joutuminen ei oikeastaan ole kovin vaarallista. Kun seuraavan kerran päädyn sinne, yritän muistaa hengittää syvään, antaa itselleni vähän armoa, ottaa etäisyyttä tekemällä muunlaisia juttuja ja sitten kun siltä tuntuu, palata mahdollisimman ryminällä takaisin.

Toivon kuitenkin, etten joudu sinne ainakaan ihan lähiaikoina, koska tässä on nyt kaikenlaista urheilullista hauskaa työn alla.