Ironman Tallinn

Noniin. Kirjoitin tänne 5.12.2017, että minkälaista projektia tässä aletaan viemään läpi. Nyt on aika kertoa että miten meni. Mitä treenivuoteen tulee, niin se oli onnistunut. Muuttujana oli alkutalvesta muutto Kuopiosta Joensuuhun ja uusi työpaikka, siten siis TT Aquaterran treenit vaihtuivat osittain karmean paikan leiriksi Joensuulaisten triatleettien kanssa. Pilke pysyi silmäkulmassa ja enimmäkseen oli mukavaa, mutta hommassa oli kyllä huomattavasti enemmän järkeä kuin keskimäärin aikaisempina vuosina. Varsinaista treeniohjelmaa ei ollut, vaan päivän treeni päätettiin enimmäkseen sen mukaan mikä on sää, väsymyksen tila, mitä huvittaa tehdä ja oliko rankka työpäivä. Usein kuitenkin mietittiin muutama päivä eteenpäin että mitä tehdään. Tietyt avainharjoitukset kuitenkin toistuivat viikosta toiseen - niistä luistin harvoin ja vain erittäin hyvällä syyllä. Mainittakoon nyt, että erinomainen hiihtokeli oli usein erittäin hyvä syy. Kesä-heinäkuussa kunto alkoi vaikuttaa jotakuinkin sellaiselta, jollainen olin toivonutkin sen olevan. Lähdin siis Tallinnaan hyvillä mielin. Pienen lisäjännityksen viikonloppuun toi se, että samaan aikaan Paavo oli toteuttamassa pitkäaikaista unelmaansa ja osallistumassa Norseman Extreme Triathloniin.

Matkustin Tallinnaan itsekseni torstaina Paavon suunnatessa huoltoporukkansa kanssa samana päivänä Osloon. Vanhemmat tulivat myöhemmin kannustamaan ja katsomaan minun kisaa, mutta olimme sopineet että kaiken kilpailuun liittyvän hoidan täysin yksin. Perjantai-iltana ennen nukkumaanmenoa juteltiin Paavon kanssa puhelimessa, todettiin asioiden olevan molemmilla oikein hyvin, toivotettiin toisillemme onnea matkaan ja sovittiin että huomenna muuten vedetään kumpikin elämämme kisat. 

Kisa-aamuna 5:30 kerrottiin  meriveden olevan 15,4 asteista, joka sai osan porukasta kevyesti hätääntymään. Olin toivonut jonkinlaista haastetta kisapäivään olosuhteiden puolesta ja sain mitä toivoin. Tiesin kyllä pärjääväni ongelmitta viileässäkin vedessä, joten startissa lähinnä myhäilin tyytyväisenä neopreenilakkini alla. Uinti kulki alusta saakka hyvin, etsin hyviä peesejä sen minkä kerkesin ja tunne oli voimakkaan rauhallinen. Vesi tuntui iholla kylmältä, mutta kylmyys ei missään vaiheessa päässyt pintaa syvemmälle ja hengitys toimi koko ajan. Rantauduin ajassa 1:09, mikä on toistaiseksi paras täysmatkan uintini. Uidessa muistin, että unohdin muuten pistää kofeiinigeelit kisapuvun taskuun ja joutuisin pärjäämään pyöräosuuden ilman niitä.

Uinnin jälkeen

Pyörällä aloin heti ajamaan sarjani kärkeä kiinni ja taisin sen saavuttaakin jo n. 50km:n ajamisen jälkeen. Tavoitteena oli pitää tehot 200w:n pinnassa ja puoliväliin saakka tämä toimikin hyvin. Ajettuani kiinni N30-34 sarjan kärjen kiinni, jatkoimme matkaa vuorovedolla pysytellen sallitun 12m:n päässä jossa kuitenkin jo saa peesihyötyä. Ajoimme jossain vaiheessa myös 30-34 sarjassa kilpailevan Maria Kasurisen kiinni ja jatkoimme matkaa kolmen naisen porukalla. Muutamia härskejä peesiporukoita näkyi ja välillä joku mies tuli ohi, veti kammen suoraksi heti ohi päästyään ja siinä sitten sain jarrutella etten ajautuisi liian lähelle. Sitten kun menin itse uudestaan ohi, iski tämä peesiin ja heti kohta ohitti taas ihan vain jotta voisi taas blokata minun tien. Kun erään sankarin kanssa tämä oli toistunut jo kolmannen kerran, loppui minulta huumorintaju ja läksytin häntä asiasta kovaan ääneen. Viesti meni onneksi kerrasta perille. Jossain 120km:n kohdalla Maria ja toinen nainen karkasivat ja minä aloin mossahtaa. Tehot tippuivat ja samalla reitillä alkoi olla niin paljon porukkaa, että oli vaikeaa ajaa omaa tasaista ajoa, kun eteen ilmestyi porukkaa. Vaihtoehtona oli usein joko jäädä sallitun etäisyyden päähän rullailemaan kevyesti tai sitten nostaa tehoja reilusti ja mennä ohi. Valitsin usein jälkimmäisen ihan vain huomatakseni, että ohitettu jäi peesiin, ohitti minut kohta uudestaan ja siinä sitten taas rullailtiin. Tästä aiheutunut ärtymys yhdistettynä ihan rehelliseen väsymykseen vähän meinasi laskea taistelutahtoa. Pyöräosuuden lopussa jalat alkoivat jo olla aika loppuun ajetut ja viimeiset 50km jouduin pakottamaan ihan kunnolla.  Luotin kuitenkin siihen, että juoksujalat on erikseen ja kyllä se sitten kulkee, kun on kulkenut kolmella aiemmallakin täysmatkalla vaikkei olo silloinkaan ole pyöräilyn jälkeen ollut kovin häävi.  Pyöräaika oli 5:05, mikä oli erittäin nopealla reitillä suunnilleen sitä mitä odotinkin.

Vaihtoon

Juoksemaan lähtiessä odotin toiveikkaana niitä aiemmilta täysmatkoilta tuttuja ekojen 10km:n kevyitä juoksujalkoja. Päädyin lopulta odottamaan niitä koko maratonin verran, eikä niitä missään vaiheessa näkynyt. Juokseminen tuntui juuri niin hyvältä kuin nyt voi juoksemisen kuvitella tuntuvan kun on edeltävästi ajanut 180km ihan railakasta vauhtia. Juoksureitille oli löydetty ne Tallinnan molemmat mäet, joita sitten sahattiin edestakaisin. Jos pyöräreitti oli sileä, nopea ja yksinkertainen, sai juoksussa kikkailla senkin edestä. Lähes jatkuvasti juostiin ylä- tai alamäkeen, joten kilometrivauhdit menettivät jossain vaiheessa merkityksensä. Usein juuri alamäkien juokseminen on väsyneille reisille myrkkyä, mutta minun jalat näyttivät lähinnä tuoreutuvan niissä. Sain rullattua alamäet rennosti, ohiteltua porukkaa ja tasaiselle päästyä jalat tuntuivat aina vähän paremmilta. Tajusin jossain vaiheessa, että vaikka nyt tuntuukin aivan kamalalta, taitaa tämä reitti itseasiassa sopia minulle melko hyvin. Juoksun alussa olin 15min edellä seuraavaa sarjani kilpailijaa ja väli kapeni koko ajan. Toinen ja kolmas kierros olivat henkisesti vaikeimmat, kuten aina. Mietin että tämä on muuten viimeinen täysmatkani ja suorastaan toivoin, että joku tulisi nyt äkkiä ohi, jottei tätä samaa lystiä olisi edessä heti kymmenen viikon päästä uudestaan. Kuitenkin oli pieni aavistus, että sub 10 saattaa olla tässä työn alla, joten en oikein voinut hidastaakaan. Viimeiselle kierrokselle lähtiessä kuulin, että Paavo lähti juuri myös juoksemaan viimeistä kymppiään ja Norjassa menee hyvin. Sain siitä yllättävän paljon voimaa ja viimeinen kierros meni erittäin kivuliaasti, mutta onnellisen tietoisena siitä, että kohta tämä piina loppuu. Juoksuun käytin lopulta aikaa 3:33 ja risat.

Digging deep

Vettä satoi ihan kunnolla

Lopulta olin juossut viimeisen kerran Toompean päälle ja lähdin rullaamaan alas kohti kisakeskusta. Yhtäkkiä kivut katosivat ja tilalle tuli silkka euforia. Minna ja Tatu huusivat muutama sata metriä ennen maalia, että menee helposti alle kympin ja nauti tästä nyt. Maaliintulo on aina täysmatkan jälkeen hieno hetki - erityisen hienoa se on silloin, kun takana on onnistunut kisa. Kello pysähtyi aikaan 9:53:44, voitin oman sarjani ja pro-naisten puuttuessa olin kaikista naisista 2. nopein, vain kolmisen minuuttia voittajalle hävinneenä. Tavoitteet täyttyivät reilusti ja yksi unelma sub 10-kerhoon pääsystä oli toteutunut. Olo oli kuitenkin ristiriitainen, sillä olin aivan loppu ja lauantainen kokemus oli ollut niin rankka, että ajatus reissusta Havaijille ja uudesta täysmatkasta noin pian ja vielä erittäin brutaaleissa olosuhteissa lähinnä ahdisti. Päätin suunnata hotellille katsomaan miten Paavolla on mennyt, nukkua yön yli ja miettiä asiaa aamulla vähän tuoreemmilla aivoilla.

Maalissa!

Hotellille päästyä avasin läppärin ja näin Paavon olleen Norsemanissa 13. hurjalla 11:16-ajalla. Oikeastaan saman tien Paavo soittikin Gaustatoppenin huipulta. Puhelu meni jotakuinkin siten, että ensin minä huusin puhelimeen että ei vitsit minkä teit ja Paavo yritti keskeyttää ja kysyä että "joojoo mutta mites sulla meni?" Kun sain tämän kerrottua, eskaloitui homma siihen, että itkettiin molemmat liikutuksesta, että me oikeesti tehtiin tämä. Vedettiin vuoden mittaiset projektit onnistuneesti maaliin ja toteutettiin unelmamme. Paavo oli vuoren huipulla, minä hotellihuoneessa hikinen kisapuku päällä finisher-mitali kaulassa. Molemmat onnellisina, mutta ehkä väsyneempinä kuin koskaan. Illalla olo oli niin huono, että harkitsin vakavasti jättäväni tämän viimeiseksi täysmatkakseni. Reissu Konalle tuntui lähinnä ylitsepääsemättömältä ajatukselta, eikä ajatus toisesta täysmatkasta houkutellut yhtään. On se jännä mitä kunnon väsymys ja uupumus tekee ihmismielelle.  Onneksi yön yli nukuttuani alkoi maailma näyttää jo varsin erilaiselta. Edelleen kroppa tuntui täysin runnellulta ja epäilin että mahdanko palautua tästä koskaan - saatikka kymmenessä viikossa. Päätin kuitenkin ottaa paikan vastaan ja olettaa, että kyllä se mieli muuttuu ja tästä tulee vielä huikea juttu.



Kisasta on kulunut nyt melkein viikko ja koko juttu alkaa pikkuhiljaa hahmottua, että mitä oikein tuli tehtyä. Olen ostanut lennot Konalle, Paavo samoin. Hotelli on varattu kahdeksi ja puoleksi viikoksi. 13.10. luvassa on tähänastisen elämäni kovin kestävyyskoe. Havaijin Ironmanilla kilpaileminen on ollut suuri unelmani jo useiden vuosien ajan ja tunnen olevani etuoikeutettu päästessäni nyt toteuttamaan sitä. Itse kilpailuun suhtaudun toki pienen pelon sekaisella kunnioituksella, mutta sitä varten tässä on harjoiteltu lajia jo neljän täysmatkan ja kymmenien lyhyempien matkojen verran. Lisäksi tietynlaista henkistä kovuutta ja robustia otetta tekemiseen on haettu swimruneista sekä polkujuoksu- ja hiihtotapahtumista, altistamalla itseni toistuvasti epämukavuusalueelle numerolappu rinnassa ja pakottamalla jotenkin vain selviytymään. Konan ensikertalainen ei varmasti voi koskaan olla oikeasti valmis laavakentille, mutta uskon silti, että nyt on juuri oikea tehdä tämä ja edellytykset selviytyä Ironman Hawaii:ssa kunniallisesti maaliin ovat olemassa. 

Jännittää, hirvittää, olen innoissani. Jälkimmäistä kuitenkin ehdottomasti eniten.



Aloha.

Triathlonismistä

Se taisi olla joskus vuonna 2009 kun ensimmäisiä merkkejä alkoi olla ilmoilla. Tajuan sen toki vasta nyt jälkeenpäin, ei sitä silloin osannut ajatella että minusta muka voisi joskus tulla triathlonisti. Nehän oli aina ne muut, joilla se homma lähti käsistä. Ne muut vetivät Ironmaneja ja puhuivat jostain puolimatkasta aivan kuin se olisi täysin normaali ja arkinen juttu. Treenimäärätkin kertoivat jo aika kovasti toleranssista, enkä minä sellaiseen ollut varmastikaan ajautumassa. Kunhan nyt välillä hölkkäsin vitosen tai kympin. Ne muut olivat triathlonistejä, en minä. Tympi joka kerta, kun joku kyseli että pitäisköhän sun vähän vähentää tuota treenaamista, ettet vaan ajaudu triathlonistiksi. En kaikesta huolimatta kuitenkaan yrittänyt salailla ja piilotella treenimääriäni, eikä se kyllä taudinkuvaan varsinaisesti kuulukaan.

Osallistuin ensimmäiseen kisaani kesällä 2009. Se oli ihan harmiton pikamatka - sammakkoa uiden ja  hybridipyörän rohjakkeella ajaen. Kunhan vain vähän kokeilisin. Siitä aukesi ihan uusi maailma - että tällaistakin euforiaa voi ihminen kokea! Halusin lisää. Näin jälkeenpäin ymmärrän, että tuo oli se hetki, kun triathlonismi tarttui minuun. Treenimäärät kasvoivat ja silloin kun en treenannut, ajattelin treenaamista. Käytin tolkuttomasti aikaa sen suunnitteluun, kuinka voisin treenata mahdollisimman paljon ilman, että lähipiiriä alkaa häiritä. Usein se kyllä häiritsikin, mutta eihän sitä triathlonisti tajunnut. Lenkille oli päästävä.

Treenaamisesta sai sellaisen hyvänolontunteen, jota halusi jatkuvasti enemmän ja enemmän. Keskivertoihminen treenaa, jotta saa itselleen hyvän olon; triathlonisti treenaa itsensä normaaliksi. Jos ei ole treenannut, näyttää koko maailma harmaalta ja olo on löysä. Kun keskivertokansalaiselle riittää tunti juoksua hyvänolontunteen saavuttamiseksi, tarvitsee triathlonisti pahimmillaan yli kolme tuntia liikuntaa päivässä. Se on myös loputon suo, koska mitä enemmän liikkuu, sitä enemmän liikuntaa tarvitsee.  Työnsä triathlonisti hoitaa yleensä viimeiseen asti hyvin. Siinä vaiheessa kun työn ja triathlonismin yhteensovittaminen käy ylitsepääsemättömän vaikeaksi, tulee triathlonismiin sairastuneesta usein ammattiurheilija.

Triathlonismistä harva paranee täysin, mutta sen kanssa oppii kyllä elämään. Triathlonismi voi myös ottaa uudenlaisia muotoja - joskus sitä luulee parantuneensa triathlonismistä, mutta sitten tuleekin relapsi polkujuoksun tai swimrunin muodossa. Tämä relapsi saattaa johtaa siihen, että kummasti alkaa taas triathlonkisat kiinnostaa. Jos triathlonista luuleekin hetkeksi päässensä kuiville, repsahdus saattaa tulla milloin vain. Omalla kohdallani se alkoi harmittomista polkujuoksu- ja swimrunkisoista, eikä mennyt edes vuotta, kunnes löysin itseni Tahkolta SM-täysmatkan maalista antamassa haastattelua tuoreena suomenmestarina. Seuraavalla viikolla nimeni oli ilmestynyt vuoden 2018 Ironman Tallinnan lähtölistalle.

Tällä hetkellä pärjäilen triathlonismini kanssa melko hyvin, vaikka remissiosta ei varsinaisesti voida puhua. Olen käynyt Tallinnan kisan juoksureitin Google mapsin streetview:llä läpi, viimeistelytreenit pyörivät jatkuvasti mielessä ja laitoin juuri tälle kesälle pari muutakin ilmoittautumista triathlonkisoihin, kun en nyt mitenkään kestä odottaa vielä seuraavia neljää viikkoa siihen, että saan taas hypätä neopreenipuku päällä veteen, uida, jatkaa pyöräilyä märissä kalsareissa UCI-laittomalla pyörällä ja sitten juosta maaliin pyöräilystä tönköillä jaloilla ja leveä hymy naamalla.

Olen Iina, triathlonisti.

Nousu ja uho - teesit kaudelle 2018

1. Urheilullisena tavoitteenani on saada IM Tallinnasta paikka IM Havaijille, eli täysmatkan maailmanmestaruuskilpailuihin 25-29-vuotiaiden naisten ikäsarjassa. Noniin. Nyt se on sanottu ääneen. Olisi varmaan voinut jättää sanomattakin, koska jonkun logiikan mukaan tavoitteiden rehellinen julistaminen ja ääneen sanominen voi kai lisätä tietynlaista henkistä painetta. En myöskään tiedä ketä 4.8.18 on Ironman Tallinnassa vastassa ja mitä oman ikäsarjani voittaminen tarkalleen tulee vaatimaan. Kuitenkin, Havaijilla kilpaileminen on yksi suurista unelmistani ja jos en koskaan sitä yritä, sitten en ainakaan koskaan pääse sinne. Tämä on nyt se ensimmäinen yritys.

2. Projekti viedään läpi tosissaan ja kunnolla, mutta pieni pilke silmäkulmassa. Aina ei tarvitse olla hauskaa tai tuntua hyvältä, mutta hommaan on aina kyettävä suhtautumaan pienellä huumorilla. Tämä on vain harrastus, eikä itseä saa ottaa liian vakavasti.

3. Kaikkien treenien ei tarvitse olla mielekkäitä tai hauskoja, mutta suurimman osan kyllä. Trainerilla ajaminen on ihan syvältä eikä se muuksi muutu, mutta se nyt täytyy vain hyväksyä kun kerran haluan kehittää pyöräilyäni talven aikana. Uintitreeneissä parasta on se, kun sen saa tehtyä ja pääsee saunaan vaihtamaan kavereiden kanssa kuulumisia. Näiden vastapainona täytyy sitten olla tarpeeksi hiihtoa, polkujuoksua, raikasta ulkoilmaa ja sellaista tekemistä mistä nauttii jo siinä tehdessä.

4. Juoksukunto rakennetaan mahdollisimman pitkälle jalkoja säästävillä operaatioilla, eli hiihtämällä ja juoksemalla metsäpoluilla. Tiejuoksua annostellaan vähän niin kuin koulussa opetettiin määräämään antibiootteja: niin paljon kuin on välttämätöntä, niin vähän kuin mahdollista.

5. Jos väsyttää, niin sitten pitää mennä aikaisemmin nukkumaan.

6.  Lepopäivä on syytä pitää kerran viikossa/parissa. Oikein kunnon laiskottelupäivä silloin tällöin katkaisee tehokkaasti väsymyksen kierteen ja estää sinne kuuluisaan arkkuun joutumisen. Jos kaksi tai useampi treeni peräkkäin menee huonosti kun "ei vaan kulje", on pieni kevennys paikallaan. Omalla kohdallani lepopäivää ei korvaa mikään kevyt puuhastelu, vaan sen on oltava ihan rehellistä rötväystä.

7. Samat lainalaisuudet eivät päde minuun ja Paavon. Paavo voi jauhaa pelkkää pk:ta hiihtämällä, olla juoksematta tiellä sitäkään vähää mitä minä ("No en varmana juokse tiellä kun se on ihan pe**eestä!!"), olla pitämättä yhtäkään lepopäivää koko vuonna, (ei kuulemma tarvii levätä kun ei ole mittään mistä palautua) antaa trainerin pölyttyä kellarissa koko talven ja höntsätä tasan sitä mitä huvittaa ja vain kun on hyvä sää (elämänhalu täytyy kuitenkin aina säilyttää) - tosin sitä höntsäämistä on yleensä määrällisesti aika paljon. Sitten pari viikkoa ennen kisaa voi juosta kerran tiellä, ajaa tempopyörällä yhden tai kaksi tehoharjoitusta, (2x20min, muuta ei tarvita) laihduttaa 8kg ja ostaa ultrakevyet sukat. Tämän seurauksena on viimeiset kolme vuotta ollut 9:22-9:33-veto Finntriathlon Tahkon täydellä matkalla ja pyöräaika jossain 4:38-tiimoilla.

8. Jos on selittämätöntä väsymystä eikä mikään oikein lähde, on ihan ensiksi otettava itsestäni irti perusteellinen anamneesi edelliseltä kolmelta viikolta. Syy löytyy yleensä sieltä.

9. Harjoituskaudella tärkeintä on jatkuvuus, englanniksi consistency - en keksi tälle oikein hyvää suomenkielistä vastinetta. Kunto rakennetaan kroonisella lenkkeilyllä ja rutiineilla, joita toistetaan sitkeästi viikosta ja kuukaudesta toiseen. Lähes kaikki muu on itsetunnon nostatusta ja hienosäätöä. Minulle tärkeitä rutiineja on mm. Aquaterran uintivuorot kahdesti viikossa; tulee uitua säännöllisesti ja mentyä sinne hallille enempää miettimättä ja tehtyä laadukas treeni. Toinen merkittävä rutiini on pyörä- ja triathlonseurojen spinning perjantaisin; sinne kun raahautuu joka perjantai, tulee tehneeksi joka viikko yhden tehoharjoituksen pyörällä, eikä asiaa pohdi, kyseenalaista tai keksi tekosyitä sen enempää. Toinen pyörätreeni tehdään trainerilla vapaavalintaisena päivänä. Kolmas juttu on yksi laadukas juoksuharjoitus viikossa vapaavalintaisena päivänä, eikä tästä luisteta kuin force majeure-tilanteessa. Nämä eivät kuulosta kovin paljolta, mutta tuossa on jo n. 300% enemmän säntillisyyttä ja järkeä kuin esim. viime vuonna.

10. Olen lempiharrastukseni parissa. Tästä pitää tykätä.

11. Tämän tekstin jälkeen sopii vain toivoa, että lopputulos ei ole EI MIHINKÄÄN. :D