Tartu linnamaraton 42.2km, ennätys uusiks!

Juoksentelin eilen maratonin ja nyt kun jalkoihin koskee niin maan perusteellisesti ettei minkäänlaiseen liikehdintään kykene, on ihan hyvä kirjoitella vaikka seikkaperäistä ja todella pitkää kisaraporttia. Tavoitteena oli ehkä vähän suuruudenhullu 3:30-alitus ja 22min aikaparannus vuosi sitten juostuun maratoniin. Ajattelin että tää kausi on jo mennyt niin hyvin, että nyt on varaa kerran vaikka ottaa urheilulta turpiinkin, koska eihän tää oo kovin vakavaa. :) 3:30-jäniksenä oli yksi triathlonidoleistani Ain-Alar Juhanson, jonka seurassa olisin tietysti viihtynyt oikein hyvin koko juoksun ajan, mutta päätin kuitenkin lähteä vähän kovempaa ja ottaa vähän etumatkaa ja hyytymisvaraa loppukilometrejä varten.

Eka numerolappu omalla nimellä!

Aamulla jännitti varmaan enemmän kuin mikään triathlonkisa. Ei oikeastaan siksi, että olisin ottanut tästä kovinkaan paljoa paineita, vaan koska tiesin että edessä olisi muutama tunti aika kovaa raastoa ja suurta fyysistä epämukavuutta. Olin viritellyt geelit numerolappuvyöhön ja lähtöpaukkua odotelllessa kun yritin sitä kiristää, onnistuin löysäämään sitä entisestään. Stardipaugun pamahdettua huomasin sen tippuvan koko ajan, joten lopulta aukaisin vyön klipsin ja solmin sen vyötärölleni ihan rehellisellä umpisolmulla. Pysyi oikein napakasti. 

Maalisuora, kävin fiilistelemässä jo edellisenä päivänä 

Maalisuora toisesta suunnasta

Ensimmäiset kilometrit menivät melko helposti juurikin tavoitevauhtia. Hengästytti kyllä, mutta askel oli kevyt. Sykemittaria en ottanut ollenkaan mukaan, koska se ei olisi tekemiseen vaikuttanut mitenkään. Reitin eka kymppi kieppui korttelirallia, jossa käytännössä sahattiin pienehköä mäenkinkamaa edestakaisin. Tässä vaiheessa tuntui vielä ihan helpolta ja kympin väliaika oli muistaakseni 48min. Huoltopisteitä oli 5km:n välein ja olin suunnitellut ottavani juotavan geelin 7km:n välein. 10km:n jälkeen alkoi pitkä ja hivuttava nousu Annelinnasta keskelle ei mitään. 12. ja 13. kilometri menivät yli 5min:n vauhtia, mikä ei vaikuttanut kovin hyvältä vielä tässä vaiheessa. Tuntui kuin energiat meinaisivat loppua, vaikka matkaa oli taitettu vasta reilu tunti. Ilmeisesti vauhti oli mulle sen verran kova, että kaloreita kului paljon, energianlähteinä oli lähinnä hiilihydraatit, eikä rasva-aineenvaihdunta oikein ollut vielä lähtenyt käyntiin. Päätin sitten tihentää geelien syöntiä ja aloinkin ottamaan niitä kylmän viileesti 5km:n välein. Onneks kisavatsa ei pettänyt tälläkään kertaa, eikä tästä aiheutunut ongelmia. Geelien ahkera syöminen tuntui auttavan ja jossain 17km:n kohdalla alkoi jälleen kulkea. Toinen kymppi meni ensin maantien laitaa ja sitten soratietä jossain missä en ollut koskaan käynyt. Puolimaratonin väliaikamatolla (aikaa kulunut n. 1:43) aloin jo tunnistaa missä ollaan ja puolivälin ylitettyä alkoi jotenkin helpottaa henkisestikin kun meno tuntui melko vahvalta ja tiesin että viimeiset 21km kyllä selviää kun tarvittaessa uskaltaa jo ottaa raastovaihteen päälle.

Lyöttäydyin miesporukkaan jossa oli yksi Trismilen tuttu, joka tiesi kertoa minun olevan seitsämäntenä naisena ja edessä näkyi kaksi naista sijoilla 6 ja 5. Muistelin että viisi naista pääsisi palkinnoille, joten alkoihan se selän kiinniottaminen vähän houkutella. Kutossija peruuttikin hyvin pian selkä edellä vastaan, enkä tätä sen koommin nähnyt. Vitonenkin alkoi lähestyä, joten lisäsin vähän höyryä ja iskin kantaan oikein piinaavasti niskaan hengittäen. Hetken aikaa katselin peesissä menoa, kunnes päätin iskeä. Tein pienen spurtin johon kilpakumppani ei vastannut, sain hyvän etumatkan ja jatkoin sen jälkeen taas omaa vauhtiani. Jossain vaiheessa miesporukka sai minut taas kiinni ja jatkettiin matkaa tasaista 4:50/km-vauhtia. Minua ohjeistettiin olemaan mahdollisimman lähellä edelläolevaa samalla tavalla kuin ajaisi pyörällä peesissä, koska ilmeisesti siitä on juoksussakin vähän apua kun ilmanvastus vähenee. Siinä sai myös ihan hyvän rytmin ja vauhdin ylläpitäminen oli helpompaa kuin yksin. Yhtäkkiä takaa tuli ihan puskista nainen jota en ollut aiemmin nähnytkään. Tämä jutteli iloisesti hetken, askelsi erittäin helpon näköisesti ohi ja karkasi horisonttiin. En uskaltanut lähteä mukaan ja ajattelin vitossijan olevan menetetty peli.

Viimeisen kympin alkaessa olin jo ihan luottavainen 3:30-alitukseen, sillä laskelmoin että alle 5:20min/km-vauhdilla se onnistuu. 34km:n kohdalla tuli ehkä joku muurin tapainen kun jalat alkoivat vaan kangistua ja vauhti painui väkisinkin 5min/km:n huonommalle puolelle. Kerran kompastuin hiekkatiellä kiveen ja kävin kontallani, jonka seurauksena takareidet kramppasivat hetken ja molemmista polvista alkoi tulla verta. Nousin ylös ja jatkoin matkaa tyytyväisenä siitä, etten tällä kordinaatiokyvyllä sentään lähtenyt Kolille vaarojen maratonille. Mietin myös, että jos minusta tuntuu huonolta, niin Paavolla on todennäköisesti vielä paljon epämukavampaa just nyt jossain Ryläyksen suunnalla.

Kun maaliin oli enää 5km, näin minut aiemmin ohittaneen naisen selän lähestyvän. Tämä oli tainnut väsähtää tosisaan, kun ei mennyt kauaakaan että pääsin ihan selän taakse hiillostamaan. Taitettiin samaa matkaa Toomemäelle asti, kunnes viimeinen todella pirullinen ja reitin suunnittelijoilta huonoa huumorintajua osoittava nousu Toomemäen päälle alkoi. Tässä kohti päätin iskeä, latasin mäkeen niin kovaa kuin suinkin uskalsin ja toivoin etteivät reidet kramppaa. Eihän ne krampanneet, mutta kun katsoin taakse, huomasin ohittamani naisen kävelevän reisiään pidellen. Nyt piti enää kieppua pari kierrosta Toomemäen päällä ja laskea melko jyrkkää mukulakivikatua alas Raekoja platsille. Viimeisen alamäen rento rullaus ei enää niilä jaloilla ihan onnistunut, mutta yritin edetä tuli persuksen alla, että vitossija säilyisi. Jännä juttu, että vaikka teoriassa ja virallisesti kisaan "vain itsäni vastaan", niin itseasiassa kaikista hauskinta taitaa kuitenkin olla just se muita vastaan kisaaminen. :D Tai ainakin se motivoi mua vielä paremmin pistämään kaikkeni peliin, kuin joku kellonaika tai numero.

Raekoja platsille tultaessa tuulettelin niin paljon kuin kehtasin, otin loppukirin ja maalissa kello pysähtyi aikaan 3:27:47, mikä on melkein 25min edellistä ennätystäni nopeammin. Bongasin Tarun, joka kertoi juosseensa oman puolimaratonennätyksensä 1:37. Siinä sitten hehkutettiin omia ja toistemme suorituksia ja oltiin iloisia. Pari puhelua piti soittaa; juoksumentorille jonka neuvoille kuuluu aika suuri kiitos tästä ja äitille. Paavo seikkaili vielä Kolin vaaroilla, joten seuraavaksi jännitin milloin kuulen tästä. Pian Paavokin soitteli, oli iloinen poika kun oli taas saanut kärsiä kunnolla, kertoi tulleensa kunnialla maaliin ja rikkoneensa oman vaarojen maratonin ennätyksensä 12min:lla. Paljon onnistumisia siis. :)

Iloiset kaikkensa antaneet juoksijat

diplomi

Palkinnoksi mm. 24-pack siideriä. Pitää varmaan kutsua joku ilta kavereita kylää. :D

Illalla tehtiin Tarun kanssa pikainen muuntautuminen wannabe-juoksijoista eleganteiksi ja tyylikkäiksi naisiksi ja lähdettiin sitseille. Oli hauska ilta, mitä nyt loppuillasta jalat eivät enää mahtuneet kenkiin ja jouduin kävelemään kotiin sukkasillani. Tänään olo on ollut fyysisesti aivan hirveä, mutta mieli iloinen. Jalat tais räjähtää pahemmin kuin koskaan, (ja uskokaa tai älkää - mä tiedän jalkojen räjähtämisestä jotain..) eikä prosecco tai sen enempää viru valge-snapsitkaan tainneet juuri tuota nestehukkaa eilen korjata. En enää ikinä aio harrastaa biletystä ja maratonin juoksemista samana päivänä. Joka tapauksessa, tämä oli erittäin onnistunut päätös kaudelle ja oon tosi tyytyväinen että sain nyt päivitettyä tuon ennätyksen sellaisiin, tai oikeastaan vielä parempiin lukemiin kuin mihin kuvittelin hyvänä päivänä pystyväni. Seuraavana on vuorossa off-season ja oikein kovan luokan höntsäkuntoilua!

Juoksijat muuntautuneina

Arvaa oliko hyvää? Oli.

Luovutin.