Canyon Cambrils Park, Costa Daurada

Kirjoittelinkin jo aiemmin, miten nimeni jotenkin puolivahingossa päätyi espanjalaisen kuntoajon lähtölistalle. Viikon aikana tuli ajettua aikalailla, mutta jalat tuntuivat vaativan juurikin kovia keinoja ja väkisinsopeuttamista espanjalaisen mäkiseen meininkiin. Starttiin menin siis jokseenkin ajetuilla, mutta melko hyvin tottelevilla jaloilla.

Startti tapahtui Cambrilsissa klo 8, joten lähdettiin matkaan Lloret de Marista aamulla klo 5, eikä siinä tietenkään ehtinyt mitään aamupalaa syödä tai kahvia juoda. Koska perjantai oli Trismilen leirin viimeinen päivä, tarina kertoo että yksi kolmasosa seurueestamme oli palaillut Lloretin yöelämästä vasta hyvinkin pikkutunneilla. Oltiin kisapaikalla vähän ennen seitsämää ja porukan junnulle eli minulle meinasi iskeä pieni paniikki että mitenkä tässä voi mitenkään ehtiä starttiin kun ei ole ajovaatteetkaan päällä eikä aamupalaa syöty. Muut taas eivät voineet ymmärtää että mitä se Iina taas hötkyilee. 50min ennen starttia päästiin aamupalalle ja 30min ennen lähtöä alettiin vaihtaa vaatteita siinä parkkipaikalla. (lähtöviivalla sain tietää että startti olikin 15min myöhemmin kuin olin luullut)

Naljailivat että näytin muka jotenkin jännittyneeltä startissa..

Vaikka kyseessä ei ollut kilpailu, vaan ennemminkin huollettu porukkalenkki/kuntoajo, minua jännitti ihan hillittömästi. En yhtään tiennyt miten siellä lähdetään ajamaan, minkä tasoista porukka on, enkä kyllä sen enempää reittiprofiilistakaan muuta kuin että mäkeä olisi ihan riittävästi. Ja ajattelin vielä  silloin että mahdollisimman isossa porukassa olisi hyvä pysyä.

Ekassa mäessä

Ensimmäiset 10km ajettiin turva-auton perässä ja siinä oli tiellä vähän kaikenlaista terävistä hidastetöyssyistä tien keskelle poikittain vedettyyn poliisiautoon joka väistettiin täpärästi espanjankielisen mölinän saattelemana - ihan perussettiä ilmeisesti. Ensimmäinen mäki alkoi siinä heti sen 10km:n jälkeen ja sitähän kestikin seuraavat 12km ja aika ylös noustiin. Heti mäen alkaessa selvisi persjalkaiselle savolaiselle kuinka mäkeä kuuluu ajaa: ympärillä vilisi sheivattuja, ruskettuneita ja säikeisiä pohkeita ja iloista puheensorinaa kun itse lähinnä murikoin pienimmällä vaihteella ja mietin että miten täältä ikinä pääsee ylös asti. Pääsin kuitenkin, mutta jo tässä vaiheessa kaikki porukat olivat levinneet täysin, koska sellaisessa nousukulmassa peesistä on enää hyvin vähän hyötyä. Lasku meni yllättävän hyvin ja pysyin ihan täysin muiden vauhdissa - liekkö Paavon pyöräkoulu tehnyt tehtävänsä. Mäen jälkeen luulin olevani tasaisella, ihmettelin miksi en pääse mihinkään, kunnes huomasin että ai kappas, tässähän on taas noustu aika korkealle. Nousuhan jatkui tiukkenevalla trendillä ja kohta huohotin taas pienin vaihde silmässä ja kampesin sen minkä kykenin. Mäen päällä oli huoltopiste, jolla oli veden ja urheilujuoman lisäksi jotain pullaa, nutellaleipiä, tomaattisalsaleipiä ja appelsiinejä jotka on täällä ehkä parhaita ikinä. Kiedoin niitä siinä sen minkä maltoin - maistui hyvältä.

Iloinen pyöräilijä

Taas lähdettiin laskemaan, jotta voitaisiin taas nousta. Ja voi pojat sitä nousua muuten sitten riitti! 30km sai taas murikoida pienimmällä tai toisiksi pienimmällä vaihteella. Jossain vaiheessa tie haarautui, enkä ollut varma minne pitäisi mennä kun kolme eri matkaa starttasi samaan aikaan. Kysyin sitten eräältä kanssapyöräilijältä ja keskustelu meni näin:
Excuse me, is this the longest distance, the 184km? Or should I have turned left?
-Yes there are three different, small medium and large.
-Is this the 184km?
-Yes, this is the hundred and eighteen, or less
Hundred and eighteen, or eighty?
-I don't know!
Päätin jatkaa matkaa ja toivoa parasta. Nousu kesti pienen ikuisuuden, mutta maisemat oli jotain niin käsittämätöntä mahtavuutta, että en kykene edes kuvailemaan. Googlatkaa vaikka Montsant Parc Natural, sieltä saa jotain käsitystä. Kiipesin enimmäkseen yksin, mitä nyt välillä ajettiin parin-kolmen hengen porukassa.

Nousun jälkeen laskettiin vähän alas, jotta voisi taas kiivetä yhden terävän 10km pitkän nyppylän ylös. Tämän mäen päällä oli ajoa takana 120km ja olin jotenkin saanut sen kuvan, että loppumatka olisi tasaista/alamäkivoittoista. No ei se kyllä tasaista ollut: vielä seuraavat 30km sahattiin vuoristossa ylös alas. Pienten nyppylöiden lomassa oli pari n. 5km pitkään nousua jossa kulmaa oli taas sen verran, että pienin vaihde oli käytössä ja silti teki tiukkaa. Maisemat oli edelleenkin upeat, mutta jotenkin enää ei oikein olisi voinut vähempää kiinnostaa vaikka vieressä näkyikin joku vuori, koska todennäköisesti sen joutui kohta kiipeämään ylös. Viimeinen nousu loppui siinä 150km:n kohdalla ja tässä vaiheessa aloin jo olla ihan kunnolla väsynyt. Huipulla oli taas huoltopiste ja elvytin siinä itseäni appelsiineillä ja nutellaleivillä kaikessa rauhassa, koska ajattelin että lopun laskussa olisi hyvä ajatuksen ihan pelata. Lasku olikin silkkaa hupia - juuri niin mukavan loivia kaarteita että jarruja tarvitsi lähinnä silloin tällöin hipaista ja pääsi hyvään vuoristoratafiilikseen.

Laskussa

Viimeiset 20km tultiin vähän alas viettävää melkein tasamaata. Sain seurakseni viiden miehen porukan joilla olikin ihan hyvä taagi päällä. Vaikka kyseessä ei ollut kilpailu, niin 7h alittajille oli luvassa kultainen mitali, sitä hitaammille joku muun värinen. Positiivista oli se, että vaikka 150km:n kohdalla luulin olevani aivan loppu, löysin jostain vielä oikein kelvolliset ajojalat viimeisille 20km:lle. En ollut vähälläkään tippua porukasta ja tein vetohommista oman osuuteni oikein mielelläni. Maaliin tultiin ajassa 6:59, eli täpärästi korkeimman kategorian loppuajalla. Keskivauhti 26km/h on melko vaatimaton, mutta tuolla reittiprofiililla, ja enimmäkseen yksin ajettuna 184km:n ja 2900 nousumetrin reissulla lienee syytä olla ihan tyytyväinen. (esim. viime kevään Rattarallissa 142km:n keskivauhtini oli 38km/h, eli reitin voinee katsoa olleen vähän eri maailmasta) Ain ja Mäx ehtivät odottaa minua maalissa melkein tunnin, joten syömisen, suihkun ja jälikipuintien jälkeen lähdettiin takaisin kohti Lloretia.

Viiemisen mäen päällä, 150km ja 2900m nousua jaloissa, enää 30km alamäkeä jäljellä

Oli kyllä melkoinen elämys niin maisemien kuin fyysisen rankkuudenkin suhteen. Hieno reissu kaikin puolin, taas opin jotain itsestäni tiukoilla ollessa ja olen yhtä urheilukokemusta ja hienoa ajamalla ansaittua ajopaitaa rikkaampi. Näiden kokemusten takia kannattaa käydä lenkillä!

Kisasivuilta löytyi muuten ihmeen paljon kuvia joita sai ostaa itselleen - niistä vähän saa suuntaa millaisissa maisemissa ajeltiin. :)

Pyöräleirillä!

Terveiset Costa Bravalta! Täällä on meneillään leirin kolmas päivä ja tässä alkaa pikkuhiljaa päästä ns. treenaamisen makuun. Tulin paikalle myöhään lauantai-iltana kun Trismilelaiset olivat leireilleet jo viikon verran. Sunnuntaina oli sitten lepopäivä, eli lenkkeiltiin 12k jalkaisin Lloret de Marista erittäin hienoa ja mäkistä rannikkoa pitkin Tossa de Mariin, josta tultiin laivalla takaisin. Pyöräily olisi poltellut kovasti, mutta päädyin lähtemään patikoinnille jotta tulee paikka vähän tutusksi ja pääsen paremmin porukkaan sisään. Illalla kävin kuitenkin kevyellä pyörittelyllä. Ensimmäisenä aamuna muuten kolme eri kaveria tuli kertomaan että minua olisi jo odotettukin vetonaiseksi siihen kovimpaan pyöräryhmään

Maanantainakin muut vielä pitivät kevyttä päivää ja minä kerkesin jo huolestua että näinköhän täällä näillä on aikomustakaan reenata tosissaan. Ajoin sitten itsekseni vähän sakkolenkkiä ja lopulta siitä tuli 115km lenkki mukavan jylhissä maisemissa. Lenkiltä palatessani olin pahemman luokan sipissä ja törmätessäni muihin leiriläisiin, pyysin ettei kukaan kyselisi minulta mitään kovin vaikeita kysymyksiä, koska tuntui että ajatus vaan pätkii ja silmät seisoo päässä. Eiköhän juuri silloin paikalle pärähtänyt Ain, joka pyysi minut sivummalle. Keskustelu meni vapaasti käännettynä jotakuinkin näin:
-16. huhtikuuta olis yks pitkä pyörätapahtuma, se ei ole kisa, siinä ajetaan 184km, kiinnostaisko?
minä: Ai milloin? Tartossako? Ai se Tartu-Viljandi Gran Fondo? 
- Ei, vaan täällä Espanjassa ens lauantaina, siis viiden päivän päästä. Lähetkö ajamaan mun ja Mäxin kanssa?
-Joo voin mä lähtee. (en ihan hirveesti edes ymmärtänyt kysymystä saatikka ajatellut asiaa kovin pitkälle, mietin lähinnä että milloin saan ruokaa kun on hirvee nälkä)
-Hyvä, kerro sun hetu, puhelinnumero, sähköposti ja paidan koko.
....
3s päästä mun nimi oli listassa, kunnes tajusin kysyä millainen reitti se on. "En muista." Aha ok.

Illalla aloin varsinaisesti muistella käytyä keskustelua ja miettiä että mihinkähän oikein lupauduinkaan. Googlailin vähän ja selvisi että kyseessä on tosiaan 184km:n Gran Fondo-tyylinen ajo, jolla tosiaan nousua tulee vaatimattomat 2900m. Kyseessä on siis ihan ehdottomasti kovin pyörälenkki mitä olen koskaan ajanut. Asiaa ei helpota se, että lähden matkaan mm. Ainin kanssa, joka on kuitenkin joskus ollut maailman kovin täysmatkan triathlonpyöräilijä ja tälläkin hetkellä habitus on ruskettunut, lommoposkinen ja pohkeet säikeillä. Se jäi epäselväksi onko minun tarkoitus pysytellä siinä kolmen poppoossa vai menenkö omaa vauhtiani. Kuitenkin luvattiin ettei minun tarvitse vetää metriäkään. En ole ihan täysin varma, onko tämä ihan mahtava, vai ihan todella huono idea. Kävi niin tai näin, niin eiköhän siitä ainakin saa hyvän jutun kerrottavaksi. Sekin on edelleen täysi mysteeri miksi juuri minut pyydettiin mukaan - varmaan tämä on taas joku juttu että "me tarvitaan yks nainen mukaan ja kukaan muu ei kuitenkaan suostu paitsi Iina, kysytään siltä."

Tänään ajettiin sitten aamu-uinnin jälkeen ihan hyvä lenkki. 133km, 5h ja joku 1300 nousumetriä. En muistanutkaan miten kauan yksi mäki voi kestää, mutta eiköhän nämä jalat vielä seuraavien päivien aikana saada oikein hyvään Espanjalaiseen mäennousumoodiin. Tai olisi ainakin ihan hyvä saada.

Tässä tekstissä ei muuten ole kuvia, koska täkäläisellä nettiyhteydellä kesti tuskallinen pitkään ladata niitä. Lisäilen ehkä myöhemmin. :)

Akuutti motti

Tosiaan juuri kun pääsin rivien välistä kehuskelemaan kuinka olen nyt tosi fiksu ja järkevä ja tajuan levätä heti kun meinaa väsähtää, onnistuin hölmöilemään jotenkin aivan käsittämättömällä tavalla. Tehtyäni onnistuneesti lastentautien eksamin, harrastin koko viikonlopun sellaista treenirellestystä ettei pahemmasta väliä. Sitten alkuviikosta olis vähän tehnyt mieli levätä, mutta enpä levännyt vaan päätin ottaa pikkupakkasista kaiken ilon irti ja hiihtoniilotin maanantaista keskiviikkoon oikein perusteellisesti. Torstaina oli ihan hyvä meininki spinningissä ja vielä juoksinkin matolla siihen päälle, tosin juoksin 24min puolen tunnin sijaan, koska yhtäkkiä tuli tunne että ei vaan huvita enää sitten yhtään. Itseasiassa kaikki hiihdotkin jäi vähän suunniteltua lyhyemmiksi kun en vaan jaksanut. Ja itseasiassa myös kotiin kävellessä meinasi kaikkina kolmena päivänä silmät painua kiinni, haukotuttaa ja meinasin nukahtaa tien varteen.

Tästä olisi tietysti voinut päätellä että nyt olisi hyvä levätä, mutta minä vaan tuskailin että on se kumma kun ei jaksa treenata, vaikka tässä on koko edeltävä viikko levätty. No yritin sitten ajaa pyörällä tehoja. Piti ajaa puolen tunnin veto, mutta pakotettuani jalkoja pyörimään kymmenen minuutin ajan, istahdin lootusasentoon spinningsalin lattialle ja otin puhelun Paavolle että mitäs minä nyt teen kun pitäis ajaa pyörällä tehoja mutta ei vaan jaksa ja oonko minä nyt heikko nyhverö kumitossu luuseri jos luovutan. Sain hyvin selkeän vastauksen että se on henkistä heikkoutta jatkaa väkisin jos on aivan selvästi montussa. Minä sitten pyörittelin kevyesti ja lopetin treenin aikaisemmin, suunnattoman ärtymyksen vallassa.

Seuraavana aamuna menin kuitenkin noortegrupin uintitreeneihin. Alku meni ihan ongelmitta, mutta kun piti uida 400m kovaa, en vaan jaksanut ja vedon jälkeen purskahdin itkuun, mikä ei ole minulle  treeneissä kovin tavallista toimintaa. Se nyt ei johtunut pelkästä huonosta uimisesta, vaan taustalla oli myös huolta tuolloin sairaalassa olevasta tärkeästä ihmisestä, joka tosin nyt on kotiutunut hyvävointisena. :) No joka tapauksessa taas tuli käsky vaan kelailla kevyesti loppuaika ja ehdoton kielto tulla juoksutreeneihin iltapäivällä.

Kotona tuskaillessani aloin sitten katsella treenipäiväkirjaa vähän sillä silmällä. Huomasin että edellinen lepopäivä oli ollut kaksi viikkoa sitten. Edeltävien puolentoista viikon aikana olin tehnyt mm.  4 uintitreeniä, joista 3 kovaa, 2 kertaa pyörällä tehoja, 3 reipasta hiihtoa, yhden reippaan juoksun, yhden 8:n opintopisteen tentin, yhden suullisen potilastentin ja kaiken tämän ohessa nukkunut aivan liian vähän.

Seuraavaksi tietysti herää kysymys, että mitäköhän minä oikein ajattelin kun ihan tosissani uskoin levänneeni koko edeltävän viikon? Näyttäisi siltä että minulla on vieläkin vähän opeteltavaa tämän kokonaiskuormituksen hallinnan kanssa. Nyt olen kuitenkin ihan oikeasti levännyt muutaman päivän ja taisin onnistua hyppäämään montusta ylös. Voisin kyllä yrittää jatkossa olla sen verran järkevä, etten ihan heti joutuisi sinne takaisin.