Mallorca my love

Pesen hampaita. Peilissä näkyy ruskettunut naama ja aavistuksen kaventuneisiin poskiin palaneet kypärän remmien ja ajolasien kuvat. On kiljuva nälkä ja ison osan yöstä olen ajanut unissani loputonta serpentiiniä ylös ja alas. Lasken minuutteja aamiaisen alkamiseen ja kellon ollessa pykälässä tepastelemme Paavon kanssa portaat alas. Samalla statustetaan ensimmäisen kerran jalkojen tilanne: reisi meinaa vähän pettää alta, mutta tilanne voisi olla huonompikin. Tutut naamat  tulevat vastaan - jokaisen naama kaventunut ja ottanut väriä päivä päivältä enemmän. Lapan lautaselle tutut setit: munakas, pari sämpylää, maltillisesti appelsiinilohkoja, seuraavaksi churroja tai pannereita nutellan kera ja lopuksi vielä niin paljon paikallisia erittäin herkullisia appelsiinejä kuin napa vetää. Appelsiinit lopuksi siksi, ettei maha täyty liikaa suhteessa kaloreihin. Edessä on pitkä ajopäivä ja energiaa tarvitsee. Viimeistään parin tunnin päästä on kuitenkin taas nälkä. Aamiaisen jälkeen käväistään hotellin kattoterassilla katsomassa miltä keli näyttää ja onko vuorilla pilviä. Galatzo, Puig Major sekä Randa ja "randaballo" pistetään merkille. Huoneella jälleen saman kaavan mukaan valmistaudutaan lenkkiin: aurinkorasvaus, ajokamat päälle, pulloihin puolet vettä, puolet urheilujuomaa, taskuihin litistettyjä ja poksautettuja suklaacroissantteja sekä pari banaania. Klossien kilkatusta alkaa jo kuulua käytävältä.

Lenkki starttaa myös meillä säntillisesti klo 10 ja Luxorin pihalla parveilee pyöräilijöitä. Lähdemme liikkeelle, takamus pitää asetella satulaan alkuun vähän varovaisesti ja pyörittää pienellä vaihteella, jotta kankeat jalat vertyvät. Aluksi ajetaan rantabulevardin päähän, jonka jälkeen suunnataan pitkään ja loivaan Deltanmäkeen, jossa tapahtuu lenkin ensimmäiset hassuttelut. Paavon missio on ajaa suohon jokainen mies jolla on Raphan vaatteet ja/tai muuhun asuun värikoodatut sukat, minun kilpailuvietti taas herää jos näen M-dot logon tai triathlonpyörän. 

Käännymme pienemmälle peltotielle, joka reunustaa kiviaidat, laiduntavat lampaat ja appelsiinipuut. Pyöräilijöiden ruuhka on helpottanut, hanuri alkaa taas tottua olemaan satulassa ja jalat ovat vertyneet täysin toimintakykyisiksi. Lämmin tuulenvire tuntuu iholla, appelsiininkukat tuoksuvat, aurinko paistaa ja hymyilyttää. Joka kerta lampaita nähdessämme alamme vuoronperään huutaa "bääääää!" ja yleensä lampaat vastaavat. Näyttää varmasti tosi fiksulta. Kun bongaamme myytävänä olevan Cazan, alamme puolivitsillä leikitellä ajatuksella kakkosasunnosta Mallorcalla joskus useiden vuosien päästä. 

Ensimmäisen kunnon mäen alla viimeistään kääritään tuuliliivit taskuun ja sovitaan, että nähdään ylhäällä - vähintäänkin toinen haluaa aina kellottaa nousun Stravaan. Kun nousu alkaa ja maisemat alkavat pikkuhiljaa avautua, mieleni valtaa pikkuhiljaa voimistuva selittämätön riemun ja onnellisuuden tunne. Reisiä hapottaa, hikipisaroita tippuu naamalta, hengitys kiihtyy, rytmi serpentiinin ajamiseen löytyy, pyörä kehrää alla ja maisema paranee jokaisessa mutkassa. Mietin, että tämä on kyllä yksi parhaista asioista elämässä mitä tiedän. Ylhäällä hengitellään hetki, puetaan tuuliliivit päälle, tarkistetaan että renkaat ovat ehjät ja lähdetään laskuun. Paavo menee edellä, minä seuraan ja matkin ajolinjoja. Nopea ja terävä jarrutus juuri ennen mutkaa, jonka jälkeen jarrut vapautetaan, nojataan koko painolla ulommaiselle jalalle ja tullaan mutkaan pyörä mahdollisimman kallellaan. Kun serpentiinilaskuihin löytää rytmin ja rentouden, ne voittavat hauskuudessa minkä tahansa vuoristoradan. 

Neljän-viiden aikaan iltapäivästä palaamme hotellille. Naama on ottanut taas lisää väriä, silmät katsovat molemmilla vähän eri suuntiin, verensokeri on matala ja juttujen taso laskenut vielä entisestään. Juomapullot, taskut ja reidet ovat tyhjät - mieli samoin. Suihkun ja pikaisen välipalan jälkeen otetaan pari tuntia erittäin rauhallisesti, kunnes raahaudutaan illalliselle buffet-pöytään. Siellä suoritetaan lenkin jälkipuinnit, punotaan juonia seuraavalle päivälle ja mietitään että mitähän seuraavaksi söisi. Illalla kävellään ehkä meren rantaan katsomaan auringonlaskua, tai sitten mennään kattoterassille punaviinilasillisten kanssa. Olo on raukea ja onnellinen, mieli levollinen, enkä juuri sillä hetkellä haluaisi olla missään muualla. 

Jotkut menevät Mallorcalle treenaamaan pyöräilyä, mutta minä taidan kyllä ennemminkin treenata mennäkseni Mallorcalle pyöräilemään. Pian nimittäin mennään taas.

Konan jälkipuinnit

Havaijin reissusta ja Ironmanin maailmanmestaruuskisasta alkaa olla kulunut lähes viisi kuukautta. Päädyin katselemaan reissukuvia tässä yksi päivä ja yllätyin itsekin kun huomasin, että nyt ensimmäistä kertaa niitä katsellessa mietin vain ja ainoastaan sitä, kuinka eeppisen hieno matka se oli - ihan kaikissa merkityksissä - eikä mielessä käynyt kertaakaan, että kyllä pitää vielä joskus päästä takaisin ottamaan revanssi. Huomasin Havaijin kisaan liittyvien ajatusteni ihan huomaamatta selkiytyneen aikalailla. Olin saanut mielenrauhan.

Vielä monta viikkoa kisan jälkeen olo oli jotenkin pöllämystynyt, olin vähän sekaisin enkä oikein tiennyt mitä koko hommasta pitäisi ajatella. Kun työkaverit kyselivät että miten meni, vastasin savolaisittain jotain epämääräisen ympäripyöreää mumisten hienosta reissusta, mutta että "ei se nyt ihan tyylipuhdas veto ollut..." Olin tehnyt kisassa kaiken sen, minkä etukäteen asetin tavoitteekseni, enkä oikein ymmärtänyt miksi en osannut olla siitä heti jälkeenpäin niin liekeissä, kuin olin etukäteen kuvitellut. Mieleeni jäi, kun Pauli Kiuru kirjoitti Konaporukan facebook-ryhmään kilpailun jälkeen, että muistot muuttuvat ajan kanssa ja yleensä parempaan suuntaan. Kisan jälkeisessa hämmennyksessä halusin ehdottomasti uskoa niihin sanoihin. 

Tiesin kyllä jo etukäteen, että Havaijin Ironmanissa kilpaileminen olisi projektina aikamoinen spektaakkeli, joka taatusti veisi kaikki fyysiset ja aika paljon myös henkisiä voimavaroja. Tämä toki realisoitui vielä projektin edetessä lisää, mutta silti olen alkanut hahmottaa projektin suuruuden vasta näin muutaman kuukauden viiveellä. Ehkä ihan hyvä niin. 

Hommahan lähti alunperin liikkeelle siitä, kun ensimmäistä kertaa kuulin triathlonista lajina ja suunnilleen samassa lauseessa Havaijilla käytävästä teräsmiekisasta. Siitä lähtien Havaijin Ironman - nykyisin nimellä Ironman World Championship - on ollut minulle se triathlonin täysmatkan määritelmä. Tästä meni monta vuotta ennen kuin aloitin lajin harrastamisen ja vielä lisää vuosia, että aloin suhtautua Havaijilla kilpailemiseen enemmän tavoitteena kuin kaukaisena haaveena. 

2017 syksyllä IM Tallinnaan ilmoittautuessani päätin, että tämä olisi se ensimmäinen kerta kun pistän itseni kunnolla likoon juurikin Havaijihaaveen vuoksi. Tietenkin lähtökohta oli se, että paikkaa haluaa moni muukin ja kuka tahansa mistä päin maailmaa tahansa voi tulla sitä yrittämään. Jos joku on yksinkertaisesti kovempi, niin ei voi mitään. Treenikauden edetessä alkoi näyttää siltä, että kisapäivän kunto tulee olemaan hyvä ja mahdollisuus elämäni täysmatkan suoritukseen on olemassa. Pitäisi vain pysyä terveenä ja olla hölmöilemättä. Tallinnan kisaan sattui lopulta se toivomani "pöljä päivä," kovempia ei sinä päivänä sarjassani ollut viivalla ja pääsylippu Konalle oli minun. Projektin ensimmäinen osa suoritettu. Enää piti vain saada täysin tyhjennetty ja runneltu kroppa palautumaan pikavauhtia, rakentaa ja teroittaa uusi kuntopiikki, haalia loputkin rahat matkakassaan, järjestää lennot ja majoitukset sekä pysyä terveenä ja jälleen olla hölmöilemättä. Aiemmin olin tarvinnut jo pelkästään kahteen ensimmäiseen vähintään vuoden. Nyt aikaa oli kymmenen viikkoa.

Hypätään tässä kohtaa siihen, kun oltiin Paavon kanssa päästy Big Islandille - toistaiseksi molemmat terveinä. Ensimmäisenä lentokoneesta ulos astuessa luulimme, että joku moottori puhaltaa kuumaa ilmaa naamalle. Sitten tajuttiin että eikäku täällä on tosiaan näin kuuma. Myös illalla klo 20, kun on jo pilkkopimeää. Keskipäivän paahtava aurinko oli toki sitten vielä asia erikseen, kun jo 15min:ssa paikalla ollessani tuli tukala olo. Ensimmäistä kertaa Tyynessä meressä uidessa löysin myös itsestäni viimeiset viitisen puolessa visusti piilossa olleita vesipelkoisen piirteitä, kun mainingit kuljettivat minne sattuu ja vedessä näkyi kaikenlaisia kaloja ja eläimiä. Alkoi suorastaan pelottaa, enkä uskaltanut ekalla kerralla uida kuin 5min yhteen suuntaan ja kääntyä takaisin. Pikkuhiljaa alkoi hahmottua, että tässä on jos jonkinlaista täysin vierasta elementtiä, mitä olisi lähiaikoina otettava haltuun. Tehtävänä oli siis totutella lämpöön, toipua jetlagista, virittää kisakunto huippuunsa sekä totutella ajatukseen että starttaan primääristi pientä pelkoa aiheuttavassa meressä samasta paukusta 600:n muun kanssa 3,8km:n matkalle ilman kelluttavaa märkäpukua. Niin ja tietysti piti pysyä terveenä ja olla hölmöilemättä. Aikaa kaksi viikkoa. 

Ensimmäinen viikko saarella meni vielä varsin rauhallisissa tunnelmissa, mutta kun kisaviikko koitti, sirkus todellakin saapui kaupunkiin. Siitä härdellistä oli kyllä puhuttu: kuinka kaikkialla näkee rasvattomia kehoja, säikeisiä pohkeita, kalliita pyöriä ja kaikki tuntuvat treenaavan toinen toistaan kovempaa. Olin luullut olevani henkisesti jokseenkin vahva tyyppi ja ettei tuo hetkauttaisi minua mihinkään suuntaan, mutta luulin väärin. Kyselin Paavolta varmasti ärsyttävyyteen asti, että "pitäiskö mun oikeasti edes olla täällä? näytänkö mä paljon pehmeämmältä kuin muut? Onko nää muut jotenkin ihan eri maailmasta?" Paavo jaksoi joka kerta virnistää ja todeta jotain että "oot ihan tosi pelottavan näköisessä kunnossa!" Koko Konan kylä eli yhdessä suuressa Ironman-kuplassa, joka ei kisaan valmistautuessa ole erityisen rauhoittava paikka. Vaikka majoituimme vähän Konan ulkopuolella ja pyrin välttelemään kisakeskusta kaikin tavoin, jännitys kasvoi välillä niin sietämättömäksi, etten oikein tiennyt miten päin olla. Kävin tahtomattani jatkuvasti mielessäni läpi erilaisia skenaarioita, mitkä voisivat kisapäivänä pysäyttää matkanteon siten, etten mahtaisi asialle yhtään mitään. Myös jatkuva olotilan ja kehon kuulostelu oli aika raastavaa, kun huippukunnossa (tarkoitan nyt itselle parasta mahdollista, viritettyä kisakuntoa) sairastuu normaalia herkemmin ja yksi flunssa tai mahatauti voi pahimmillaan estää starttaamisen kokonaan. 

Tässä kohtaa meinasi ns. mennä kuppi nurin. 

Tärkein tavoitteeni kisassa oli päästä maaliin. En ollut asettanut mitään grandioottisia tavoitteita tietysta loppuajasta tai sijoituksesta, vaan lähdin matkaan aika nöyränä - toki omaa parasta mahdollista suoritusta tavoitellen. Se maaliinpääsy oli kuitenkin sen verran tärkeä juttu, että ensimmäistä kertaa oikeastaan ikinä triathlonkisassa pelkäsin epäonnistumista. Ja epäonnistumisella tarkoitan nyt sitä, ettei pääse maaliin - en sitä, jos joku tasatuntiluku jää alittamatta tai puukuppi saamatta. Jos kotimaan kisassa tapahtuu jotain odottamatonta ja hommat menevät katastrofaalisesti pieleen, se on vain yksi kisa muiden joukossa ja "vain urheilua." Jos se taas tapahtuu Havaijilla - missä se on vieraissa olosuhteissa huomattavasti todennäköisempää - on se aika paljon kovempi isku. Ensinnäkin, se jää ikuisesti mieleen "ensimmäisenä Konan reissuna." Myös taloudelliset satsaukset Havaijin kisareissussa ovat vähän toista luokkaa kuin lähikisoissa, joten pohjanoteerauksia ei halua sinne sitäkään vähää kuin yleensä. Lisäksi ei ole minkäänlaista varmuutta siitä, pääseekö revanssia ottamaan koskaan. Epäonnistuminen ei siis varsinaisesti kiinnosta. 

Sitten vihdoin siihen itse kisapäivään. Kisakertomus löytyy täältä, joten ei siitä sen enempää. Vaikken yleensä ole kovin paha jännittäjä, oli Konan IM-startti taatusti tiukin paikka missä olen urheilumielessä ollut. Se lataus ja sähköinen tunnelma kisa-aamuna oli jotain käsittämätöntä, enkä ole vastaavaa kokenut vielä missään. En oikein osaa kuvailla sitä sanoin. Sitten kun kaikkien kisaa edeltävien välivaiheiden jälkeen vihdoin pääsee liikkeelle, imee se reitti, kilpailu ja kuumuus ihmisestä päivän mittaan aivan kaiken. Ne viimeisetkin fyysiset ja henkiset voimanrippeet jäävät jonnekin laavakentälle ja maaliin tulee varsin onnellisena ja endorfiinihuuruissa olevana ihmisrauniona, kunnes hetken päästä huomaa tärisevänsä peiton alla kuumehorkassa finisher-mitali kaulassa. Kaipa sitä on vähemmästäkin jonkin aikaa hieman desorientoitunut. 

Muutama kuukausi siinä näköjään meni toipua tästä kaikesta, mutta nyt kun asiaa ajattelen, niin tämähän meni itseasiassa oikein hyvin. Joo, juoksuosuudella piti välillä kävellä, maratonissa meni yli neljä tuntia ja sijoituskin mitä suurimmassa määrin "ynnä muut"-kategoriaa. Mutta entäs sitten? Äärimmäisen harva pystyy tuossa paikassa tekemään lähellekään omaa absoluuttista parasta suoritusta vielä ensimmäisellä kerralla, eikä se oikeastaan taida kuntoilijoilla edes olla koko homman pointti. Tärkein juttu taisi oli projekti ja matka kokonaisuudessaan. Sen hienoutta ei olisi yhtään lisännyt vähän nopeampi loppuaika, alle neljän tunnin maraton tai hieman parempi sijoitus. Reissu oli huikea ja kisa oli urheiluelämyksenä unohtumaton - juuri sitä mitä lähdin hakemaan ja vielä paljon enemmän. Päällimmäisenä tunteena Havaijia ajatellessa ei enää ole, että jotain olisi jäänyt hampaankoloon ja se pitäisi päästä korjaamaan, vaan lähinnä suuri kiitollisuus siitä, että pääsin kokemaan kaiken sen. Jos nyt joku kysyisi, että haluaisinko joskus kilpailla Konalla uudestaan, vastaisin kyllä, ehdottomasti. Erona muutaman kuukauden takaiseen vain on se, että en haluaisi kilpailla Konalla uudestaan siksi, että ensimmäistä vetoa pitäisi jotenkin parantaa, (vaikka luonnollisestikin sitä kovasti yrittäisin) vaan siksi, että siellä oli aivan eeppistä ja mahtavaa.

Savon Sanomat 1/2015. 

Triathlonharrastajan harjoittelufilosofiasta

Muutaman kerran on tutut ihmetelleet, että mikä siinä on, kun minun ja Paavon urheiluprojekteilla on enimmäkseen tapana onnistua. Toki pohjanoteerauksiakin mahtuu kahdeksan vuoden triathlonharrastusajalle muutamia, mutta pääsääntöisesti olemme selvinneet tärkeistä kisoista ilman komplikaatioita. Ajattelin tässä nyt vähän avata sitä, että miten me tätä hommaa ajetaan. Disclaimerina nyt se, että emme ole ammattiurheilijoita eikä tätä touhua ole missään nimessä viritetty huippuunsa, vaan kyseessä on harrastus ja elämäntapa, jossa onnistumiset kisoissa ovat lähinnä se suola ja pippuri. En myöskään yritä kertoa miten kenenkään pitäisi triathlonia harrastaa, saatikka että tämä olisi se paras tai ainoa oikea tapa. Nämä on lähinnä niitä olennaisimpia kulmakiviä siinä systeemissä, millä me ollaan saatu tämä toimimaan siten, että harrastaminen on mielekästä, taso on pikkuhiljaa noussut molemmilla koko ajan, kisoissa harvoin tulee mitään katastrofeja mutta silloin tällöin ihan timanttia. 

Krooninen lenkkeily

Kestävyyspohjaa ei ole luotu pitkillä sankaritreeneillä, (vaikka niitäkin toki tehdään kun aika on sille otollinen) vaan jatkuvalla lenkkeilyllä. Lähtökohta on se, että vähintään kuutena päivänä viikossa pyritään liikkumaan. Oikeastaan ekat kolme harrastusvuotta vain "kävin lenkillä" ilman sen kummempaa suunnitelmaa, mutta pikkuhiljaa treeneihin alkoi tulla vähän enemmän ajatusta. Joskus on enemmän paukkuja harjoitella ajatuksella, mutta jos ei ole, riittää että vaan käy lenkillä ja juoksee vaikka tunnin. 

Ei treeniohjelmaa eikä valmentajaa

Jos joku kysyy minulta, että "mitä sulla on treeniohjelmassa huomenna?" en useinkaan osaa vastata, ellei sitten satu olemaan vaikka tri-seuran uintivuoro. Tietyt avainharjoitukset kyllä toistuvat viikosta toiseen, mutta usein treenit päätetään lennosta sen mukaan mikä on sää, väsymyksen tila, olo kropassa, paljonko aikaa on käytettävissä ja mitä tekee mieli tehdä. Jos en ole ihan varma, niin vedän lenkkarit tai sukset jalkaan ja lähden lenkille ilman sen kummempaa suunnitelmaa. Jos on kulkupäivä, juoksen tai hiihdän kovempaa tai pidempään, jos taas ei, ulkoilen vaikka tunnin kevyesti. Jos suunnitelma on olemassa, mutta lenkin aikana totean että se selvästikään ei tänään toimi, sitä muutetaan. Tällä tavalla kokonaiskuorma pysyy hallinnassa ja kovat treenit tulee tehtyä hyvässä vireystilassa. Sää vaikuttaa myös treeneihin hyvin paljon. Jos on hyvä hiihtokeli, silloin hiihdetään pitkää siivua ja sitten räntäsateessa ehtii kyllä ajamaan trainerilla niitä täsmätreenejä. Homma ei siis perustu paperilla olevaan ohjelmaan, vaain elämän muuttujiin ja hyvään oman kropan ja pään tuntemukseen. Ja toki siihen, että me molemmat tykätään lenkkeilystä aika paljon. 

Luonnollinen jaksotus

Kestävyysurheilun oppikirjoissa yleensä suositellaan jonkinlaista jaksotusta siten, että olisi esim. kaksi kovaa ja yksi kevyt viikko vuoronperään. Me sovellamme tätä käytännössä siten, että silloin kun on aikaa ja jaksamista, taotaan treeniä kunnolla, jotta sitten kun näistä jompaakumpaa ei ole, on mistä palautua. 

Hiihto

Talvella hiihdetään paljon, sekä vapaata että perinteistä. Aiemmin hiihdin vain vapaata, mutta aloin opetella perinteisen hiihtoa muutama vuosi sitten ja viime talvena se alkoi olla jo yhtä mukavaa kuin v-tyylikin. Kun vaihtelee kahden lajin välillä, saa kroppa hyvin monipuolista ärsykettä. Omistan kolme paria suksia - yhdet vapaalle, kahdet perinteiselle. (skinit ja voideltavat) Paavolla suksia on varmaan yli kymmenet. Aika monenlaisessa kelissä siis pystyy hiihtämään mielekkäästi. 

Starttaaminen myös muissa lajeissa kuin triathlonissa

NUTS Karhunkierros 2018

Vaikka me käydään triathlonkisoissa nykyisin aika vähän ja ne ovat viimeaikoina olleet enemmän sellaisia täsmäiskuja, startteja numerolapun kanssa kertyy kuitenkin pitkin vuotta. Se tekee hyvää joutua välillä ulos omalta mukavuusalueelta, omalla kohdallani esim. pertsan massahiihdon muodossa. En ole kovin kummoinen hiihtäjä, mutta silti yritän hiihtotapahtumissa kilpailla niin paljon kuin pystyn ja ottaa itsestäni kaiken irti - en koskaan lähde kisoihin samoilemaan. Myös swimrun- ja polkujuoksukisat ovat olleet hyödyllisiä startteja - sen lisäksi, että siellä on ollut tosi hauskaa. Se, että joutuu kilpailemaan itselle epäoptimaalisessa lajissa huomattavasti itseä kovempien kanssa ja usein myös ottamaan tauluun oikein kunnolla, opettaa nöyryyttä, itsetuntemusta niin fyysisessa kuin henkisessäkin mielessä ja myös sitä, että aina sitä jollain tapaa kuitenkin selviää maliin. Tämä kaikki on hyvää oppia kestävyysurheiluun. Sitten kun on se vuoden pääkisa ja jotain yllättävää tapahtuukin, tulee huomattavasti paremmin toimeen, kuin jos olisi vain hinkannut traineria vakioiduissa olosuhteissa erilaisia mittareita tuijotellen. 

Solvalla Swimrun 2016

Kisakunnon ajoitus

Tämä on äärimmäisen tärkeä seikka. Huippukunnossa ei voi olla koko vuotta, vaan se paras kuntopiikki kestää maksimissaan ehkä pari-kolme viikkoa. Siksi ruuvia ei missään nimessä kiristetä liian aikaisin, vaan vasta siinä 8-10 viikkoa ennen pääkisaa. Kun ruuvi kiristetään, luvassa on esim. seuraavanlaisia harjoituksia: 

-2x20min pyöräilyä FTP-tehoilla, toinen veto ehkä vähän yli FTP:n. 

-3h pyöräilyä Paavon kanssa 10min:n vuorovedoilla IM-tehoilla. Tämä on toki minulle vähän kovempi treeni kuin Paavolle ja vaatii myös paremman palauttelun. Päälle juoksua.

-1x150km pyöräilyä, päälle juoksua

-1,5h juoksua nousevalla vauhdilla siten, että viimeiset 15min tuntee ihan elävänsä

-2-3h kestävä juoksu poluilla 

-6-8x1000m juoksua radalla vk:ta, kävelypalautus, edeltävästi pyöräilyä 

-30-60min uintia avovedessä, yleensä yhdistettynä johonkin e.m. harjoituksista

Yleensä kun näitä alkaa tehdä, vaste tulee jo muutamassa viikossa ja omassa kyydissä alkaa hirvittää. Jos kuntopiikin rakentaa liian aikaisin ja erehtyy vielä käyttämään sen huippukunnon jossain kevään "B-kisassa", on sen uudelleenrakennus saman kesän aikana ainakin minulle käytännössä mahdotonta. Tuollaista myllyä en myöskään kestä työnteon ohessa kovin paljoa kahta kuukautta pidempään, joten ne paukut on joka vuosi käytettävä harkiten. 

Stravan piirtämä käppyrä siitä, miten treenimäärä on pikkuhiljaa kasvanut. Ensimmäinen korkea piikki on kevään Mallorcan pyöräleiri, jossa jalkoihin ajettiin kilometrejä ihan kunnolla. Sitten vähän kevennettiin, jonka jälkeen ruuvin kiristyminen näkyy pikkuhiljaa nousevana trendinä kohti IM Tallinnaa. Kolme viikkoa ennen Tallinnaa pidettiin oikein kova treeniviikonloppu, sitten jatkettiin myllytystä vielä keskiviikkoon saakka, kevennettiin pari päivää ja kilpailtiin Joroisten puolikkaalla. Sitten kevenneltiin kaksi viikkoa ja koko vuoden selkeästi terävin kunto oli molemmilla 3.8, kun sitä eniten tarvittiin. Viimeinen piikki on IM Havaiji kymmenen viikkoa IM Tallinnan jälkeen. 

Sitten se tärkein: Pilke silmäkulmassa 

Tässä harrastuksessahan ei lähtökohtaisesti ole juuri mitään järkeä ja ainoa syy harrastaa kestävyysurheilua on se, että se on kaikessa raastavuudessaan niin älyttömän hauskaa. Siksi tätä harrastusta ja itseä ei pidä ottaa ihan hirvittävän vakavasti, vaan heittäytyä, pistää itsensä kunnolla likoon ja ahtaalle, mutta tehdä se aina pieni pilke silmäkulmassa. Se on suuri etuoikeus, että saa harrastaa urheilua. Kun silloin tällöin pistää asioita vähän perspektiiviin, on helpompi käsitellä urheilullisia pettymyksiä ja kisoihin liittyvää epävarmuutta, mutta samalla myös osaa nauttia tästä paljon enemmän. 

Hyviä lenkkejä toivotellen,

Iina