1. päivä, fiilistelyä ja alkuverraa
Ensimmäisenä, eli matkapäivänä startattiin Helsingistä aamulla klo 4, Mallorcan kentällä oltiin paikallista aikaa klo 10 ja 12.30 oltiin jo Arenalissa hotellilla pyörät kasattuina lähdössä lenkille. Ekana päivänä piti vielä ottaa kevyesti, joten kruisailtiin 116km enimmäkseen tasamaata. Välissä käytiin leikkimässä Ses Salinesin velodromilla ja oli hauskaa! Kovasti yritin kysellä että eikö vielä muka pääse kiipeämään, joten Paavo taisi kyllästyä inttämiseeni, kun lenkin loppupuolella vei minut lähimäkeemme Curalle. Ylös asti ei vielä päästetty ja kiivettyäni jyrkempää eteläpuolen serpentiiniä suunnilleen puoliväliin sai jo välitasanteella hengitellä hetken ihan kaikessa rauhassa syvään. Vasta illalla matkaväsymys iski kunnolla ja nukahtamisvaikeuksia ei varsinaisesti ollut.
-
velolla
2. päivä.
Toisena päivänä ajeltiin alkumatka tasamaata ja taisin jo vähän avautua Paavolle, että mitäs ihmeen pelleilyä tämä oikein on kun tasamaata saa jauhaa kotona ihan riittämiin ja vieläkään ei ole päästetty vuorille ja kaikki muut varmasti tekee paljon siistimpiä juttuja jo ekana päivänä. Paavoa taisi tämä vähän huvittaa ja pian löysinkin itseni Coll d’Orientin 5km pitkästä 5% noususta. Vähän oli Viron lakeuksilla treenanneen triatleetin jalat ihmeissään. :D Kilometrejä kertyi 120 ja maisemat alkoivat jo olla sitä jylhää vuoristoa mitä olin kaivannut.
-
Orientin nousussa
3. päivä, vuoristossa. 140km, 2400 nousumetriä
Nyt mulle luvattiin jo yliannostusta mäen kiipeämisestä, joten odotukset olivat kovat. Ensin ajettiin Palman läpi ja noustiin kasarmin nousu, eli Coll de Sa Creu ylös. Tämän jälkeen matka olikin yhtä nousua ja laskua, eteneminen vähän keskimääräsitä työläämpää, mutta maisemat todellakin sen arvoiset! Vuoret ylitettyämme päästiin rannikolle, kokoajan toisella puolella kohosi vuori ja toisella puolella oli meri. Kyllä tykkäsin.
-
-
Neljä tuntia kestäneen kiipeämisen ja laskemisen jälkeen tultiin Valldemossaan ja jotenkin päädyin laskemaan satamaan. Port de Valldemossaan päästäkseen piti luonnollisesti laskea merenpinnan tasolle ja se mäki olikin ihan hulppea sellainen. 5km, keskijyrkkyys 8%, tiukkaa serpentiiniä niin, että kokoajan näki ihan alas satamaan asti. Näytti hienolta, mutta ihan kokoaikaa en uskaltanut katsoa kun huimasi. Satamasta oli vain yksi tie pois ja se oli suoraan ylöspäin. Välitykset mun pyörässä oli sen verran tiukat, että edetäkseen 8% nousussa ei auttanut kuin ottaa kunnon raastovaihde päälle, nostattaa syke anakynnyksen pintaan ja murikoida menemään. Lopussa vähän sattui, mutta mäen päällä oli voittajafiilis. Loppumatka meni vähän irvistäen. Siihenastisen elämäni kovin pyörälenkki.
-
Perusmaisemaa
Port de Valldemossasta ylös nousseena :D
super domestique
4. päivä, ”Keventelyä”
”Palauttava päivä”, jolle saatiin mukaan samassa hotellisssa majailevat Tamperelaiset maastopyöräilijävahvistukset. Kai se sitten lasketaan palauttavaksi, vaikka matkaa kertyisi 140km jos nousumerejä on vaan 1100. Aivan järkyttävä nälkä vaivasi kokoajan ja yksittäispakattuja suklaacroissantteja kului aika monta. Geelejähän ei kukaan tosiurheilija syö, ainakaan treenatessa. Eksyttiin myös espanjalaisille markkinoille ja ostettin lenkkievääksi churroja. Oli muuten hyviä!
-
-
5. päivä, määräjumin taltutusta
Lyhyempi päivä, eli ajoa vain 70km ja pari kipakkaa mäkivetoa. Pyörtiteltiin hyvin kevyesti lähimäkemme Curan (tsekatkaa muuten kohdan ”southern approach”-naisten leaderboard ;) )juurelle, laitettiin garminit päälle ja aloitettiin ankarat stravakellotukset. Lähdettiin eteläpuolelta, josta alku on aika tiukkaa serpentiiniä. Parin kilometrin jälkeen tie yhdistyy pohjoispuolen ”turistinousuun” ja loppu on vähän loivempaa ja parempikuntoista tietä. Yllättävän hyvin sai raastomeiningin päälle vaikka jalat ei ihan tuoreet olleetkaan. Kuvaustauon jälkeen laskettiin alas ja sama uudestaan, toinen nousu olikin jo vähän epämukavampi kokemus. Taisi tehdä ihan hyvää kilometrien puuduttamille jaloille joutua vähän kipakammin hommiin.
6. sadepäivä
Vettä satoi koko aamupäivän kaatamalla, joten lähdin saarelle saapuneiden äitin ja iskän kanssa Palmaan shoppailemaan. Ostin pinkit farkut, enkä vieläkään ole täysin varma näytänkö niissä rohkean tylikkäältä, vai lähinnä persjalkaiselta sirkuspelleltä. Iltapäivällä käytiin pyörittelemässä erittäin tukkoisilla jaloilla joku 47km ja ottamassa kaatosadekuuro niskaan. Kevyt päivä saattoi olla ihan paikallaan.
7. Sankaripäivä. 164km, yli 3000 nousumetriä
Päädyttiin ajamaan Coll de sa Bataian (8km pitkä nousu, aivan täynnä pyöräilijöitä) kautta Sa Calobran satamaan, josta kellotettaisiin tiukin nousu jota ikinä olen ajanut. Itse en ollut täysillä kellotuksesta niin innoissani kuin Paavo, koska ajattelin että lähes 10km pitkä 7.1% nousu tekee ihan tarpeeksi tiukkaa jo muutenkin, kun alla oli jo 95km pyöräilyä ja pari aika tiukkaa nousua, jotka on pakko kiivetä päästäkseen pelipaikoille. Jo Calobran alas laskeminen oli aika huima kokemus: epätodellista karua kivikkoista autiomaata ja tie, joka näytti kiemurtelevan alaspäin aivan loputtomiin.
-
sa Calobra
Lopulta tie päättyi idylliseen pikkukylään ja satamaan, jossa olisi viihtynyt pidempäänkin, ellei olisi tarvinnut huolehtia kangistuvista jaloista.
-
Calobran satamassa
Tarkistettiin sitten nousun virallinen alkukyltti, viritettiin garminit, annettiin romanttisesti yläfemmat ja lähdettiin kiipeämään. Paavo karkasi näköpiiristä hyvin nopeasti. Aloitettuani kiipeämisen mulle selvisi miksi Paavo olikin niin innoissaan ajatuksesta että minä kellotan Calobran ns ”täysiä” ajettuna. Totesin pienimmän vaihteen päälle laitettuani, että hitain vauhti mitä näillä välityksillä voi 7% nousukulmassa edetä, tarkoittaa mulle ihan reilusti epämukavuusalueella olemista. Ei auttanut kun virittäytyä raastotunnelmaan ja alkaa elää sen faktan kanssa, että sitä tulisi kestämään seuraavat 40-50min. Huonoltahan se tuntui mutta päätin että tuntukoot. 6km kohdalla yhtäkkiä ylhäältä kuului tuttu ääni ”paina paina muru!” ja Hurulan Ninahan se siinä. :D Aika huikea sattuma törmätä just tuossa kohtaa ja saihan siitä hyvin voimia painaa loppuun asti.<3 Viimeiset kilometrit olin jo erittäin tiukilla ja vähän väliä kokeilin meniskö välitykset pienemmälle, kun ajatus ei enää ihan pelannut. Tie näytti vain kiemurtelevan loputtomasti ylöspäin eikä helpotusta ollut näkyvissä. 500m ennen huippua Paavo ajoi vastaan ja kannusti kovaan ääneen loppusuoralla. Calobra kellottui aikaan 41:54, mikä oli kovempaa kuin olisin ikinä uskonut. Toisaalta, ei oikeestaan ollut vaihtoehtojakaan. :D Oli kyllä elämäni nousu ja fyysisesti tiukimmat 41 min kun tiesi, että ylös on pakko päästä ja hidastaa ei voi. Tulipahan taas kerran ylitettyä itseni tällä reissulla.
-
Huippufiilis huipulla
Calobran jälkeen piti nousta vielä vähän lisää, nimittäin Puig Majorin, eli ”iso-Sollerin” huipulle. Puig Majorin mäkeä pitkin laskettiin alas Solleriin, josta päästäkseen pois oli ylitettävä vielä yksi vuori. Jalat olivat jo aika ajetut ja ajatus pätki jo todella pahasti, mutta jotenkin sinnillä sieltäkin pääsi vielä ylös. Loppu tulikin mukavasti alamäkeen lasketellen ja sankarit palasivat väsyneinä ja onnellisina hotellille. Illalla palauteltiin jättikokoisilla pizzoilla ja pyörien pakkaamisella.
Kaiken kaikkiaan aivan mahtava reissu, pääsin näkemään paikkoja jollaisia en tiennyt olevan olemassakaan ja opin paljon pyöräilystä ja itsestäni pyöräilijänä. (mm. sen, että en sittenkään ole kovin huono mäen kiipeäjä, ja että näköjään jalat kestää kilometrejä aika hyvin) Paavo oli parasta mahdollista matkaseuraa ja tuossa ympäristössä ihan elementissään. Lähden uudestaan heti kun seuraava tilaisuus tulee.
-
Iltakävelyllä, piti kiivetä rantavahdin torniin..
<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti