Yleensä joskus joulukuun alkupuolella alkaa ensimmäistä kertaa olla sellainen olo, että voisihan tässä vaikka vilkuilla treenipäiväkirjaa ja miettiä jokusen kehittävän avainharjoituksen viikkoon. Esimerkiksi asiat kuten ensi kesän pääkisa, FTP, Zwift ja TSS-laskenta alkavat tuntua jokseenkin mielenkiintoisilta. Kesän triathlonkunto tuntuu kovin kaukaiselta ja sitä lähinnä vähän varovaisesti testailee, että millainen paikka se epämukavuusalue olikaan. On vaikeaa uskoa, että vain neljä kuukautta sitten vietin siellä lähes kymmenen tuntia. Ajatus niin pitkästä visiitistä ei houkuttele sitten yhtään. Yh.
Tammikuussa yleensä hiihdetään jo ihan oikeasti. Työpäivän jälkeinen aika menee hyvin pitkälti ladulla ja uintivuoroilla yläkroppa on valmiiksi väsynyt ja kankea. Kuitenkin pikkuhiljaa keho alkaa ottaa paremmin treeniä vastaan, palautua nopeammin ja tuntua vahvemmalta. On itsestäänselvää, että lauantait ovat kahden treenin päivä ja sunnuntaisin hiihdetään ilman muuta pitkää siivua. Kesän täysmatka alkaa pyöriä mielessä enemmän ja enemmän. Väsymykseenkin tottuu - siihen, että usein treenin alussa kroppa on väsynyt ja kankea, mutta vertyy kyllä pikkuhiljaa. Vaikka treenaamaan ei useinkaan lähde täysin tuoreena ja virkeänä, saa onnistuneesta treenistä sitä enemmän tyydytystä, mitä pidemmälle kevättä mennään.
Keväällä alkaa jo olla vähän käsitystä siitä, että minkälainen kondis kesäksi onkaan mahdollista rakentaa. Ensimmäistä kertaa iskee suoranainen halu ja tarve päästä viettämään aikaa numerolappu rinnassa, räkä poskella ja syvällä epämukavuusalueen syövereissä. Talvi on valmistellut kehon ja mielen siihen, että epämukavuusalue alkaa oikeastaan tuntua aika hienolta paikalta. Muutamissa starteissa pääsee jo vähän fiilikseen ja saa tuntumaa. Se terävin piikki on kuitenkin vielä teroittamatta.
Varsinaisesti ruuvi kiristetään toukokuussa ja se viimeinen silaus tehdään seuraavien kolmen kuukauden aikana. Useasti viikossa tuleva illan treeni vähän jännittää jo työpäivän aikana. Joku paikka kehosta juilii päivittäin, mutta enimmäkseen siihen on vain tyytyväinen - tietää tehneensä. Parhaimmillaan on sellainen hyvä pöhinä päällä, että treenit kulkee, ruoka ja uni maistuu, posket kapenevat ja anaerobisen kynnyksen tuolla puolen on oikeastaan ihan hyvä olla. Hyvä treenipöhinä loppuu yleensä siinä pari-kolme viikkoa ennen kisaa ja yhtäkkiä harjoitteluun kyllästyy täysin. Tämä on hyvä merkki, sillä se tarkoittaa että ruuvi on ollut juuri tarpeeksi kireällä. Harjoittelun sijaan haluaa nimittäin vihdoin päästä kilpailemaan.
Sitä mukaa kun keho vahvistuu ja muuttuu kestävämmäksi, mielelle tapahtuu myös kummia. Ensin ajatus täysmatkasta alkaa tuntua ihan tehtävissä olevalta ja siedettävältä. Seuraavaksi sitä alkaa suorastaan haluta. Enkä nyt tarkoita jotain tiettyä tulosta tai tavoitteen saavuttamista. Kilpailun lähestyessä alkaa janota nimenomaan sitä, että saa yhden päivän aikana ulosmitata ja tuhota kaiken sen, mitä on koko edeltävä vuosi rakennettu. Se alkaa yhtäkkiä tuntua suorastaan täysin välttämättömältä, että pääsee päiväksi sinne omaan pieneen kipukuplaan ja sitä päivää odotellessa olo on vähän levoton niin kauan, kunnes starttipaukku kajahtaa.
Sitten kun se juhlapäivä vihdoin koittaa, ovat päällimmäiset ajatukset ainakin viimeisten parin tunnin ajan jotain niinkin järkevää kuin "mitä helvettiä mä teen täällä - - en mä muistanut että tää on ihan näin kivuliasta - - ei stna pakko nyt vaan hoitaa tämä kunnolla maaliin, ettei sitten tarvii tehdä vastaavaa enää ikinä - - oikea jalka, vasen jalka, oikea, vasen, oikea vasen - kymppi maaliin ja kaikkialle sattuu, kantaakohan nää jalat varmasti sinne asti?" -ja niin edelleen. Maalissa pötkötellessä olo on hetkellisesti täysin euforinen, kunnes ensimmäistä kertaa nousee ylös ja ottaa askeleita. Jalat ovat jauhelihaa, päällä on saastainen kisapuku josta haluaisi pikimmiten eroon, olo on kaikin puolin kaamea, mutta mieli iloinen. Parhaassa tai pahimmassa tapauksessa tietää, että seuraavana päivänä tullaan tarjoamaan kolikkoa jolla pääsee heti kymmenen viikon päästä vielä pahempaan pätsiin ja joka tietää myös aikamoista rahanmenoa. Illalla on hirveä nälkä, mutta ruoka ei mene alas. Aamulla herätessä ei uskalla liikuttaa raajoja hetkeen ollenkaan ja sängystä ylösnousu aiheuttaa pelkoa, joka hetken päästä osoittautuu hyvinkin aiheelliseksi.
Kun aikaa vähän kuluu ja on ensin viettänyt pari viikkoa lähinnä nukkuen ja syöden, alkaa tämä sama ruljanssi aina uudestaan ja uudestaan.
Niin. Nyt on vasta lokakuu ja vuosittaisessa täysmatkasyklissä ollaan hyvinkin off-season meiningeissä. Tahkolla järjestään ensi kesänä ensimmäistä kertaa Ironman-brändin täysmatka, mikä toki kiinnostaa kotikisana kovasti. Nyt kun viimeisten kolmen vuoden aikana on tullut kisattua neljä täydenmatkan kisaa, joista yksi oli karsintakisa Konalle, toinen oli Kona ja kolmas Norseman, on takki vähän keskivertosyksyäkin tyhjempi. Täysmatkalla kilpaileminen on ihan helvetillisen kivuliasta, mutta jos sitä haluaa todella paljon, myös ihan hillittömän hienoa. Se ei ole vain yksi päivä ja yksi kisa, vaan koko vuoden mittainen fyysinen ja henkinen matka ja mielentila. Muutamat kaverit ja sukulaiset ovat kovasti kyselleet että mitäs ensi vuonna. En tiedä. Tavallaan houkuttelisi laittaa nimi Tahkon listaan, mutta en aio tehdä sitä ennen kuin haluan sitä todella paljon. Ehkä se hetki tulee joulukuussa, ehkä myöhemmin, jää nähtäväksi. Joka tapauksessa tämä kevytmielinen lenkkeily on just nyt oikein mukavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti