Matkapäiväkirjaa pyöräilijän Disneylandista

Seuraa todella pitkä kronologinen matkakertomus elämäni ensimmäiseltä pyöräleiriltä, lukekoon ketä kiinnostaa. Juttuahan nimittäin riittää, eikä tässä ole vielä läheskään kaikki. :D Matkan tarkoitus oli opetella pyöräleireilyä ja ennen kaikkea päästä näkemään mahdollisimman paljon hienoja paikkoja – treenivaikutus tulisi kyllä varmasti siinä ohessa. Kovin ryppyotsaisesta ja tarkasti ohjelmoidusta treenileiristä ei siis ollut kyse. Paavo oli treenileireillyt Mallorcalla kuusi kertaa aiemminkin, joten opastus ja matkaseura oli ensiluokkaista.
1. päivä, fiilistelyä ja alkuverraa
Ensimmäisenä, eli matkapäivänä startattiin Helsingistä aamulla klo 4, Mallorcan kentällä oltiin paikallista aikaa klo 10 ja 12.30 oltiin jo Arenalissa hotellilla pyörät kasattuina lähdössä lenkille. Ekana päivänä piti vielä ottaa kevyesti, joten kruisailtiin 116km enimmäkseen tasamaata. Välissä käytiin leikkimässä Ses Salinesin velodromilla ja oli hauskaa! Kovasti yritin kysellä että eikö vielä muka pääse kiipeämään, joten Paavo taisi kyllästyä inttämiseeni, kun lenkin loppupuolella vei minut lähimäkeemme Curalle. Ylös asti ei vielä päästetty ja kiivettyäni jyrkempää eteläpuolen serpentiiniä suunnilleen puoliväliin sai jo välitasanteella hengitellä hetken ihan kaikessa rauhassa syvään. Vasta illalla matkaväsymys iski kunnolla ja nukahtamisvaikeuksia ei varsinaisesti ollut.
-

velolla

-
2. päivä.
Toisena päivänä ajeltiin alkumatka tasamaata ja taisin jo vähän avautua Paavolle, että mitäs ihmeen pelleilyä tämä oikein on kun tasamaata saa jauhaa kotona ihan riittämiin ja vieläkään ei ole päästetty vuorille ja kaikki muut varmasti tekee paljon siistimpiä juttuja jo ekana päivänä. Paavoa taisi tämä vähän huvittaa ja pian löysinkin itseni Coll d’Orientin 5km pitkästä 5% noususta. Vähän oli Viron lakeuksilla treenanneen triatleetin jalat ihmeissään. :D Kilometrejä kertyi 120 ja maisemat alkoivat jo olla sitä jylhää vuoristoa mitä olin kaivannut.
-

Orientin nousussa

-
3. päivä, vuoristossa. 140km, 2400 nousumetriä
Nyt mulle luvattiin jo yliannostusta mäen kiipeämisestä, joten odotukset olivat kovat. Ensin ajettiin Palman läpi ja noustiin kasarmin nousu, eli Coll de Sa Creu ylös. Tämän jälkeen matka olikin yhtä nousua ja laskua, eteneminen vähän keskimääräsitä työläämpää, mutta maisemat todellakin sen arvoiset! Vuoret ylitettyämme päästiin rannikolle, kokoajan toisella puolella kohosi vuori ja toisella puolella oli meri. Kyllä tykkäsin.
-

-
Neljä tuntia kestäneen kiipeämisen ja laskemisen jälkeen tultiin Valldemossaan ja jotenkin päädyin laskemaan satamaan. Port de Valldemossaan päästäkseen piti luonnollisesti laskea merenpinnan tasolle ja se mäki olikin ihan hulppea sellainen. 5km, keskijyrkkyys 8%, tiukkaa serpentiiniä niin, että kokoajan näki ihan alas satamaan asti. Näytti hienolta, mutta ihan kokoaikaa en uskaltanut katsoa kun huimasi. Satamasta oli vain yksi tie pois ja se oli suoraan ylöspäin. Välitykset mun pyörässä oli sen verran tiukat, että edetäkseen 8% nousussa ei auttanut kuin ottaa kunnon raastovaihde päälle, nostattaa syke anakynnyksen pintaan ja murikoida menemään. Lopussa vähän sattui, mutta mäen päällä oli voittajafiilis. Loppumatka meni vähän irvistäen.  Siihenastisen elämäni kovin pyörälenkki.
-

Perusmaisemaa

-

Port de Valldemossasta ylös nousseena :D

-

super domestique

-
4. päivä, ”Keventelyä”
”Palauttava päivä”, jolle saatiin mukaan samassa hotellisssa majailevat Tamperelaiset maastopyöräilijävahvistukset. Kai se sitten lasketaan palauttavaksi, vaikka matkaa kertyisi 140km jos nousumerejä on vaan 1100. Aivan järkyttävä nälkä vaivasi kokoajan ja yksittäispakattuja suklaacroissantteja kului aika monta. Geelejähän ei kukaan tosiurheilija syö, ainakaan treenatessa. Eksyttiin myös espanjalaisille markkinoille ja ostettin lenkkievääksi churroja. Oli muuten hyviä!
-

-
5. päivä, määräjumin taltutusta
Lyhyempi päivä, eli ajoa vain 70km ja pari kipakkaa mäkivetoa. Pyörtiteltiin hyvin kevyesti lähimäkemme Curan  (tsekatkaa muuten kohdan ”southern approach”-naisten leaderboard ;) )juurelle, laitettiin garminit päälle ja aloitettiin ankarat stravakellotukset. Lähdettiin eteläpuolelta, josta alku on aika tiukkaa serpentiiniä. Parin kilometrin jälkeen tie yhdistyy pohjoispuolen ”turistinousuun” ja loppu on vähän loivempaa ja parempikuntoista tietä. Yllättävän hyvin sai raastomeiningin päälle vaikka jalat ei ihan tuoreet olleetkaan. Kuvaustauon jälkeen laskettiin alas ja sama uudestaan, toinen nousu olikin jo vähän epämukavampi kokemus. Taisi tehdä ihan hyvää kilometrien puuduttamille jaloille joutua vähän kipakammin hommiin.
6. sadepäivä
Vettä satoi koko aamupäivän kaatamalla, joten lähdin saarelle saapuneiden äitin ja iskän kanssa Palmaan shoppailemaan. Ostin pinkit farkut, enkä vieläkään ole  täysin varma näytänkö niissä rohkean tylikkäältä, vai lähinnä persjalkaiselta sirkuspelleltä. Iltapäivällä käytiin pyörittelemässä erittäin tukkoisilla jaloilla joku 47km ja ottamassa kaatosadekuuro niskaan. Kevyt päivä saattoi olla ihan paikallaan.
7. Sankaripäivä. 164km, yli 3000 nousumetriä
Päädyttiin ajamaan Coll de sa Bataian (8km pitkä nousu, aivan täynnä pyöräilijöitä) kautta Sa Calobran satamaan, josta kellotettaisiin tiukin nousu jota ikinä olen ajanut. Itse en ollut täysillä kellotuksesta niin innoissani kuin Paavo, koska ajattelin että lähes 10km pitkä 7.1% nousu tekee ihan tarpeeksi tiukkaa jo muutenkin, kun alla oli jo 95km pyöräilyä ja pari aika tiukkaa nousua, jotka on pakko kiivetä päästäkseen pelipaikoille. Jo Calobran alas laskeminen oli aika huima kokemus: epätodellista karua kivikkoista autiomaata ja tie, joka näytti kiemurtelevan alaspäin aivan loputtomiin.
-

sa Calobra

-
Lopulta tie päättyi idylliseen pikkukylään ja satamaan, jossa olisi viihtynyt pidempäänkin, ellei olisi tarvinnut huolehtia kangistuvista jaloista.
-

Calobran satamassa

-
Tarkistettiin sitten nousun virallinen alkukyltti, viritettiin garminit, annettiin romanttisesti yläfemmat ja lähdettiin kiipeämään. Paavo karkasi näköpiiristä hyvin nopeasti. Aloitettuani kiipeämisen mulle selvisi miksi Paavo olikin niin innoissaan ajatuksesta että minä kellotan Calobran ns ”täysiä” ajettuna. Totesin pienimmän vaihteen päälle laitettuani, että hitain vauhti mitä näillä välityksillä voi 7% nousukulmassa edetä, tarkoittaa mulle ihan reilusti epämukavuusalueella olemista. Ei auttanut kun virittäytyä raastotunnelmaan ja alkaa elää sen faktan kanssa, että sitä tulisi kestämään seuraavat 40-50min. Huonoltahan se tuntui mutta päätin että tuntukoot. 6km kohdalla yhtäkkiä ylhäältä kuului tuttu ääni ”paina paina muru!” ja Hurulan Ninahan se siinä. :D Aika huikea sattuma törmätä just tuossa kohtaa ja saihan siitä hyvin voimia painaa loppuun asti.<3 Viimeiset kilometrit olin jo erittäin tiukilla ja vähän väliä kokeilin meniskö välitykset pienemmälle, kun ajatus ei enää ihan pelannut. Tie näytti vain kiemurtelevan loputtomasti ylöspäin eikä helpotusta ollut näkyvissä. 500m ennen huippua Paavo ajoi vastaan ja kannusti kovaan ääneen loppusuoralla. Calobra kellottui aikaan 41:54, mikä oli kovempaa kuin olisin ikinä uskonut. Toisaalta, ei oikeestaan ollut vaihtoehtojakaan. :D Oli kyllä elämäni nousu ja fyysisesti tiukimmat 41 min kun tiesi, että ylös on pakko päästä ja hidastaa ei voi. Tulipahan taas kerran ylitettyä itseni tällä reissulla.
-

Huippufiilis huipulla

-
Calobran jälkeen piti nousta vielä vähän lisää, nimittäin Puig Majorin, eli ”iso-Sollerin” huipulle. Puig Majorin mäkeä pitkin laskettiin alas Solleriin, josta päästäkseen pois oli ylitettävä vielä yksi vuori. Jalat olivat jo aika ajetut ja ajatus pätki jo todella pahasti, mutta jotenkin sinnillä sieltäkin pääsi vielä ylös. Loppu tulikin mukavasti alamäkeen lasketellen ja sankarit palasivat väsyneinä ja onnellisina hotellille. Illalla palauteltiin jättikokoisilla pizzoilla ja pyörien pakkaamisella.
Kaiken kaikkiaan aivan mahtava reissu, pääsin näkemään paikkoja jollaisia en tiennyt olevan olemassakaan ja opin paljon pyöräilystä ja itsestäni pyöräilijänä. (mm. sen, että en sittenkään ole kovin huono mäen kiipeäjä, ja että näköjään jalat kestää kilometrejä aika hyvin) Paavo oli parasta mahdollista matkaseuraa ja tuossa ympäristössä ihan elementissään. Lähden uudestaan heti kun seuraava tilaisuus tulee.
-

Iltakävelyllä, piti kiivetä rantavahdin torniin..

-

<3

Kun kestävyysrimpula eksyi crossfit-tunnille

Koska jokainen itseään kunnioittava kuntoilija on nykyään hurahtanut Reebok Crossfittiin – tuohon brändättyyn kuntopiiriin – niin pitihän minunkin kokeilla, kun tuli tilaisuus tehdä se Tarton lääkisporukalle järjestetyssä tilaisuudessa. Sen verran paljon lajia on hehkutettu, että jonkinlainen käsitys oli jo valmiiksi mistä on kyse. Ideana on kehittää monipuolisesti erilaisia fyysisiä ominaisuuksia: voimaa, kestävyyttä, ketteryyttä, kehonhallintaa.. Kato vaikka googlesta.
Kaikesta hypestä ja muodikkuudesta johtuen ennakko-odotukseni olivat vähän skeptiset. Laji itsessään on kyllä vaikuttanut hyvinkin siistiltä, mutta se uskontoa muistuttava skene ja hehkutus siinä ympärillä vähän työnsi minua luotaan. Sisäinen hipsterini kun haluaisi innostua asioista jo ennen kuin ne tulevat muotiin. Lähdin kuitenkin mahdollisimman ennokkoluulottomasti kokeilemaan ja epämukavuuden maksimoimiseksi esihapotin itseni 90km:n pyörälenkillä ennen crossfit-sessiota. Näin jälkeenpäin ajatellen se esihapotus ei olisi ollut aivan välttämätön juttu.
Heti Tartu Crossfitille saapuessa tuntui kun olisi tullut jonkin uskonnollisen lahkon päämajaan. Sisäänkäyntiä sai etsiä todenteolla ja heti ovelta silmiin osui lahkon käyttäytymissäännöt, mitä on ja ei ole soveliasta tehdä. Kotona olin pohtinut Finntriathlon finisher-paidan päälle pukemista ihan vain itsetuntoa kohottaakseni, mutta onneksi luovuin ajatuksesta – ego nimittäin käskettiin käyttäytymisohjeissa jättämään kotiin. Crossfitin vetäjät olivat kuitenkin ihan letkeitä tyyppejä ja meininki ei ihan niin tiukkapipoista lopulta ollutkaan. Minua ei edes yritetty polttaa roviolla, vaikka kerran (vahingossa) tiputin jumppapallon kovaäänisesti maahan.
Alkuun opeteltiin tekniikoita ja lopulta päästiin tekemään itse treeniä. Ohjelmassa oli 10min niin monta kierrosta kuin kerkeää, liikkeinä mavea, punnerrusta, pallon seinään heittelyä ja burbeeta. Treeni tehtiin pareittain ja liikkeet olivat muokattu ”yhdessä tehtäviksi”. Parikseni sain Taslon vahvimman naisen Annen, joten eihän siinä kehdannut nysväillä, vaan piti vetää täysillä. Hauskaa oli, vaikka kestävyyskeijo nyt ei vielä 10min:ssa kerennyt edes lämmetä. ;) Seuraavana päivänä kyllä huomasinkin sitten ihan tehneeni jotain normaalista poikkeavaa, sen verran räjähtäneenä oli kädet, jalat, keskivartalo ja pää.

Onni on poikaystävän M-framet

Crossfit osoittautui ennakko-odotuksiani mukavammaksi kokemukseksi ja ihan hyvin voisin kuvitella vaikka ensi syksynä ottavani sellaista ohjelmaan esim. kerran viikkoon. Kestävyysorientoituneen näkökulmasta tuo kuitenkin on jotenkin mielekkäämpää kuin punttien nostelu ja lisäksi ihan hyvää shokkihoitoa pitkiin matkoihin mieltyneelle. Edelleen hymähtelen huvittuneesti crossfitkisojen ”fittest on earth”-julistuksille ja hypetykselle kuinka tämä laji kehittää universaalisti siis aivan kaikkia kunnon osa-alueita. Joka tapauksessa, monipuolinen ja hauska laji! Jos joskus ryhdistäydyn lihaskuntotreeneissä, se saattaisi hyvinkin olla jotain crossfitin tai muun vastaavanlaisen kuntopiirin tyylistä.
Koska tämä on kuitenkin kestävyysurheilubogi, niin vähän täytyy raportoida myös niistä hommista: pyöräily on ihan älyttömän kivaa, enkä millään malttaisi pysyä poissa maantieltä. Siinä on vaan jotain niin hienoa lähteä aurinkoisena lauantaiaamuna neljäksi tunniksi lenkille, ettei sitä pysty edes selittämään. Pyöräilykilometrejä on viikon aikana kertynyt 450, jalat alkavat jo oppia olemaan ja kunto vaikuttaa ihan lupaavalta parin viikon päässä häämöttävää Mallorcan reissua ajatellen. Matkakuume on muuten kova!

Palauttavalta iltalenkiltä

Sohjoa! Kitkaa! Vastetta! Hiekkaa!

Noniin, ura numerolappuhiihtelijänä on nyt avattu  - vieläpä varsin elämyksellisissä olosuhteissa. Myönnettäköön, että matkan aikana huumorintaju oli hetkittäin hivenen tiukilla, muttaa juuri ja juuri se kuitenkin riitti maaliin asti ja maalissa hymyilytti aika paljon.
-

koukkupolvilla mäkeä ylös

-

Tulin perjantai-iltana Savonlinnasta Kuopioon ja ilta menikin viimeisiä säätöjä tehdessä. Tai siis Paavolle iski kriisi kun tämä päätti vielä uusia minun suksien pidot ja heilui ympäriinsä tehden kaikkia hiihtokisavalmisteluja, joista minä olin onnellisen tietämätön ja stressitön. Muistin kyllä itsekin viimehetkellä panna vähän hikiset hiihtovaatteeni pesukoneeseen, jotta sain ne seuraavana aamuna raikkaana ja melkein kuivana päälle. Lauantaiaamuna kello soi 4.00, jotta kerkesin hyvin tehdä tärkeät kisavalmistelut, kuten juoda puolikkaan pannullisen kahvia ja meikata. Mulle on joskus naureskeltu kisoihin meikkaamisesta, mutta se nyt vaan kuuluu mulla näihin ”yhdestä en luovu”-juttuihin. Menoa ei väri naamassa ole vielä koskaan hidastanut ja mulla nyt vaan on parempi fiilis kisata kun silmät erottuu päästä. Ja pitäähän tässä touhussa myös yrittää säilyttää edes jonkinlainen sukupuoli-identiteetti.

Poimittiin Timo ja Aavee kyytiin ja ajeltiin Lahteen. Matkalla satoi vettä ja Paavo alkoi jo vaikuttaa vähän huolestuneelta voiteluolosuhteista. Minua taas huolestutti lähinnä vettä kestämätön ripsivärivalintani. Kisapaikalla alettiin testailla suksia ja olo oli melko pro tehdä sitä Kari Variksen vierellä. Todellisuus kyllä iski aika pian kun päädyin ylämäkeen kontalleni, mutta ei siitä sen enempää. Pitoja oli vähän lisättävä, mutta yhden miehen voitelutiimini lunasti vankkumattoman luottamukseni loihtimalla käyttööni täydellisesti pitävät, mutta silti liukkaat kapulat.
Itse hiihdosta on oikeastaan aika vähän kerrottavaa: kaaduin kahdesti, latua ei oltu pystytty vähäisen lumen vuoksi ajamaan (=useimmiten latua ei ollut) ja välillä kuumotti kun ohitse lappoi ikänsä hiihtäneitä patuja ja tunsin olevani tientukkona. Heikkaakin tuli välillä vastaan. Yläkroppa meni aika kiitettävästi hapoille kun yritin näillä narukäsillä edetä tasurilla. Parhaat hetket oli Messilässä kun kuulutettiin että ”sieltä tulee Iina Lumiaho Kuopiosta hienosti mäkeä ylös!” ja kun Elisan siippa Tuomas piti muutamien kilometrien ajan seuraa juuri kun minulla oli meneillään se heikoin hetki. Tämä myös ystävällisesti totesi, että ”oot sä varmaan vähän käynyt lenkillä kun jaksat tuollein pomppia noiden suksien kanssa.” Lämmitti mieltä. Loppumäen laskettelu stadionille tultaessa oli hieno hetki ja maalisuoralla oli aivan pakko parantaa yksi ynnämuut-sija ja kuitata ohi minun kanssa aika pitkän matkaa hiihtäneestä naisesta. Ajattelin siinä vimeisillä voimilla tasuria tyrkkiessäni Sami Jauhojärveä parisprintin loppusuoralla. Vaikka matkan aikana mietin muutamaankin otteeseen että massahiihdot on syvältä, aloin jo maalissa suunnitella seuraavia hiihtoseikkailuja. Oh well..
-

iloinen hiihtelijä maalissa :)

-
Sukset pelasivat hyvin ja siitä on täysin kiittäminen Paavoa. Kuten myös siitä, että tiesin missä piti olla milloinkin ja mitä ottaa mukaan. Minusta kyllä pidettiin huolta ja se teki ekaan massahiihtoon lähtemisestä aika paljon helpompaa. Sijoitus yllätti iloisesti: olin yli 300:n naisen joukosta 74, mikä on häkellyttävän hyvin ottaen huomioon että vielä nelisen viikkoa sitten en edennyt pertsalla käytännössä mihinkään. Itseasiassa Paavolle kuuluu kiitos myös hiihdonopetuksesta. Nyt pitää varmaan lopettaa kirjoittelu ennenku menee liian lässytykseksi. :D Oli kyllä mukava reissu – kiitos koko seurueelle!
-

<3