Nousu ja uho

Olen tässä ollut kahden vaiheilla vähän koko syksyn siitä mikä mun ensi kauden pääkisa tulee olemaan. Heti Tahkon täysmatkan jälkeen päätin että pidän täysmatkalta yhden välivuoden, keskityn puolimatkaan ja lähden kuninkuusmatkalle kolmannen kerran esim. 2017. Jossain vaiheessa syksyä kun treenit alkoivat hetkellisesti kulkea, meinasin jo tulla toisiin ajatuksiin ja olin sormi enterillä laittamassa ilmoittautumista Tahkon täysmatkalle. Sitten sain tietää että Otepäässä järjestetään samana päivänä Ironman 70.3 kilpalilu, eli siis Ironman-brändin puolikas, jossa olisi vieläpä tarjolla paikkoja vuoden 2017 puolimatkan maailmanmestaruuskisoihin. Kävin aika kovaa kamppailua itseni kanssa että mitäs tässä nyt tekis, mutta päädyin lopulta eilen ilmoittautumaan Otepäähän puolikkaalle. Täysmatka on kyllä edelleen mulle se kaikista kiehtovin laji, jossa haluan vielä olla tosi hyvä. Nyt vaan tuntuu että tänä vuonna ihan puhtaasti ajankäytöllisistä syistä tason nosto täysmatkalla saattaisi olla aika mahdoton tehtävä. Varmaan se perus 11h veto onnistuisi kolmannenkin kerran nykyisellä treenimeiningillä, mutta kun seuraavan kerran täysmatkan lähtöviivalle mennessäni haluan olla siinä kunnossa että voin yrittää ennemminkin 10h suoritusta. Päätin sitten, että mielummin kilpailen kaksi kovaa puolikkaan kisaa - Finntriathlon Joroinen sekä IM70.3 Otepää ja yritän saada itseni mahdollisimman nopeaksi. Ja vaikuttaa muuten, että Otepäähän on tulossa aika hienot systeemit ja suuren maailman meininki!



Treenien tiettyjä vivahteitahan tämä tulee ihan lievästi muuttamaan. Puolimatkalla kun pitää uida 1.9km, pyöräillä 90km ja juosta 21.1km, ei ehkä koko päivän kestävät viikottaiset pitkikset ole ihan niin keskeinen juttu, vaan laatuun ja tehoihin panostaminen nousee entistäkin tärkeämpään rooliin. Täysmatkalla lähinnä taistellaan hidasta ja totaalista uupumusta vastaan, (missä minä olen muuten ihan hyvä) mutta puolikkaalla olennaista on kyetä vielä väsyneenäkin menemään ihan helevetin kovvaa. Tai tietysti kovat luut menevät täydenkin matkan alusta loppuun jäätävää vauhtia, mutta just se mulla vaatii vielä vähän kypsymistä. Oikeestaan olen nyt tästä puolimatkaan tähtäävästä treenaamisesta aika innoissani.

Koska Otepään kisa käydään 40km:n päässä nykyisestä kodistani, aion keväällä treenata kisareiteillä niin että yksikään pyöräreitin mäki ei hetkauta minua yhtään mihinkään. Koska jonkun itseäni kovemman takarenkaassa kärvistely tuntuu menevän mulla paremmin jalkoihin kuin yksin tiristäminen, aion järjestää itselleni ylivauhtisia peesitreenejä myös täällä. Paavo on muuten skootterin leikkimisessä aivan ylivertainen ja mun mielestä yksi elämän hauskimpia juttuja ihan oikeesti on roikkua tämän takarenkaassa ja huutaa 45km/h-vauhdista että voisitko nyt tsempata ja vetää edes vähän kovempaa. Saatanpa myös vihdoin hankkia sen tehomittarin avuksi yksin tehtäviin treeneihin. Alustavasti suunnitelmissa on myös tehdä keväällä muutama elämysretki oikeisiin pyöräkisoihin noin niinku luonteenkasvatusmielessä. Ja mitä siihen luonteenkasvatukseen tulee, niin aion tosiaan kouluttaa itseni vielä vähän entistäkin armottomampaan raastamisen kulttuuriin, niinku tähän tyyliin:

Raastoesikuvani Vaarojen maratonin loppunousussa

Talven pyörätreenien uutuutena on myös Estonian Cupin kuusinkertaisen voittajan vetämät "maratonspinningit", jotka eivät kyllä ole maratonia nähneetkään, vaan siellä tehdään ihan hitokseen erilaisia jumppaohjaajapelleilyitä, kuten mitä erilaisemmissa asennoissa ajoa 130-kadenssilla ja punnerruksia pyörän päällä. Kävin kyseisessä spinningissä kerran viime talvena ja järkytyin niin etten mennyt enää pitkään aikaan toiste. Ajattelin että se oli joku käytännön pila ja tämä pyöräilysuuruus halusi lähinnä nähdä minkälaisia hölmöyksiä ihmiset suostuvatkaan käskystä tekemään. Samainen spinningporukka sitten keväällä ihan sattumalta löysi mut lenkiltä ja tutustuttuani tarpeeks uskalsin kysyä että mikä ihmeen järki niissä kükkis sõitmisissa oikein on. No se perusteltiin mulle tarpeeks hyvin ja olen nyt sitten löytänyt itseni vaikka minkälaiselta mutkalta spinningpyörän päältä joka torstai. En ole vielä ihan täysin myynyt sieluani, mutta referenssit on sen verran hyvät että kiinnostaa kokeilla.

Nyt on kyllä ihan hyvä treenipöhinä päällä ja tuntuu hyvältä kun ekaa kertaa koko syksynä kroppa tuntuu taas omalta ja ottaa treeniä vastaan. Ja onhan tää nyt oikeesti ihan hillittömän hauskaa puuhaa!

Panoksista

Ehdin harrastaa kestävyysurheilua nelisen vuotta ennen kuin opin konkreettisesti mitä tarkottaa käsite "huippukunnon ajoitus." En myöskään vielä esimerkiksi viime syksynä tajunnut minkä takia kovaa treenaamista ei muka pitäisi aloittaa liian aikaisin syksyllä, vaan kuvittelin että tietenkin mitä aikaisemmin aloittaa kisakauteen valmistautumisen, sitä parempaan kuntoon ehtii päästä. Mullahan oli viime syksynä treenien kanssa täysi rähinä päällä jo lokakuussa, Paavon seuratessa vierestä sipsejä syöden ja vähän naureskellen. Naljailin Paavolle kaverillisesti useampaankin otteeseen että katotaanpa kesällä kuka on kovassa kunnossa ja siinäpähän sitten valitat kun kaiken maailman "keijot" menee kovempaa - kannattais ehkä aloittaa jo nyt. 

Kisakautta avaamassa

Hommahan meni niin, että kun mun piti alkukesästä Valgassa avata kisakausi puolimatkalla vähän keskenkuntoisena, huomasinkin olevani siinä kaikista terävimmässä huippukunnossa. No se kisa oli hieno - alitin 5h, tein reilusti oman annätykseni ja voitin Viron ja Latvian mestaruuskisan 20min:n erolla seuraavaan. Siitä sitten kun olisi pitänyt alkaa "hioa timanttia" seuraavia ja niitä oikeasti tärkeitä kisoja varten, olinkin ihan sipissä enkä tainnut koko kesänä palautua Valgan kisasta. Huomasin hyvin konkreettisesti sen, kuinka oma huippukunto on tavalliselle harrastelijalle mahdollista rakentaa vain kerran- ehkä pari kertaa vuodessa. Sen kun kerran saa pulpautettua pintaan, on aivan välttämätöntä antaa kehon levätä ja aloittaa seuraavan kuntopiikin rakentaminen - jos ei täysin- niin ainakin vähän puhdistetulta pöydältä. Puhun nyt siis urheilun harrastajista, en ammatiurheilijoista, koska siitä maailmasta en tiedä yhtään mitään. Kun kesällä ihmettelin ettei oikein kulje, eräs minua viisaampi totesi että "no sä oot koko talven juoksennellut ympäriis ku joku bambi ajovaloissa, niin kai se nyt stna alkaa jossain vaiheessa vähän tuntua."

Lisää kuvateksti

Tuntuu että urheilijalla on olemassa tietty määrä panoksia jotka voi käyttää ns. "yhtä soittoa". Kun nämä panokset on käytetty, seuraavan satsin saa vasta levättyään tarpeeksi. On myös olemassa muutamia varapanoksia, joilla kyllä pärjää vähän aikaa kun ne oikeat on käytetty, mutta ne eivät koskaan ole yhtä hyviä. Panoksia on myös eri laatuisia - on henkisiä että fyysisiä paukkuja. Kun henkiset on käytetty loppuun, niistä fyysisitäkään ei paljoa ole iloa. Henkisiä paukkuja on siis käytettävä harkiten, koska kisassa niitä todella tarvitsee. On myös kevyempiä ja kovempia panoksia ja ne kovimmat kannattaa säästää siihen tärkeimpään kisaan. On silkkaa hölmöyttä käyttää ne loppuun jo treeneikauden aikana. 

Legendaarisen Lembitu Kuusen haastateltavana - en muuten muista yhtään mitä selitin :D

Viime vuodesta viisastuneena aloitan panosten käyttämisen vasta joulukuun puolella - tässä vaiheessa vasta latailen varastoja täyteen - etenkin henkisellä puolella. Kovimpiin paukkuihin en koskekaan ennen kevättä. Toistaiseksi olen tehnyt vain mielekkäältä tuntuvia juttuja ja lähinnä valmistellut kroppaa ja päätä siihen, kun se täysi treenirähinä alkaa. Valmistelua on tehty mm. kuntopiirin, polkuhölkän ja sauvakävelyn muodossa. Ajattelin nimittäin säästää ne kovimmat paukut siihen kun niitä oikeasta tarvitaan, eli elokuussa koittavaan Finntriathlon Tahkon täysmatkaan. 

Ainiin, mites sen Paavon kisakunnon kanssa kävi? Valgassa meno oli vielä hyvinkin keskenkuntoista, mutta kauden pääkisassa Tahkon täysmatkalla kunto oli jäätävä, posket lommolla, olkapäät säikeillä ja tossuhan liikkui. Täysmatka aikaan 9:22, koko kisan 6., oman ikäluokkansa ylivoimainen voitto ja koko kisan kovin pyöräaika (180km, 4:38). Näyttäis siltä että mulla on vähän opittavaa. 

Paavo ja Tahkon pyöräosuus

Tartu Linnamaraton 2015

No pitihän se vielä maraton juosta näin kisakauden päätteeksi ja kun kerran kotikaupungissa järjestettiin ja pääsin starttaamaan käytännössä kotiovelta. Lisämotiivi oli se, että meillä on tosiaan Paavon kanssa ollut sellanen "leikkimielinen" kilpailu siitä, kummalla on hallussaan kovempi maratonennätys. Paavo juoksi reilu vuosi sitten Nastolassa täyden matkan triahtlonilla 3:30, jonka jälkeen minä nokitin myöhemmin syksyllä Tartu Linnamaratonilla ajalla 3:27:47. Ehkä saatoin mainita tästä hallussani olevasta kovemmasta ennätyksestä Paavolle pitkin talvea muutamaankin otteeseen, kun tämä oli heti alkukeväästä hyvin määrätietoisena lähdössä Tahko Runin sileähkölle maralle, ihan vaan jotta loppuu se rehvastelu. Tämän vesitti säpäleiksi mennyt radiuksen pää, mutta Tahkon täysmatkalla perheen sisäinen ennätys riistettiin hallustani näytösluontoisesti 180km:n pyöräilyn reittiennätyksen päälle juostulla 3:25-ajalla. (teknisesti ottaenhan tässä skabassa ei saa mitään lisäpisteitä sillä miten ennen juoksua lämmitellyt - esim. pyöräilemällä 180km, se on maraton mikä maraton) Ja tämäkös minua kaihersi. Koska kyseessä oli kuitenkin vain pari minuuttia, näin tilaisuuteni koittaneen Tartu linnamaratonilla ottaa valtikka takaisin haltuuni.

Koska kaikki blogien kisaraportithan pitää aloittaa vastuuvapauslausekkeilla kuinka ennen tätä ei siis todellakaan oltu treenattu, totean tähän että Tahkon täysmatkasta oli kulunut puolitoista kuukautta ja tällä välillä olin harrastanut liikuntaa hyvinkin höntsämielellä, sairastanut yhden flunssan ja oksennustaudin ja tehnyt varsinaista maratonharjoittelua neljän lenkin verran. Lähdin kuitenkin itseluottamusta puhkuen viivalle. Koska kesä oli mennyt urheilumielessä vähän sippauksen rajamailla ja tunsin nyt palautuneeni siitä kaikesta, päätin ihan piruuttani tehdä tästä maratonista elämäni raaston. Ja voi pojat kuinka hyvin se onnistuikaan..

Lähdin reteästi yrittämään sellasta 3:20-3:25-välille sijoittuvaa aikaa. Ajattelin että ennätystä täytyy ainakin yrittää, koska "perusvarma normiveto" ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Startti oli klo 9, joten siinä puolisen tuntia ennen starttia kähdin kotoa, käppäilin mäen alas, lämmittelin 20min, jututin tuttuja ja menin lähtökarsinaan. 3:30-jänikselle totesin että toivottavasti ei juoksun aikana nähdä, mutta lupasin liittyä seuraan jos hyydyn täysin. Tämä on tosiaan sen näköinen tapaus, että uskoisin ainakin 3:30-aikaa havittelevien naisjuoksijoiden olleen hyvinkin motivoituneita pitämään hänet näköpiirissään. :) Stardipaugun kajahdettua lähdin liikkeelle ihan fiiliksen mukaan sellasella mukavan lennokkaalla meiningillä. Sykepannan olin jättänyt kotiin, koska se ei vaikuta tekemiseen mitenkään ja ainoastaan häiritsee. 2km jälkeen ohitseni tuli 3h jänis (Hups!) ja mietin että aloitusvauhti on vähintäänkin riittävä. 4km:n kohdalla minut ohitti 3:15-tempomeister. (Oho) Päätin vähän höllätä, vielä kun reitin ensimmäinen puolisko on profiililtaan huomattavasti toista raskaampi. 10km:n kohdalla kello näytti 46:57 ja olo oli ihan hyvä.

12km:n kohdalla alkoi pitkä ja hivuttava nousu joka kestikin peräti 2-3km. Vuosi sitten juuri tämän nousun jälkeen meinasin hyytyä täysin ja ihan sama homma nytkin. Kilomterivauhti painui 5min/km huonommalle puolelle vaikka kuinka yritin takoa. Mietin että onkohan tuossa kohti vielä jonkinlainen "haamunousu", jonka huomaa vain vauhdin hiipumisena.. 15-16km:n paikkeilla meinas olla ihan tosissaan synkkää ja kävin jossain aika syvällä mielen syövereissä kun laskeskelin jäljellä olevia kilometrejä. Ennen puolimaratonin väliaikamattoa reitti tasoittui ja askel alkoi taas rullaamaan. Puolikkaan väliaika oli 1:41 ja risat, eli vain 2min mun puolikkaan ennätystä hitaammin ja juurikin suunnitelman mukaisessa aikataulussa.

28km asti etenin oikein hyvällä taagilla, parhaillaan olin 3:25-alitukseen vaadittavaa aikataulua 2min edellä ja homma vaikutti hyvältä. Sitten alkoi se klassinen maratonin kolmenkympin seinä hiipiä vastaan. En ollut sitä koskaan ennen kokenut, joten mietin että tästä ne ihmiset varmaan aina puhuu ja joo, onhan tää kieltämättä ihan pe*seestä. 30km:n kohdalla alkoi olla ihan tosissaan ikävät oltavat ja piti alkaa keskittyä vain pistämään jalkaa toisen eteen: päässä vähän surisi, jalkoja särki aika perusteellisesti jokaisella askeleella, voin vähän pahoin ja koko touhu alkoi tympiä. Hoin sitten mielessäni Paavolta opittuja mantroja "muista että oot lempiharrastukses parissa", "läpsytät vaan menemään" ja "minä noppeemmin sitä noppeemmin", mitkä tuntuivat siinä vaiheessa aika huonoilta vitseiltä. Lohduttauduin myös miettimällä että Paavo raastaa samaan aikaan Vaarojen maratonilla ja tämän raasto tulee kestämään vielä suunnilleen tunnin pidempään kuin minun. Etenin kilometri kerrallaan sellasta 5-5:30/km-vauhtia ja yritin myös fiilistellä Tarton kauneimpia paikkoja - reitin viimeinen kymppi on nimittäin aika hieno! Lopun huumoripläjäyksenä sai vielä kiivetä Toomemäelle, heittää siellä kierroksen ja laskeutua jyrkkää alamäkeä täysin räjähtäneillä jaloilla Raekoja Platsille ja maaliin. Viimeisellä kilsalla kramppas vielä pallea oikein kunnolla ja ihan tosissaan sattui hengittää, joten loppukiri jäi aika vaisuksi.

Kello pysähtyi aikaan 3:28 ja risat, eli omasta ennätyksestä jäin vajaan minuutin ja tavoitteesta reilut 3min. Ei tuo nyt mitenkään luokaton juoksu lopulta ollut ja olen tyytyväinen että ihan rohkeasti lähdin yrittämään minulle melko kovaa aikaa - se nyt vaan ei tällä kertaa onnistunut. Paavokin saa pitää maratonvaltikkansa - toistaiseksi. ;) Tuli todettua, että on tuo maraton kyllä oikeesti aika raaka laji. Sitä kuvittelis että kun on neljästi jo juossut sen 42km, joista 2 täysmatkan triathlonissa, sen homman jo jotenkin osaisi. Mutta ei, siltikin voi vielä sillä viimeisellä kympillä tulla ihan kunnolla turpiin. Ehkä se just siksi kiehtookin niin paljon, eli maratonnälkää jäi vielä aika paljon.

Tässä postauksessa ei muuten ole kuvia, koska minä juoksin enkä kerennyt kuvaamaan ja sportfoto.ee:n materiaali on lähinnä hyvä opettavainen tarina siitä, kuinka nainen EI ole hehkeimmillään kun se juoksee maratonia.