Tahkon täysmatka ja pohdintaa kisakaudesta 2015

Kisakausi saatiin jo reilut pari viikkoa sitten viimein päätökseen ja grande finalena toimi Finntriathlon Tahkon täysmatka. Olen nyt vähän kahden vaihella mitä tässä oikein pitäis omasta suorituksestani ajatella ja siksi kestikin näin kauan ennen kuin aloin kirjoittaa kisasta mitään.

Matkalla startiin

Kisa meni sijoituksen suhteen ihan hyvin kun olin naisten yleisen sarjan 3. Myönnettäköön että aikomuksenani oli yrittää voittaa, mutta Mira teki kyllä niin hienon suorituksen etten ole varma olisinko huippupäivänäkään mahtanut hänelle mitään. Aikani vuosi sitten Nastolassa oli 10:56 ja ajattelin yltiöoptimistisesti, että helpostihan tuosta lohkaisee puolisen tuntia pois ihan jo sillä, että uskaltaa lähteä rohkeammin liikenteeseen. No ei lohkaissut - aikani Tahkolla oli 11:00:06, eli oma ennätys jäi tekemättä ja sen myötä kevään aikana kuviteltu tason nousu jäi vaille mustaa valkoisella täydeltä matkalta.

Eka vaihto

Felt IA3 lähdössä liikenteeseen

En nyt ala ruotimaan koko kisan kulkua erityisen tarkkaan kronologisessa järjestyksessä, kun mitään ihmeellistä tai dramaattista ei tapahtunut. Uinti oli sitä perustekemistä aika kovassa aallokossa, mikä nyt ei minua juuri hetkauttanut - ainoastaan piti huolen että vauhti pysyy hyvin maltillisena. Pyöräily alkoi vähän nihkeästi, jossain 50km:n kohdalla alkoi kulkea oikein hyvin, tätä jatkui pyöräosuuden puoliväliin, jolloin aloin mossahtaa enkä oikein saanut kunnon tekemisen meininkiä päälle. Vaikka vauhti oli aika paljon suunniteltua hitaampi, jalat alkoivat pyöräilyn jälkeen olla siinä määrin loppuun ajetut, että juoksemaan lähteminen pelotti ihan julmetusti. Lähdin kuitenkin läpsimään ja eka puolisko meni yllättävänkin kivuttomasti lähinnä hidasta hyytymistä vältellessä. Erityisen pahalta ei edes tuntunut, mutta tuntui kuin olisi koko ajan ollut joku 5:30/km-vauhtiin asetettu rajoitin päällä joka piti huolen että kovempaa ei jalat liikkuneet. 26km:n kohdalla oli kisan ensimmäinen ihan tosissaan synkkä hetki, mutta tiesin että siitäkin saan kyllä itseni elvytettyä kun vain pääsen huoltopisteelle ja saan juotavaa ja geeliä. Niinhän se helpottikin, matka jatkui ja jälleen sain viimeiselle vitoselle jostain yli-inhimilliset voimat, jolla jaksoin lappaa menemään kuulemma häkellyttävän kevyen näköisellä askeleella.

"ihan hyvin menee"

Jeaaa!

Maaliin tulin iloisesti tuuletellen. Päällimmäinen tunne oli helpotus että kisakausi on nyt ohi, off-season alkaa ja saan hetken miettiä aivan muita juttuja kuin urheilua eikä tarvitse vähään aikaan pakata kisakassia. Koko suoritus oli oikeastaan sellaista "perusmättöä." Minkäänlaista kisaherkkyyttä ei ollut, eteneminen oli koko ajan melko työlästä ja vähän liian usein mietin, että eikö sitä ihminen ihan oikeesti keksi mitään järkevämpää harrastusta. Jo ennen kisaa oli ilmassa pientä henkisen fokuksen puutetta, josta sain kyllä itseni juuri lauantaiksi psyykattua siihen mielentilaan, että tämä täysmatka on nyt oikeesti hyvä juttu. Periaatteessahan tuo oli ihan onnistunut ja tasapainoinen veto ilman suurempia ongelmia, mutta jotenkin toisella kerralla siitä pelkästä selviytymisestä ei saa enää läheskään samanlaista hekumaa kuin ekalla kerralla; ja täysmatka on suorituksena aina sen verran rankka, että sitä hekumaa vähän niinku tarvitsisi. Toisaalta voi myös olla ihan tyytyväinen, että sillä perusmätölläkin kykenen tekemään tuollaisen suorituksen täydellä matkalla.

Paavo, 9:22, oman sarjan voitto ja Frodeno-tuuletus

Tässä taisi nyt käydä niin, että se kaikista terävin huippukunto ajoittui vähän vahingossa jo alkukesään ja Valgan kisaan. Olin vetänyt ihan hillittömän treenikauden ja opikeluiden takia oli pakko vähentää treenejä radikaalisti kesäkuussa. Tästä seurasi se, että se paras vire pulpahti pintaan vähän ennen aikojaan. Kun tulin Suomeen ja "kesälomalle", aloitin työt ja olen nyt ensimmäistä kertaa tehnyt töitä lääkärinä, mikä ei ole näin ensimmäisenä kesänä ihan kevyt juttu. Tämä on lisännyt kokonaiskuormitusta ihan merkittävästi ja tehnyt kokonaisuuden hallinnan aika haasteelliseksi.

Podium :)

 Tämän kesän puoliväliin asti mulla on ollut kokoajan sellainen palava halu treenata, kilpailla, raastaa ja antaa kaikkeni. Joroisten kisan kaaduttua huonosti ajoitettuun ja yllättävän sitkeäksi osoittautuneeseen flunssaan, on koko loppukesä mennyt enemmänkin hyytymistä ja kunnon laskua vältellen. Samalla on vähän ahdistanut kun kroppa ei ole tuntunut olevan ollenkaan siinä kunnossa, mitä kevään perusteella oletin sen kesällä olevan. Koskaan aiemmin mua ei ole ahdistanut mikään urheiluun liittyvä ja palaisin mielelläni siihen takaisin. Onneksi haasteellisen urheiluelämän vastapainoksi työ on ollut ihan hurjan mielenkiintoista ja palkitsevaa, vaikka hyvin usein tuntuukin etten osaa juuri mitään lähellekään niin hyvin kuin pitäisi ja koko ajan mennään osaamisen ja aivokapasiteetin äärirajoilla. Kuulunee kuvioon näin lääkäriyden alkutaipaleella.

Just nyt tuntuu että mun täytyy hetki vetää vähän henkeä ja ottaa etäisyyttä triathloniin ja koko tähän urheilijan leikkimiseen. En ole yhtään huolissani etteikö se palava halu ja into sieltä vielä löytyisi - en van tiedä meneekö siihen kaksi viikkoa, kuukautta vai mitä. Tämä laji on kuitenkin niin hieno, etten missään nimessä halua kyllästyä siihen lopullisesti. Ehdottomasti aion edelleen käydä lenkillä -tasan niin paljon tai vähän kuin huvittaa ja vain ja ainoastaan sen hauskuuden ja hyvän olon takia. Olen vielä pari viikkoa töissä ja sitten palaan viimeiseksi vuodeksi Tartoon (kiitos uuden opintosuunnitelman, saan kutosvuoden viettää Suomessa harjoitteluita ja töitä tehden) ja saan vielä hetkeksi taantua hyvillä mielin takaisin tietämättömäksi opiskelijanpahaiseksi joka on vastuussa vain omasta oppimisestaan.

Toivottavasti tästä tekstistä ei nyt saa sitä kuvaa, että olisin jotenkin tyytymätön elämääni, kun asia on oikeastaan päinvastoin: olen ihan hillittömän innoissani siitä, että olen huomannut tykkääväni työstäni ja tulevasta ammatistani tosi paljon, mulla on harrastus josta pidän, ihan huippuja kavereita ja poikaystävä joka on todellinen aarre. Just nyt vaan akuutisti vähän väsyttää ja täytyy hetkeksi vähän rauhoittaa tahtia. Eiköhän se aiemmin valloillaan oleva into urheiluunkin vielä löydy :)

Henry Grönholmille suurkiitos hienoista kuvista!

Kuopio Triathlon ja viimeistelyt täydelle matkalle

Yksi kesän kohokohdista koitti viime viikonloppuna kun pääsin kisaamaan oman seuran TT Aquaterran järjestämään Kuopio Triathloniin. Joku voisi pitää olympiamatkan vetäisyä vähän riskaabelina touhuna viikkoa ennen täysmatkaa, mutta tämä systeemi todettiin toimivaksi viime kesänäkin, joten päätin olla muuttamatta hyvää suunnitelmaa. Treenit ennen Kuopion kisaa olivat menneet vaihtelevasti - välillä on ollut oikein hyvää kulkua kun taas toisinaan töissä valvotun yön jälkeen en ole saanut peesiin iskenyttä jopokuskia tiputettua kyydistä. (näköjään yöunilla todella on merkitystä)

Lähdin viivalle hyvillä mielin ja ilman paineita, ajatuksena lasettaa uinti ja pyörä ihan reippaasti ja ottaa juoksu vähän rennommin. Koska olen edelleen luokattoman hidas uimari, eikä perusmatkalla tarvittava nopeus muutenkaan ole mun heiniä, lähdin suosiolla peesikieltoiseen ikäluokkasarjaan. Koska kilpailuviettini on kohtalaisen vahva, toivoin että juoksuosuudella olisin joko kunnolla kärjessä tai sitten ihan reilusti sen takana, jotten joutuisi käymään henkistä kamppailua itseni kanssa että raastaakko täysillä ensi lauantain täysmatkan kustannuksella vaiko ei. 

Uintiin startattiin kaikki ikäryhmäläiset samasta paukusta ja ihan hyvin siinä vilisi käsiä ja jalkoja ympärillä ekan suoran ajan. Yhtään kunnon iskua en onneksi saanut. Eniten jännitti alkaako lasit vuotaa, koska olin aamulla ajatuksissani meikannut silmät vesiliukoisilla meikeillä ihan huolella enkä muistanut pestä naamaa ennen kisaa. Onkohan tässä jonkinlaista henkisen fokuksen puutetta ilmassa? Joku laiva onnistui seilaamaan läheltä uintireittiä ja saatiin välillä painia ihan hyvässä aallokossa - sehän ei minua haitannut vaan itseasiassa aallokossa on minusta oikein hauskaa. Rantauduin ajassa 28min ja risat, mikä on jotakuinkin kelvollinen muttei hyvä. 

Pyörällä lähdin liikkeelle ankaralla taistelijan asenteella aikomuksena ottaa sarjani kärkipaikka haltuun ja saada mielellään vähän etumatkaa. Tykkään Kuopion pyöräreitistä kovasti - ei tule tylsää kun saa jatkuvasti kikkailla kortteli- ja neulansilmämutkissa ja kiihdyttää putkelta oikein kunnon raivolla. En ole koskaan ollut tiukkoihin kaarteisiin ajamisessa erityisen hyvä, mutta Paavo "korttelispesialisti" taas on niissä aivan elementissään. Harjoiteltiin sitten yksi ilta tyhjällä karting-radalla miten mutkiin kuuluu ajaa ja niitä oppeja yritin nyt soveltaa käytäntöön. Ekat pari kierrosta pyörä kulki hyvin ja ahisti sopivasti. Sitten jotenkin unohduin taivastelemaan ja miettimään että tuntuupas hyvältä ja piti vähän väliä muistuttaa itseäni että tän ei kuulu tuntua hyvältä, vaan pahalta. 

Juoksuun lähtiessä yritin tehdä mahdollisimman nopean vaihdon ja siinä rytäkässä unohdin napata geelit taskuun. En myöskään ollut ottanut geeliä pyöräosuuden lopussa, kuten suunnittelin. Juoksuosuus meni sitten Atkinsin low-carb metodia testaten ja oli sen verran epämiellyttävä kokemus, ettei tarvitse ottaa tavaksi. Lisäksi olin puoskaroinut ja itselääkinnyt piilevää väsymystilaani rautakuurilla ja tästä ei normaalisti teräksinen kisavatsani näköjään oikein tykännyt. Tämä aiheutti pientä epämukavuutta ja vauhdin hidastumista juoksuosuudella, mutta ei siitä nyt sen enempää. Onneksi tilanne ehtinee rauhoittua ennen Tahkon kisaa. Mulle huudeltiin että olen ihan selvässä 25-29-v naisten johdossa, joten en pitänyt erityistä kiirettä. Maalissa tosin selvisi, että toiseksi tullut oli päässyt 18s päähän, joten aika täpärälle meni. 

Tuuletukset podiumilla

Oman sarjan voittaminen on tietysti hauskaa ja ihan hyvä reissu tästä tuli, vaikka juoksuosuus ei ihan suunnitellulla kepeydellä taittunutkaan. Nyt vain lepäilen jalat katossa ja syön karkkia ens lauantaihin asti - ainakin silloin kun en ole töissä. Kuopion kisa oli jälleen hieno ku mikä ja onhan se nyt ihan huippua kilpailla kotikisassa ja tutuissa maisemissa! Teki myös hyvää saada yksi edes melko onnistunut kisa alle myös Suomessa ennen täysmatkaa - nyt alan jo olla lähestulkoon luottavainen kuntooni. 

Hyviä hetkiä hyvässä seurassa :)

Maantiepyöräleikkejä Rattarallissa

Osallistuin sunnuntaina parin vuoden tauon jälkeen maantiepyörällä massakuntotapahtumaan. Kyseessä oli siis Rattaralli, 142km:n kuntoajo, jonka kärjestä starttaa ihan oikeita ja tosissaan ajavia kisakuskeja ja näiden perästä parituhatta enemmän tai vähemmän tosissaan ajavaa kuntoilijaa. Olen kehittänyt yhteislähtöihin jonkinlaisen viha-rakkaussuhteen: tavallaan mua ihan jonkin verran pelottaa se ison (= n. 100 pyöräilijää) porukan keskellä kovaa ajaminen, (kun pyöräilijöitä on kosketusetäisyydellä oikealla, vasemmalla, edessä ja takana ja ajetaan yli 40km/h, ei parane liikaa alkaa pohtimaan mitä kävis jos nyt heilahtaisin, kaatuisin ja kaikki noi mun takana olevat tulis päälle) mutta kuitenkin saan juuri siitä jännityksestä ja vauhdin hurmasta aika suuret kicksit. Ja olen päättänyt olla antamatta sille pelolle periksi ja vaan mennä ajamaan - haluan pitää yllä edes kohtalaisen taidon ajaa yhteislähtöjä, enkä halua todeta joskus vuosien päästä että en muuten enää uskalla. Startissa olen joka kerta kauhusta jäykkänä, mutta heti kisan jälkeen ja koko seuraavan viikon hekumoin että olipas kyllä tosi hauskaa - niin myös tällä kertaa. Joku saattais tietysti nyt miettiä että miten järkevää tämä harrastaminen oikein onkaan, mutta ehkei kannata analysoida liikaa. :D

Koska edellisestä pyörätapahtumasta oli jo pari vuotta aikaa, jännitin Rattarallia aikalailla. Kuitenkin edellisvuosista tiesin, että heti liikkeelle päästyä se hermoilu helpottaa ja sitten sitä keskittyy vain olennaiseen. Kisapäivän aamuna sain justjust väkisinsyötyä aamupalan ja näpyttelin Paavolle hermostuneita viestejä viime hetken vinkkien toivossa. ("minkä aluspaidan mä laitan? montako geeliä mukaan? tarviinko renkaankorjausvälineet?" Vastaukset: "se ohuempi, 5 ja tarviit.") Paavo on oikeesti ihana ja ihan paras tuki ja turva tällaisissa. Kisapaikalla oli ilahduttavan paljon tuttuja - mm. Ain, jonka peesiin suunnittelin iskeväni kun tämä starttasi samasta lähtöryhmästä kanssani. Juuri ennen starttipaukkua oli se tuttu hetki kun todella tuntee elävänsä: hengitys salpautuu, kuulee vain oman sykkeen, jalat tärisee ja päässä lyö täysin tyhjää - se fiilis josta jotenkin kieroutuneella tavalla nautin.

Ekoilla kilometreillä

Kun vihdoin päästiin liikkelle, alkoi perinteinen kaaos ja maailmanlopun meininki kun ryhmiä ei vielä ole muodostunut ja kaikki haluavat päästä mahdollisimman kovavauhtiseen porukkaan. Poljin sen minkä pystyin, suuta kuivasi, porukkaa vilisi molemmilta puolilta ohi, haukoin henkeä ja syke oli varmaan aika lähellä maksimia. Välillä vilkaisin garminia ja se näytti useinkin tasaisella nopeudeksi 46km/h, enkä koko aikaa edes ollut kenenkään peesissä kun porukka oli täysin levällään. Jossain vaiheessa olin jo isommassa porukassa, mutta joku kaatui, pari muuta kaatui siihen samaan kasaan ja porukka levisi säpäleiksi. Ite sain onneksi väistettyä. 5km:n jälkeen muodostui ehkä 10:n pyöräilijän porukka ja edessä näkyi menevän paljon suurempi joukko johon tietysti kiinnosti päästä. Siinä yritettiin organisoida jonkinlaista vuorovetoa, mutta ei se oikein onnistunut. Kohta huomasin kun Ainin parimetrinen hahmo ampaisi takaa ohi ja lähti ajamaan edessä olevaa joukkoa kiinni. Päätin ampaista perään, mikä oli ehkä typerin idea ikinä, kun ottaa huomioon että kyseessä on tyyppi joka on joskus ajanut Havaijilla pro-miesten kovimman pyöräajan. Hetken aikaa koutsini takarenkaassa roikuttuani totesin että kyvyssämme tuottaa tehoa on vähän liian suuri ero, nyt ei enää pysty eikä kykene, syke on 193 ja jättäydyin kyydistä odottamaan takaa tulevia miehiä. Matka jatkui pienessä joukossa ja tuntemus oli sen verran paha, että epäilin tosissani mahdanko kestää sellaista vielä seuraavat kolme tuntia.

Todistetusti nappasin pullon vauhdista

25km:n jälkeen saatiin isompi peloton kiinni ja yhtäkkiä meno helpottui merkittävästi. Välillä oli peräti lenkkeilyfiilis ja siellä n. sadan pyöräilijän seassa vyöryi mukana kuin itsestään. Ekojen parin tunnin aikana oltiin edetty melkein 80km, eli ihan hyvää haipakkaa tultiin myötätuuleen. Ekalta huoltopisteeltä sain napattua pullon vauhdista, mihin olin siinä ryysiksessä oikein tyytyväinen. Huomasin lisäkseni kaksi naista samassa porukassa ja päätin vähän pitää näitä silmällä. Sivuvastaiseen tuuleen käännyttäessä ajo vaikeutui merkittävästi - sillä oli ihan tosissaan väliä millä puolella porukkaa on ja tietysti kaikki muutkin halusivat olla sillä puolella tuulta missä pääsee helpoimmalla. Minähän oon kyynärpäätaktikoinnissa aivan surkea nössö, joten kun pääsin hyvin peesiin ja tuulensuojaan, tuli aivan samantien joku herrasmies, kiilasi paikalleni ja kohta löysin itseni taas porukan reunasta tempomassa sivuvastaiseen. Tämä taktisen silmän puutos söi melko paljon voimia, mutta onneksi aina peesiin hetkeksi päästyäni sain palauteltua niin että hetken päästä jaksoi taas tiristää vastatuuleen kun paikkani vietiin. Reitille oli myös noin niinku huumoripläjäyksenä laitettu yksi parin kilometrin suhteellisen töyssyinen hiekkatiepäkä, jolla porukka levisi aika hyvin. Meikäläisen maastoajotaidoilla katsoin parhaaksi ottaa rauhallisesti, koska kuitenkin porukassa pysymistä enemmän kiinnosti säilyä hengissä. Heti asfaltille päästyäni sainkin tästä hyvästä ajaa muutamat hilpeät minuutit Paavon ohjeiden mukaan "niin että tuntuu ku jalat irtoais perseestä ja lepäät vasta kun oot takas peesissä."

Kun maaliin oli matkaa enää 25km, alkoi porukka häröillä tosissaan. Muutaman kerran koko joukko yhtäkkiä heittäytyi toiselle puolelle tietä (joku edestä yritti iskeä irti), välillä vauhti hidastui yhtäkkiä dramaattisesti, sitten taas kiihdyteltiin ja kaikenlaista epämääräistä heiluntaa oli ilmassa. Yritin kytätä missä muut naiset menee, jotten nyt ainakaan tulisi sen porukan viimeisenä naisena maaliin. Ehkä 5km ennen maalia olin huolestuttavan takana ja näin yhden naisen aika paljon edempänä. Yhtäkkiä näin tyhjän väylän tien keskellä vähän töyssyisten tiemerkintöjen kohdalla, joten vedin niitä pitkin muiden välistä itseni tämän takarenkaaseen kiinni. Jalat tuntuivat häkellyttävän hyvältä ja kaikkeenpystyvältä, joten loppuratkaisu vaikutti olevan silkasta taktisesta pelistä kiinni - ja siinä taktisessa pelissähän mä tunnetusti oon tunari mitä suurimmassa määrin. Sitä mukaa kun jäljelläolevat kilometrit hupenivat, vauhti kiihtyi ja minä kyttäsin sopivaa paikkaa mennä kilpakumppanista ohi. Ehkä 500m ennen maalia siihen tuli hyvä tilaisuus, pääsin helposti ohi, sain vähän etumatkaa, kunnes huomasin toisenkin naisen ihan edessäni. Lähdin hyvän tuntuisilla jaloilla ohittamaan just ennen maaliviivaa, mutta joku mies sattui eteeni ja jäin loppukamppailussa hyvin niukasti toiseksi. Maalissa kuulin olleeni 7. nainen sekunnilleen samalla ajalla kuudenneksi tulleen kanssa ja jääneeni palkintosijasta joitain sadasosia. Vähän manailin että palkinnoille pääseminen jäi noin pienestä kiinni vieläpä kun jalat tuntuivat että niillä olisi kyllä tehnyt vaikka mitä. Toisaalta, hyvän maantiepyöräilijän on osattava se taktinen peli ihan yhtälailla, eli turha selitellä.

Vaikka noin täpärästi menetetty kutossija jäi luonnollisestikin kaivelemaan, olen ajooni aika tyytyväinen. Ainakin suorituskyky pyörällä vaikuttaisi parantuneen ihan olennaisesti, kun 37.7km/h-keskivauhti tuntui enimmäkseen helpolta (kisan keskisyke 164, eli n. 10 pykälää vähemmän kun aiemmissa massapyöräilyissä) ja juurikin sen takia kykenin myös ajoittain tiristämään kunnolla enkä heti ensimmäisessä rykäisyssä tipahtanut porukasta. Oli myös aika hienoa tulla loppuusuoralle ja todeta että vaikka näillä jaloilla on jo ajettu yli 140km, ne edelleenkin tekevät ihan tasan mitä mä niiltä pyydän. Viimeisten 4km:n keskivauhti oli muuten 46km/h ja maaliviivalla vauhti 54.4km/h, eli ihan vauhdikas se loppu taisi ollakin. Kaikenkaikkiaan kokemus oli paljon vähemmän epämukava kuin mitä odotin - todennäköisesti juurikin parantuneen suorituskyvyn takia. Olin jo melkein vähän luovuttanut tän pyörällä kisaamisen ja yhteislähtöhomman suhteen ja sopeutunut ajatukseen itsestäni huonona yhteislähtökuskina, mutta nyt kun Rattaralli meni näinkin hyvin, aloin miettiä että pitäisköhän sittenkin ens keväänä vaikka ihan läpällä tehdä excursio johokin Tarton lähellä olevaan viron maantiekisaan.. ;)