Aloittelevan triathlonharrastajan muistelmat

Oli kesä 2009. Takana oli muutama vähän hankalampi kausi esteratsastuksessa, olin monestakin syystä jäähdyttelemässä sitä lajia, saanut opiskelupaikan Tartosta ja keksinyt että lenkkeilemällä saa mukavasti sisältöä elämään täyttämään melko vakavan esteratsastuksen jättämää aukkoa. Kuopiossa järjestettiin triathlonkisa ihan kotini lähellä, joten olin tietoinen lajin olemassaolosta, vaikka se olikin silloin aika pienen porukan touhua verrattuna nykyiseen triathlonbuumiin. Tutun työkaveri jotain kautta kyseli haluaisinko tulla kokeilemaan triathlonia TT Aquaterran triahtlonkouluun, että heillä olisi vielä yksi treeni ennen Kuopio Triahtlonia. No halusinhan minä. Jonkinlainen uteliaisuus heräsi ja päätin ottaa lajista selvää ilmoittautumalla heti kättelyssä Kuopio Triahtlonin pikamatkan kuntosarjaan. Varusteet olivat mielestäni hyvinkin kunnossa, olihan minulla polkupyörä, (etujousitettu leveärenkainen maastopyöränrotisko, ei lukkopolkimia) lenkkarit ja uikkarit. Uintitaidonkin suhteen itsetunto oli ihan kohdillaan, koska olin viettänyt lapsuuteni kesät hyppien hinaajan kannelta järveen ja pysyin ihan hyvin pinnalla. Pyöräillä ja juostahan taas osaa kuka vaan.

Menin siis triahtlonkoulun treeneihin ihan luottavaisena ja uteliaana. Selvisi, että kyseessä oli viimeinen vaihtoharjoitus ennen kisaa ja se porukka oli tosiaan harjoitellut pikamatkaa varten tammikuusta lähtien. No minä en ollut, mutta ei se mitään. Näin ensimmäistä kertaa märkäpuvun ja varmaan maantiepyöränkin. Ensin uitiin Sammakkolammella hapettimen ympäri, n. 300m. Siinä iski ihan aito hukkumisen pelko, kun en ollutkaan puolivälissä enää yhtään varma jaksanko uida 150m:n matkan takaisin rannalle. Nousin vedestä aika hapoilla, jonka jälkeen piti pyöräillä autotietä Sammakkolammen ympäri, n. 2km. Lopuksi juostiin noin kilometri lammen ympäri. Vedin muistaakseni aika kovalla raastolla ja silmät sumeana.

Seuraavan kerran menin triathlonkoulun pyörälenkille. Ei kuulemma tarvinnut maantiepyörää. Muilla sellaiset kuitenkin oli. Muistan vain sen pahanolontunteen, verenmaun suussa ja kuinka en uskaltanut vauhdissa kaivaa juomapulloani vyötärölaukusta. Muuta en oikeastaan muistakaan. Kävin kerran myös pyöräseuran viikkotempossa, jonka päälle halukkaat saivat juosta. Se oli siis samalla triahtlonkoulun harjoituskisa. Ei kuulemma tarvinnut maantie- eikä tempopyörää. Minä olin taas se ainoa hyväuskoinen hölmö joka meni siihen lankaan. Kaikilla muilla oli tempopyörät, minulla se oranssi Crescentin maastopyörä. Matkana oli Kurkimäen tempo, eli 40km ja päälle juostiin 12km. Saapuessani paikalle joku kyseli hieman huvittuneena, että "ai tulitko ajamaan tempoa?" Vastasin reippaasti, että kyllä tulin. Olin onneksi googlannut ennen lähtöä että mitä tempo tarkoittaa, joten ei tarvinnut sitä kysellä heti ensimmäisenä. Sitten samainen tyyppi osoitti sivulla seisoskelevaa jannua kertoi että tuossa on muuten Jarmo Rissanen, tempoajon suomenmestari. Silloin näin ensimmäistä kertaa aika-ajopyörän ja levykiekon.

Minut laitettiin ekana matkaan, koska epäilivät että viettäisin ehkä reitillä eniten aikaa. Ei ollut garminia, ei sykemittaria eikä itseasiassa minkäänlaista rannekelloakaan. Vedin vain silmät sumussa niin kovaa kuin pääsin, enkä muuten vielä nykyäänkään ole kovin usein pistänyt iseäni niin ahtaalle kuin tuolloin. Motiivina oli lähinnä se, etteivät ajanottajat olisi menneet vielä kotiin kun tulen maaliin. Hyvin siellä jaksettiin minua odottaa, sain vielä juostakin sen kympin. Juoksin sen aika väsyneillä jaloilla tuntiin, mikä oli mielestäni ihan haamuveto. Sitten valvoin koko yön, koska jalkoja särki niin paljon etten saanut nukuttua. Seuraavan kerran koin vastaavanlaisen olotilan vasta Nastolan täysmatkan jälkeen vuonna 2014.

Kuopio triathlonin pikamatka meni varmaan ihan hyvin, tai ainakin minulla oli tosi hauskaa. Pysyin myös uidessa pinnalla, mikä oli ekojen treenien uintikokemuksen jälkeen oikein mukava juttu. Jonkinlainen kipinä siitä jäi, koska osallistuin samanlaisella varuste set-upilla pikamatkalle vielä seuraavanakin kesänä. 2011 osallistuin ensimmäiselle olympiamatkalleni, 2012 ekalle puolimatkalle. 2014 menin ensimmäisen täysmatkan. Meno on muuttunut ensimmäisistä kuntoiluvuosista aika paljon, mutta yritän itseasiassa edelleen pitää kiinni siitä samasta ennakkoluulottomasta tyhmänrohkeastakin tyylistä heittäytyä uusin urheilujuttuihin. Harvoin siinä kovin paljoa menettää, mutta joskus saa hauskoja tarinoita kerrottavaksi.