Epämukavuusalueesta

Olen mielestäni keskivertoa parempi sietämään väsymystä, fyysistä epämukavuutta ja kurjia olosuhteita. Ajattelen ihan vilpittömästi ja lapsenuskoisesti, että olen aika karu muija ja kova luu, joka ei ainakaan urheillessa ihan pienestä hätkähdä. En tiedä onko tämä totta, enkä myöskään näin äkkiä keksi, kuinka asiaa voisi mitenkään objektiivisesti mitata. Sillä ei kuitenkaan ole juuri väliä. Tärkeintä on se, että itse uskon tähän vahvasti ja mielestäni jokaisen kuntourheilua harrastavan kannattaisi opetella ajattelemaan itsestään jotain tämän suuntaista.

Kun joutuu fyysisesti epämukavuusalueelle - kuten vaikka kylmään veteen uimaan, ajamaan pyörällä vaakasuorassa vesisateessa tai väsyttämään itsensä äärimmilleen ja sitten jatkamaan vielä kolme tuntia - ei epämukavia tuntemuksia tai kipua koskaan voi täysin välttää. Ainoa asia mihin voi vaikuttaa on se, kuinka näihin tuntemuksiin itse suhtautuu. Suhtautuminen heijastuu suoraan siihen, miltä se tuntuu. Jos uskoo olevansa mukavuudenhaluinen nyhverö joka palelee helposti eikä kestä kylmää vettä tai kurjia olosuhteita, niin sitten kun sinne epämukavuusalueelle joutuu, keskittyy vain kuulostelemaan erilaisia tuntemuksia, jotka tukevat tätä minäkuvaa. Silloin paleltaa aivan varmasti, on kurjaa ja oman parhaan tekeminen siinä hetkessä tulee huomattavan vaikeaksi. Jos taas selkärankaan on iskostunut ajatus, että minä olen juuri näissä olosuhteissa elementissäni, kestän tämän taatusti paremmin kuin kilpakumppanit ja olen ihan jäätävän kova luu, niin silloin epämukavista olosuhteista voi parhaillaan saada voimaa ja onnistua jopa ylittämään itsensä.

Sama logiikka pätee myös väsymyksen sietoon. Treenikaverini Lemmy totesi joskus, että "täysmatka on mennyt silloin hyvin, kun koko juoksun toisen puolikkaan ajan on tuntunut siltä, että tekis mieli hetkenä minä hyvänsä vaan pysähtyä ja heittäytyä maahan makaamaan." Juoksun viimeinen puolikas on toki oma lukunsa, mutta usein täysmatkalla jopa viimeiset 3-4 tuntia on enemmän tai vähemmän infernaalista pätsiä. Yleensä enemmän. Jos täysmatkalla haluaa saada omasta fysiikasta kaiken irti, on tässä kipukuplassa syytä oppia olemaan. Miellyttävää siitä ei saa millään, mutta tässäkin on aivan ratkaisevan tärkeää se, mitä itsestä ja omista kyvyistään ajattelee. Jos keskittyy kaikkiin niihin treeneihin jotka jäivät erinäisistä syistä tekemättä ja jotenkin uskoo, että se epämukavuus liittyy omiin heikkouksiin, on vaikeaa ulosmitata kuntoaan sataprosenttisesti. Kun sinne kipukuplaan jossain kisan kuudennen tunnin kohdalla vääjäämättä joutuu, ei missään nimessä saa ajatella, että tämä tuntuu pahalta, koska en ole treenannut tarpeeksi, kunto ei riitä ja lässynlää. Silloin hommasta ei tule yhtään mitään ja joutuu taatusti kävelemään. Kipukuplaan on astuttava selkä suorassa, pienellä uholla ja päällimmäisenä se ajatus, että tämä sattuu nyt, mutta antaa sattua vaan, koska minä kyllä kestän tämän ja olen juuri nyt elementissäni. Silloin todennäköisemmin onnistuu antamaan kaikkensa. Neljän tunnin juoksijasta ei tule millään hypnoosilla kolmen tunnin juoksijaa, mutta uskon silti, että jos osaa psykologisen pelin itsensä kanssa, saa omasta fyysisestä potentiaalistaan paljon enemmän irti.

Tärkeimpiä oivalluksiani epämukavuuden sietämisessä on ollut se, että itselle on ihan turha yrittää väittää että vesi ei ole kylmää tai että täysmatkan viimeisten muutaman tunnin aikana ei muka sattuisi mihinkään. Eihän se nyt mene läpi. Olennaista on oppia hyväksymään vallitseva tilanne. Jos vesi on kylmää, niin silloin todetaan että tämä on nyt ihan prkln kylmää ja se on ihan ok. Käsistä ja varpaista lähti tunto, mutta ei se mitään haittaa - ne tulee kyllä mukana. Kun tarpeeksi on altistanut itseään kylmälle, huomaa jossain vaiheessa, että kylmyys ei oikeastaan edes ole epämukavaa. Se on vain kylmää. Seuraava askel on se, että kylmä vesi on oikeastaan aika miellyttävää. Sama pätee taas väsymykseen: Kun kisassa tulee se hetki, kun on alettava kaivelemaan voimanrippeitä jostain todella syvältä ja matkaa on jäljellä vielä useampi tunti, ei siinä auta pyristellä vastaan, vaan jälleen tilanne vain todetaan ja hyväksytään: Nyt tuntuu aika pahalta, ja tulee tuntumaankin vielä seuraavat muutama tunti - ja se on ihan ok. Teen tätä, koska osaan tämän ja olen lempiharrastukseni parissa. Kun ensin oppii hyväksymään ja sopeutumaan raaston ytimessä olemiseen, on seuraava askel se, että äärirajoilla olemisesta oppii suorastaan nauttimaan - englanniksi "embrace it" on osuva sana, mutta sille ei ole oikein hyvää suomenkielistä vastinetta.

Näin lopuksi on ehkä rehellisyyden vuoksi myönnettävä, että ihan siihen raastosta nauttimiseen en vielä ole täysmatkalla päässyt. Todellisuudessa joka kerta yllätyn siitä, miten pahalta tämä taas tuntuukaan ja yritän painaa sen mieleeni, jotta en hankkiutuisi vastaavaan tilanteeseen enää koskaan. Konalla maalissa peräti soitin ensimmäisenä puhelun äidilleni ihan vain vakuuttaakseni, että tämä oli nyt tässä ja sekoilu loppuu tähän. Eihän se lopulta ihan niin mennyt, kuten ei ole mennyt vielä ennenkään. Yleensä sitten kun kisasta on kulunut jokunen viikko, päivä tai tunti, unohdan kaiken kivun ja suunnittelen jo seuraavaa kisaa. Mistä tämä johtuu, on sitten jo toinen tarina, enkä mene siihen nyt sen enempää. Joka tapauksessa en varmaankaan ole pääsemässä näistä raastoretkistä eroon ihan lähiaikoina, joten jatkan harjoituksia.