Maantiepyöräleikkejä Rattarallissa

Osallistuin sunnuntaina parin vuoden tauon jälkeen maantiepyörällä massakuntotapahtumaan. Kyseessä oli siis Rattaralli, 142km:n kuntoajo, jonka kärjestä starttaa ihan oikeita ja tosissaan ajavia kisakuskeja ja näiden perästä parituhatta enemmän tai vähemmän tosissaan ajavaa kuntoilijaa. Olen kehittänyt yhteislähtöihin jonkinlaisen viha-rakkaussuhteen: tavallaan mua ihan jonkin verran pelottaa se ison (= n. 100 pyöräilijää) porukan keskellä kovaa ajaminen, (kun pyöräilijöitä on kosketusetäisyydellä oikealla, vasemmalla, edessä ja takana ja ajetaan yli 40km/h, ei parane liikaa alkaa pohtimaan mitä kävis jos nyt heilahtaisin, kaatuisin ja kaikki noi mun takana olevat tulis päälle) mutta kuitenkin saan juuri siitä jännityksestä ja vauhdin hurmasta aika suuret kicksit. Ja olen päättänyt olla antamatta sille pelolle periksi ja vaan mennä ajamaan - haluan pitää yllä edes kohtalaisen taidon ajaa yhteislähtöjä, enkä halua todeta joskus vuosien päästä että en muuten enää uskalla. Startissa olen joka kerta kauhusta jäykkänä, mutta heti kisan jälkeen ja koko seuraavan viikon hekumoin että olipas kyllä tosi hauskaa - niin myös tällä kertaa. Joku saattais tietysti nyt miettiä että miten järkevää tämä harrastaminen oikein onkaan, mutta ehkei kannata analysoida liikaa. :D

Koska edellisestä pyörätapahtumasta oli jo pari vuotta aikaa, jännitin Rattarallia aikalailla. Kuitenkin edellisvuosista tiesin, että heti liikkeelle päästyä se hermoilu helpottaa ja sitten sitä keskittyy vain olennaiseen. Kisapäivän aamuna sain justjust väkisinsyötyä aamupalan ja näpyttelin Paavolle hermostuneita viestejä viime hetken vinkkien toivossa. ("minkä aluspaidan mä laitan? montako geeliä mukaan? tarviinko renkaankorjausvälineet?" Vastaukset: "se ohuempi, 5 ja tarviit.") Paavo on oikeesti ihana ja ihan paras tuki ja turva tällaisissa. Kisapaikalla oli ilahduttavan paljon tuttuja - mm. Ain, jonka peesiin suunnittelin iskeväni kun tämä starttasi samasta lähtöryhmästä kanssani. Juuri ennen starttipaukkua oli se tuttu hetki kun todella tuntee elävänsä: hengitys salpautuu, kuulee vain oman sykkeen, jalat tärisee ja päässä lyö täysin tyhjää - se fiilis josta jotenkin kieroutuneella tavalla nautin.

Ekoilla kilometreillä

Kun vihdoin päästiin liikkelle, alkoi perinteinen kaaos ja maailmanlopun meininki kun ryhmiä ei vielä ole muodostunut ja kaikki haluavat päästä mahdollisimman kovavauhtiseen porukkaan. Poljin sen minkä pystyin, suuta kuivasi, porukkaa vilisi molemmilta puolilta ohi, haukoin henkeä ja syke oli varmaan aika lähellä maksimia. Välillä vilkaisin garminia ja se näytti useinkin tasaisella nopeudeksi 46km/h, enkä koko aikaa edes ollut kenenkään peesissä kun porukka oli täysin levällään. Jossain vaiheessa olin jo isommassa porukassa, mutta joku kaatui, pari muuta kaatui siihen samaan kasaan ja porukka levisi säpäleiksi. Ite sain onneksi väistettyä. 5km:n jälkeen muodostui ehkä 10:n pyöräilijän porukka ja edessä näkyi menevän paljon suurempi joukko johon tietysti kiinnosti päästä. Siinä yritettiin organisoida jonkinlaista vuorovetoa, mutta ei se oikein onnistunut. Kohta huomasin kun Ainin parimetrinen hahmo ampaisi takaa ohi ja lähti ajamaan edessä olevaa joukkoa kiinni. Päätin ampaista perään, mikä oli ehkä typerin idea ikinä, kun ottaa huomioon että kyseessä on tyyppi joka on joskus ajanut Havaijilla pro-miesten kovimman pyöräajan. Hetken aikaa koutsini takarenkaassa roikuttuani totesin että kyvyssämme tuottaa tehoa on vähän liian suuri ero, nyt ei enää pysty eikä kykene, syke on 193 ja jättäydyin kyydistä odottamaan takaa tulevia miehiä. Matka jatkui pienessä joukossa ja tuntemus oli sen verran paha, että epäilin tosissani mahdanko kestää sellaista vielä seuraavat kolme tuntia.

Todistetusti nappasin pullon vauhdista

25km:n jälkeen saatiin isompi peloton kiinni ja yhtäkkiä meno helpottui merkittävästi. Välillä oli peräti lenkkeilyfiilis ja siellä n. sadan pyöräilijän seassa vyöryi mukana kuin itsestään. Ekojen parin tunnin aikana oltiin edetty melkein 80km, eli ihan hyvää haipakkaa tultiin myötätuuleen. Ekalta huoltopisteeltä sain napattua pullon vauhdista, mihin olin siinä ryysiksessä oikein tyytyväinen. Huomasin lisäkseni kaksi naista samassa porukassa ja päätin vähän pitää näitä silmällä. Sivuvastaiseen tuuleen käännyttäessä ajo vaikeutui merkittävästi - sillä oli ihan tosissaan väliä millä puolella porukkaa on ja tietysti kaikki muutkin halusivat olla sillä puolella tuulta missä pääsee helpoimmalla. Minähän oon kyynärpäätaktikoinnissa aivan surkea nössö, joten kun pääsin hyvin peesiin ja tuulensuojaan, tuli aivan samantien joku herrasmies, kiilasi paikalleni ja kohta löysin itseni taas porukan reunasta tempomassa sivuvastaiseen. Tämä taktisen silmän puutos söi melko paljon voimia, mutta onneksi aina peesiin hetkeksi päästyäni sain palauteltua niin että hetken päästä jaksoi taas tiristää vastatuuleen kun paikkani vietiin. Reitille oli myös noin niinku huumoripläjäyksenä laitettu yksi parin kilometrin suhteellisen töyssyinen hiekkatiepäkä, jolla porukka levisi aika hyvin. Meikäläisen maastoajotaidoilla katsoin parhaaksi ottaa rauhallisesti, koska kuitenkin porukassa pysymistä enemmän kiinnosti säilyä hengissä. Heti asfaltille päästyäni sainkin tästä hyvästä ajaa muutamat hilpeät minuutit Paavon ohjeiden mukaan "niin että tuntuu ku jalat irtoais perseestä ja lepäät vasta kun oot takas peesissä."

Kun maaliin oli matkaa enää 25km, alkoi porukka häröillä tosissaan. Muutaman kerran koko joukko yhtäkkiä heittäytyi toiselle puolelle tietä (joku edestä yritti iskeä irti), välillä vauhti hidastui yhtäkkiä dramaattisesti, sitten taas kiihdyteltiin ja kaikenlaista epämääräistä heiluntaa oli ilmassa. Yritin kytätä missä muut naiset menee, jotten nyt ainakaan tulisi sen porukan viimeisenä naisena maaliin. Ehkä 5km ennen maalia olin huolestuttavan takana ja näin yhden naisen aika paljon edempänä. Yhtäkkiä näin tyhjän väylän tien keskellä vähän töyssyisten tiemerkintöjen kohdalla, joten vedin niitä pitkin muiden välistä itseni tämän takarenkaaseen kiinni. Jalat tuntuivat häkellyttävän hyvältä ja kaikkeenpystyvältä, joten loppuratkaisu vaikutti olevan silkasta taktisesta pelistä kiinni - ja siinä taktisessa pelissähän mä tunnetusti oon tunari mitä suurimmassa määrin. Sitä mukaa kun jäljelläolevat kilometrit hupenivat, vauhti kiihtyi ja minä kyttäsin sopivaa paikkaa mennä kilpakumppanista ohi. Ehkä 500m ennen maalia siihen tuli hyvä tilaisuus, pääsin helposti ohi, sain vähän etumatkaa, kunnes huomasin toisenkin naisen ihan edessäni. Lähdin hyvän tuntuisilla jaloilla ohittamaan just ennen maaliviivaa, mutta joku mies sattui eteeni ja jäin loppukamppailussa hyvin niukasti toiseksi. Maalissa kuulin olleeni 7. nainen sekunnilleen samalla ajalla kuudenneksi tulleen kanssa ja jääneeni palkintosijasta joitain sadasosia. Vähän manailin että palkinnoille pääseminen jäi noin pienestä kiinni vieläpä kun jalat tuntuivat että niillä olisi kyllä tehnyt vaikka mitä. Toisaalta, hyvän maantiepyöräilijän on osattava se taktinen peli ihan yhtälailla, eli turha selitellä.

Vaikka noin täpärästi menetetty kutossija jäi luonnollisestikin kaivelemaan, olen ajooni aika tyytyväinen. Ainakin suorituskyky pyörällä vaikuttaisi parantuneen ihan olennaisesti, kun 37.7km/h-keskivauhti tuntui enimmäkseen helpolta (kisan keskisyke 164, eli n. 10 pykälää vähemmän kun aiemmissa massapyöräilyissä) ja juurikin sen takia kykenin myös ajoittain tiristämään kunnolla enkä heti ensimmäisessä rykäisyssä tipahtanut porukasta. Oli myös aika hienoa tulla loppuusuoralle ja todeta että vaikka näillä jaloilla on jo ajettu yli 140km, ne edelleenkin tekevät ihan tasan mitä mä niiltä pyydän. Viimeisten 4km:n keskivauhti oli muuten 46km/h ja maaliviivalla vauhti 54.4km/h, eli ihan vauhdikas se loppu taisi ollakin. Kaikenkaikkiaan kokemus oli paljon vähemmän epämukava kuin mitä odotin - todennäköisesti juurikin parantuneen suorituskyvyn takia. Olin jo melkein vähän luovuttanut tän pyörällä kisaamisen ja yhteislähtöhomman suhteen ja sopeutunut ajatukseen itsestäni huonona yhteislähtökuskina, mutta nyt kun Rattaralli meni näinkin hyvin, aloin miettiä että pitäisköhän sittenkin ens keväänä vaikka ihan läpällä tehdä excursio johokin Tarton lähellä olevaan viron maantiekisaan.. ;)

Tahko Run, puolimaraton

Uhosin tuossa Jooksumaratonin jälkeen kovasti kuinka nyt muuten räjähtää pankki kun meitsi lähtee tekemään uutta puolimaratonin ennätystä. No ei räjähtänyt pankki, eikä näköjään myöskään jalat kun ovat olleet täysin tuoreet heti kisapäivän illasta saakka. Tiijä häntä olisko sitten pitänyt tiristää vielä enemmän vai mikä oli.. No, oma ennätys tuli kuitenkin tehtyä vaikka alkuperäisen reteän aikatavoitteeni edessä jouduinkin nöyrtymään. Valokuvia on paljon - kiitos Paavon - joten koittakaa kestää tämä kuvapläjäys.

Matkustin keskiviikkona illaksi Kuopioon hoitamaan ja lohduttamaan ranteensa murtanutta Paavoa. Alkuperäiinen suunnitelma oli mennä yhdessä juoksemaan Tahko Runiin - Paavo maratonia ja minä puolikasta. Nyt kun kohdalle sattui täysin turhaa epäonnea, juoksinkin vain minä. Torstaina oli pakko päästä fiilistelemään Puijolle ja tarkoitus oli tietysti ottaa ihan kevyesti. No yritäppä ottaa kevyesti siinä hillittömässä vuoristossa kun ylämäissä kävellenkin syke on yli 160. Joka tapauksessa oli älyttömän mukavaa juosta metsän keskellä pururadalla ja jotenkin ihan huomaamatta kilometrejä kertyi 15. En oo ihan varma oliko ihan oppikirjan mukainen veto kaksi päivää ennen puolimaratonia, mutta ainakin oli kivaa ja joskus se on kaikkein tärkeintä.

Yksi kauneimpia paikkoja Kuopiossa

Kisa-aamuna yritin toteuttaa Paavon teesejä siitä, kuinka huomio pitää olla pienissäkin yksityiskohdissa ja kaiken oltava mietitty loppuun asti. Ei päästy ihan täydelliseen yksimielisyyteen siitä, kuuluuko varpaankynsien lakkaus niihin olennaisiin yksityiskohtiin, mutta ehkä tämä on niitä juttuja joita miehen ei tarvitsekaan ymmärtää. Kisapaikalla tein vesisateessa huolelliset verryttelyt ja ihmettelin että mitenkäs tämä nyt jännittääkään näin paljon. Oli pieni aavistus, että epämukavaa raastoa olisi luvassa ja voi kuinka oikeassa olinkaan..

Vähän jännitti..

Nyt jo hymyilyttää

Starttipaukun pamahdettua lähdettiin aika hyvällä vauhdilla liikenteeseen. Olin asettanut tavoitteekseni olla kolmen parhaan naisen joukossa ja tietysti iloisesti unohdin että kympin juoksijat lähtivät samasta paukusta. Ihmettelin sitten että ei saakeli nää menee kovaa, ei sitten mitään jakoa pysyä mukana edes ensimmäisiä kilometrejä.

Startti

Jättäydyin omaan vauhtiini ja yritin latoa sen minkä jaloista lähti. Jos olin kuvitellut että Jooskumaratonin reitti oli mäkinen, se osoittautui suureksi harhaluuloksi. Tahkon reitti nimittäin oli mäkinen sanan varsinaisessa merkityksessä. Paavo oli mua siitä vähän varoitellut, mutta kuittasin nämä van toteamalla että "olis varmaan kannattanut käydä enemmän lenkillä" ja olin vakaasti päättänyt alittaa Paavon viime vuoden 1:38 ja risat - ajan näytösluonteisesti. Reissun todellinen luonne alkoi kuitenkin paljastua siinä 4km:n jälkeen kun yritin jotenkin edetä kovaan vastatuuleen ja ylämäkeen kun vettä tuli vaakasuorassa päin naamaa. Jalkoja hapotti, rentoudesta ei tietoakaan ja piti vaan jotenkin väkisin yrittää ruhjoa menemään. Se oli ihan syvältä.

Huolto pelasi ja huoltaja oli tosi kiva :)

Jonkin aikaa mietin ihan vakavasti että jaksanko mä ollenkaan juosta tätä maaliin kun tuntui niin pahalta ja vauhti oli pahimmillaan jotain 5:30/km. Sitten mietin että tällaiset olosuhteet voi olla joskus triathlonkisoissakin, ei se sielläkään aina tunnu hyvältä mutta silti on vaan edettävä sen hetkistä maksimivauhtia, koska kilpakumppanit hiillostaa. Hetken itseni kanssa keskusteltuani päätin että kehitetään nyt sitten henkistä kovuutta ja jatkoin tosissani juoksua. Näin Paavon taas 8km:n kohdalla ja kuulin olevani naisten 2. sijalla takana tulevan hiillostaessa 30s päässä. Nyt vasta syttyi valot päähän ja tajusin että kympin juoksijathan lähtivät samalla, hyvä minä.. Kilpailijaluonteeni pääsi valloilleen ja päätin tehdä kaikkeni pitääkseni 2. sijani.

Raastoilmeellä 

 Tässä vaiheessa ei enää paljoa kiinnostanut sykkeet, vauhdit tai loppuaika, vaan juoksin minkä pystyin jottei takaa-ajajani saisi minua kiinni. Seuraavan kerran näin paavoa jossain 13km:n kohdalla ja sain tietää välimatkan kasvaneen puoleentoista minuuttiin. Viimeiselle kympille sain jo jonkinlaisen raaston päälle ja askelluskin tuntui ajoittain suunnilleen siltä miltä sen varmaan kuuluisi.

Viimeisen nousun alussa

 Viimeisen vitosen alussa sai juosta hiihtolenkeiltä tutun porokahvilan nousun joka tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Nousua seurasi oikein terävän jyrkkä lasku ja viimeiset 2km olivat aivan tasaista. Viimeisillä kilsoilla pääsin jo aika hyvään flow:hun ja ja tuntui että tasamaata olisin jaksanut juosta vielä vähän pidempäänkin. Maaliin tulin naisten tokana ajassa 1:39:08, mikä on uusi puolimaratonennätykseni.

Jeee!

Alkuperäinen tavoite oli lähteä juoksemaan 1:35-suuntaista aikaa, mutta siihen ei lauantaina olisi paukut riittäneet millään. Aina voisi tietysti spekuloida mikä vaikutus oli reitillä, säällä ja valmistautumisella, mutta enpä taida viitsiä kun ei ketään kuitenkaan kiinnosta nämä kootut selitykset ja ainoastaan lopputuloksella on väliä. :) Se tuli ainakin todettua, että kisoissa todellisen raaston äärelle minua motivoi ensisijaisesti toiset kilpailijat. Huomattavasti mitään aikatavoitetta enemmän minua kiinnosta pitää kilpakumppanit takana tai päästä heistä ohi. Vaikka teoriassa kilpailen ensisijaisesti itseäni vastaan, niin käytännössä muita vastaan kilpaileminen taitaa kuitenkin olla se, josta todella sytyn ja joka saa minut menemään äärirajoille. Ehkä tähän omaan ennätykseen voi olla ihan tyytyväinen ainakin näissä olosuhteissa ja tällä reitillä. Sitä paitsi, tilastojen valossa olisin myös ihan luottavainen, että Joroisten juoksuosuudesta selviän vähintäänkin yhtä kovalla vauhdilla. :)

Sipsiä maalissa :)

Kisakertomus Jooksumaratonilta

Noniin, vihdoin kerkeän kirjoittelemaan kisaraporttia sunnuntaina juostusta Tartu Jooksumaratonista. Oli tarkoitus tehdä se vähän enemmän tuoreeltaan kisan jälkeen, mutta maanantai meni elämää pahemman post-race bluesin kourissa ja siitä toivuttuani innostuin pyöräilystä ja sehän lähtikin sitten täysin käsistä kun olin edelliset pari viikkoa kurinalaisesti panostanut juoksemiseen. 

Olin juossut samaisen tapahtuman parina vuonna aiemminkin - ekana vuonna aikaan 2:08, tokana 1:58 ja nyt oli tarkoitus juosta 1:50 pintaan tai sen alle. Edellisillä kerroilla olin ollut suhteellisen huonossa juoksuvireessä, joten muistikuvat mäkisestä reilun 23km:n maastojuoksusta olivat hyvin epämukavat. Kuitenkin tapahtuma on tosi hieno ja se osallistujien määrä on aika käsittämätön kun ottaa huomioon minkä kokoinen maa Viro on: tuntuu kuin sinne olisi pyhiinvaeltanut suunnilleen kaikki jotka ovat joskus edes käyneet lenkillä ja myös osa heistä jotka eivät ole.  Reilun 4000 juoksijan kansanjuhla siis. 

Meditaatiota ennen starttia

Yleensä juoksutapahtumissa mun taktiikkana ei suinkaan ole aloittaa maltilla ja kiristää loppua kohti, vaan lähes aina aloitan kylmän viileästi sellaisella vauhdilla mitä todennäköisesti en kestä ihan loppuun asti ja toivon että vauhti hyytyisi vain mahdollisimman vähän. En suosittele varauksetta kaikille, mutta mulle se on vielä kestämättömämpi ajatus jos joudun maalissa pohtimaan olisko sittenkin voinut aloittaa kovempaa. Näpyttelin siis garminin virtual partneriin tavoitevauhdiksi reteän 4:37/km, koska tällä 1:50-alitus piti olla turvattu vaikka vähän joutuisikin mutkittelemaan ja juoksemaan ylimääräistä. 

Vielä hymyilyttää :)

Starttipaukun pamahdettua tajusin heti olevani aivan liian takana ihmismassan seassa ja alkoi ahistaa kun ensimmäiset kymmenet metrit edettiin kävellen. Siirryin sitten tien pientareelle ja otin kunnon sprintin jolla pääsin ainakin pahimman ryysiksen ohi ja sain jatkaa suunnilleen omaa vauhtia. Eka kilometri taittuikin aikaan 4:30, eli yllättävän nopeesti siinä kuitenkin sai vauhdin päälle. Ensimmäiset 3.5km juostiin maantien laitaa ja siinä sai kiivetä parin aika ison mäen päälle. Koska reitti on alamäkivoittoinen, yritin ottaa ylämäet maltilla ja alamäkiin rullata mahdollisimman rennon kovaa ja välttää turhaa jarruttelua viimeiseen asti. Ekat kilometrit menivät vielä ihan kivuttomasti, mutta jo 8km:n kohdalla alkoi hapottaa vähän huolestuttavasti. Reitillä on paljon pitkää ja hivuttavaa nousua jota ei muuten edes huomaa kuin vauhdin laskuna, joten kilometrivauhteja ei liikaa voinut tuijottaa. Yritin pitää sykkeen tasaisesti 180-pinnassa, eli vähän anaerobisen kynnyksen alapuolella. Ylämäissä ja tasaisella tämä onnistui, mutta jyrkähköissä alamäissä syke laski väkisinkin vaikka kuinka yritin pitää vauhtia yllä. Jossain 14km:n kohdalla keskittymiseni jotenkin herpaantui, jaloissa oli tapahtunut aivan käsittämätön kangistuminen ja vauhti tuntui hiipuvan väkisin. Menin letkan mukana, erityisesti ei edes ahdistanut, mutta reisi ei vaan liikkunut. En ole varma johtuiko tämä alamäkien jäykistämistä jaloista, vai annoinko vain itselleni siimaa enemmän kuin olisi suotavaa. Sykekäyrässäkin näkyy tässä kohti pieni taantuminen, mikä kieltämättä vähän korpeaa. 

Ekojen kilometrien ruuhkassa

17km:n jälkeen havahduin että eihän tässä enää pitkään olekaan jäljellä, pidin itselleni tiukan puhuttelun että tänne ei ole tultu sunnuntailenkkeilemään ja pakotin jalat takaisin hommiin. Selkiä alkoi tulla vastaan ihan mukavasti ja puolimaratonin väliaikapisteellä olin ajassa 1:39:59, epävirallinen ennätys siis. Siitä oli maaliin matkaa vielä n. 2.5km ja sain jo jonkinlaisen raaston päälle. Luulin jääneeni 1:50-aikatavoitteesta ihan reilusti ja maalissa yllätyinkin kun kello pysähtyi aikaan 1:50:20 ja garmin näytti keskivauhdiksi 4:42/km. Mietinpähän vaan, että jos olisi aloittanut loppuraaston aiemmin, olisiko se ollut alitettavissa.. Pian maalissa löysin onnistuneet juoksut tehneet Tarun ja Laurin ja yhdessä fiilisteltiin kuinka hauskaa oli. 

Viimeinen kilometri

Kokonaisuutena olen juoksuun ihan tyytyväinen ja 8min:n aikaparannus edellisvuoteen lupaa melko hyvää kesää ajatellen. Olin 495:n juoksuun startanneen naisen joukosta 24., mikä on noin suuressa massatapahtumassa ihan asiallinen sija.Viikon päästä juoksen Tahko Runissa puolimaratonin, jossa tavoitteena on pistää puolikkaan ennätys ihan kunnolla uusiksi ja olla itselleni täysin armoton eikä hyväksyä mitään hetkellisiä vauhdin ja sykkeen taantumisia. Siitä viikon päästä on Tartossa Rattaralli, eli 142km maantiepyöräilyä yhteislähtönä. Ajaminen siellä on harvoin erityisen hauskaa kun koko ajan pelottaa ja sattuu, mutta se on sellainen hyvä pään ja jalat karaiseva toimenpide, jonka jälkeen triathlonpyöräily yksin kun saa ihan ite määrätä vauhdin, tuntuu hyvin helpolta. :)