Miten menee noin niinku omasta mielestä?

Lunta sataa ja kesä lähestyy kovaa vauhtia. Vuoden pääkisaan Norsemaniin, eli extremetriathlonin maailmanmestaruuskisaan on aikaa 13 viikkoa. Mallorcan leiri tuli heitettyä onnistuneesti ilman yhtäkään rengasrikkoa, sairastumista tai kypäräjarrutusta ja jalkoihin saatiin tarpeeksi kilometrejä ja nousumetrejä niin pyörällä kuin juostenkin. Triathlonkausikin avattiin Portocolomissa "pikamatkalla" 500m-50km-5km, jossa vauhdit vaikuttivat pro-naisiin verrattuna ihan lupaavilta. Vuosi sitten sairastuin heti Mallorcalta palattuani elämäni flunssaan joka kesti viisi viikkoa ja luulin, etten koskaan enää oikenisi siitä. Hyvä siitä lopulta tuli, mutta tällä kertaa päätin silti ottaa sen verran maltillisemmin, etten olisi ihan niin pitkään leirin jälkeen siellä kuuluisassa arkussa. Leiristä on nyt kaksi viikkoa, olen toistaiseksi terveenä ja treenit kulkevat mukavasti, joten taisin onnistua.

Kesällä luvassa on yhtä sun toista hauskaa. Päätin kisata jälleen aika vähän, kerätä nälkää ja säästellä paukkuja siihen pääkisaan - se taktiikka on viimeiset pari vuotta osoittautunut toimivaksi. Silloin kun pari-kolme viikkoa ennen kisaa tuntuu, etten mitenkään voi pysyä nahoissani niin pitkään ennen starttia, se tietää hyvää.

Kolmen viikon päästä juoksen NUTS-Karhunkierroksella 55km. Viime vuonna olin 34km:llä naisten 3. oikein onnistuneella juoksulla. Tällä kertaa päätin kokeilla miltä sellainen kuuden tunnin tamppaus tuntuu ja lisäksi en jaksa kuunnella koko automatkaa sitä matkaseuralaisten kuittailua "lastenmatkasta." :) Saman päivänä Paavo osallistuu Ironman Lanzarotelle ja en ole ihan varma maltanko olla matkan aikana vilkaisematta pakollisena varusteena mukana kulkevasta puhelimesta, että miten siellä menee... 55km:n polkujuoksu on varmasti hyvää harjoitusta Norsemanin juoksuosuutta ajatellen, kuten Paavon viime kesä vähän osoitti. Kokemus on myös näyttänyt, että kun juoksujalat räjäyttää kerran alkukesästä oikein kunnolla, ne alkaa siitä toivuttuaan maagisesti totella ja kestää kaikenlaista höykytystä.

Karhunkierroksen jälkeen on viisi viikkoa aikaa ensin palautua ja sitten alkaa tosissaan kiristää treeniruuvia ennen IM 70.3 Lahtea. Sinne menen viime vuoden Joroisten puolikkaan tapaan vähän esiväsytettynä varoen kuntohuipun liian aikaista pulpahtamista. Pankkia ei saa vielä tyhjentää Lahteen ja siitä on tarkoitus palautua mahdollisimman nopeasti, jotta treenit voivat mahdollisimman pian jatkua normaaliin tapaan. Tästä kolmen viikon päästä tehdään reissu Ruotsiin, jossa Paavo kilpailee Swedeman Xtreme Triathlonissa. Minun tehtävänä on ensin ajaa huoltoautoa ja lopuksi juosta mukana viimeisten 10km:n high mountain-osuus, joka päättyy Åreskjutanin huipulle. Hieno elämys varmasti luvassa molemmille.

Kaksi viikkoa Swedeman-reissun jälkeen onkin luvassa Norseman. Lennot on ostettu, majoitukset ja vuokra-auto varattu. Fiilikset kisasta vaihtelevat pienestä pelonsekaisesta kunnioituksesta mahaa kihelmöivään innostukseen. Kunto on tähän aikaa vuodesta suunnilleen siellä missä sen suunnittelinkin olevan - pyörä viime vuoden tasolla, juoksu ja uinti vähän parempaa kuin aiemmin. Pohjat alkaa nyt olla rakennettu ja seuraavaksi alkaa se kisakunnon hiominen täsmätreenein. Meininki on hyvä ja intoa itseni tiukille laittamiseen riittää vaikka kuinka. Viime vuonna tähän aikaan olin kilpaillut täysmatkalla ainoastaan helposti lähestyttävissä kotimaan kisoissa, nyt kokemusta"painetehtävä"-kategorian starteista on jo olennaisesti enemmän, eli nollan sijaan kaksi.

Kolmessa kuukaudessa ehtii tapahtua vielä yhtä sun toista ja paljon treenejä on vielä tehtävänä, mutta minulla on hyvä fiilis tästä. Nyt lähden lenkille, luvassa on reipas 20km "unelmien täysmatkavauhtia" - Paavon sellaista. Juurikin niistä treeneistä minä tykkään.

Mallorca my love

Pesen hampaita. Peilissä näkyy ruskettunut naama ja aavistuksen kaventuneisiin poskiin palaneet kypärän remmien ja ajolasien kuvat. On kiljuva nälkä ja ison osan yöstä olen ajanut unissani loputonta serpentiiniä ylös ja alas. Lasken minuutteja aamiaisen alkamiseen ja kellon ollessa pykälässä tepastelemme Paavon kanssa portaat alas. Samalla statustetaan ensimmäisen kerran jalkojen tilanne: reisi meinaa vähän pettää alta, mutta tilanne voisi olla huonompikin. Tutut naamat  tulevat vastaan - jokaisen naama kaventunut ja ottanut väriä päivä päivältä enemmän. Lapan lautaselle tutut setit: munakas, pari sämpylää, maltillisesti appelsiinilohkoja, seuraavaksi churroja tai pannereita nutellan kera ja lopuksi vielä niin paljon paikallisia erittäin herkullisia appelsiinejä kuin napa vetää. Appelsiinit lopuksi siksi, ettei maha täyty liikaa suhteessa kaloreihin. Edessä on pitkä ajopäivä ja energiaa tarvitsee. Viimeistään parin tunnin päästä on kuitenkin taas nälkä. Aamiaisen jälkeen käväistään hotellin kattoterassilla katsomassa miltä keli näyttää ja onko vuorilla pilviä. Galatzo, Puig Major sekä Randa ja "randaballo" pistetään merkille. Huoneella jälleen saman kaavan mukaan valmistaudutaan lenkkiin: aurinkorasvaus, ajokamat päälle, pulloihin puolet vettä, puolet urheilujuomaa, taskuihin litistettyjä ja poksautettuja suklaacroissantteja sekä pari banaania. Klossien kilkatusta alkaa jo kuulua käytävältä.

Lenkki starttaa myös meillä säntillisesti klo 10 ja Luxorin pihalla parveilee pyöräilijöitä. Lähdemme liikkeelle, takamus pitää asetella satulaan alkuun vähän varovaisesti ja pyörittää pienellä vaihteella, jotta kankeat jalat vertyvät. Aluksi ajetaan rantabulevardin päähän, jonka jälkeen suunnataan pitkään ja loivaan Deltanmäkeen, jossa tapahtuu lenkin ensimmäiset hassuttelut. Paavon missio on ajaa suohon jokainen mies jolla on Raphan vaatteet ja/tai muuhun asuun värikoodatut sukat, minun kilpailuvietti taas herää jos näen M-dot logon tai triathlonpyörän. 

Käännymme pienemmälle peltotielle, joka reunustaa kiviaidat, laiduntavat lampaat ja appelsiinipuut. Pyöräilijöiden ruuhka on helpottanut, hanuri alkaa taas tottua olemaan satulassa ja jalat ovat vertyneet täysin toimintakykyisiksi. Lämmin tuulenvire tuntuu iholla, appelsiininkukat tuoksuvat, aurinko paistaa ja hymyilyttää. Joka kerta lampaita nähdessämme alamme vuoronperään huutaa "bääääää!" ja yleensä lampaat vastaavat. Näyttää varmasti tosi fiksulta. Kun bongaamme myytävänä olevan Cazan, alamme puolivitsillä leikitellä ajatuksella kakkosasunnosta Mallorcalla joskus useiden vuosien päästä. 

Ensimmäisen kunnon mäen alla viimeistään kääritään tuuliliivit taskuun ja sovitaan, että nähdään ylhäällä - vähintäänkin toinen haluaa aina kellottaa nousun Stravaan. Kun nousu alkaa ja maisemat alkavat pikkuhiljaa avautua, mieleni valtaa pikkuhiljaa voimistuva selittämätön riemun ja onnellisuuden tunne. Reisiä hapottaa, hikipisaroita tippuu naamalta, hengitys kiihtyy, rytmi serpentiinin ajamiseen löytyy, pyörä kehrää alla ja maisema paranee jokaisessa mutkassa. Mietin, että tämä on kyllä yksi parhaista asioista elämässä mitä tiedän. Ylhäällä hengitellään hetki, puetaan tuuliliivit päälle, tarkistetaan että renkaat ovat ehjät ja lähdetään laskuun. Paavo menee edellä, minä seuraan ja matkin ajolinjoja. Nopea ja terävä jarrutus juuri ennen mutkaa, jonka jälkeen jarrut vapautetaan, nojataan koko painolla ulommaiselle jalalle ja tullaan mutkaan pyörä mahdollisimman kallellaan. Kun serpentiinilaskuihin löytää rytmin ja rentouden, ne voittavat hauskuudessa minkä tahansa vuoristoradan. 

Neljän-viiden aikaan iltapäivästä palaamme hotellille. Naama on ottanut taas lisää väriä, silmät katsovat molemmilla vähän eri suuntiin, verensokeri on matala ja juttujen taso laskenut vielä entisestään. Juomapullot, taskut ja reidet ovat tyhjät - mieli samoin. Suihkun ja pikaisen välipalan jälkeen otetaan pari tuntia erittäin rauhallisesti, kunnes raahaudutaan illalliselle buffet-pöytään. Siellä suoritetaan lenkin jälkipuinnit, punotaan juonia seuraavalle päivälle ja mietitään että mitähän seuraavaksi söisi. Illalla kävellään ehkä meren rantaan katsomaan auringonlaskua, tai sitten mennään kattoterassille punaviinilasillisten kanssa. Olo on raukea ja onnellinen, mieli levollinen, enkä juuri sillä hetkellä haluaisi olla missään muualla. 

Jotkut menevät Mallorcalle treenaamaan pyöräilyä, mutta minä taidan kyllä ennemminkin treenata mennäkseni Mallorcalle pyöräilemään. Pian nimittäin mennään taas.

Konan jälkipuinnit

Havaijin reissusta ja Ironmanin maailmanmestaruuskisasta alkaa olla kulunut lähes viisi kuukautta. Päädyin katselemaan reissukuvia tässä yksi päivä ja yllätyin itsekin kun huomasin, että nyt ensimmäistä kertaa niitä katsellessa mietin vain ja ainoastaan sitä, kuinka eeppisen hieno matka se oli - ihan kaikissa merkityksissä - eikä mielessä käynyt kertaakaan, että kyllä pitää vielä joskus päästä takaisin ottamaan revanssi. Huomasin Havaijin kisaan liittyvien ajatusteni ihan huomaamatta selkiytyneen aikalailla. Olin saanut mielenrauhan.

Vielä monta viikkoa kisan jälkeen olo oli jotenkin pöllämystynyt, olin vähän sekaisin enkä oikein tiennyt mitä koko hommasta pitäisi ajatella. Kun työkaverit kyselivät että miten meni, vastasin savolaisittain jotain epämääräisen ympäripyöreää mumisten hienosta reissusta, mutta että "ei se nyt ihan tyylipuhdas veto ollut..." Olin tehnyt kisassa kaiken sen, minkä etukäteen asetin tavoitteekseni, enkä oikein ymmärtänyt miksi en osannut olla siitä heti jälkeenpäin niin liekeissä, kuin olin etukäteen kuvitellut. Mieleeni jäi, kun Pauli Kiuru kirjoitti Konaporukan facebook-ryhmään kilpailun jälkeen, että muistot muuttuvat ajan kanssa ja yleensä parempaan suuntaan. Kisan jälkeisessa hämmennyksessä halusin ehdottomasti uskoa niihin sanoihin. 

Tiesin kyllä jo etukäteen, että Havaijin Ironmanissa kilpaileminen olisi projektina aikamoinen spektaakkeli, joka taatusti veisi kaikki fyysiset ja aika paljon myös henkisiä voimavaroja. Tämä toki realisoitui vielä projektin edetessä lisää, mutta silti olen alkanut hahmottaa projektin suuruuden vasta näin muutaman kuukauden viiveellä. Ehkä ihan hyvä niin. 

Hommahan lähti alunperin liikkeelle siitä, kun ensimmäistä kertaa kuulin triathlonista lajina ja suunnilleen samassa lauseessa Havaijilla käytävästä teräsmiekisasta. Siitä lähtien Havaijin Ironman - nykyisin nimellä Ironman World Championship - on ollut minulle se triathlonin täysmatkan määritelmä. Tästä meni monta vuotta ennen kuin aloitin lajin harrastamisen ja vielä lisää vuosia, että aloin suhtautua Havaijilla kilpailemiseen enemmän tavoitteena kuin kaukaisena haaveena. 

2017 syksyllä IM Tallinnaan ilmoittautuessani päätin, että tämä olisi se ensimmäinen kerta kun pistän itseni kunnolla likoon juurikin Havaijihaaveen vuoksi. Tietenkin lähtökohta oli se, että paikkaa haluaa moni muukin ja kuka tahansa mistä päin maailmaa tahansa voi tulla sitä yrittämään. Jos joku on yksinkertaisesti kovempi, niin ei voi mitään. Treenikauden edetessä alkoi näyttää siltä, että kisapäivän kunto tulee olemaan hyvä ja mahdollisuus elämäni täysmatkan suoritukseen on olemassa. Pitäisi vain pysyä terveenä ja olla hölmöilemättä. Tallinnan kisaan sattui lopulta se toivomani "pöljä päivä," kovempia ei sinä päivänä sarjassani ollut viivalla ja pääsylippu Konalle oli minun. Projektin ensimmäinen osa suoritettu. Enää piti vain saada täysin tyhjennetty ja runneltu kroppa palautumaan pikavauhtia, rakentaa ja teroittaa uusi kuntopiikki, haalia loputkin rahat matkakassaan, järjestää lennot ja majoitukset sekä pysyä terveenä ja jälleen olla hölmöilemättä. Aiemmin olin tarvinnut jo pelkästään kahteen ensimmäiseen vähintään vuoden. Nyt aikaa oli kymmenen viikkoa.

Hypätään tässä kohtaa siihen, kun oltiin Paavon kanssa päästy Big Islandille - toistaiseksi molemmat terveinä. Ensimmäisenä lentokoneesta ulos astuessa luulimme, että joku moottori puhaltaa kuumaa ilmaa naamalle. Sitten tajuttiin että eikäku täällä on tosiaan näin kuuma. Myös illalla klo 20, kun on jo pilkkopimeää. Keskipäivän paahtava aurinko oli toki sitten vielä asia erikseen, kun jo 15min:ssa paikalla ollessani tuli tukala olo. Ensimmäistä kertaa Tyynessä meressä uidessa löysin myös itsestäni viimeiset viitisen puolessa visusti piilossa olleita vesipelkoisen piirteitä, kun mainingit kuljettivat minne sattuu ja vedessä näkyi kaikenlaisia kaloja ja eläimiä. Alkoi suorastaan pelottaa, enkä uskaltanut ekalla kerralla uida kuin 5min yhteen suuntaan ja kääntyä takaisin. Pikkuhiljaa alkoi hahmottua, että tässä on jos jonkinlaista täysin vierasta elementtiä, mitä olisi lähiaikoina otettava haltuun. Tehtävänä oli siis totutella lämpöön, toipua jetlagista, virittää kisakunto huippuunsa sekä totutella ajatukseen että starttaan primääristi pientä pelkoa aiheuttavassa meressä samasta paukusta 600:n muun kanssa 3,8km:n matkalle ilman kelluttavaa märkäpukua. Niin ja tietysti piti pysyä terveenä ja olla hölmöilemättä. Aikaa kaksi viikkoa. 

Ensimmäinen viikko saarella meni vielä varsin rauhallisissa tunnelmissa, mutta kun kisaviikko koitti, sirkus todellakin saapui kaupunkiin. Siitä härdellistä oli kyllä puhuttu: kuinka kaikkialla näkee rasvattomia kehoja, säikeisiä pohkeita, kalliita pyöriä ja kaikki tuntuvat treenaavan toinen toistaan kovempaa. Olin luullut olevani henkisesti jokseenkin vahva tyyppi ja ettei tuo hetkauttaisi minua mihinkään suuntaan, mutta luulin väärin. Kyselin Paavolta varmasti ärsyttävyyteen asti, että "pitäiskö mun oikeasti edes olla täällä? näytänkö mä paljon pehmeämmältä kuin muut? Onko nää muut jotenkin ihan eri maailmasta?" Paavo jaksoi joka kerta virnistää ja todeta jotain että "oot ihan tosi pelottavan näköisessä kunnossa!" Koko Konan kylä eli yhdessä suuressa Ironman-kuplassa, joka ei kisaan valmistautuessa ole erityisen rauhoittava paikka. Vaikka majoituimme vähän Konan ulkopuolella ja pyrin välttelemään kisakeskusta kaikin tavoin, jännitys kasvoi välillä niin sietämättömäksi, etten oikein tiennyt miten päin olla. Kävin tahtomattani jatkuvasti mielessäni läpi erilaisia skenaarioita, mitkä voisivat kisapäivänä pysäyttää matkanteon siten, etten mahtaisi asialle yhtään mitään. Myös jatkuva olotilan ja kehon kuulostelu oli aika raastavaa, kun huippukunnossa (tarkoitan nyt itselle parasta mahdollista, viritettyä kisakuntoa) sairastuu normaalia herkemmin ja yksi flunssa tai mahatauti voi pahimmillaan estää starttaamisen kokonaan. 

Tässä kohtaa meinasi ns. mennä kuppi nurin. 

Tärkein tavoitteeni kisassa oli päästä maaliin. En ollut asettanut mitään grandioottisia tavoitteita tietysta loppuajasta tai sijoituksesta, vaan lähdin matkaan aika nöyränä - toki omaa parasta mahdollista suoritusta tavoitellen. Se maaliinpääsy oli kuitenkin sen verran tärkeä juttu, että ensimmäistä kertaa oikeastaan ikinä triathlonkisassa pelkäsin epäonnistumista. Ja epäonnistumisella tarkoitan nyt sitä, ettei pääse maaliin - en sitä, jos joku tasatuntiluku jää alittamatta tai puukuppi saamatta. Jos kotimaan kisassa tapahtuu jotain odottamatonta ja hommat menevät katastrofaalisesti pieleen, se on vain yksi kisa muiden joukossa ja "vain urheilua." Jos se taas tapahtuu Havaijilla - missä se on vieraissa olosuhteissa huomattavasti todennäköisempää - on se aika paljon kovempi isku. Ensinnäkin, se jää ikuisesti mieleen "ensimmäisenä Konan reissuna." Myös taloudelliset satsaukset Havaijin kisareissussa ovat vähän toista luokkaa kuin lähikisoissa, joten pohjanoteerauksia ei halua sinne sitäkään vähää kuin yleensä. Lisäksi ei ole minkäänlaista varmuutta siitä, pääseekö revanssia ottamaan koskaan. Epäonnistuminen ei siis varsinaisesti kiinnosta. 

Sitten vihdoin siihen itse kisapäivään. Kisakertomus löytyy täältä, joten ei siitä sen enempää. Vaikken yleensä ole kovin paha jännittäjä, oli Konan IM-startti taatusti tiukin paikka missä olen urheilumielessä ollut. Se lataus ja sähköinen tunnelma kisa-aamuna oli jotain käsittämätöntä, enkä ole vastaavaa kokenut vielä missään. En oikein osaa kuvailla sitä sanoin. Sitten kun kaikkien kisaa edeltävien välivaiheiden jälkeen vihdoin pääsee liikkeelle, imee se reitti, kilpailu ja kuumuus ihmisestä päivän mittaan aivan kaiken. Ne viimeisetkin fyysiset ja henkiset voimanrippeet jäävät jonnekin laavakentälle ja maaliin tulee varsin onnellisena ja endorfiinihuuruissa olevana ihmisrauniona, kunnes hetken päästä huomaa tärisevänsä peiton alla kuumehorkassa finisher-mitali kaulassa. Kaipa sitä on vähemmästäkin jonkin aikaa hieman desorientoitunut. 

Muutama kuukausi siinä näköjään meni toipua tästä kaikesta, mutta nyt kun asiaa ajattelen, niin tämähän meni itseasiassa oikein hyvin. Joo, juoksuosuudella piti välillä kävellä, maratonissa meni yli neljä tuntia ja sijoituskin mitä suurimmassa määrin "ynnä muut"-kategoriaa. Mutta entäs sitten? Äärimmäisen harva pystyy tuossa paikassa tekemään lähellekään omaa absoluuttista parasta suoritusta vielä ensimmäisellä kerralla, eikä se oikeastaan taida kuntoilijoilla edes olla koko homman pointti. Tärkein juttu taisi oli projekti ja matka kokonaisuudessaan. Sen hienoutta ei olisi yhtään lisännyt vähän nopeampi loppuaika, alle neljän tunnin maraton tai hieman parempi sijoitus. Reissu oli huikea ja kisa oli urheiluelämyksenä unohtumaton - juuri sitä mitä lähdin hakemaan ja vielä paljon enemmän. Päällimmäisenä tunteena Havaijia ajatellessa ei enää ole, että jotain olisi jäänyt hampaankoloon ja se pitäisi päästä korjaamaan, vaan lähinnä suuri kiitollisuus siitä, että pääsin kokemaan kaiken sen. Jos nyt joku kysyisi, että haluaisinko joskus kilpailla Konalla uudestaan, vastaisin kyllä, ehdottomasti. Erona muutaman kuukauden takaiseen vain on se, että en haluaisi kilpailla Konalla uudestaan siksi, että ensimmäistä vetoa pitäisi jotenkin parantaa, (vaikka luonnollisestikin sitä kovasti yrittäisin) vaan siksi, että siellä oli aivan eeppistä ja mahtavaa.

Savon Sanomat 1/2015.