Seikkailufiilis

Moi taas.

Unohdin taas kirjoittaa blogiin kun tekemistä on riittänyt oikeassakin elämässä. Triathlonkausi oli ja meni, siitä ei oikein ole muuta kerrottavaa kuin että ei kulkenut - kertaakaan koko kesänä. En nyt ala tässä koottuja selityksiä vatuloimaan, mutta suurin syy oli silkka treenin puute. Pohjat oli kyllä alkukeväästä ihan hyvät, mutta kun olisi pitänyt alkaa hifistellä ja virittää terävää kuntopiikkiä, ei oikein riittänyt henkisiä paukkuja muuhun kuin fiilispohjaiseen lenkkeilyyn ja töissäkäymiseen. Lienee sanomattakin selvää, että fiilispohjaisella lenkkeilyllä rakennettu kuntopiikki ei ole kovin terävä. Ongelma ei varsinaisesti ole ollut ajanpuute - olen minä Tartossa opiskellessakin treenannut ihan kunnolla. Ennemminkin puuttui tietty henkinen fokus. Tuntuu että jos voin vain urheilla ilman paljoakaan muuta ajateltavaa, voin urheilla melko paljonkin ennen kuin alkaa tosissaan tuntua. Sitten kuitenkin kun urheilu+työ-yhdistelmän lisäksi tulee vähänkin muuta mietittävää ja murehdittavaa, se vie sippiin hyvin nopeasti. Tämä tietysti kuuluu vain elämään.

Kesälomareissulla

Koska triathlon ei ole oikein kulkenut, olen taas pohtinut suhdettani urheiluun aika perinpohjaisesti. Haluaisin taas löytää sen saman ilon tekemiseen mikä oli harrastuksen alkuaikoina. Kisat on fyysisesti sen verran raskaita ja epämukavia kokemuksia, että siitä tavallaan toivoisi myös saavansa jotain. Joko jonkinlaisen itsensäylittämisen, oman ennätyksen tai hyvän sijoituksen. Silloin kun ei kulje mihinkään, suoriutuu reilusti entista omaa tasoa huonommin ja silti kärsii fyysisesti niin maan perusteellisesti, sitä on vähän vaikeaa hyväksyä. Sitä haluaisi voittaa joko kilpakumppanin, itsensä tai vaikka molemmat - edes silloin tällöin.

Turisti Kitzsteinhornilla

Haluan silti edelleen urheilla ja pitää siitä ja saada niitä hyviä itseniylittämisen fiiliksiä. Lenkkeily on kivaa, mutta silläkin täytyy olla joku tarkoitus. Onneksi syksyllä on luvassa ihan uudenlaisia haasteita, kuten Solvalla Swimrun Paavon kanssa sekajoukkueena sekä Vaarojen maraton. Ne on ainakin molemmat minulle sellaisia juttuja että saan varmasti sen hyvän itseniylittämisen fiiliksen jo maaliinpääsystä. Luulen että tulen jatkossakin nyt vähän laajentamaan lajirepertuaariani muihinkin kestävyysurheilujuttuihin. Triathlonia en ole lopettamassa, mutta nyt kaipaan jotain muutakin. Ehkä tätä kautta se hyvä tekemisen meininki ihan huomaamatta tulee takaisin myös triathloniin - ja peruskunto nyt ei ainakaan ole huononemaan päin.

Alexander Enzinger Weg

Reitin alkua

Muutenkin nyt on iskenyt jonkinlainen eräjormailuvimma, jota en oikein ymmärrä. Lähdin kesälomareissulla Zell am Seehen patikoimaan vuorille, tulin toissapäivänä takaisin. Oli ihan parasta vain käveleskellä vuorilla tarvitsematta miettiä mitään sen kummempaa. Reissua varten tuli ostettua vaelluskengät ja kuorivaatteet, joten niille on tietysti järjestettävä muutakin käyttöä. Ollaan nyt sitten lähdössä ensi viikonloppuna Paavon kanssa Tiilikkaan telttaretkelle(!). Olen jotenkin alkanut haaveilla ihan kunnon pidemmästä vaelluksesta lappiin. Ajateltiin kuitenkin ensin testata näin vähän pienempimuotoisella parin yön telttaretkellä olisiko minusta olemaan eräolosuhteissa pidempäänkin vai olenko siihen ihan liian mukavuudenhaluinen kermaperse. Paavo on onneksi vanha partiopoika ja vaeltanut ties kuinka hirveästi vaikka missä, joten ainakin minulla on tuollaiseen reissuun ihan parasta mahdollista ja luotettavinta seuraa.

Maailmassa on aika paljon hienoja paikkoja, saa nähdä minkälaisiin seikkailuihin tässä vielä päädynkään.

Reitin hienoin ja pelottavin kohta :D

Löysin vapaana chillaavan hevosen. Kävin moikkaamassa, oikein mukava tyyppi. :)

Schmittenhöhen huipulla

Zell am See illalla

Krimmlin vesiputoukset

Rattaralli - triatleetti epämukavuusalueella

Ajoinpa tuossa toissapäivänä Tartu Rattarallin neljännen kerran. Todetaan nyt ihan ensimmäisenä, että minä olen aina jonkin verran pelännyt yhteislähtöjä pyörällä. En myöskään ole koskaan pitänyt itseäni kovinkaan hyvänä yhteislähtökuskina ja kokeiltuani Suomessa ihan oikeita maantiepyöräkisoja muutama vuosi sitten, totesin että vielä ei kunto eikä taidot riitä siihen hommaan. En kuitenkaan ole koskaan ollut täysin valmis luovuttamaan sen suhteen, koska jokin siinä vain kiehtoo ja kaikesta huolimatta haluaisin oppia ajamaan yhteislähtöä niin että kisoihin osallistuminen olisi mielekästä. Olen siis pyrkinyt pitämään yllä jonkinlaista tatsia osallistumalla vähintään kerran vuodessa johonkin suureen kuntotapahtumaan, kuten Rattaralliin. Toinen syy on se, että en ole halunnut antaa sille pelolle niin paljoa periksi etten osallistuisi ollenkaan. Rattarallin kaltaiset massapyöräilythän eroavat naisten pyöräkisoista aika paljon: ensinnäkin startissa on parinkymmenen naisen sijaan parituhatta ajajaa, joista alle 10% on naisia. Naisten kilpailu siis ratkeaa lähinnä sillä, kuka pääsee kovimpaan miesten porukkaan ja pysyy siellä. Sitten jos samassa porukassa on useampi nainen, täytyy käydä loppukirikamppailu siellä miesten seassa. Tavallaan tämä sopii minulle hyvin, koska vauhti on aika kova, kyttäilyä ei juuri harrasteta ja jos tippuu porukasta, tulee aina seuraava porukka johon voi lyöttäytyä eikä tarvitse ajaa yksin.

Mä ja mun Scott Foil - värikoodaus onnistui hyvin :) 

Olin tänä vuonna ajanut ihan vauhdikkaita porukkalenkkejä enemmän kuin koskaan ja ehdin ennen Rattarallia jopa kiinnittää parikin kertaa numerolapun pyörääni sekä Canyon Cambrils Park Gran Fondossa, että Tartu Viljandi Gran Fondossa. Tuliterä Scott Foil 20 oli myös lisännyt kiinnostusta pyöräilyyn aikalailla ja pyöräkunto tuntui lupaavalta. Koska viime vuonna olin 7. ja jäin palkinnoilta maaliviivalla puolikkaan eturenkaan verran, päätin tällä kertaa ajaa vähän fiksummin, päättäväisemmin ja pelottomammin kuin edellisenä vuonna. Pyrin pitämään kirkkaana mielessä Paavolta saadut ohjeet: "Ajat vaan kokoajan suoraan. Ja jos on alle puoli metriä väliä edelläajavaan, menee ihan hyvin. Jos on yli 2m, ajat sen välin kiinni niin että tuntuu pahalta. Jos on yli 5m, sitten täytyy ajaa niin että jalat irtoaa perseestä kunnes olet takas peesissä."

Startti tapahtui tutusti paukusta Riiamäkeen, eli ensimmäiset 3km sai ajaa melko eläimellisellä tyylillä ylämäkeen. Starttasin kolmannesta lähtöryhmästä, joten hieman jännitti miten hyvin sieltä pääsee etenemään. Alku oli odotetusti aivan hirveää. Keuhkoihin sattui, jalkoihin sattui, sieluun sattui ja porukkaa tuntui lappavan oikealta ja vasemmalta ohi. Mäen päällä alkoi muodostua isompi porukka ehkä 50m päässä minusta jota ajoin kiinni just sillä tietyllä tyylillä. Sain kuin sainkin porukan kiinni ja aivan saman tien elämä helpotti. Põlva maanteelle kääntyessä tuli n. 20km:n sivutuulipätkä, jolla onnistuin aika hyvin olemaan koko ajan juuri oikealla puolella porukkaa tuulen suojassa. Normaalisti olen aivan surkea nyhverö jonka hyvä peesipaikka viedään aivan saman tien, mutta nyt olin siellä vain mahdollisimman pienenä ja huomaamattomana tonnin seteli-ilmeellä enkä päästänyt ketään mun paikalle vaikka vähän yrittivätkin. Postiteellä sai vähän kiivetä pientä jyrkähköä mäennyppylää, mutta mäet ajettiin edellisvuosista tuttuun tapaan aika varovaisesti enkä ollut edes tiukilla. Huomasin myös ilahtuneena, että enää ei itseasiassa ahdistanut yhtään olla melkein 100:n hengen porukan keskellä vaikka ajettiin mutkaista alamäkeä 60km/h ja ajajia oli edessä, takana ja molemmilla sivuilla alle puolen metrin etäisyydellä, vaan olin suorastaan zen. 

Kanepin huoltopisteellä 60km:n kohdalla jännitti saanko napattua pullon vauhdista tippumatta porukasta. Sain pullon, mutta se oli niin iso että sain survoa ihan tosissani että sain sen mahtumaan juomapullotelineeseen. Sillä välin porukka pääsi karkaamaan ensin 5m, sitten 10m päähän ja senhän taas tiesi kuinka täytyi ajaa. Onneks pudonneita oli muutama muukin, joten päästiin yhteistyöllä porukkaan takaisin. Ensimmäinen kaatuminen sattui postiteellä, toinen Otepäässä terviseradan nousussa. Joku heilahti vähän jonkin matkaa edessäni ja porukkaa alkoi kaatua dominoefektillä. Se onneksi päättyi juuri niin, että sain tehtyä äkkijarrutuksen, laitettua jalan maahan, väistettyä ja pääsin vielä takaisin porukkaankin. Jotakuinkin tällainen tilanne toistui ajon aikana kolmesti, mutta selvisin jokaisesta läheltä piti-tilanteesta kaatumatta.

20km ennen maalia tajusin että ei helkkarihelkkari tällä porukassa on lisäkseni toinenkin nainen. Piti siis alkaa suunnitella missä vaiheessa alan varmistella asemia lopun kaaoottista kiriä silmälläpitäen. Olisi vähän houkutellut vaan lymyillä porukan perällä, mutta laskelmoin että tässä saatetaan kilpailla kolmossijasta, jonka olin asettanut salaiseksi tavoitteekseni, eli täytyi ainakin yrittää tosissaan päästä ensimmäisenä maalilinjan yli. Kyseessä oli muuten myös suhteellisen kokenut pyöräilijä, joten kuvittelin olevani pahasti altavastaajana. Aloin nousta porukassa ylös, kunnes pääsin kilpakumppanini peesiin. Hyvän tilaisuuden tullen pääsin ohi ja vähän alkoi häiritsemään kun en enää voinut tarkkailla tilannetta ja nähdä missä tämä menee. Onneksi ohitin, koska ei mennyt kauaakaan kun edessäni kaaduttiin taas ja sain tehdä päivän kolmannen äkkijarrutuksen ja laittaa jalan maahan. Selvisin jälleen täpärästi, porukka meni puoliksi ja minä pääsin siihen ensimmäiseen. Onnistuttiin vielä ajamaan yksi irti lähtenyt porukka kiinni. En tiennyt missä ohittamani nainen menee, mutta päätin olla katsomatta taakseni ja sain ajaa lopun mahdollisimman ylhäällä niin paljon kuin lähtee. Tämä oli jälleen hyvä ratkaisu, koska viimeisen kilometrin olin tiukasti nalkissa miesten ja mellakka-aidan välissä 47km/h vauhdissa, eikä sieltä olisi kukaan päässyt yhtään mistään ohi. 

Maalissa kuulin olleeni kolmas maaliin tullut nainen ja siitähän se riemu repesikin! Olin etukäteen laskelmoinut että kaiken mennessä nappiin voisi kolmossija olla mahdollinen ja nyt kyllä aikalailla meni. Olin myös pienesti huojentunut etten taaskaan kaatunut - se kun on tuolla ihan täysin mahdollista vaikkei itse mitään hölmöilisikään. Rattaralli oli 2011 keväällä ensimmäinen pyörätapahtumani ikinä ja juuri siellä innostuin koko touhusta ihan todella. Siksi oli aika hienoa nyt viimeisenä Tarton keväänä päästä siellä podiumille. Jotain kehitystä lienee ajotaidoissa ja kunnossakin tapahtuneen, kun 2011 vietin reitillä aikaa 4:45 keskivauhdin ollessa 28km/h nyt aikaa meni 3:28 ja keskari oli 38.8km/h. Erityisen mukavaa oli onnistua ajamaan Rattaralli näin hyvin ja päästä podiumille juurikin Trismilen paita päällä, koska Trismilen kavereiden kanssa on tullut vietettyä Tartossa paljon hyviä hetkiä joita tulen vielä ikävöimään.

Hyvä hetki

Tämä alkaa nyt näyttää vähän siltä, että ehkä ensi keväänä Suomessa asuessa annan ihan oikeille naisten maantiepyöräkisoille toisen mahdollisuuden. 

Kevyt feministinen ärtymyksenpurkaus

Olen enimmäkseen oikein tyytyväinen että olen syntynyt varmaan yhteen maailman tasa-arvoisimmista maailmankolkista enkä keskimäärin ole kokenut tulleeni millään lailla kohdelluksi väärin pelkän sukupuolen takia. Kuitenkin nyt on ihan lyhyen ajan sisällä sattunut sen verran monta aika korkean tason ärtymystä aiheuttavaa tilannetta, että on aivan pakko avautua aiheesta tänne blogiin.

Ensimmäinen sattui Tartu-Viljandi Gran fondossa josta kirjoitinkin jo aiemmin. Startissa mennessäni nopeimpaan 35km/h ryhmään minua opetettiin että "sä voit sit tippua vaan kahdesta porukasta, siinä 25km/h on ainakin pysyttävä kun se on viimeinen." Ihan kuin olisivat luulleet että tuo pikkutyttö ei nyt ollenkaan tiedä mihin ja miten kovaa menevään ryhmään on lähdössä. No, tiesin aivan tasan tarkkaan mihin olin lähdössä ja että terveenä ja normipäivänä 35km/h ei isossa porukassa ajettuna ole edes vielä lähelläkään mun äärirajaa. No, pysyin loppuun asti eli miesten huoli oli aiheeton

Seuraava tilanne oli kun pyysin että pyörästäni otettaisiin yksi spaceri pois jotta tankoa saataisiin alemmaksi ja asentoa vähän urheilullisemmaksi. Sain silmien pyöräytyksen ja kommentin "mä nyt en tiedä että miten kovaa sä sitä pyörää oikein ajat..." Joo, koska olen tyttö, ajelen saletisti vain selkä pystyssä mummopyöräasennossa ja katselen maisemia, stna.

Samaisena päivänä porukkalenkillä oli mukana joku mies joka kovaan ääneen neuvoi aika kokeneillekin kuskeille miten heidän pitäisi tai ei pitäisi ajaa. Jossain vaiheessa päädyin tämän kanssa parijonoon vierekkäin ja ihan ensimmäisenä päätti sitten kommentoida että "sun stemmi on liian pitkä." Vähän ihmettelin kun minulla on tapana tuntemattomien ihmisten kanssa ensin heittää ihan jotain small talkia ja vähän tutustua ennen kuin alan arvostella näiden pyörää ja ajoasentoa - enkä tekisi sitäkään ellei oikein kovasti pyydetä ja siinäkin tapauksessa ohjaisin jonkun minua paremmin tietävän luo. No totesin vain että stemmi on oikein hyvä kiitos kysymästä. Kun oltiin vetovuorossa, tämä totesi että "kerro sitten kun et enää jaksa." Taas vähän ihmettelin että mistäköhän hän nyt olettaa että se olen minä jolta loppuu jalat ekana. Vedettiin sellaista reippaahkoa lenkkivauhtia jossa nyt en ollut millään muotoa tiukilla. Ehkä kilometrin jälkeen tämä sanaakaan sanomatta työnsi minua selästä ja sprinttasi itse porukasta kauemmaksi, eli ilmeisesti halusi vaihtaa vetovuoroa. Tiedustelin ensin ihan kohteliaasti miksi koki selästä työntämiseni mitenkään tarpeelliseksi. "ihan vaan ettet jää jalkoihin, kun siitä pitää kiihdyttää pois tieltä kun vaihdetaan vetovuoroa." No sitten multa paloi pelihousut ja avauduin niin terävin sanankääntein kuin viroksi vain osaan, että en edes ollut tiukilla, sovittiin että minä kerron kun en enää jaksa ja haluan vaihtaa, en sanonut yhtään mitään joten luonnollisestikaan en edes tiennyt että siitä pitäisi kiihdyttää pois jonkun tieltä. Jos hän olisi kertonut että haluaa vaihtaa koska ei enää jaksa vetää, olisin ollut täysin kykeneväinen kiihdyttämään itsekin. Äijä vain pyöräytteli silmiään että älä nyt pahastu.

Lenkin lopussa oltiin taas vetovuorossa, minulle tuli pienet pirunsarvet päähän ja päätin ihan vastaisen varalle tehdä selväksi että tarvitseeko vaiko eikö tarvitse työntää minua selästä. Totesin että "kerro sitten kun et enää jaksa," nostin pikkuhiljaa vauhdin yli 40km/h ja pidin huolen että olin koko ajan puolikkaan eturenkaan verran tätä miestä edellä. Kun vierellä ajava alkoi silminnähden kärsiä, nostin vauhtia vielä vähän. Kohta tämä puhisten alkoi valittaa ettei tämä ole mikään kisa. Hymyillen totesin ettei olekaan, vaan hän voi ihan milloin vain kertoa ettei jaksa niin mä hidastan tai vaihdetaan. Vaihdossa pidin huolen että kiihdytän saletisti kovempaa ja tämä onnistuikin. Loppulenkin äijä oli porukan perällä jojossa hyvin kärsivän näköisenä eikä puhunut minulle sanaakaan. Jos olisin ollut vielä vähän ärtyneempi, olisin kysynyt että tarviiskohan mun työntää selästä ettet nyt vaan tipu peesistä.

Viimeisin tilanne oli yhden toisen porukan lenkillä jolle sattui mukaan eräs Postimehen urheilutoimittaja jonka blogia luen silloin tällöin. Päädyttiin tekemään telaketjuvetoa ns. puoduspelimeiningillä, jonka aikana porukka väheni 15:sta 5:een, minä ainoana naisena viimeisten selvinneiden joukossa. Lenkin loppupuolella menin jututtamaan tätä toimittajaa ja kerroin lukevani tämän blogia, että hyviä juttuja siellä. Tämä vaikutti ensin ilahtuneelta, kunnes alkoi vähän säikähtäneenä selittää että "ne jutut on sitten ihan läppää, en minä oikeesti ihan sillein ajattele!!" En ihan ymmärtänyt mistä oli kyse, kunnes menin lukemaan blogia illalla ja huomasin että siellä oli hiljattain julkaistu teksti jossa perustellaan miksi pyöräily ei sovi naisille. Agumentit olivat niinkin hyviä, kuin se että pyöräilyssä voi kaatua ja murtaa luita ja se tekee reisistä paksut ja miehekkäät. Voi olla, että kielen takia minulta meni joku pieni humoristinen vivahde vähän ohi, mutta olis nyt edes keksinyt parempaa läppää.

Jos lenkeillä oletetaan että naiset ei kuitenkaan jaksa, niin kisoissa taas mukaan tulee se pelko että entäs jos se kuitenkin jaksaa ja jos vaikka häviää naiselle! Kerran rattarallissa olin pudonnut porukasta, minut ajoi kiinni kaksi miestä jotka istahtivat tiukasti peesiin. Hetken vedettyäni kyselin että kiinnostaisiko heitäkin tehdä osuutensa vetohommista. Eivät kuulemma millään jaksa. Vedin sitten viehkeästi kammen suoraksi ja ilmoitin että ilmainen kyyti loppui nyt, jolloin näiden jalat kokivat ihmetoipumisen ja iskivät niin kovaa ettei mulla ollut mitään toivoakaan jäädä peesiin kun olin käyttänyt jalkani näiden alfaurosten vetämiseen. Ihan sillein vähän nousi savua päästä kun katselin loittonevia selkiä. Paavolta olen myös kuullut että jos Rattamaratonilla on samassa porukassa 5 miestä ja 1 nainen, niin se on nainen joka vetää eniten ja miehet kuittaavat viimeisellä kilometrillä peesistä ohi, vaikkeivät he edes taistele samoista sijoituksista - ihan ettei nyt vaan häviä naiselle.

Noniin. Yleensä viihdyn kyllä porukkalenkeillä oikein hyvin, siellä suhtaudutaan kivasti ja tutut nyt jo aika hyvin tietävätkin etten tosiaan halua minkäänlaista erityiskohtelua, vaan treenata sulavasti porukan mukana - ja että mä oikein hyvin pystyn siihen. Silti vähän liian usein törmää siihen että ihmiset jotka eivät tiedä minusta juuri mitään muuta kuin sukupuolen, olettavat että olen varmasti lenkkiporukan heikoin. Olisko se nyt oikeesti niin vaikeeta olla olettamatta lähtökohtaisesti yhtään mitään - kyllä se aina siinä vaiheessa selviää kun aletaan ajaa sitä pyörää että kuka kykenee ja mihin.