Sohjoa! Kitkaa! Vastetta! Hiekkaa!

Noniin, ura numerolappuhiihtelijänä on nyt avattu  - vieläpä varsin elämyksellisissä olosuhteissa. Myönnettäköön, että matkan aikana huumorintaju oli hetkittäin hivenen tiukilla, muttaa juuri ja juuri se kuitenkin riitti maaliin asti ja maalissa hymyilytti aika paljon.
-

koukkupolvilla mäkeä ylös

-

Tulin perjantai-iltana Savonlinnasta Kuopioon ja ilta menikin viimeisiä säätöjä tehdessä. Tai siis Paavolle iski kriisi kun tämä päätti vielä uusia minun suksien pidot ja heilui ympäriinsä tehden kaikkia hiihtokisavalmisteluja, joista minä olin onnellisen tietämätön ja stressitön. Muistin kyllä itsekin viimehetkellä panna vähän hikiset hiihtovaatteeni pesukoneeseen, jotta sain ne seuraavana aamuna raikkaana ja melkein kuivana päälle. Lauantaiaamuna kello soi 4.00, jotta kerkesin hyvin tehdä tärkeät kisavalmistelut, kuten juoda puolikkaan pannullisen kahvia ja meikata. Mulle on joskus naureskeltu kisoihin meikkaamisesta, mutta se nyt vaan kuuluu mulla näihin ”yhdestä en luovu”-juttuihin. Menoa ei väri naamassa ole vielä koskaan hidastanut ja mulla nyt vaan on parempi fiilis kisata kun silmät erottuu päästä. Ja pitäähän tässä touhussa myös yrittää säilyttää edes jonkinlainen sukupuoli-identiteetti.

Poimittiin Timo ja Aavee kyytiin ja ajeltiin Lahteen. Matkalla satoi vettä ja Paavo alkoi jo vaikuttaa vähän huolestuneelta voiteluolosuhteista. Minua taas huolestutti lähinnä vettä kestämätön ripsivärivalintani. Kisapaikalla alettiin testailla suksia ja olo oli melko pro tehdä sitä Kari Variksen vierellä. Todellisuus kyllä iski aika pian kun päädyin ylämäkeen kontalleni, mutta ei siitä sen enempää. Pitoja oli vähän lisättävä, mutta yhden miehen voitelutiimini lunasti vankkumattoman luottamukseni loihtimalla käyttööni täydellisesti pitävät, mutta silti liukkaat kapulat.
Itse hiihdosta on oikeastaan aika vähän kerrottavaa: kaaduin kahdesti, latua ei oltu pystytty vähäisen lumen vuoksi ajamaan (=useimmiten latua ei ollut) ja välillä kuumotti kun ohitse lappoi ikänsä hiihtäneitä patuja ja tunsin olevani tientukkona. Heikkaakin tuli välillä vastaan. Yläkroppa meni aika kiitettävästi hapoille kun yritin näillä narukäsillä edetä tasurilla. Parhaat hetket oli Messilässä kun kuulutettiin että ”sieltä tulee Iina Lumiaho Kuopiosta hienosti mäkeä ylös!” ja kun Elisan siippa Tuomas piti muutamien kilometrien ajan seuraa juuri kun minulla oli meneillään se heikoin hetki. Tämä myös ystävällisesti totesi, että ”oot sä varmaan vähän käynyt lenkillä kun jaksat tuollein pomppia noiden suksien kanssa.” Lämmitti mieltä. Loppumäen laskettelu stadionille tultaessa oli hieno hetki ja maalisuoralla oli aivan pakko parantaa yksi ynnämuut-sija ja kuitata ohi minun kanssa aika pitkän matkaa hiihtäneestä naisesta. Ajattelin siinä vimeisillä voimilla tasuria tyrkkiessäni Sami Jauhojärveä parisprintin loppusuoralla. Vaikka matkan aikana mietin muutamaankin otteeseen että massahiihdot on syvältä, aloin jo maalissa suunnitella seuraavia hiihtoseikkailuja. Oh well..
-

iloinen hiihtelijä maalissa :)

-
Sukset pelasivat hyvin ja siitä on täysin kiittäminen Paavoa. Kuten myös siitä, että tiesin missä piti olla milloinkin ja mitä ottaa mukaan. Minusta kyllä pidettiin huolta ja se teki ekaan massahiihtoon lähtemisestä aika paljon helpompaa. Sijoitus yllätti iloisesti: olin yli 300:n naisen joukosta 74, mikä on häkellyttävän hyvin ottaen huomioon että vielä nelisen viikkoa sitten en edennyt pertsalla käytännössä mihinkään. Itseasiassa Paavolle kuuluu kiitos myös hiihdonopetuksesta. Nyt pitää varmaan lopettaa kirjoittelu ennenku menee liian lässytykseksi. :D Oli kyllä mukava reissu – kiitos koko seurueelle!
-

<3

Maraton - check!

Vaikka elämän tarkoitus ei olekaan joku maratonin juokseminen, niin kyllähän se nyt jokaisen itseään kunnioittavan kestävyysniilon (=status, jota tavoittelen) kokemusrepertuaariin kuuluu. Täräytin tosiaan ilmoittautumisen Kuopio maratonille tuossa joitakin viikkoja sitten ja Kuopio triathlonin jälkeen olen huolella yksipuoleistanut harjoitteluani. Jotenkin siltikään en ollut juossut yli 20km:n lenkkejä edellisen vuoden aikana enempää kuin 3, joista yksi oli Otepää-Elva jooksumaraton, toinen oli Finntriathlonin juoksuosuus ja kolmannella oli niinkin fiksu tarkoitusperä kuin krapulan parantaminen erään hauskan illan jäljiltä.. No ei siitä sen enempää. 

Verryttelynä puolisen tuntia rullilla - toimi!

Olen aina suhtautunut maratoniin vähän kauhunsekaisella kunnioituksella, eikä rehellisesti sanottuna käytännössä koskaan ole todellakaan ollut fiilistä, että kiinnostaisi vähääkään juosta 42.2km yhtäsoittoa. Kuitenkin triathlonjuoksusta (=juoksusta erittäin tönköillä ja hapokkailla jaloilla) tykkään oikeinkin paljon, ja hiljattain pahentuneen täysmatkakuumeen selättäminen taitaa edellyttää sitä, että kykenen juoksemaan sen 42.2km. Vaikka olen jokaisessa triathlonkisassa juossut kovempaa kuin rehellisissä juoksukisoissa, halusin käydä juoksemassa sen maratonin ensin ihan ilman mitään perusteellisia alulämmittelyjä. Kokoajan olen ajatellut että juoksen maratonin "sitten joskus kun kerkeen oikeesti treenata juoksua", mutta nyt päätin että hitot, ei tää tästä juoksemalla parane, ja päätin tehdä sen nyt. 

OMG

Kyseessä oli aikalailla hyppy tuntemattomaan: vaikka tiesin että kestän tarvittaessa 3-4h aika kovaakin hengästymistä, ei paria tuntia pidemmistä juoksenteluista ollut minkäänlaista kokemusta, ja olin kuullut paljon juttuja siitä maagisesta "kolmenkympin seinästä" maratonilla. Omaa peruskestävyyttäni en epäillyt yhtään, mutta jalkojen iskunkestävyys oli se suurempi arvoitus. Aika nöyrätä tyttönä siis lähdin liikenteeseen. 

Vielä hymyilyttää

Mutta se jaaritteluista. Kisa-aamuna fiilis oli hyvä ja jotenkin olin saanut itseni täysin uskomaan että kyllähän mä nyt yhen maratonin juoksen, ei oo ees paha. Kisapaikalla sain viimeiset vinkit Kuopiolaiselta kestävyysjuoksulegendalta Laukkasen Kimmolta, alias TV-Hartilta. Kuulemma eka puolikas kannattais ottaa rennosti ja rupatella ihmisille, koska siitä se kärsimys sitten kyllä alkaisi. Vinkkiä tuli noudatettua ja se toimi. Ekan kympin juoksin Paavon ala-asteaikaisen partiokaverin miehen kanssa suunnitellen mm. osallistumista eukonkannon maailmanmestaruuksiin. Sitten oli pidettävä luova tauko bajamajassa ja juoksukaverini karkasi ulottumattomiini. Paavo onneksi pyöräili vierellä ja viihdytti kertomalla mm. inttijuttuja ja syöttämällä geeliä. Ekan puolikkaan lopulla meinasi jalat alkaa painaa huolestuttavasti ja hetken mietin että mitäköhän tässä vielä saakaan kestää seuraavat pari tuntia. Paavokin pani tämän merkille, kaivoi kofeiinipitoisen energiageelin taskustaan ja antoi sen minulle kera napakan kehotuksen että alappas syödä. Eka puolikas taittui aikaan 1:58.

Kääntöpaikan jälkeen kofeiini alkoi potkia ja paatuneella kahvinjuojalla lähti keulimaan. Ihan yhtäkkiä sain kuin uudet jalat. Syke paukutti yli 180:ssä, mutta jalat rullasi ja hoin mielessäni että "tää on Joroisten juoksuosuus, ei oo ku puolimaratoni ja sen nyt voi jo takoa täysiä." Kolmas kymppi meni kuin huomaamatta ja aloin odottelemaan kolmenkympin seinää saapuvaksi. Sitä ei sitten koskaan tullutkaan, vaan juoksu tuntui kokoajan aikalailla samalta. Vasta viimeiset 4km joutui irvistämään tosissaan, mutta silloinkin helpotti kun tiesin että kohta pääsisin maaliin. Maaliin tulin ajassa 3h 52min 10s, tokan puolikkaan oltua 4min nopeampi kuin ensimmäinen. Ihan nätti negative split ekalle maralle. :) Salaisena tavoitteena ollut 4h alitus onnistui, enkä kävellyt käytännössä yhtään.

Noin niinku yhteenvetona, eka maratoni onnistui paljon paremmin, nopeammin ja kivuttomammin kuin osasin mitenkään odottaa. Olin henkisesti varautunut paljon pahempaan ja pitkäkestoisempaan tuskaan, enkä olis uskonut että jo viimeisen kympin aikana suunnittelisin seuraavaa koitosta. Paavo oli suuri apu kun pyöräili mukana, piti huolta että muistin syödä geelejä, kertoi juttuja, ei ihme kyllä kuittaillut yhtään, antoi juomaa pullosta (ei tarvinnut viskoa pahvimukeja päin naamaa ja toivoa että jotain menee suuhunkin) ja olihan sillä myös aika hyvä vaikutus henkiseen puoleenkin kun tiesin että musta pidetään huolta. <3 Jotain tuli varmaan tehtyä oikein kun onnistuin tekemään ihan ravakan ylisuoriutumisen - ens kerralla yritän vain toistaa kaiken mahdollisimman samalla tavalla. Tähän on hyvä lopettaa 2013-kisakausi, alkaa viettää vähän offseasonia (jota muuten odotan innolla - pääsee treenaamaan ihan mitä huvittaa ja miten paljon huvittaa eikä tarvii herkistellä!). Maratononnistuminen antoi myös paljon lisää uskoa ensi kesän täysmatkaprojektiin - nyt uskaltaa lähteä yrittämään maratonin juoksemista 3.8km:n uinnin ja 180km:n pyöräilyn päälle.

Nina ensiapuryhmässä :)

Jeee!

Mitsku

Surkastutettu juoksijan haba

Kuopio Triathlon - lahjaton uimari olympiamatkalla

Triathlonkesä tuli päätökseen eilen, kun pääsin harrastamaan nautinnollista raastoa kotikisassa Kuopio Triathlonissa. Matkana oli olympiamatka, eli 1500m uintia, 40km pyöräilyä ja 10km juoksua. Osallistuin alle 23v-naisten SM-sarjaan jossa peesaaminen on sallittu, eli tiesin että hidas uimari kiroaisi uimahallissa viettämättömiä tunteja matkan aikana vielä moneen otteeseen. Hyvästä pyöräkunnostakaan ei paljoa ole hyötyä, kun kovat uimarit karkaavat yhdessä vuorovedolla aika kauas, eikä niitä kovin helposti saa yksin ajettua kiinni, ainakaan 40km:n aikana. Odotukset olivat siis vähän skeptiset kun tiesin että sarjani huikeista neljästä osallistujasta ainakin kaksi on kovia uimareita. Kuitenkin tykkään kisaamisesta oikeesti paljon, joten altavastaajan asema ei paljoa häirinnyt ja odotin kisaa ihan innolla.

Meikit meinas levitä, onneks äiti auttoi korjaamaan tilanteen.<3

Stardipaugu!

En liiemmin ottanut menestyspaineita, vaan päätin vain edetä jokaisen osuuden niin kovaa kuin lähtee ja nauttia urheilujuhlan tunnusta täysillä. Starttiviivalla olikin aika hienoa seistä rivissä ja katsoa järvellä näkyviä merkkipoijuja, kun taustalla soi Pirates of the Carribeanin tunnusbiisi. Pian musiikki hiljeni, ilmoitettiin että 30s lähtöön, hetken aikaa kuulin vain oman sykkeeni, sitten starttipaukun ja se oli menoa. Ehkä hienoimpia urheiluhetkiä mitä tiedän. :) Uinti tuntui kulkevan ihan hyvin, tatsi oli kohdillaan ja mieltä lämmitti se, ettei tarvinnut uida yksin ja takanakin taisi vielä tulla joku. Kuitenkin taas tuli todettua - iskää lainatakseni, että "tekniikka on ihan hyvä, mutta vauhti vaan on helevetin hidas." Yritys alle 30min uintiin oli kova, mutta vähän pidempään taisin siellä vedessä kuitenkin viihtyä. Uintiin sisältyi kaksi kierrosta, joiden välissä käytin rampilla, josta piti hypätä pää edellä veteen uudelle kierrokselle. Mun hyppy oli kyllä lähinnä mahaplätsi.

Sinne läks

Uinti-pyörä vaihto sujui ongelmitta, mitä nyt maantiepyöräilijäuskottavat Bontini eivät ole kovin nopeat pukea jalkaan.. Pyörällä sain melkein heti kiinni pari juuri ennen minua rantautunutta naista ja aloin viritellä vuorovetoa. Saaristokadun päähän edettiin kolmestaan, kunnes leppoisa vauhti alkoi kyllästyttää, lisäsin omalla vetovuorollani vähän kierroksia ja huomasin toisen naisista tippuneen peesistä. Mukaan jäänyt oli samassa sarjassa kuin minä, totesi ettei välttämättä kestäisi vuorovedossa sen hetkistä vauhtia enää pitkään, joten tein räväkän iskun pienehköön mäkeen ja sain tämän kertalaakista tiputettua peesistä. Edessä näin yhden selän, päätin ottaa sen kiinni ja katsoa saisiko siitä kovempivauhtista vetoapua. Peesissä tämä kesti aika hyvin, mutta koska taas sain tehdä vetohommat yksin, päätin iskeä irti. Vähän ennen kuin tultiin kierroksen vaihtoon jossa oli paljon yleisöä, himmailin kaarteeseen hetken ja vaihdoin isolle eturattaalle, latasin suoralle niin kovan spurtin kuin reisistä lähti ja jatkoin matkaa itsekseni. Tokan kierroksen ajelin yksin ja seurailin tilannetta - yksi kova uimari oli yksin jonkin matkan päässä minusta, joten aloitin takaa-ajon. Kolmannen kierroksen loppupuolella sain hänet kiinni ja sovittiin että edetään vuorovedolla. Kuitenkin vauhti tuntui hitaammalta kuin mihin olisin yksin pystynyt ja kyseessä oli mun sarjalainen jonka juoksukunnosta en tiennyt mitään, joten päätin lähteä pyörällä karkuun ja yrittää kasvattaa eroa ennen juoksuosuutta. Himmailin vähän ennen kierroksen vaihtoa, keräsin voimia ja jälleen onnistuin iskemään irti tiukan mutkan jälkeen yleisön edessä. Hetki piti latoa täysillä jotta sain väliä kasvatettua tarpeeksi, mutta sen jälkeen aloin jo vähän löysätä. Kierroksen lopussa sain napattua vielä yhden selän, karistettua tämän kannoilta ja lopussa päätin ekaa kertaa kokeilla saisinko kengät vauhdissa pois jaloista. Se onnistui, mutta aloitin riisumisen ehkä vähän liian aikaisin ja sainkin polkea ihan hyvän matkaa paljaat varpaat Bontien päällä.

Tokaan vaihtoon tulin sarjani toisena, vaihto sujui ongelmitta ja juoksu lähti rullaamaan tutun tönkösti. Minkäänlaista vauhti- tai sykemittaria ei ollut, joten piti vain mennä fiiliksellä niin kovaa kuin pääsen. Kannustus reitin varrella oli ihan huikeaa, eikä siinä nyt senkään takia kehdannut alkaa hidastelemaan. U23:n naisia ei ollut hengittämässä niskaan, mutta yritin kuitenkin edetä mahdollisimman rivakasti. Sarjani voittaja oli tehnyt sen verran suvereenin vedon ja meni niin kaukana edellä, ettei kiinniottamisen toivoa ollut olemassakaan ja päätin vain säilyttää hopeasijan. Nina ilmoitti jossain vaiheessa reitin varrelta että alle 2h35min on mentävä ja minähän tein työtä käskettyä. Saihan siinä läpsyttää menemään ihan tosissaan, mutta juoksu oli tönkköjen ekojen kilsojen jälkeen lähtenyt rullaamaan ihan hyvin. Maaliin tulin toisen sijan säilyttäneenä ajassa 2h 34min 40s ja entinen kympin ennätys (48:22) meni ihan reilusti rikki ja kirjataan nyt ajalle 46.58. Maalisuoratuuletuksiin panostin nyt ihan erityisesti.:) Fiilis maalissa oli väsyneen iloinen, kun kaikki oli mennyt aikalailla nappiin ja kiirehdinkin kannustamaan reilu tunti minun jälkeen startanneita Paavoa ja iskää. 

Pyöräilyreidet kaartamassa maalisuoralle, vielä ei tuuleteltu. :D

Jeeee!

Ohi on

Onnitteluhalaus Ninalta:)

Paavo onnistui myös nappamaan M30-34-sarjan hopeaa, kaverilleen hävinneenä ja ihan onnistuneen suorituksen tehneenä. Iskä ylitti odotukset alittamalla 50v-poikien sarjassa 3h, eikä kävellyt juoksuosuudella kertaakaan! Hieno päivä kaikenkaikkiaan, kotikisassa on aina hienoa kisata, kannustuksen määrä ilahdutti ja äkkiä mietittynä kaikilla tutuillakin tais mennä vähintäänkin hyvin.:)

Kuvassa kolme ihanaa, joista kaksi ovat Cervelo ja Zippin levykiekko

Koko porukka iloisena :)

Kuva-arvoitus: Ketkä ovat taustalla olevassa kuvassa?

:)