Tartu maraton avatud rada - kuinka ei kannata startata 63km massahiihtoon

Suunnitelmat ensi viikonloppuna järjestettävän Tartu maratonin hiihtämisestä vaihtuivat suksiteknisistä syistä viime viikonlopun avatud radaan, joka siis ei ole ihan virallinen kilpailu, mutta jolla hiihdetään sama reitti numerolappujen ja ajanottochipin kanssa ja tyyli on vapaa.

Vaikka hiihtokilsoja kertyi kuuden viikon joululoman aikana yli 500 ja olen alkanut tykätä siitä lajista ihan tosissani, minulle oli edelleen täysi arvoitus millaista on hiihtää "kisavauhdilla", mikä se mun kisavauhti on, kuinka kauan sitä kestän ja mitä tapahtuu kun hiihtämällä sippaa kunnolla. No sain nämä kaikki sunnuntaina aika hyvin selville, että sikäli oli ihan menestyksekäs reissu.  Koska kokemusta minulla oli oikeestaan pelkästä lenkkivauhtisesta läpsyttelyhiihdosta, ajattelin että on taktisesti ihan fiksu veto lähteä oikein reteellä vauhdilla liikkeelle, toivoa parasta ja sitten vain elää seurauksien kanssa. Älkää vaan nyt kukaan kysykö miten päädyin tällaiseen ajatukseen, en todellakaan tiedä.

Starttasin sitten ihan suunnitelman mukaan oikein rehvakkaalla vauhdilla ja yritin roikkua seurakaverini Vembun perässä. Riemua aiheutti se, että pääsin alamäet tämän minua jonkin verran tukevarakenteisemman Tarton suksienvoitelugurun kanssa samaa vauhtia, joten sukseni taisivat tosiaan luistaa aika hyvin. (Kiitos Paavo!) Ekat 10km menivät ihan hilpeissä merkeissä kun yritin pitää kaikki naiset takana, eikä mielessä käynyt kertaakaan että a) tämä ei ole oikea kisa b) olen hiihdossa ihan täysin keltanokka eikä ehkä kannattais höntyillä c) niillä naisilla on aikaa ohittaa minua vielä moneen kertaan kun tummumisen rajamailla keräilen itseäni. d) matkaa on tosiaan e 63km. Lapoin kovalla itseluottamuksella vaan menemään ja välillä kun vilkuilin sykemittaria, se näytti ihan jämäkästi yli 180:n olevia lukemia. En antanut tämän häiritä, vaikka ehkä olis pitänyt.

Tuossa kohti meni vielä ihan hyvin..

Ekan kympin jälkeen olo alkoi olla vähän pahaenteinen ja "53km" jäljellä - kyltit saivat hiihtelijän vähän mietteliääksi. Hapot kertyivät kiihtyvällä tahdilla ja aika nopeasti tajusin että nyt saatoin muuten sössiä tämä homma tyylikkäästi heti alkumetreillä. Eka huoltopiste tuli jossain 14km:n kohdalla ja olin vielä pienesti toiveikas että kofeiinigeeli potkaisisi kunnolla ja pääsisin uuteen nousuun. Huoltopisteellä oli paljon yleisöä, josta häkeltyneenä onnistuin jotenkin tökkäämän sauvani suksien väliin ja heittämään oikein kunnon pannut. Ei auttanut kuin nousta ylös, väläyttää nätein hymy minkä osaan ja jatkaa matkaa. Söin geelin, join pari mukia mustikkakeittoa ja lähdin valloittamaan Harimägeä, josta minua oli paljon peloteltu. Mäen alussa oli joku aivan muu kyltti, josta ajattelin sen olevan joku lämmittelynousu ja varsinaisen Härimäen tulevan vasta sen jälkeen. Kiipesin kaikessa rauhassa ja yhtäkkiä huomasin Vasemmalla puolellani Harimäen näkötornin ja edessäni huljakan laskun. Jahas, tässäkö se olikin. Puijon mäkiin tottuneelle vähän antikliimaksi.

Vaikka jo ennen Härimäen nousua olin joutunut rauhoittamaan tahtia aikalailla, reissun todellinen luonne alkoi selvitä jossain 20km:n kohdalla. Väsytti aivan karmeasti, kroppa tuntui täysin loppuun ajetulta, lunta pyrytti vaakasuoraan ja tajuntaan iski myös, että yhdensuuntaisella reitillä se vastatuuli ei tosiaankaan käänny missään vaiheessa. 43km maaliin ja hidaskin eteneminen on aivan tuskaisen työlästä, voihan prkle. Ihan oikeesti mietin jaksanko mitenkään hiihtää loppuun asti ja ajatus keskeyttämisestä alkoi houkutella tosissaan, mikä on mulle aika poikkeuksellista. Tästä alkoi sitten tiukka vuoropuhelu itseni kanssa miettiessäni argumentteja keskeyttämisen puolesta ja vastaan.

Tässä kohti ei tainnut mennä enää kovin hyvin

Puolesta:
-väsyttää, ketuttaa, hapottaa, itkettää, on nälkä, jano, ripsivärit leviää, hiihto on tyhmä laji, tästä ei urheilullista huippusuoritusta tule joka tapauksessa, oon surkea hiihtäjä, ryven itsesäälissä, hölmöilin heti alussa aivan käsittämättömällä tavalla, tällä tuloksella ei oo mulle mitään merkitystä, millään ei oo mitään väliä. Maaliin on vielä ihan julmetun pitkä matka. Tässä joutuu kärvistelemään vielä pari-kolme tuntia. Aikomuksena on ostaa uudet sauvat, että jos tämä nyt vaikka "vahingossa" katkeais, sais kunniallisen syyn jättää homma kesken?

Vastaan:
Lähtökohtaisesti paheksun keskeyttämistä aina, ellei kyse ole joko kropan tai välineiden merkittävästä hajoamisesta. En tosiaankaan kehtaa nyt ite keskeyttää ihan vaan siksi kun väsyttää, se ei kuulu kestävyysurheilun luonteeseen. Paavo nauraa mulle jos keskeytän enkä kestäis sitä kuittailun määrää. Ain on sanonut että oon henkisesti vahva. Keskeyttääkö henkisesti vahva siks kun väsyttää? Oon tankannut hiilareita ihan kunnolla ja jos keskeytän tähän, yli puolet jää käyttämättä ja lihon. Mitä Paavo tekis nyt? Irvistäis vähän enemmän, ruhjois menemään väkisin ja maalissa selittäis iloisena kuinka oli kyllä hirveetä raastoa. Pari-kolme tuntia elämästä pitää ihmisen kyetä kestämään epämukavuutta, miten paljon korpeaakaan jos luovutan tähän? Parhaat kisakertomuksethan tulee eeppisistä selviytymistarinoista ja jos mä hiihdän tän maaliin, tätä voi muistella joskus naureskellen että sellainenkin tuli koettua mutta selvisin. Jos mä keskeytän, koko homma vaan hävettää ja ketuttaa. Lisäks moisen alun hölmöilyn jälkeen on vähintäänki oikein joutua kärsimään loppuun asti, jottei varmasti tee samaa virhettä ainakaan vähään aikaan uudestaan ja oppii taas olemaan.

Eipä siinä tämän pohdinnan jälkeen voinut paljoa muuta kuin hiihtää loppuun asti. Loppumatkasta ei ole mitään kovin värikästä kerrottavaa kun ihan kauheen tarkasti en muista. Vihamieliseen vastatuuleen sai puskea ja yritin vain mennä kilometrin kerrallaan ja olla miettimättä jäljelläolevaa matkaa. Huoltopisteillä söin geeliä ja join useamman mukillisen kaikessa rauhassa. Välillä yritin vähän pitää vauhtia yllä ihan vaan jotta joskus pääsisin kotiinkin. Välillä meinas itkettää silkasta väsymyksestä.

Lopulta reilun neljän ja puolen tunnin hiihtämisen jälkeen maalisuora aukeni silmien edessä ja ai että tuntui helpottavalta. Maalista hain äkkiä kamani jotta sain lämmintä päälle ja pääsin täydentämään tyhjentyneitä energiavarastoja herkullisella hernekeittoaterialla. Kyllä tämän takia kannatti huhkia.

Maalissa ja ihan vähän vaan seisoo silmät päässä. :D

Näin jälkeenpäin oon oikein tyytyväinen että hiihdin maaliin, vaikkei tuo nyt varsinaisesti urheilullinen huippuveto ollutkaan. :D Tarinan opetus lienee se, että vaikka kuinka väsyttäis, niin aika pitkänkin matkan sitä on silti kykeneväinen taapertamaan kun vaan päättää niin. Ja että pitkän matkan hiihdossa ei kannata häröillä heti ekalla kympillä, koska siitä joutuu kärsimään myöhemmin. Ja hyvät pitkän matkan hiihtäjät on muuten ihan hillittömän kovia jannuja!

Tartu linnamaraton 42.2km, ennätys uusiks!

Juoksentelin eilen maratonin ja nyt kun jalkoihin koskee niin maan perusteellisesti ettei minkäänlaiseen liikehdintään kykene, on ihan hyvä kirjoitella vaikka seikkaperäistä ja todella pitkää kisaraporttia. Tavoitteena oli ehkä vähän suuruudenhullu 3:30-alitus ja 22min aikaparannus vuosi sitten juostuun maratoniin. Ajattelin että tää kausi on jo mennyt niin hyvin, että nyt on varaa kerran vaikka ottaa urheilulta turpiinkin, koska eihän tää oo kovin vakavaa. :) 3:30-jäniksenä oli yksi triathlonidoleistani Ain-Alar Juhanson, jonka seurassa olisin tietysti viihtynyt oikein hyvin koko juoksun ajan, mutta päätin kuitenkin lähteä vähän kovempaa ja ottaa vähän etumatkaa ja hyytymisvaraa loppukilometrejä varten.

Eka numerolappu omalla nimellä!

Aamulla jännitti varmaan enemmän kuin mikään triathlonkisa. Ei oikeastaan siksi, että olisin ottanut tästä kovinkaan paljoa paineita, vaan koska tiesin että edessä olisi muutama tunti aika kovaa raastoa ja suurta fyysistä epämukavuutta. Olin viritellyt geelit numerolappuvyöhön ja lähtöpaukkua odotelllessa kun yritin sitä kiristää, onnistuin löysäämään sitä entisestään. Stardipaugun pamahdettua huomasin sen tippuvan koko ajan, joten lopulta aukaisin vyön klipsin ja solmin sen vyötärölleni ihan rehellisellä umpisolmulla. Pysyi oikein napakasti. 

Maalisuora, kävin fiilistelemässä jo edellisenä päivänä 

Maalisuora toisesta suunnasta

Ensimmäiset kilometrit menivät melko helposti juurikin tavoitevauhtia. Hengästytti kyllä, mutta askel oli kevyt. Sykemittaria en ottanut ollenkaan mukaan, koska se ei olisi tekemiseen vaikuttanut mitenkään. Reitin eka kymppi kieppui korttelirallia, jossa käytännössä sahattiin pienehköä mäenkinkamaa edestakaisin. Tässä vaiheessa tuntui vielä ihan helpolta ja kympin väliaika oli muistaakseni 48min. Huoltopisteitä oli 5km:n välein ja olin suunnitellut ottavani juotavan geelin 7km:n välein. 10km:n jälkeen alkoi pitkä ja hivuttava nousu Annelinnasta keskelle ei mitään. 12. ja 13. kilometri menivät yli 5min:n vauhtia, mikä ei vaikuttanut kovin hyvältä vielä tässä vaiheessa. Tuntui kuin energiat meinaisivat loppua, vaikka matkaa oli taitettu vasta reilu tunti. Ilmeisesti vauhti oli mulle sen verran kova, että kaloreita kului paljon, energianlähteinä oli lähinnä hiilihydraatit, eikä rasva-aineenvaihdunta oikein ollut vielä lähtenyt käyntiin. Päätin sitten tihentää geelien syöntiä ja aloinkin ottamaan niitä kylmän viileesti 5km:n välein. Onneks kisavatsa ei pettänyt tälläkään kertaa, eikä tästä aiheutunut ongelmia. Geelien ahkera syöminen tuntui auttavan ja jossain 17km:n kohdalla alkoi jälleen kulkea. Toinen kymppi meni ensin maantien laitaa ja sitten soratietä jossain missä en ollut koskaan käynyt. Puolimaratonin väliaikamatolla (aikaa kulunut n. 1:43) aloin jo tunnistaa missä ollaan ja puolivälin ylitettyä alkoi jotenkin helpottaa henkisestikin kun meno tuntui melko vahvalta ja tiesin että viimeiset 21km kyllä selviää kun tarvittaessa uskaltaa jo ottaa raastovaihteen päälle.

Lyöttäydyin miesporukkaan jossa oli yksi Trismilen tuttu, joka tiesi kertoa minun olevan seitsämäntenä naisena ja edessä näkyi kaksi naista sijoilla 6 ja 5. Muistelin että viisi naista pääsisi palkinnoille, joten alkoihan se selän kiinniottaminen vähän houkutella. Kutossija peruuttikin hyvin pian selkä edellä vastaan, enkä tätä sen koommin nähnyt. Vitonenkin alkoi lähestyä, joten lisäsin vähän höyryä ja iskin kantaan oikein piinaavasti niskaan hengittäen. Hetken aikaa katselin peesissä menoa, kunnes päätin iskeä. Tein pienen spurtin johon kilpakumppani ei vastannut, sain hyvän etumatkan ja jatkoin sen jälkeen taas omaa vauhtiani. Jossain vaiheessa miesporukka sai minut taas kiinni ja jatkettiin matkaa tasaista 4:50/km-vauhtia. Minua ohjeistettiin olemaan mahdollisimman lähellä edelläolevaa samalla tavalla kuin ajaisi pyörällä peesissä, koska ilmeisesti siitä on juoksussakin vähän apua kun ilmanvastus vähenee. Siinä sai myös ihan hyvän rytmin ja vauhdin ylläpitäminen oli helpompaa kuin yksin. Yhtäkkiä takaa tuli ihan puskista nainen jota en ollut aiemmin nähnytkään. Tämä jutteli iloisesti hetken, askelsi erittäin helpon näköisesti ohi ja karkasi horisonttiin. En uskaltanut lähteä mukaan ja ajattelin vitossijan olevan menetetty peli.

Viimeisen kympin alkaessa olin jo ihan luottavainen 3:30-alitukseen, sillä laskelmoin että alle 5:20min/km-vauhdilla se onnistuu. 34km:n kohdalla tuli ehkä joku muurin tapainen kun jalat alkoivat vaan kangistua ja vauhti painui väkisinkin 5min/km:n huonommalle puolelle. Kerran kompastuin hiekkatiellä kiveen ja kävin kontallani, jonka seurauksena takareidet kramppasivat hetken ja molemmista polvista alkoi tulla verta. Nousin ylös ja jatkoin matkaa tyytyväisenä siitä, etten tällä kordinaatiokyvyllä sentään lähtenyt Kolille vaarojen maratonille. Mietin myös, että jos minusta tuntuu huonolta, niin Paavolla on todennäköisesti vielä paljon epämukavampaa just nyt jossain Ryläyksen suunnalla.

Kun maaliin oli enää 5km, näin minut aiemmin ohittaneen naisen selän lähestyvän. Tämä oli tainnut väsähtää tosisaan, kun ei mennyt kauaakaan että pääsin ihan selän taakse hiillostamaan. Taitettiin samaa matkaa Toomemäelle asti, kunnes viimeinen todella pirullinen ja reitin suunnittelijoilta huonoa huumorintajua osoittava nousu Toomemäen päälle alkoi. Tässä kohti päätin iskeä, latasin mäkeen niin kovaa kuin suinkin uskalsin ja toivoin etteivät reidet kramppaa. Eihän ne krampanneet, mutta kun katsoin taakse, huomasin ohittamani naisen kävelevän reisiään pidellen. Nyt piti enää kieppua pari kierrosta Toomemäen päällä ja laskea melko jyrkkää mukulakivikatua alas Raekoja platsille. Viimeisen alamäen rento rullaus ei enää niilä jaloilla ihan onnistunut, mutta yritin edetä tuli persuksen alla, että vitossija säilyisi. Jännä juttu, että vaikka teoriassa ja virallisesti kisaan "vain itsäni vastaan", niin itseasiassa kaikista hauskinta taitaa kuitenkin olla just se muita vastaan kisaaminen. :D Tai ainakin se motivoi mua vielä paremmin pistämään kaikkeni peliin, kuin joku kellonaika tai numero.

Raekoja platsille tultaessa tuulettelin niin paljon kuin kehtasin, otin loppukirin ja maalissa kello pysähtyi aikaan 3:27:47, mikä on melkein 25min edellistä ennätystäni nopeammin. Bongasin Tarun, joka kertoi juosseensa oman puolimaratonennätyksensä 1:37. Siinä sitten hehkutettiin omia ja toistemme suorituksia ja oltiin iloisia. Pari puhelua piti soittaa; juoksumentorille jonka neuvoille kuuluu aika suuri kiitos tästä ja äitille. Paavo seikkaili vielä Kolin vaaroilla, joten seuraavaksi jännitin milloin kuulen tästä. Pian Paavokin soitteli, oli iloinen poika kun oli taas saanut kärsiä kunnolla, kertoi tulleensa kunnialla maaliin ja rikkoneensa oman vaarojen maratonin ennätyksensä 12min:lla. Paljon onnistumisia siis. :)

Iloiset kaikkensa antaneet juoksijat

diplomi

Palkinnoksi mm. 24-pack siideriä. Pitää varmaan kutsua joku ilta kavereita kylää. :D

Illalla tehtiin Tarun kanssa pikainen muuntautuminen wannabe-juoksijoista eleganteiksi ja tyylikkäiksi naisiksi ja lähdettiin sitseille. Oli hauska ilta, mitä nyt loppuillasta jalat eivät enää mahtuneet kenkiin ja jouduin kävelemään kotiin sukkasillani. Tänään olo on ollut fyysisesti aivan hirveä, mutta mieli iloinen. Jalat tais räjähtää pahemmin kuin koskaan, (ja uskokaa tai älkää - mä tiedän jalkojen räjähtämisestä jotain..) eikä prosecco tai sen enempää viru valge-snapsitkaan tainneet juuri tuota nestehukkaa eilen korjata. En enää ikinä aio harrastaa biletystä ja maratonin juoksemista samana päivänä. Joka tapauksessa, tämä oli erittäin onnistunut päätös kaudelle ja oon tosi tyytyväinen että sain nyt päivitettyä tuon ennätyksen sellaisiin, tai oikeastaan vielä parempiin lukemiin kuin mihin kuvittelin hyvänä päivänä pystyväni. Seuraavana on vuorossa off-season ja oikein kovan luokan höntsäkuntoilua!

Juoksijat muuntautuneina

Arvaa oliko hyvää? Oli.

Luovutin.

Maratonille

Olis muuten tarkoitus ens lauantaina hilpasta maraton. Alun perin piti lähteä Kolille selviytymään vaarojen maratonista, mutta tulin järkiini kun aloin laskelmoida että 13h/suunta-siirtymät ja 43km metsässä rymyämistä kolmen päivän aikana olis vähän turhan raskas reissu. Koulustakaan ei malta nyt oikein olla poissa kun on kaikkea kiinnostavaa. Onneks samana päivänä on Tartossa tarjolla kymppi, maraton ja puolikas, joten eiköhän siinä saa aiheutettua itselle epämukavuutta ihan tarpeeks kotikulmillakin. 

Viime syksynä lähdössä Kuopio maratonille, ehkä vähän jännitti.

Puolikkaan kellotus olis kiinnostanut aika paljon, nykyinen epävirallinen ennätys kun on tehty Joroisissa puolimatkan juoksuosuudella esihapotetuilla jaloilla 30:n asteen helteessä. 1:42:57 oli niissä olosuhteissa minulta erittäin onnistunut veto, mutta vähän kutkuttaisi kokeilla miten paljon siitä saisi nipistettyä pois. Tilastojen valossa ei paljoakaan. :D Päädyin sitten kuitenkin lähtemään kokonaiselle maratonille, kun tuntuu vähän siltä, että kesän ja täysmatkan treenien jäljiltä nuo dieselominaisuudet ovat tällä hetkellä jossain määrin kohdillaan. Lisäksi ihan oikeesti perustelin itelleni että maratonin juokseminen on paljon mukavampaa kuin puolikkaan, koska ei tarvii mennä niin kovaa. (Mitäköhän ihmettä mä oikeesti mietin..)

Ihan hyvin se meni, 3:52

Tein eilen viimeisen kunnollisen treenin ennen lauantaita, 4x1000m tasaisella tien pätkällä kulki ihan mukavan ahdistavasti. Nyt sitten vain pitäis saada hiilarivarastot täyteen syömällä karkkia ja hölskytellä jalat tuoreiksi, ihan vaan jotta voi lauantaina harjoittaa tuskaa ja kärsimystä, tuhota ne jalat uudestaan, hankkia massiivisen energiahukan ja olla koko seuraavan viikon fyysisesti ihan hajalla. Aika vaikea tätä touhua olis kenellekään perustella järjellä; toivottavasti ei ikinä tarvii. Tankkauksen kanssa homma muuten vähän kusi jo etukäteen, kun ostin suomesta irtokarkkeja ihan tätä varten. No arvaatkaapa mitä kävi kun ajattelin että ihan vaan maistan pari salmiakkiautoa? Eipä oo irtokarkkeja tankkausta varten enää, prkl. 

Taktiikka lauantaina tulee olemaan "upporikas tai rutiköyhä", eikä reitille ole tarkoitus lähteä lonnimaan. Aloitusvauhdiksi määrättiin 4:45/km. Yritin juoksumentoriltani kysyä olisiko 5min/km riittänyt, mutta tältä tuli ykskantaan vastaus että "sä oot suomenmestari!! 5min/km on skeidaa." Ei kai tässä auta kun vaan läpsyttää menemään ja katsoa miten kauan tuossa vauhdissa kestän. Jos joudun kävelemään viimeisen kympin, tiedänpähän ainakin yrittäneeni. 

Itse juoksu ei itseasiassa huolestuta yhtään vaikka ehkä pitäis, mutta suurempi huolenaihe on sen jälkeen illalla järjestettävät sitsit. Pitäis kyetä maratonin jälkeen joidenkin tuntien sisällä saamaan itseni ihmisen näköiseksi, tunkea ruhjotut jalat korkokenkiin, kärsinyt vartaloni cocktailmekkoon ja mennä laulamaan juomalauluja opiskelijakollegoiden kanssa. Asuvalinta on vielä vähän auki, pähkäilen tässä laitanko hopean värisen astronauttimekon jossa en kykene kunnolla hengittämään, vai pikkusiskon lahjoittaman melko räväkän mekon, jossa näin konservatiivista tyyppiä saattaa alkaa vähän ujostuttaa. 

Uskaltaisko?