Hawaii King of the Mountain

Olen tässä viimeisten muutaman päivän aikana manaillut mielessäni, että kyllä olisi elämä helpompaa, jos käsitys huikeimmasta lomareissusta ikinä, olisi jotain leppoisaa rantalomailua, josta palataan freesinä, hyvin levänneenä ja nätisti päivettyneenä.  Olin nimittäin viime viikolla juuri edellämainitun kaltaisella - siis huikealla - reissulla. Palasin sieltä sunnuntaina nälkäisenä, väsyneenä, ränsistyneenä, persus kipeänä, nenä punoittavana, pyöräilykypärän remmien kuvat poskissa ja mieli iloisena.

Sain keväällä viestin, jossa kyseltiin kiinnostaisiko lähteä virolaisen pyöräilyporukan mukaan Ranskaan, reissulle jossa ajettaisiin seitsämässä päivässä kahdeksan hors categorie-nousua ja pari muuta eeppistä nyppylää. Taisin miettiä asiaa puolisen tuntia, jonka jälkeen ilmoitin olevani messissä. Kyseessä oli Hawaii Expressin ja Andmoments - seikkailumatkajärjestäjän yhteinen tempaus - konseptina oli, että joka päivä liikutaan pyörillä paikasta toiseen huoltoauton kuljettaessa kamat. Aikalailla valmis paketti, jossa saisi itse keskittyä olennaiseen, eli ajamaan sitä pyörää. Aika harvoin innostun valmiista pakettimatkoista lähtökohtaisesti, mutta tällaista olisi ollut omin voimin siinä määrin vaikeaa järjestää, että lähdin matkaan hyppien keikkuen.

Ennen lähtöä jännitin jonkin verran sitä, miten pärjäisin porukassa mukana. En kuitenkaan ihan tarkkaan tiennyt, minkä tasoisia ajajia reissuun olisi lähdössä ja paperilla 800km ja 20 000 nousumetriä seitsämään päivään kuulosti aika raa'alta. Oli myös pieni aavistus siitä, että olisin joukon ainoa nainen, mutten antanut asian liikaa häiritä. Paavo onneksi kannusti täysillä reissulle lähtöön ja valoi itseluottamusta jos meinasin itse alkaa epäillä. Hankin pitkään suunnitelmissa olleen tehomittarin sopivasti alkusyksystä ja se yhdessä FTP-testidatan kanssa osoittautuikin myöhemmin mäen ajamisessa oikein hyväksi apuvälineeksi kärsimyksen annostelussa. Vietin myös syksyllä melko paljon aikaa Puijon mäkeä ylös-alas ajaen. Kyseessähän oli siis lähinnä hupireissu, mutta koska kyse oli fyysisesti kohtalaisen raskaasta lystistä, ei kovin huonokuntoisena tai ylipainoisena olisi oikein uskaltanut lähteä.

Matka alkoi Marseillesta, jossa treffasin muun reissuporukan lentokentällä. Pyörät oli jo kuljetettu paikalle mukana kulkevalla huoltoautolla. Tuli pieni tunne, että minua pälyiltiin aluksi hieman epäilevään malliin, että mitäköhän tuo oikein tekee täällä. Ensimmäisenä iltana laitettiin pyörät ajokuntoon, syötiin ja valmistauduttiin ensimmäiseen ajopäivään.

1. päivä: Mont Ventoux: 21.4km, 7.6%

Kohti Avignonia

Hypättiin aamulla pyörien kanssa junaan ja siirryttiin Avignoniin, josta lähdimme ajamaan kohti Mont Ventoux:ta - vuorta, josta olin lukenut juttuja, nähnyt videopätkiä ja kuullut tarinoita. Ei voi sanoa, että sen kiipeäminen olisi ollut varsinainen nautinto - ensimmäiset 15km kiivettiin lähinnä metsän keskellä, eikä maisemia juuri nähnyt. Tie vietti tasaista reilua 7%:a ylöspäin, eikä minkäänlaisia tasaisempia lepohetkiä ollut. Kolmen minuutin välein kokeilin, löytyisikö Foilistani maagisesti vielä yksi vaihde lisää, mutta ei löytynyt. Viimeisillä 5km:llä aukeni sitten se Tour de Francesta tuttu ihan näyttävä näkymä, mutta samaan aikaan sai tuntea nahoissaan ennenkokemattoman tuulen. Samalla tajuntaan iski totuus 36-28 välityksistäni, joilla olin Suomessa ja Mallorcalla luullut voivani kiivetä vaikka puuhun - nyt 10% nousussa vastatuulen puhaltaessa päin naamaa jouduin hetkeksi pysähtymään, meditoimaan 30s ajan ja kasaamaan itseni, ennen kuin jatkoin taas matkaa. Mont Ventoux:n ajaminen oli kuulunut minulla sarjaan "täytyy tehdä kerran elämässä" ja nyt se tuli tehtyä.  Yövyttiin kivassa hotellissa Malaucenessa, josta siirryttiin aamulla autokuljetuksella Alppien juurelle. Ensimmäinen kuski siirtyi tässä vaiheessa satulasta auton kyytiin.

Ventoux

2. päivä: Alpe d'Huez (13.8km, 8.1%) ja Col de la Croix de Fer (22.7 km, 7.0%)

Nyt alkoi tasamaan kasvatti olla jo tosissaan liekeissä. Alpe d'Huez osoittautui yhdeksi reissun mukavimmista kiivettävistä - minä kun tykkään serpentiinistä niin ylös- kuin alaspäinkin mentäessä ja sitä riitti 21:n mutkan edestä. Syksyn värit vuoren rinteillä näytti hienolta! Parasta silmänkarkkia löytyi lopulta pikkutieltä, jota laskettiin alas. Pidettiin lounaspiknik alhaalla ja lähdettiin nousemaan kohti Col de la Croix de Fer:tä. Tarkoitus oli käydä samaisen vuoden toisellakin vähän matalammalla huipulla Col du Glandonilla, mutta käännyttiin vahingossa väärästä risteyksestä, joten jos aivan tarkkoja ollaan, jäi toinen huippu nyt väliin. Nousussa oli merkattu aina seuraavan kilometrin nousukulma prosentteina, mikä oli toki mukavaa. Ikävä tunne oli sen sijaan se, kun kyltissä luki 8% ja ensiksi lähdettiin loivasti alamäkeen. Silloin nimittäin tiesi, että kohta ei paljoa tarvitse miettiä mitään rentoa ja taloudellista pyöritystä.

L'Alpe d'Huez, by Markko Karu

Maisemat nyt oli jotain niin hienoa, etten oikein osaa sanoin kuvailla. Alas laskiessa törmäsimme kylttiin, jossa kerrottiin tien olevan suljettu. Tämähän ei 11:sta virolaista ja yhtä suomalaista pidätellyt - kuten ei myöskään myöhemmin vastaan tulleet ritiläaidat ja rakennustyömaat. Yksi sankari haettiin pimeän tullen vuorenkyljestä autolla pois, enkä se onneksi ollut minä. Yövyttiin Sain-Jean de Mauriennessa, joka oli oikein kivan oloinen pikkukylä. Jo toinen pyöräilijä ilmoitti siirtyvänsä seuraavana päivänä auton kyytiin.

Photo by Markko Karu

Ei sinne..

3. päivä: Col du Telegraphe (11.8km, 7.3%)ja Col du Galibier (34.9km, 5.5%)

Lämmittelynousuna Col du Telegraphe, joka alkoi käytännössä hotellin ovelta. Jalat alkoivat pikkuhiljaa oppia mistä on kyse, eikä ensimmäisten kilometrien järkytystä enää tapahtunut. Syötiin lounasta Telegraphen huipulla, ennen kuin lähdimme valloittamaan 2600m:n korkeudessa sijaitsevaa Galibieria. Keskijyrkkyys oli varsin maltillinen 5.5%, mutta kun siihen sisältyi useita tasaisia ja alamäkipätkiä, sai aika paljon kuitenkin tehdä töitä ihan tiukkaan nousukulmaan. En ollut ennen tätä reissua käynyt omin lihasvoimin 1500m:ä korkeammalla, joten 2600m oli ihan uusi kokemus. Nousu tuntui loputtoman pitkältä ja ympärillä aukeni jatkuvasti toinen toistaan hienompia maisemia. Olisi tehnyt mieli ottaa kuvia koko ajan, mutta tyydyin satunnaisiin räpsyihin vauhdista - sitä kaikkea ei kuitenkaan koskaan saa kunnolla vangittua kuvaan, joten yritin painaa maisemat mieleeni mahdollisismman tarkkaan. Matkanjohtaja Priit piti seuraa nousun ajan, lietsoi kilpailuasetelmaa minun ja matkaseurueen toisen tri-nistin välille (näköjään arvasi mistä narusta kannattaa vetää, jotta minut saa ns. "tsemppaamaan.") Triathlonkollega pysyi muuten takana, näkökontrollin ulottumattomissa. Illan tullen saavuimme Brianconiin - pienehköön kaupunkiin 1500m korkeudessa.

Nousun alkua

Huipulla

Koko porukka

4. päivä: Col d'Izoard 19.1km, 6% ja Col Agnel 42km, 4.1%

Aamulla tuli käsky ottaa passit pyöräilypaitojen taskuun, koska siirtyisimme Italiaan. Alkulämmittelyt tehtiin Col d'Izoardissa, jota ennen lämmiteltiin peräti 300m tasamaalla. Pienen alkukankeuden jälkeen jalat alkoivat löytyä. Ensimmäinen mäki ajettiin sopuisasti porukassa ja katseltiin hienoa Alppien ruskaa. Laskun jälkeen hyvin pian lähdettiin kohti euroopan 3. korkeinta alppiylitystä, yli 2700m korkeudessa Ranskan ja Italian rajalla sijaitsevaa Col Agnelia. Nousu alkoi loivasti ja ajoittain elin harhauskossa, että tämä olisi jotain leppoisaa pyörittelyä hamaan huippuun asti. Opin taas karvaasti sen, että 4.1% tarkoittaa tosiaan vain keskijyrkkyyttä, yli 10% pätkiä on todellisuudessa useita - ja ne tuntuu muuten pitkältä. Yli 2000m:ssä pitäisi ohuen ilmankin jo alkaa vaikuttaa - itse en tiedä mikä johtui ilmasta, mikä ihan vain väsymyksestä. Joka tapauksessa rauhallisen alun jälkeen homma eskaloitui viimeistään viimeisillä 3km:llä, kun Priit alkoi huudella varsin lennokkaita kannustuksia suomeksi. Pian huomasin olevani ihan aidon raaston äärellä ja hengittäväni sivuäänellä. Viimeisistä raaston hetkistä löytyy myös videomateriaalia, josta pääsee aika hyvin tunnelmaan. Tajusin vasta seuraavana päivänä, että lounastauolla urheilujuomaksi sekoittamani "diesel", eli coca colan ja veden sekoitus, oli tehty coca cola zerosta. Ilmankos ei oikein potkinutkaan. Yövyttiin Italian puolella Cuneossa. Aikaan ja paikkaan orientaatio alkoi tässä kohtaa jo vähän heittää.

5. päivä. Col de la Lombarde - 19.5km, 7.1%

Reissun viimeinen HC-nousu. Aloitin itseluottamusta puhkuen suurella egolla watit tukevasti FTP:n paremmalla puolen, kuvitellen että kyllä sen jotenkin pahalla sisulla kestää loppuun. No ei kestänyt. Kanttasin puolivälissä oikein huolellisesti ja tuli toisen puoliskon aika hämärän rajamailla. Minulle yritettiin huitoa jostain lätäköstä jonka ohi ajettiin, mutta totesin vain että kyllä, siinä on lätäkkö - ja jatkoin matkaa. Sain sitten kuulla tästä koko loppumatkan, kuinka vaikeaa suomalaiseen on tehdä minkäänlaista vaikutusta esittelemällä tälle järviä - Kallaveden äärellä asuvat Kuopiolaiset taitavat olla tässä suhteessa vielä ihan pahimmasta päästä. :D Yövyttiin Valdeblore-nimisessä vuoristokylässä ja heräsin aamuyöstä klo 4 kaameaan nälkään. Tempaisin sitten yhden suklaacroissantin ja puolikkaan levyn suklaata ja jatkoin nukkumista. Oli jo ihan pyöräleirihenkinen tunnelma.

6. päivä. Col de Turini

Euroopan vaarallisimmaksi tituleerattu tie. Olin edellisenä iltana ollut jo niin tolkuttoman väsynyt, että suunnittelin ottavani erittäin rauhallisesti. Yllättäen jalat alkoivatkin tuntua puolivälissä nousua varsin hyviltä, joten kokeilin vähän alkaa jyhkiä - tuloksena kaikista leirin nousuista kovimmat keskiwatit. Maisemat olivat tietysti silkkaa silmänkarkkia, mutta tässä vaiheessa oli jo käyty niin käsittämättömissä paikoissa, että avariin vuoristomaisemiin meinasi suorastaan turtua. Mietittiin huipulla espressoja siemaillen, että "aika perussettiä ja onhan näitä nyt nähty." Siirryttiin illaksi rannikolle Mentoniin. Mulla on aina ollut jonkinlainen viehätys Ranskan rivieraan, joten lenkkisippauksesta huolimatta ei kestänyt kauaa, että olin vaihtanut lenkkikamat kesävaatteisiin ja pulikoin jo välimeressä. Merellä on joku jännä virkistävä vaikutus.

7. päivä. Col de Madone

Viimeinen ajopäivä, loppusilauksena Lance Armstrongin treenimäki. Jalat olivat jo aikalailla jauhelihaa, mutta päätin kuitenkin ihan vain viimeisen nousun kunniaksi viimeistellä syysmontun ajamalla niin, että tuntuu. Ja tuntuihan se - ihan mukavalta oikeastaan. Fiilis oli jännä sekoitus erittäin perusteellista fyysistä väsymystä, helpotusta siitä, että reissu tuli vietyä onnistuneesti loppuun ja samalla haikeutta että nyt tämä loppuu.

Viikon aikana oli monta hetkeä, kun kampesin mäkeä ylös reidet hapoilla, hengästyneenä ja uupuneena, mutta suu leveässä virneessä maisemia katsellen ja ihmetellen, että mitä mä oikein tällaisessa paikassa teen ja miten mä oon tänne päätynyt - vieläpä polkupyörällä. Ne olivat niitä hetkiä, joiden takia mä käyn ympäri vuoden päivittäin lenkillä. Koska mä voin - ja jotta mä voin.

Reissu oli sellainen, mitä tulen varmasti muistelemaan vielä hyvin pitkän ajan jälkeenkin. Parhaisiin asioihin elämässä kun kuuluu ehdottomasti se, kun kiipeää omin lihasvoimin korkeaan paikkaan ja näkee sieltä avautuvat maisemat. Hawaii KOM oli fyysisesti erittäin raskas viikko, mutta käteen jäi sellaista henkistä pääomaa ja muistoja, joita kukaan ei koskaan ota pois, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä.